Lukupiiri

Kolmannen valtakunnan kuningatar

• ---

  Matti Nummenpää

  30.4.2012 klo 00:36
  Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.

  Toukokuun keskustelukirjaksi olen valinnut vuonna 1972 ilmestyneen historiallisen romaanin Kolmannen valtakunnan kuningatar.Kirja ilmestyi siis 40 vuotta sitten. Aloitamme kirjan käsittelyn jo 30.4. Tämä siksi, että kirja kertoo Adolf Hitleristä ja päättyy Hitlerin kuolemaan 30.4.1945. Tapahtumasta on siis tasan 67 vuotta.
  
  Ilmestyessään kirja sai myrskyisän ja kielteisen vastaanoton. Kertoihan se historian pahimmasta tyrannista myönteisesti. Mauri Sariola haastatteli Hitelrin autonkuljettaja Erich Kempkaa kahteen otteeseen. Kirja on tehty näiden haastattelujen pohjalta ja Hitlerin autonkuljettajan sekä Hitlerin vaimon Eva Braunin näkökulmasta. Nyt on mahdollisuus ottaa kirjaan kantaa 40 vuotta sen julkistamisen jälkeen.
  
  Takakannen teksti:
  
  Valtaannousunsa ylpeinä päivinä julisti Adolr Hitler, että Saksan aikaisemmat kesiarilliset ja tasavaltaiset valtiomuodot olivat olleet vain kokeiluja. Hän itse ilmoitti perustavansa Kolmannen valtakunnan, jonka olemassaolon piti kestää tuhat vuotta.
  
  Tuhatvuotiseksi kaavailtu valtakunta mureni pölypilveksi Berliinin raunioissa. Samanaikaisesti historiaan kuitenkin piirtyi ennen tuntematon naishahmo Eva Braun. Salattuaan huolellisesti rakastajattarensa olemassaolon Adolf Hitler kaksi päivää ennen kuolemaansa vihitytti itsensä Eva Braunin kanssa. Sanalla "tahdon" Eva silmänräpäyksessä kohosi Suur-Saksan ensimmäiseksi naiseksi. Olihan hän laillisesti valitun valtionpäämiehen laillinen aviopuoliso. Hänestä tuli - ainakin vertauskuvallisesti - Kolmannen valtakunnan kuningatar.
  
  Mutta silloin oli jo aikakin lopussa.
  
  Eva pysyi kuitenkin loppuun asti uskollisena ja seurasi miestään kuolemaan. Vaikeimman tehtävän sai Hitlerin henkilökohtainen autonkuljettaja ja hänen moottoriajoneuvo-osastonsa päällikkö SS-Sturmbannführer Erich Kempka. Käskystä hän poltti esimiehensä ja tämän vaimon ruumiit valtakunnankanslian pihamaalla Kolmannen valtakunnan verenkarvaisen iltaruskon loisteessa.
  
  Kuvatessaan Eva braunin, Erich kempkan ja Adolf Hitlerin tarinan kirjailija Mauri Sariola on tavoittanut kokonaan entisestä tyylistään poikkeavan otteen. Kysymyksessä on vavahduttava ajankuvaus ja samalla riipaiseva kertomus uskollisuudesta, jota eivät maailmanlopun enteetkään voineet järkyttää.
  
  Matti Nummenpää
  Intendentti, Mauri Sariola -seura
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  30.4.2012 klo 19:02
  Jännittävää on aina veikata, mikä teos kuukauden kirjaksi arpoontuu. Useinhan valinnalla on ihan perusteltu syy. Nytkin Eva Braunin hääpäivä, jossa oli sitten jo hengenlähtökin lähellä. Oliko tuo etiäisen tuomaa vai mistä johtui, että otin Hesarista talteen kirja-arvioinnin 21.4.2012 ja piilotin Sammatin kuun väliin että jos joskus tarttis.
  Jos joku palstalainen on sattunut jo kirjan hommaamaan ja lukemaan, niin kommentoikoon pliis meille muille miten Mauri on osunut Erich Kempkan antamilla tiedoilla asioiden ytimeen.
  Kirjan tekijä on Heike B. Görtemaker. Teoksen nimi on "Eva Braun. Elämä Hitlerin kanssa" (Eva Braun. Leben mit Hitler) Suomentaja Hanna Kjellberg, kustantaja Otava, sivuja 400. Arvioinnin on tehnyt poliittisen historian tutkija Markku Jokisipilä.
  Jokisipilä mainitsee arvioinnissaan, miten vähän Eva Braunista ylipäänsä on mitään dokumentoitua tietoa ja että H.B.G. on "kääntänyt kaikki kivet tietoja etsiessään, mutta kovin runsaaksi saalis ei siltikään ole kasvanut". Jokisipilän mukaan mielenkiintoisimmillaan kirja on kuvatessaan Berghofin ydinryhmän (Albert Speerin, Martin Bormanin ja Magda Göbbelsin sekä muidenkin natsijohtajien vaimojen) vaiheita ja suhteita.
  Tässäpä olisi aktiiviselle analysaattorille työsarka. Edellä mainittu teos ja Kolmannen valtakunnan kuningatar rinnakkain työn alle ja eikun tutkimaan.
  Pitänee sonnustautua itsekin Kuningattaren lukuun. On siitä edelliskerrasta aikaa kulunutkin.

