Lukupiiri

« aihelistaan

Kuukauden kirja: Sumua Susikosken yllä


  • Matti Nummenpää

    17.2.2014 klo 22:27
    Helmikuu 2014
    Sumua Susikosken yllä

  • nimimerkki

    Serambleri

    18.2.2014 klo 15:29
    Hyvää olympialaispäivää kaikille! Jotain urheilufriikkiä ilahduttanee tieto, että tänään kun käytiin miesten 15 km ampumahiihdon yhteislähtökilpailu, eivät Suomen ampumahiihtomiehet ampuneet yhtään ohilaukausta, eikä näinollen tullut sakkokierroksiakaan... Sillälailla, sanoi Tarva, tämä radiomies, nuoremmille ehkä teeveestä tuttu.
    Avataan sitten tämä Sumua Susikosken yllä täällä omalla sivullaan. Jotainhan ehdittiin jo saada aikaan tuon yleisotsikon alla. Anglia-asiaa ainakin tuli ovista ja ikkunoista.
    Kun lukee kirjaa kieli poskessa, tulee ajatuksiin kiintoisia mielikuvia. Käsittelen rikostarkastajan matkavarustusta.
    Susikoski nousee yöjunaan lähteäkseen epämääräiseksi ajaksi yhdistetylle loma- ja ympärilleenkatselumatkalle. Hänellä on varustuksena yksi iso matkalaukku.
    Kohdekirkonkylän matkustajakodissa hän "purkaa laukustaan tuulikangaspuseron ja housut, kumisaappaat, villapaidan, telttakankaan palasen, vielä tyhjänä repsottavan satularepun ja joukon muuta tarpeellista tavaraa, joka pian sijoitettaisiin repun täytteeksi". Purkaa laukustaan satularepun jne..!
    ---
    Ei mennyt tuo pakkaustapa minulle jakeluun. Kun viimeksi änkeydyin Rovaniemen junaan tarkoituksena sillä alkumatka Haltinreissusta kulkea, ei ollut satulareppu tyhjänä matkalaukussa, ei. Oli rinkka pinkeä ja punkea ja painoi kolmekymmentä kiloa. (Uskoo nyt kun minä sanon, siinä on hieman liikaa. Jompikumpi saa painaa, ikä tai rinkka, ei molemmat)
    ---
    Sankarimme siis painaltaa maastoon ja pistää saapasta toisen eteen vaatimattomat parikymmentä kilometriä. Olisi voinut pyyhältää sen "hieman yli kolmekymmentä kilometriä asumatonta kairaa" yöpymättäkin, mutta kuka sitä nyt lomalla rehkimään..... Onkii lohenmullosen, paistaa ja syö, rakentaa rakotulen, jonka ääressä sitten rentoutuu yön yli piippuineen ja telttakankaineen.
    Jonkin verran maastossa vaeltaneena ja yöpyneenä voin omalla luvallani ihmetellä tässä tuota "reppu ja saappaat ym matkalaukussa" -menetelmää. Kaikki usean päivän aikana tarvittava matkavarustus on nyt siis siinä satularepussa maastovaelluksella mukana, ainakaan mitään puutteita ei lukijalle ilmene. Aika taikalaukku sen (matkustajakotiin jääneen?) on oltava. Ainut varustevirhe, jota Susikoski tutkimusten edetessä pariinkin otteeseen päivittelee on se, ettei pannut sinne laukkuun tai muuten mukaansa ottanut yhtä ylimääräistä etsivää KRP:n kahvihuoneesta.
    Toisaalta, turha tässä on Susikosken varusteiden vajavuudesta natista. Eihän Poirotillakaan yleensä ollut mukanaan kuin terävä pää ja ehkä viiksivahapurkki. Harvemmin tuo kai sentään rakovalkealla yöpyi. Olisi se näky ollut. Olisivat de Beerin kanssa ranskaksi runoja toisilleen lausuneet.




  • nimimerkki

    T H

    18.2.2014 klo 18:50
    En haluaisi olla ilonpilaaja, mutta kuten Serambleri yllä mainitsee, niin näitä
    löytyy. Kirjoissa ja/tai elokuvissa ym. Esim. vaikka että sankari putoaa veteen
    täysin umpisukkeluksiin. Hetken päästä hän lämmittelee palavan nuotion luona
    tupakkaa poltellen. Mistä kuivat tikut, tupakat, sytkärit tai muut sytykkeet?

    Tuo mukana kulkeva tavaramäärä on yleensä aina arvoitus. Mies kulkee
    maastossa kevein varustein. Yks kaks onkin mukana kaikkea tarpeellista.
    Kirjassa tämä lienee jotenkin mahdollista, mutta elokuvassa herättää huomiota.
    Tässä vaiheessa aina minulle sanotaan, että elokuvassa on kaikki mahdollista.