• ---

  nimimerkki

  T H

  1.5.2012 klo 07:50
  Eva Braunista on kuvallista tietoa paljon Youtubessa. Harvinaiset värifilmit ovat
  käytössä runsaasti. Henkilön persoonasta vähemmän kirjallista tietoa. Näin äk-
  kiä tuntuu siltä, että oman aikansa julkkis. Kiltti perhetyttö, joka joutui yllättäen
  aika isoihin ympyröihin. Loppu oli surkea.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  1.5.2012 klo 11:51
  Eva Braunin oman aikansa julkkisasemaa voidaan ajatella toisinkin. Olisiko ollut sittenkin niin, että Johtajan seuralaista ei kovinkaan aktiivisesti esitelty valtakunnallisesti, ainakaan neidon "virallista" asemaa ei pyritty korostamaan. Kyllä niitä koiranrapsutuskuvia Evasta toki levitettiin kansalaisille nähtäväksi tarkoituksena näyttää hallintoalamaisille Johtajan sentään ymmärtävän naisasiankin päälle kun muilta kiireiltään ehtii.
  Puolueen ohjelmassahan tehtiin tiettäväksi, että Johtajan morsian oli koko Saksan kansa. Toki Johtajalla oli oikeus ja velvollisuus nauttia morsiamestaan valitsemansa edustajan kautta.

• ---

  nimimerkki

  T H

  1.5.2012 klo 12:10
  Kokonaan huomion ulkopuolelle jääkin nyt henkilö, joka oli esim. kuvaamas-
  sa tämän Mauri Sariolan retken Saksaan Erich Kempkan luona 1973. Eli
  josko Antti Kähönen olisi tämä henkillö?

• ---

  nimimerkki

  Juha Kautto

  1.5.2012 klo 15:01
  Kähösestä on tulossa juttua Mauri Sariola -seuran piakkoin ilmestyvässä jäsenlehdessä.
  
  Juha Kautto
  puheenjohtaja

• ---

  nimimerkki

  Mehiläishoitaja

  11.5.2012 klo 20:33
  Kuningattaressa viitataan Kempkan kodin kirjakaappiin ja siinä olevaan teokseen Maurice Maeterlinck: Mehiläisten elämä. Kirjassa kerrotaan isän ja pojan kiinnostuksella tätä usein lukeneen. Tiettävästi myös Mauri Sariolan isä ainakin jossain elämänvaiheessa harrasti mehiläishoitoa. Susikoskenkin yhteydessä viitataan jossain kirjassa hunajan tuottamiseen.
  Onko tästä aiheesta lisää tietoa ja mikä on tämä mainittu kirja ja onko se suomennettu? Ilmeisesti on, koska kirjassa käytetään suomenkielistä nimeä. Kolmannen valtakunnan kuningattaren mukaan se eik ole varsinainen mehiläishoito-opas, vaan jotain muuta.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  12.5.2012 klo 20:29
  Vappuviestissään TH pohtii Maurin Kempka-retken valokuvaajaa. Tuli noudetuksi Kuningatar Seramblerin varastosta ja aloitetuksi sen lukutyö pitkästä aikaa. Kirja vetää perinteiseen Sariolatyyliin. Kun päästiin valtakunnanjohtajan ja Kempkan välisiin keskusteluihin, päsähti päähän katsoa Suruttomasta Sariolasta mitä Mauri itse saksankeikasta kirjoittaa. Siellähän se valokuvaaja Kähönen on kameroineen, mutta Uunoksi, muuten kyllä ihan fiksuksi, Mauri hänet mainitsee.
  Palataan Kuningattareen vielä tuonnempana. On siellä ainakin kiinnostava probleema koulun geometriantunnilta.

• ---

  Matti Nummenpää

  13.5.2012 klo 17:47
  "Ullanlinnankadulla, lähellä Kasarmikadun kulmaa oli kivijalan tasossa pikkuriikkinen hunajapuoti. Sen kohdalla tulivat aina mieleen lapsuuden kesät. Susikosken kotona oli hoidettu muutamia mehiläispesiä ja hunajasadon korjuuhetki oli ollut juhlapäivä. Kun kehikot oli pantu likoon, hän oli itse saanut kiertää tuota metallisylinteriä. Uusi hunaja oli valunut notkeana ja kullankeltaisena. kun se oli täyttänyt huoneen kukkien tuoksulla ja kun sitä sitten oli saanut maistaa ensimmäisen lusikallisen, niin – oi niitä aikoja!"
  
  Tämä lainaus on Sariolan kirjasta Petroskoin keltainen kissa, sivulta 182.
  
  Katkelmassa Mauri kertoo myös omasta lapsuudestaan. Jäätyään eläkkeelle opettajan virastaan Maurin isä Armas Sariola harjoittaa mm. mehiläishoitajan ammattia. Talvisodan vänrikissä ollaan jopa perustamassa mehiläishoitajain liittoa. Joskin kirjan päähenkilön Tapio Heinlammen mielestä sellainen oli jo olemassa eli Suomen Siipikarjanhoitajien liitto.
  
  Maurice Maeterlinckin teos Mehiläisen elämää on "Tekijän luvalla suomentanut" Anna Fieandt ja se on ilmestynyt Otavan kustantamana vuonna 1910. Mahdollisesti kirja on ollut Maurin kotona. Saattaa olla niin, että Mauri on Kempkaa haastatellessaan nähnyt saman kirjan ja ottanut sen sitten kirjaansa mukaan. Kirja todella on "jotain muuta". Vähän vaikea on kuvata, mitä se on joten parempi on ottaa tästäkin suora lainaus kirjan alusta:
  
  Aikomukseni ei ole kirjoittaa teosta mehiläisten hoidosta tahi kasvatuksesta. kaikissa sivistysmaissa on erinomaisia julkaisuja tältä alalta, joten uuden kirjoittaminen olisi turhaa.
  ---
  Tässä ei myöskään ole kysymys tieteellisestä monografiasta, jonka aineena olisi apis mellifica, ligustica, fasciata j. n. e., eikä kokoelmasta uusia havainnoita tai tutkimuksia. Tuskin tulen esittämään mitään, joka ei olisi tuttua ja tunnettua kaikille niille, jotka vähänkään ovat mehiläishoitoa harjottaneet. Etten taas tekisi teosta vaikeatajuiseksi, olen varannut teknillisempään teokseen joukon kokemujksia ja havainnoita, joita olen tehnyt kahdenkymmenen vuoden ajan harrastaessani mehiläishoitoa, koska se mielenkiinto, jota ne voivat herättää, lienee liiaksi rajoitettua ja liian erikoista laatua. Aion yksinkertaisesti puhua 'kultasiipi mehiläisistä' (Ronsardin blondes avettes), niinkuin tietämättömälle puhuu esineesgtä, jota tuntee ja rakastaa.
  ---
  Mehiläispesässä on niin paljon ihmeellistä, ettei ole syytä lisäillä. Muuten olen jo ammoin sitten luopunut etsimästä tästä maailmasta mieltäkiinnittävämpää ja kauniimpaa ihmettä kuin mitä totuus tai ainakin sen etsintä on.
  
  Matti Nummenpää, intendentti, Mauri Sariola -seura

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  14.5.2012 klo 21:24
  Nyt heti aluksi: Uuno, seis! Tämä muusta yhteydestä tuttu sanonta pitää taas paikkansa. Tulipa luetuksi pikaisesti ja väitetyksi että Maurin Kempka-valokuvaaja talvella -73 olisi ollut "Suruttoman" mukaan Uuno. Eihän se näin ole. Kohelsin. Unto siellä lukee. Ei siis Antti, niinkuin kai oikein on ja kuten on kirjoitettu Sammatin kuussa.
  