    Mauri oli luontoystävällinen ja halusi korostaa näitä arvoja. Omakohtainen kokemus näissä vaellusasioissa lienee vähäinen. Huolimatta elämästä jossain
    vaiheessa Lapissa. Erämieselämä Susikosken tapaan oli toisenlaista. Tästä
    ei Maurilla tainnut olla kokemusta. Jotain ehkä sota-aikana?

    Tämä vaellus-osa vain osa kirjasta. Pääosaa näyttelee jylhä koski ja sen
    ympärille sattumoisin jossain vaiheessa asettuneet tai joutuneet henkilöt. Jotka
    tahtomattaan tempautuvat tapahtumien ja kosken pyörteisiin. Seurauksia jou-
    tuu selvittämään samanniminen Susikoski.

    Jotenkin käy mielessä tämä ikääntyvän Maurin haave kirjasta; Susikoski ja
    Julma-Ölkky. Joka esiintyy vaikkapa päiväkirjoissa. Ehkäpä tämä voimakas
    kosken kohina on jäänyt hänen mieleensä jossain yhteydessä? Sentään sai
    toteutua tässä kuukauden kirjassa.

  • nimimerkki

    Serambleri

    19.2.2014 klo 11:19
    Kirjassa on hienoja, läpi kertomuksen kulkevia teemoja. Loistava, värikäs ruska maalataan usein lukijalle nähtäväksi. Kosken ilmoille puhkuma sumu on läsnä monessa juonen käänteessä, ja on kuvattuna niin hyvin, että lukijalta posken iho kastuu.
    Yhdessä ratkaisun kannalta tärkeässä kohdassa Sariola ratsastaa suurella hevosella. Kyseessä on taitettu kuusilapsi. Vähän ristiriitaiseksihan puun kuva sitten myöhemmin muodostui.
    Kun kirjassa ensi kerran mainitaan tuon kuusen rooli, tuli minulle kuva että hermostunut hienorouva jotain tehdäkseen nyhtäisee polvenkorkuisesta kuusesta kesän aikana kasvaneen pehmeän, vihreän vuosikasvaimen ja alkaa sitä hieroskella sormissaan. Kun vahingoitettu puu kirjan lopussa taas tulee näyttämölle, onkin kasvun ihme tapahtunut. Puu on ollut ainakin kaksi metriä korkea, ja sen latva on katkaistu niin krouvisti, että katkaisukohta on yli tuuman paksuinen. Tuotapa ei tuohtunutkaan punakynsinainen tee, sen hoksaa Susikoskikin.
    Selviääkin, että de Beer,hieno ranskanherra, vain halusi auttaa mukavaa poliisimiestä hieman jäljille, kun asia ei muuten ruvennut ratkeamaan.
    Tämä puujuttu liittyy siihen mainitsemaani kirjailijan käyttämään isoon esikuvaan, suureen hevoseen.
    Kävi näet näin.
    Kun puun latvan taittamista ja sen merkitystä asian ratkaisulle mielessäni pyörittelin, tuli jostain (yllättäen ja pyytämättä) päähän soimaan säepari, jonka voisi kuvitella olleen de Beerin, siis myös Maurin, mielessä kun latvantaittoasiaa käsiteltiin.
    "...latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin. Siitäpä nyt tie menevi...."
    Niinhän siinä kävi, että taitettu latva osoitti tien.
    Lainaus ei ole Baudelairelta. Muita ehdotuksia?

  • nimimerkki

    T H

    19.2.2014 klo 17:06
    -ura uusi urkenevi. Kalavaletta eikun Kalevalaa lienee.

  • nimimerkki

    Serambleri

    19.2.2014 klo 18:00
    Sitäpä juuri. Pitihän se tietää, että ei tässä porukassa kauan mene kun on lainaus bongattu. Jos teosta vähemmän tunteva haluaa tarkemmin värssyä katsoa, en neuvo alusta aloittamaan, vaan sieltä toisesta päästä.
    Kalavalekin on kyllä ihan asiallinen ehdotus. Sitä en kylläkään muista, ollaanko siinä latvantaitossa. Arto Salmisen teoksiin yllytän niitä, jotka eivät vielä ole perehtyneet. Turvapaikka on hyvä aloituskirja. Hulvattoman hauskaa ja samalla vakavaa on Salminen arjesta repinyt. Olen yli seitsemänkymmentä teosta äänikirjaksi lukenut ja Turvapaikka on ollut eräs hankalimmista. Kirjassa on kohtauksia, joita oli peijakkaan vaikea nauramatta saada kasetille.