  Tuli luetuksi Kuningatar pitkästä aikaa. Kiitos valitsijalle. Sekavan tunteen kirja jätti. Kovin ohut on Eva Braunin lanka kirjan kokonaisuudessa. Kyseessä on Erich Kempkan elämästä ja Hitler-suhteesta tehty kertoelma. Tulee mieleen, että onko kustantaja halunnut kirjan nimellä, siis Eva Braunilla ratsastaa. Muistuu tuttu juttu säilyketehtailijasta, joka kehitti fasaani-hevosenlihasäilykkeen. Purkissa luki että puolet ja puolet. Kun asiaa tiukattiin, tuli esiin se klassinen vastaus että on myllyyn työnnetty tavaraa suhteessa yksi fasaani ja yksi hevonen.
  Olin kuvitellut (ja niinhän intendentti avauksessa kirjoittaakin) että Kuningatar on kirjoitettu Kempka-haastattelun jälkeen. Lienenkö jonkin lähteen kokonaan ymmärtänyt väärin? Minusta tuntuu siltä, että helmikuun -73 haastattelu( jossa "Unto-Antti" Kähönen oli kuvaajana) tehtiin vasta kirjan ilmestyttyä. Mikä tässä nyt mättää? Sariola mainitsee innostuksensa lähteeksi Kempkan jo 1950 kirjoittaman muistelman "Minä poltin Adolf Hitlerin".
  Kuningatar poikkeaa Sariolan muusta tuotannosta esimerkiksi siinä, että kaiketi missään muussa hänen kirjoistaan ei hurjastella niin laajasti erotiikan erämaissa. Kempkahan kampitetaan rakkauden asialle vallan ahkerasti. On lakanoissa Ebbaa, Yvonnea, on Elsaa. Poikaparkaahan ihan yhtämittaa käytetään puutteenpoistajana, tosin ei tuo kauheasti vastaankaan pane. Kirjailijan into ja tarkkuus kuvata asioiden kulkua hyvinkin laajasti suorastaan yllättää. Yleensä Sariolan tuotannossa rakkauden harjottamisen kuvauksessa menetellään kuin Eero Reivi ja Irene Peteri Aulangolla: Saapuu mies naisen huoneeseen, kuu paistaa, tuuli nukkuu ja pian silkkipaita kahahtaa lattialle. Parit huokaukset ja sitten onkin jo aamu. Sat sapienti. Tähän verrattuna Kuningattaren kohtaus nimeltä yö ympärikännissä Yvonnen kanssa on suorastaan lavea. Mikähän on Kirjailijaa noin innoittanut. Oliko tuo jotenkin tuolloin ajan tapa? Pitikö lukijoille näyttää, että kyllä meilläkin osataan.
  
  Ajanvietekirjaa tulee luetuksi joskus sillälailla leikillisen kriittisesti. Havainnoi lukiessaan kohtia, joita ei ole kirjoittaja eikä kustannustoimittajakaan ihan tarkasti ajatellut. Korostan sanaa leikillisen. Ei siis käydä minun tukkaan. Sanon kuin Riitaoja: En minä mitään pahaa.
  Lupasin jo aiemmin että palataan Erichin kouluun geometrian tunnille, kun itsellä jäi asian ydin havaitsematta. Knaben tunnilla tyttöoppilas on "piirtänyt suorakulmaisen kolmion kateetit niin pitkiksi, ettei taululla enää jäänyt hypotenuusalle tilaa". Siis että mitä? Tehköön joku perässä.
  Ottakaas nyt kuvakirjoja esille itsekukin ja katsokaa kummalla puolen pään se jakaus Hitlerillä oli. Tästähän toki päästään tukkanuottasille, koska asia riippuu siitä, katsotaanko edestä vai takaa.... Kirjassa siis mainitaan versio nimeltä jakaus vasemmalla.
  Kirjan loppupuolella päähenkilö näkee pommikoneen syöksyvän palavana maahan. "Tuhansien tonnien painon syöksyessä maata kohti kohina oli valtava". Painavahan tuollainen pommikone varmaan on, mutta pientä rajaa...
  
  Joku merkkiekspertti voisi meitä valistaa tuon termin "latinalaiset numerot" suhteen. Nämä esiintyvät Kempkan lapsuudenkodin seinäkellon taulussa. Itselleni jäi epäselväksi tarkoitettaisiinko kuvauksessa sittenkin arabialaisia numeroita erotuksena roomalaisista?
  
  Palataan "Suomen Marsalkka"-asiaan tuonnempana, jos jollakulla mielenkiintoa riittää.
  Nyt pitää viimeistellä välillä veroilmoitusta. Kirjoitellaan.

• ---

  Matti Nummenpää

  17.5.2012 klo 17:35
  Kyllähän se näin on, että Mauri teki Kuningattaren kirjatietojen pohjalta. Vasta myöhemmin hän kävi herra Kempkaa haastattelemassa ja teki siitä lehtijutun. Vanhemmiten on tuo muistoni menny niin huanoks. Haastattelumatkoja hän teki kaksi. Taisi ensimmäinen mennä viihteen puolelle ja vasta toisella kertaa Mauri autonkuljettajan tapasi.
  
  Ilmeisesti Mauri on kirjoista lukenut Kempkan elämästä. Nämä koulumuistot hän lienee kirjoittanut omista kouluajoistaan ja ottanut vain faktat Kempkan muisteluksista.

• ---

  Matti Nummenpää

  3.6.2012 klo 10:51
  Kolmannen valtakunnan kuningattaren ja Punaisen laiturin ilmestymisestä on siis 50 vuotta. Näitä molempia teoksia ja niiden taustoja kuvataan myös juuri ilmestyvässä Mauri Sariola -seuran jäsenlehdessä, Mauri Sariolan seurassa 2012. Samoin lukupiirissä käsiteltyä elokuvaa Tuntematon ystävä. Lehdessä on tietoa aiheista, joista lukupiirissä on syntnyt kysymyksiä.
  Mauri Sariola -seuran jäsenille lehti tulee jäsenkirjeen mukana postitse. Muut saavat lehden joko liittymällä jäseneksi tai tilaamalla lehden erikseen Mauri Sariola -seurasta.
  Matti Nummenpää
  intendentti, Mauri Sariola -seura

• ---

  Matti Nummenpää

  16.12.2014 klo 13:08
  FT Pekka Tarkka täytti 80 vuotta. 4.12.2014. Intendentti onnittelee kriitikkoa. Syntymäpäivän kunniaksi julkaisen alla Tarkan arvostelun Mauri Sariolan kirjasta Kolmannen valtakunnan kuningatar.
  MS / Int.
  
  Pekka Sakari Tarkka (s. 4. joulukuuta 1934 Helsinki) on suomalainen kirjallisuudentutkija, kääntäjä, filosofian tohtori, Helsingin Sanomien entinen kirjallisuuskriitikko ja kulttuurijournalisti. Hän on kirjoittanut paljon Pentti Saarikoskea käsitteleviä teoksia ja toimittanut tämän kirjoja. Hän on myös tutkinut Joel Lehtosta, Paavo Rintalaa, Hannu Salamaa ja Jouko Tyyriä. Hän toimi Helsingin Sanomien kulttuuriosaston päällikkönä vuosina 1985−1989.
  
  Pekka Tarkka valitsi Finlandia-palkinnon saajakirjan vuonna 2008. Palkinnon sai Sofi Oksanen kirjallaan Puhdistus.
  
  Pekka Tarkka on naimisissa kääntäjä Hanna Tarkan kanssa. Aikaisemmin Pekka Tarkka on ollut naimissa muun muassa Leena Majanderin (nyk. Majander-Reenpää) kanssa.
  
  Hänen veljensä on historiantutkija ja entinen kansanedustaja Jukka Tarkka. Heidän isänsä oli Suomen Setlementtiliiton pitkäaikainen pääsihteeri Topi Tarkka ja isoisänsä Setlementtiliiton perustajiin kuulunut Sigfrid Sirenius.
  
  lähde: Wikipedia
  
  Helsingin Sanomat 22.9.1972
  
  Sariola ja Hitler
  
  Mauri Sariola: Kolmannen valtakunnan kuningatar. Gummerus 1972.
  
  Katariina Eskola moittii juuri ilmestyneessä tutkimuksessaan lehtiä siitä, että viihdekirjailijoiden tuotteet jätetään kulttuuripalstoilla kovin vähälle huomiolle. Eskolalle voisi vastata sanomalla, että viihdekirjallisuus kulkee yleensä kovin tuttuja raiteita. Viihdekirjoista on useinkin kovin vähän uutisen arvoista kerrottavaa.
  
  Mutta nyt on ilmestynyt teos, jossa on uutista kerrakseen. Mauri Sariola on ruvennut Hitlerin maineen pelastajaksi.
  
  Hitleristä on tehty monta irvikuvaa. Niistä klassinen, Charles Chaplinin Diktaattori, valmistui jo 1940 ja paljasti kohteensa täydessä karvassaan.
  Uusimpia yrittäjiä on Veikko Huovinen viimesyksyisessä Veitikassaan. Minulle jäi vaikutelma, että Huovinen ei venkuilevalla huumorillaan kylläkään selvinnyt vastustajastaan. Mutta on mahdollista, että Huovisen kirja, pohjimmiltaan kriittiseksi tarkoitettu, on saanut Sariolan liikkeelle.
  