  • Matti Nummenpää

    19.2.2014 klo 18:51
    Mauri Sariolan tuotannon tyypillisimpiä piirteitä on runouden käyttö sitaatteina tai muuten apuna juonen rakentamisessa. Kokoelmista erityinen suosikki on Vänrikki Stoolin tarinat. Sariola käytti lähteenä Paavo Cajanderin suomennosta, mutta mainitsee useammassakin paikassa suomentajana Otto Mannisen.
    Raamattu on myös Maurin suosikki, vaikkakaan ei yleensä suorina lainauksina. Enemmän hän käyttää raamattupohjaisia yleisiä sanontoja kuten "joka tuulen kylvää". Lasken siis raamatun runoteokseksi. Tämä perustuu lääketieteen tohtori, filosofian tohtori Osmo Hännisen alustukseen arvovaltaisessa ryhmässä. Hänen mielestään raamattu on maailman suurin ja paras runoteos. Paikalla oli raamatunkäännöskomitean puheenjohtaja, pari muuta kirkonmiestä ja itsekin joukon vähäisimpänä vähän eri asian asiantuntijana. Väite aiheutti laajahkon keskustelun. Aivan yksimielisiä ei asiasta oltu, mutta ei pahaa riitakaan syntynyt.

    Kalevalaa Sariola ei juurikaan sitaattilähteenä käyttänyt. Mikä lienee syynä? Esim. Suomen kansan arvoitukset enemmän käyttössä oli.
    Erinomainen oivallus on tämä puunlatvan taittaminen opastuksena oikealle tielle. Ehkä tällasita symboliikkaa muissakin Sariolan kirjoissa saattaa olla.
    Lönnrot oli Sariolalle tuttu mökkinaapurin ominaisuudessa. Mauri Sariolan seura oli vuoden 2012 lopulla perustamassa Paikkarin torpan tuki ry nimistä yhdistystä. Museoviraston luvuttua hoitovastuusta kyseinen yhdistys huolehtii kyseisen paikan kunnossapidosta, opastuksista yms.
    MS Int.

  • nimimerkki

    T H

    20.2.2014 klo 11:16
    Paikkarin torppa on myyty Senaatti-kiinteistölle monen muun kohteen mukana.
    Lienee hyvä asia?

  • nimimerkki

    Jarmo

    22.2.2014 klo 12:31
    Tässä kirjassa on hyvällä tavalla nähtävissä kaikki Maurin kirjojen hyvät ja tyypilliset piirteet luontokuvauksineen ja ihmistyyppeineen. Kerronta on sujuvan soljuvaa. Tämänhän ovat jo aikaisemmatkin kommentoijat jo todenneet.

    Kirjan loppu on kuitenkin minusta hiukan outo. Kuusen latva ja de Beerin lopun pitkä selittävä kirje murhan motiiviin ei oikein iske minuun. Tuli mieleen, että Mauri ei oikein tiennyt, kuinka kirja pitäisi päättää ja hänen piti lopulta aivan viime tipassa keksiä siihen jokin keino. Itse olisin toivonut muuten mielenkiintoisen kirjaan toisenlaisen loppuratkaisun.

    Lopuksi kirjan kannesta voisi todeta (Salama-sarja), että se ei ole parhaasta päästä. Salama-sarjan kannethan ovat minusta varsin tyylikkäitä lukuun ottamatta tätä kirjaa ja Kohtalokas Itämeren risteilyä. Maurihan oli ainakin uran loppuvaiheessa varsin kiinnostunut myös kirjojensa kansista. Tietääkö joku, oliko kiinnostus kansiin jo tässä vaiheessa olemassa?

  • nimimerkki

    Serambleri

    22.2.2014 klo 17:01
    Aloin mielistyä tähän insinööri ja herra de Beeriin heti hänen astuttuaan kuvailun piiriin. Mauri tekee hänestä myönteisen, aikaansaavan, taiteita ymmärtävän ja luontoa rakastavan kosmopoliitin, suuren humanistin. Ulkoasukin kuvataan arvokkaaksi ja tyylikkääksi, kuinkas muuten, ranskanherra kun on.
    Mutta että vielä kirjallinen tyyliniekka!
    Koko tunnustuskirjehän on ihan viimeisen päälle sorvattu. Sanoma ja tekstin rakenne ovat sopusoinnussa. Yo-lautakunnan vaativa sensori olisi solkenaan työntänyt isoja plussia marginaaliin tunnustusta lukiessaan.
    Yksi kohta on ylitse muiden.
    Maurihan pilkkaa niitä kirjailijoita, jotka hakevat sitä "täydellistä lausetta". Hakeminen kestää ja aihioita hiotaan kauan ja hartaasti. Itse hän on luonut tähän kirjaan sellaisen timantin.
    de Beerin tunnustuksessa on kohta, josta voisi sanoa, että sen on kuin Susikosken pyörteissä sileäksi ja täydellisen muotoiseksi hioutunut kivi, sellainen joka ei enää lisätekemällä parane.
    de Beer kirjoittaa hetkestä jolloin hän kosken sillalla saa varmuuden siitä, että hänellä ja lumoojatar Agneksella ei olekaan yhteistä tulevaisuutta.
    "--- sanoi minulle, että kaikki on peruuttamattomasti lopussa ja että hänellä on toinen. Hänellä oli toinen, hän oli nuori ja hänellä oli yhteinen elämä tuon toisen kanssa...
    Heitin hänet koskeen."

    Heitin hänet koskeen! Sillälailla ja sillä selvä! Kuinka paljon tekstiä olisi tunari, saatan tarkoittaa vaikkapa itseäni, käyttänyt tuon timantin sijaan. Naputtanut tekstiä saavuttamatta mitään lisäarvoa ja pilaamalla samalla tapahtuman kuvauksen. Tunsin sitä ja tätä, raivoa ja muuta... sitä ja tuota tunnetta kulki lävitseni...tartuin..tunsin kuinka hän pyristeli...sain yliluonnolliset voimat...hänen kätensä puristui vaijeriin...ähellys ähellys..mutta menihän se viimein sinne...

    Heitin hänet koskeen.

    Mauri A. Sariolalle suurkiitos oikeaan paikkaan kirjoitetusta loistavasta lauseesta!


  • nimimerkki

    T H

    22.2.2014 klo 18:14
    En nyt kyllä voi tuohon lauseeseen yhtyä enkä suurkiitosta antaa. Itse tässä
    muutamia tuomioita herastuomarina antaneeni jotenkin vaivaa tuo vaivattomuus
    tekoa tehdessä. Minkäänlaista moraalia en tekoa tehdessä huomaa.

    Teksti tietysti on sujuvaa. Lauserakenne soljuu tilanteeseen sopivasti. Vaan
    tuota moraalia hieman kaipailen... Miten Mauri tällaista...?

  • nimimerkki

    Jarmo

    22.2.2014 klo 19:04
    Heh, kirjeessähän todettiin, että suomalainen mentaliteetti ei tekoa ymmärrä. En ole kyllä varma, ymmärtääkö ranskalainenkaan? Jos tämä on "normaalia ranskalaista" käytöstä, Ranskassa saisi naisia paiskoa jatkuvasti koskiin tai ainakin Seineen...

  • nimimerkki

    ukkelo

    22.2.2014 klo 22:13
    Harjoitan nyt empatiaa eli asettaudun ranskalaisen perusinsinöörin De Beerin housuihin. Ostaisin eläkepäivikseni viehättävän pikku talon Loiren tai Seinen yläjuoksuilta ja huomaisin että tuollahan on upea linna vastapäätä ja ihastuisin tulisesti linnan nuoreen valtiattareen ymmärtämättä että vastarakkautta ei välttämättä tule, vaikka hymyilikin sedälle. Ei, ei! Kyllähän tässäkin teoksessa jo alkuasetelma, saati lopputulos on täysin järjenvastainen. En sijoita tätä kuitenkaan Maurin pohjanoteerausten joukkoon koska luontokuvaus on huikeaa ja uskottavaa kuten myös useimpien muiden Sumua Susikosken yllä esiintyvien tyyppien kuvaus.

  • nimimerkki

    Serambleri

    22.2.2014 klo 23:08
    Täytynee vielä täsmentää tarkastelukulmaani tuossa naisen koskeenheittoasiassa.
    En ole aikeissa antaa sellaista viestiä, että olisin kuvattua tekoa ja sen moraalittomuutta ihannoinut tempun hyväksymisestä puhumattakaan. Jos kirjan juoneen kerran kuuluu se, että henkilö pitää heivauttaa virtaan, en kirjallista ilmaisua ihaillessani ota kantaa siihen, onko temppu synkronissa lain kieltojen ja käskyjen kanssa. Oman tuomioistuintyöni perusteella katson, että syyttäjä näkisi tuon tappojuttuna ja siitä tuomiokin tulisi.
    Meikäläisen ajukopassa on vaikea naittaa sulavasti moraali ja de Beerin mainitsema käsite "crime passionnel". Vetämättömässä värisuorassa mainitaan kohtaus, joka valaisee asiaa. Kyse on kuuluisasta näytelmästä, jossa satulaseppä demonstroi oppipojalleen miten parisuhdekarikolta irtaudutaan. Hän ampui vaimonsa vuoteeseen ja tuumasi vieressä olleelle kauhujäykälle oppipojalle "Allons travailler!"
    Kyse kannanotossani on siitä, että ylistämäni ilmaisu on Maurin yleiseen tekstinsuoltoon nähden harvinainen, aivan sieltä kristallinkirkkaasta huipusta. Kappaleen rytmi on kielellisesti erinomainen ja lopputulos lukijalle selkeä. Kehumaani kolmen sanan virkkeeseen sisältyy valtava informaatiomäärä. Noiden kolmen sanan kautta lukija saa kuvan siitä mitä tapahtuu ja vieläpä pääsee de Beerin pään sisään tutkimaan mitä siellä tapahtuu. Tämä kaikki muutamassa sekunnissa.
    Yksinkertainen on kaunista.