  Sariola taistelee niitä vastaan, jotka ovat ivan asein yrittäneet kaataa Hitlerin. Hänen päähenkilönsä pohtii: "Hänen (Hitlerin) vastustajiensa niin moneen kertaan pilakuvissa karikoimat viikset eivät luonnossa nähtyinä vaikuttaneet lainkaan naurettavilta". Tai: "Ei ollut totta vastustajien väittämä, että tältä mieheltä (Hitleriltä) puuttui huumorintaju täysin."
  
  Sariola on omissa nimissään kirjoittanut kirjaansa prologin, joka ennustaa mitä tuleman pitää. Sariola esittelee Hitlerin miehenä, joka pitää tulisia ja uhmailevia puheita. Hitler muistuttaa Sariolan aikaisempia sankareita siinä, että hän ei "pakene vastuuta". Hänkin katsoo vastustajiaan suoraan silmiin.
  Prologin jälkeen puheenvuoroa jatkaa Hitlerin autonkuljettaja Erich Kempka. Kempkan mielestä Hitlerin kädenpuristus on jäntevä ja suorasukainen, katse suora, esitystapa lennokas ja mukaansatempaava, äly erittäin terävä. "Sanottiinpa hänestä muuten mitä pahaa tahansa... hänellä oli todella graniittinen tahto ja rautainen tietoisuus päämäärästään."
  Hitler on nero. "Vain todellinen nero pystyi ottamaan tavalliseen kuolevaiseen ihmiseen kätkeytyvät voimavarat niin tehokkaaseen käyttöön."
  Hitler on Kempkalle Johtaja ja Isä. - aivan kosmisissa mittasuhteissa. Kun Kempka on tavannut Fὒhrerinsä ensimmäisen kerran, hänen henkensä leimuaa kuin kahleista vapautuneena. Maailmankaikkeuden äärettömyydestä tuikuttavat tähdet ovat tapahtuman todistajina. Kaikessa on sinä hetkenä outo ja ylimaallinen maku.
  
  Eila Pennanen on esseessään 'Summassa Sariolassa' (Parnasso 2/1969) tehnyt joukon sattuvia huomioita Sariolan sankareista. Hän on osoittanut, että Sariolan arvomaailma juontuu jatkosodan yksiselitteisistä tilanteista, He ovat "oikeita rotutyyppejä", he pitävät arvossa kuria, järjestystä ja kovia otteita. He tulevat lähelle ns. autoritaarista persoonallisuustyyppiä myös siinä, että he tottelevat ja uskollisesti palvelevat niitä joilla on valta ja voima.
  
  Hitlerin autonkuljettaja Kempka on Sariolan sankarityypin huipentuma. Hän on kasvanut wagnerilaisen metsän jumalhämärässä. Hänen nenänsä ei suinkaan ole kyömy, vaan moitteettoman suora ja luja. Hänen ja hänen kaltaistensa suonissa pulppuilee voima.
  
  Autoritaarinen sankari tarvitsee jonkun jota palvoa. Alempiaan hän halveksii.
  Hitler on Kempkan jumala. Hänen sanansa on laki. Olisi kunniatonta kysyä valtiasihmisen käskyjen sisältöä ja taustaa. Kempka on sitä mieltä että toiset johtavat ja toiset ajavat autoa. Sellainen on maailman meno.
  
  "Valtakunnankansleri Adolf Hitler oli minulle aina hyvä isäntä. Eikä rengin ole soveliasta arvioida isäntänsä tekoja."
  
  Vastalahjaksi Johtaja suhtautuu renkiinsä toverillisesti. Kun Kempka ajaa isäntänsä "kahdeksanlitraista ahtimella varustettua Mercedestä", hänen tulee joskus nälkä. Silloin Hitlerillä "oli jopa tapanaan omin käsin syöttää ajajaa matkan aikana".
  