    Niin, kun Ranskassa ollaan, missä Maurin kirjassa loppuratkaisuun kuuluu Seineen putoaminen?

    P.S. Jossain vaiheessa voitaisiin analysoida Maurin kirjojen hyviä lopetuksia, yleensähän alkuja useimmin puntaroidaan. Esimerkiksi Onnensoturien loppukappale on mielestäni hyvä.

  • nimimerkki

    PPP

    23.2.2014 klo 00:20
    Liekkö Revontulet eivät kerro - romaanin teennäisestä lopusta? Vai erehdynkö kirjasta.

  • nimimerkki

    PPP

    23.2.2014 klo 00:23
    Komento takasin... voisi olla Ukkotuomarin viimeisestä jutustakin

  • nimimerkki

    ukkelo

    23.2.2014 klo 00:27
    Yksipuolinen rakkaus ei oikeita intohimorikokseen, varsinkaan silloin kun ihastuja on heiveröinen, Baudelairen runoja lukeva vanhus ja koskeen heitetty on uhkea terve nuori nainen. Todellisuudessa De Beer olisi ansaitusti itse lentänyt Susikoskeen jos uskaltaisi kajota ja noin siinä olisi käynyt jos minä tarinan olisin kirjoittanut. Ja en taatusti ole feministi, vaan realisti.

  • nimimerkki

    ukkelo

    23.2.2014 klo 02:58
    Vastaan kerralla molempiin Seramblerin kysymyksiin koskien kirjan hyvää lopetusta ja Seine jokea: ”… hartioitten alistuvaa lopullisuutta ilmentävästä kohautuksesta ei voinut erehtyä.”

    Näin päättyy Ukkotuomarin viimeinen juttu.

  • nimimerkki

    T H

    23.2.2014 klo 10:18
    Menee taas hyttysten kuurimiseksi (Seramblerin tulkinta) mutta Ukkotuomarin
    viimeisessä jutussa tuo Seine on lähellä. Vaan siinä kirjassa uhri tms. putoaa
    joen rannalla olevaan tasanteeseen, ei siis jokeen.

  • nimimerkki

    Serambleri

    23.2.2014 klo 11:17
    TH on oikeassa jälleen. Ei heittynyt ilkimys suoraan Seineen, mutta lasketaan nyt Seinen kuuluisat sillat ja niiden aluset jokeen kuuluviksi. Meillä täällä palstalla on mielestäni mukava periaate, ihan kuin noilla nuorilla taitureilla jotka lökävaatteissaan laskevat monivoltteja laudanpalalla kouruissa ja hyppyreissä. Haastattelussa he sanovat poikkeuksetta, että päätarkoitus on pitää porukalla hauskaa, samalla sitten edistetään lajin tunnettuutta.
    Ukkotuomarissa minua viehätti ukon nimikin. Mahtaako noita oikeina niminä maassa olla? Tuskinpa on. Voisi muuten mennä läpi, jos haluaisin tarvittaessa nimeä muuttaa....Serambleri Kai David Lammaskarinlahti, SKDL....
    Mietityttää aina, kuinka vaikeaa paljon kirjoittavalla on tuo kirjaan tarvittavien nimien hankkiminen. Mauri on joutunut tosissaan nimiäisiä pitämään, sen näkee seuran julkaisemasta luettelosta, jossa tuotannossa esiintyvää väkeä on pantu aakkosjärjestykseen. Arvostava kumarrus keräystyön tekijöille! Varmaan on bunkkeriin tullut palautettakin joistain kirjaan päässeistä nimistä.

  • nimimerkki

    T H

    23.2.2014 klo 13:32
    Saattaa olla, että Mauri otti näitä nimiä myös olemassa olevista paikoista.
    Ettei vaan Enäjärvessä ole Lammaskarinlahti? Tai jossain sielläpäin. Myös
    muissa teoksissa olen huomannut tuttuja nimiä.

    Aikoinaan Suomisen perhettä ynnä muuta kirjoittanut Seere Salminen (Serp)
    vietti kesiään täällä meidän suunnalla. Hänen tuotannossaan suorastaan vilisee
    paikkakunnan nimiä, vaikka mikään ei muuten liitykään tähän suuntaan.

  • Matti Nummenpää

    23.2.2014 klo 18:38
    Suomusjärvestähän se löytyy - Lammaskarinlahti
    MS Int

  • Matti Nummenpää

    23.2.2014 klo 18:42
    Väestörekisteristä ei löydy sukunimenä Lammaskarinlahti - ei elävillä eikä kuolleilla.
    MS Int