  Sariolan kova sankari muuttuu vauvaksi kun hän näkee herransa. Toista on silloin kun vastassa on paariasluokan ihmisiä, "roskaväkeä". Heihin ei tehoa muu kuin simputus tai konekivääri. Siinä suhteessa mallia näyttää Göring, leppoisa "Suomen ystävä", jonka rinnassa komeilee Pour le Mérite,
  Yleensä Kempka tietää kyselemättä ketä palvoa ja palvella. Poikkeuksena ovat vanhan valtiasluokan, aateliston edustajat. Natsiherrat ovat kylläkin useimmiten voimakkaampia kuin vähän dekadentit menneen ajan edustajat. Mutta on yksi poikkeus. Kun Hitler tapaa Mannerheimin, Kempka kunnioittaa suomalaista auktoriteettia melkein enemmän kuin omaa isäntäänsä. Mannerheimilla on komeammat saappaat kuin Hitlerillä.
  
  Oma lukunsa on Eva Braun. Häneen Kempka on etäältä rakastunutkin, sillä tuo "tarujen germaaniprinsessa" on todellinen arjalaisen rodun kukka. Hän liikuttaa lanteitaankin ylevämmin kuin jotkut rahvaan naiset. Hänen arvonsa vielä kasvaa, kun hänet vihitään Hitleriin vähän ennen lopullista tuhoa. Enää hän ei ole mikään epämääräinen rakastajatar, vaan "timantinkovan diplomaattisen protokollan mukaan" "laillisen valtionpäämiehen laillisesti vihitty puoliso". Eva Braunin täydellisyyttä osoittaa sekin, että vihkimisseremonian aikana hänen sukansaumansa ovat suorassa.
  
  Huomaan alkaneeni pilailla Sariolan kustannuksella. Se on helppoa. Mutta mikä olisi oikea suhtautuminen? Tämä kirja ihannoi avoimesti miestä, jossa on nähty tuhoisan vallanhimon, järjettömien rotuoppien, mielipuolisen väkivallan henkilöitymä. Se palvoo seikkailijaa, jonka uudestisyntymän koko sivistynyt maailma on halunnut osoittaa mahdottomaksi ivan ja järjen, tutkimuksen ja poliittisen toiminnan keinoin.
  
  Ja nyt tämä suomalainen vuosikertaa 1924 lankeaa polvilleen herransa ja valtiaansa eteen. Häpeä hänelle.
  
  Sekin on helposti sanottu. Asian tekee vakavaksi se, että Sariola on meillä menekkikirjailija. Hänen teoksiaan myydään vieläkin yli 10 000 kappaleen painoksin. Niin käy kaiketi myös Kolmannen valtakunnan kuningattarelle, aikaisemman tuotannon johdonmukaiselle jatkolle.
  
  Olisiko Eila Pennanen oikeassa sanoessaan esseensä päätökseksi, että "Sariola on juuri se kirjailija, jonka Suomen kansa ansaitsee."?
  Vasemmistopoliitikot puhuvat nykyään fasismin uhkaavasta noususta. Puheet vaikuttavat usein liioitelluilta, politiikan yleinen tilanne meillä ei näytä tukevan niitä. Mutta Sariolan kaltainen ilmiö näyttää julki, että autoritaariset asenteet ovat juurtuneet syvälle.
  
  Autoritaarisen ihmistyypin käsite syntyi toisen maailmansodan jälkeen Amerikassa, jossa joukko Theodor Adornon ympärille ryhmittyneitä sosiaalipsykologeja etsi natsismin kaltaisen joukkoliikkeen syitä. Sariolan sankarityypin kehitys autoritarismista natsismiin osoittaa, että Adorno ja kumppanit olivat tajunnallisen ylärakenteen tulkinnassaan oikeassa.
  Mutta on pelottavaa, että Sariolalla on niin paljon lukijoita. Ehkä he samaistavat itsensä Sariolan sankareihin. Ehkä hekin inhoavat "roskaväkeä" ja ihailevat valtaa ja voimaa. Ehkä hekin haluaisivat kurittaa alempiaan ja totella tinkimättä ylempiään. Ehkä heidänkin mielestään toiset johtavat, toiset vain ajavat autoa, mentiinpä sitten minne tahansa, istuipa kyydissä millainen herra hyvänsä.
  Ilmiö Sariola osoittaa, että 1930- ja 1940-luvun perintö on yhä voimassa, se on todellisuutta pinnan alla.
  