  • nimimerkki

    Serambleri

    23.2.2014 klo 21:13
    Piti käydä minunkin tässä iltapuhteella siellä Sammatin järviseudulla. Jos joku kumppaneista ei vielä käytä Maanmittauslaitoksen Karttapaikka -nimistä palvelua niin nyt hopi hopi. On niin mainio karttakone, että en parempaa osaisi kuvitella. Autonsa kesämökin pihasta tunnistaa kun napauttaa ilmakuvapuolen käyntiin mittakaavassa 1:2000. Ja helppo käyttää kun minäkin osaan.
    Ukkotuomarin nimikkolahtea en löytänyt, mutta ilahduin kun Enäjärvestä poimiutui esille Lampaanpää -niminen saari. Vieressä on pienempi, ei kuitenkaan Karitsanpää, vaan mielikuvituksettomasti Pieni Lampaanpää. Kehittelin ajatusta, että joskus olisi vielä jossain Maurin kirjassa tallustellut oikeudenkäyntiavustajana vastaamme itseoppinut asioitsija Hieronymus Lampaanpää. Vähän nuhruinen ilmiasu ja kainalossa iso,kulunut nahkasalkku. Täydestä olisi mennyt.

  • nimimerkki

    T H

    24.2.2014 klo 08:40
    Joo, taitaa olla kuitenkin vielä Enäjärveä tuo Lammaskarinlahti. Tosin
    entinen kunta oli Suomusjärveä. Nykyisin Suur-Saloa. Enäjärvi kiemurtelee
    melkoisesti muuallakin kuin Sammatissa.

    Saman järven rannalla sijaitsee myös Presidentti Niinistön kesäpaikka. Ei
    kai liene valtakunnansalaisuus, että Vähä-Pirttiniemen kärjessä. Entistä
    Suomusjärven pitäjää, nykyisin Saloa. Tie sinne kiemurtelee entisen Karja-
    lohjan, nykyisen Lohjan puolelta.

    Melkoinen sattuma vai mikä lienee, että nuo valtionpäämiestemme kesä-
    huvilat ovat suorastaan kasaantuneet tälle samalle alueelle. Jo aiemmin on
    puhetta ollut, että Kekkosen ja Karjalaisen huvilat ovat sijainneet ent. Suomus-
    järven alueella. Lisäksi Karjalohjalla sijaitsee ent. presidenttien Ahtisaaren
    ja Halosen kesäpaikat. Tai siis tietysti Lohjalla nykyisin. Vaan eihän sitä vuodessa opi tätä Lohjaa vielä mainitsemaan. Kun 400 vuotta on Karjalohjasta
    puhuttu.

  • nimimerkki

    T H

    25.2.2014 klo 16:40
    Mitenkään kuukauden kirjaan liittymättä taas pakko jatkaa Seramblerin aja-
    tuskulkua. Tuosta asioitsija Hieronymus Lampaanpäästä. Meilläpäin oli erään-
    lainen sananlasku: Puhuu kuin keitetystä lampaanpäästä. Mahtaisi sopia ehkä
    vaikkapa tuomarin tokaisuksi.

    Nämä maalaisasioitsijat eivät kovin korkealle olleet Maurin kirjoissa arvos-
    tettuja. Kuitenkin he tekivät omaa huokeata työtään vaikkapa silloisten asiakir-
    jojen ynnä muiden laatijoina. Ymmärtämättömän rahvaan tukena. Samaa hommaa tekivät myös muun muassa lautamiehet jotka tekivät laihuutoja tms.
    ja veivät ne käräjäoikeuteen hyväksyttäviksi. Tämän olen löytänyt oman torp-
    pani asiakirjoista.

    Lisänä vielä olivat aiemmin rättärit, eräänlaiset oikeudenpalvelijat. He toimivat
    myös ulosottomiehinä ja oikeussalin sisäänhuutajina. Nimismiehen apulaisina.
    Tämä virallistui poliisin toimeksi. Jotka myös toimivat OTO asiakirjojen laatijoina
    rahvaan hyväksi. Asioitsijat kai hävinneet ainakin oikeussaleista. Ja monissa
    asiakirjoissa on siirrytty omatoimisuuteen. W W W jotain on avainsana jossa
    kaikki on helppoa itsepalveluna?

  • nimimerkki

    Shuh

    30.11.2021 klo 12:33
    Olen tämän romaanin lukenut pari kertaa aiemminkin, muistikuvat siitä eivät enää olleet tarkkoja mutta myönteisiä kyllä. Ja ne vain paranivat tällä lukukerralla. Jos Maurin edellinen tuotos 'Kohtalokas Itämeren risteily' merkitsi selvää notkahdusta hänen tuotannossaan, niin tällä kertomuksella hän ponnahti takaisin nautittavaan tarinaniskentään.

    Asiaan mennään suoraan ensimmäiseltä sivulta alkaen, eikä kerronta missään harhaudu sivupoluille tai laajene tarpeettoman väljäksi. Teksti soljuu sujuvana ja helppolukuisena, vuoropuhelut nousevat luontevina. Henkilöpiiri on Susikoski-romaaneista varmaankin sieltä suppeimmasta päästä, mutta on sitten sitäkin herkullisempi. Erityisen mieleenpainuva on nuorten radikaalitaiteilijoiden kolmikko, jotka eivät ymmärrä edes toistensa taidetta, saati että suuri yleisö saisi siitä jonkinmoista otetta (tässä Mauri on epäilemättä päässyt ilmaisemaan omaa näkemystään tuon ajan modernista taiteesta). Huumorin puuttuminen on tarinan heikkous ylipäätään, mutta ehkä sitä korvaa tämän trion olemassaolo jo sinällään. Poikkeuksellisena voi pitää myös nimismies Viitalan hahmoa: Maurihan käytti tätä ammattiryhmää teoksissaan paljon ja lähes poikkeuksetta myönteisessä hengessä, mutta tämä herra Viitala on vastenmielinen ja jopa epäilyttävä, syrjäseudulle jumiutunut juoppo, joka hoitaa virkaansa kelvottomasti.

    Susikoskesta paljastuu eräretkeilijä, joka ilmeisen vaivatta kykenee patikoimaan, kalastamaan, aterioimaan ja yöpymään synkässä korvessa. Sivulla 72 hän kumminkin vielä suunnittelee, että yöpymistä ei ehkä edes tarvittaisi, kun vaeltamista läpi korpimaan on vain "hieman yli kolmekymmentä kilometriä" (!). Reppu selässä, umpimetsässä tuo on kyllä minusta melkoinen päivämatka reippaasti yli 30-vuotiaalle, ilmeisen liikuntaa harrastamattomalle virkamiehelle. Lisäpainona miehellä on vielä 'parabellum', joka on painavahko saksalainen alunperin sotilasase, 9 mm tai 7.65 mm kaliiperiltaan. Useammassa muussa romaanissa komisario kyllä kanniskeli Berettaa. Parabellum olisi sikäli uskottavampi, että se on todella ollut meillä poliisin virka-ase päinvastoin kuin Beretta. USA:ssa ase tunnetaan paremmin nimellä 'Luger'. Jostain syystä Mauri kirjoittaa tämänkin aseen nimen tavoilleen uskollisena pienellä, ikään kuin kyse olisi asetyypistä eikä -merkistä, jollainen se kuitenkin on.

    Jos on henkilöpiiri suppea, niin suppea on tapahtumaympäristökin. Se koostuu parista lähekkäin sijaitsevasta erämaamökistä lähiympäristöineen sekä niitä erottavasta Susikoski-nimisestä koskesta Kuusamossa. Tämmöinen miljöö on mukava poikkeus muista komisarion rikosjutuista, niissä kun etenkin myöhemmin ainakin piipahdetaan vierailla mailla tai viiletetään pitkin Suomenmaata. Taitaa Maurin tuotannossa tuo 'Koltan uni' olla tapahtumaympäristöltään vähän samanlainen tarina. Syrjäinen sijainti tuottaa komisariolle sen ongelman, että hän joutuu käytännössä yksin hoitamaan rikostutkinnan, nimismiehestä ei juuri apua löydy. Sen verran rankaksi tämä ilman virkatovereita tapahtuva selvittely osoittautuu, että Susikoski itselleen harvinaisella tavalla peräti tuskastuu työtaakkansa keskellä. Kuitenkin hän tässä kirjassa esiintyy ensimmäisen kerran jo rikostarkastajana, joten kaipa tuore ylennys antaa lisäpuhtia jaksamiseen...

    Muutamia kommentoinnin arvoisia irtohavaintoja nousee tekstistä.
    s.9 todetaan Susikosken joutuvan siirtämään lomansa epäedulliseen ajankohtaan syksyllä. Monissa muissa teoksissa hän päinvastoin juuri haluaa lomansa sinne, voidakseen käydä ulkomailla; matkailu lieneekin hänen harrastuksistaan ainoa läpi tuotannon kestävä.

    s.20: vaikeaselkoinen on Susikosken ajatelma siitä, että metsästysmajalla hiljaisuudessa vietettävä loma ja sillä tapaa harjoitettu "erämaan ihailu" ei häntä miellytä. Toteamus ei oikein sovi hänen muuhun luonnekuvaansa. Vai tarkoittaisiko hän tällä mielipiteellään sitä, että hän vieroksuu metsästystä? Sehän tulee ilmi joissain muissakin romaaneissa. Ja metsästys kuului tässäkin tarinassa uhrin harrastuksiin.

    s. 26: Susikoski miettii itseäänkin nimitetyn joskus 'Lapin hulluksi'.

    s.25,28: eläkeläinen Alfred de Beerin elämä näyttäytyy ristiriitaisena. Hän on tullut Suomeen 1921 nuorena insinöörinä ja palvellut 40 vuotta puunjalostustehtaassa Tampereella. Kuitenkin hän on jäänyt eläkkeelle jo 1955? Ei tuosta työvuosia kerry kuin 34. Lisäksi sivulla 230 hänen mainitaan olleen virkamies. Ei kai sellaisia puunjalostustehtaassa sentään työskennellyt?

    s. 59 Mauri irvailee nimismies Viitalasta, että tämä on puheittensa mukaan "... tenttiä vaille ylemmän oikeustutkinnon suorittanut". Vaikka tuskin oli alkua pidemmälle päässyt. Juuri samalla tapaa kävi kirjailijalle itselleen. Irvaileekohan Mauri tässä itselleen, oliko hänellä sen sortin huumorintajua? Ainakin Reijo Ikävalkon mukaan hän mielellään antoi itsestään kuvaa "tenttiä vaille valmiina juristina", vaikka aika monta tenttiä hänet tuosta oppiarvosta erotti.

    s.90: Susikosken mielikirjailijoita ovat Ernest Hemingway ja Somerset Maugham. Lienevät siis olleet myös Maurin, vaikka en muista hänen kumpaakaan erikoisemmin nostaneen esille tuotannossaan.

    s. 126: ja jälleen saavat yksityisetsivät pahasti siipeensä: heitä "rikostarkastaja sydämensä pohjasta halveksii".

    ss. 158-159: "Vaikka on aika naurettavaa sanoa, että nainen viettelee miehen...". Joopa joo... sanat on sovitettu taiteilija Paavo Flinkin suuhun, mutta kuvastaako jotain Maurin omasta suhtautumisesta asiaan. En ihmettelisi, vaikka kuvastaisikin.

    s.170: surmatyön uhriksi joutunut Agnes Ekelund oli vain kymmenen vuotta parinkymmenen ikäistä sisarentytärtään vanhempi, mutta Maurin mielestä jo siksikin voimiltaan viime mainittua heikompi... Aika yksiviivainen oletus, eivät ikävuodet vielä tuossa iässä tuollaista ajattelua oikeuta, pikemminkin asia on päinvastoin. Mutta Maurin ajatusmaailmaa ne kyllä heijastavat: hänelle houkuttelevin ikä naisessa on ilman muuta tuossa parinkymmenen ikävuoden paikkeilla, kolmikymppisestä naisesta on suurin viehätys jo hiipunut. Kirjailijan ikääntyessä hänen ajattelunsa toki tässä suhteessa laajeni, mutta ei se täysin kadonnut kai koskaan.

    s. 173: kirjailija Puraksen tekemät allekirjoitusväärennökset vekseleihin olisivat todennäköisesti paljastuneet helpostikin käsialavertailun perusteella, mutta tällaisista ei Mauri huomaa mitään mainita.

    Mitään kihelmöivää jännitystä tämä dekkari ei nostata, mutta sujuvasti eteenpäin vievä kerronta ja sopiva tapahtumamäärä takaavat siinä määrin vetävä lukukokemuksen, että kirja menee jos ei ihan kertaistumalta, niin parilla lukukerralla kumminkin. Syyllisen henkilöllisyyden paljastuminen ei täysin yllätä, vaikka lähestulkoon epätodennäköisin tarjolla olevista onkin. Syyllisyys paljastuu materiaalitodisteen, ei sanalipsahduksen avulla kuten niin monessa muussa Maurin romaanissa. Ranskalainen intohimorikostyyppi ja sitä seuraava omaehtoinen seuraamus sulkevat tarinan tyylikkäästi. Kovaa tasoa tämä kirja minusta ehdottomasti on, arvosanaksi annan 9 ½ (3.painos 1976).

  • nimimerkki

    Magisteri

    7.2.2022 klo 00:21
    Eipä tuohon Shuhin tekstiin ole lisättävää.

    Positiivista, että Susikosken tutkimukset kestivät läpi kirjan. Teon motiivi jäi epäuskottaviksi, mutta olenkin suomalainen, en ranskalainen.

    Kimmoisia ovat naisten vartalot tässä kirjassa, tosin toinen arvioituna vain kuvan perusteella. Agnes Ekelundia kuvattiin lyhytkasvuiseksi. Se ei liene tarkoita samaa kuin nykyään. Olen jossakin toisessakin Maurin kirjassa törmännyt samaan luonnehdintaan.

    Jos ihmetellään Susikosken kymmenien kilometrien vaellusta, itseäni ihmetyttää taiteilijakolmikon vaellus myös, vaikka lyhyemmäksi jäikin ja varustuksena oli Puraksella monokengät.

    Lääninrikospoliisina vihjaillaan olleen Lapin sellainen vai ymmärsinkö väärin? Kuusamo kuitenkin lienee ollut entisen Oulun läänin kuntana Oulun lääninrikospoliisin alueella. Kuusamo nimenomaan ei halunnut tulla liitetyksi Lapin lääniin, kun aluetta erotettiin Oulun läänistä 1930-luvulla. Läänin- nykyisen maakunnan raja tekeekin Kuusamon kohdalla mutkan lähelle napapiiriä.
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Kuukauden kirja: Sumua Susikosken yllä