  Pekka Tarkka

• ---

  nimimerkki

  Tkke

  19.12.2014 klo 08:31
  Olen minäkin muutama vuosikymmen sitten kirjan lukenut, mutta minulla ei jäänyt mielikuvaa siitä, että Mauri Sariola olisi natsismia ihaillut. Minusta kirja kertoi, miten natsismin hirmuteot olivat mahdollisia.
  Myös Irwin Shawn kirja, Nuoret leijonat, ja siitä tehty elokuva käsittelivät samaa aihetta. Saksalaista nuorukaista ja tulevaa natsiupseeria esitti muuten Marlon Brando.
  Miten tämän "autoritäärisen ihmistyypin" vastustus ilmeni Pekka Tarkalla silloin kun Aleksandr Solženitsyn Vankileirien saaristo jätettiin Suomessa julkaisematta?

• ---

  nimimerkki

  T H

  22.12.2014 klo 21:36
  Joopa joo. En kyllä hyvinkään FT Pekka Tarkan kirjoitukseen yhtyisi. Ehkä
  paremminkin nimimerkki Tkke herättää mielikuvani elokuvan: Nuoret leijonat
  suuntaan. Loistava kuvaus nuorista, jotka vaan joutuivat eri puolille rintamaa
  ilman omaa syytänsä. Eurooppa oli jo ennen toista maailmansotaa hyvinkin
  kansainvälinen yhteisö. Jossa eri kulttuurit kohtasivat hyvinkin monella
  alalla.
  
  Elokuvan loppukohtaus on hyvinkin traaginen. Nämä ns. vanhat kaverit
  kohtaavat siinä kuten ylhäältä oli määrätty. Maailma oli muuttunut näin
  paljonkin muutamassa vuodessa. Armoa ei annettu, eikä edes kyselty.
  Toivon mukaan tämä ei voi toistua???

• ---

  nimimerkki

  Die letzten Tage mit Adolf Hitler

  17.9.2017 klo 03:14
  Olisiko jo aika lopettaa Erich Kempkan syyllistäminen siitä, että hän toimi Hitlerin autonkuljettajana. Luin tuon 2010 Suomessa julkaistun painoksen ja en näe everstin toiminnassa mitään moitittavaa. Tätä ei ehkä edes tässä foorumissa pitäisi todeta, mutta Hitler oli Kempkan mukaan poikkeuksellisen mukava kuljetettava ja loistava esimies eikä pelkästään raivoa puhkuva kansanvillitsijä, josta hänet muistetaan.
  Mauri Sariola teki miehen työn kun kävi Erich Kempkaa haastattelemassa, aikana jolloin saksalaiset häntä vielä syyllistivät. Siinä taas yksi syy kuulua tähän seuraan.
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  18.9.2017 klo 18:32
  Mauri kirjoitti "Kolmannen valtakunnan kuningattaren" Erich Kempkan kirjan "Ich habe Adolf Hitler verbrannt" innoittamana. Kyllikki Holmquistin suomennos "Minä poltin Adolf Hitlerin" ilmestyi 1955. Tosin Mauri lisäsi vauhtia ja väriä - makuuhuoneen puolellakin Kempka oli ahtimella varustettu! Kempkan ja Hans von Osthofin kouluaika muistuttaa Maurin ja Olli Aulangon vastaavaa aina ylioppilaiden lomahotellissa pidettävää loppukaronkkaa myöten. Vanajavesi on vain vaihtunut Wurmjärveksi..
  
  Hitlerin autonkuljettajan tapaaminen oli Maurille suuri elämys ja on todella hienoa, että Mauri ehti saada Kempkalta haastattelun. Kempkan 1975 tapahtuneen kuoleman Mauri kuittasi päiväkirjassaan yhdellä lauseella jatkaen merkintöjään ylistämällä Miss Suomi kilpailujen "todella säihkyvän näköisiä tyttöjä". Asiaa ihmetteli Reijo Ikävalkokin (Hyvästi, Sammatin kuu, sivu 55).
  
  Jonkinlainen ihmeellinen palvova suhde Maurilla Hitleriin oli. Ainakin, jos uskomme hänen päiväkirjoihinsa: "VANHA HERRA TÄYTTÄÄ TÄNÄÄN 80 VUOTTA. Muistutti veli Asp soittaessani hänelle muissa asioissa klo 02.20. Tosin myös minä muistutin häntä kortissani Tunisiasta. Sen rinnalla ei Suomen Television - sinänsä hyvä - Jatkoaika - musiikkiaineineen - paljon mitään merkitse. Vaahtoa SYVIEN VETTEN YLLÄ." (20.4.1969 Parempi kerta rutina kuin ainainen kitinä, sivu 143).
  
  "On siis vappupäivä! Eli vietimme vapun aaton eilen Berchtesgadenissa. Joka oli onnistunut! Ja yö myös! Vaikka joskus aamuyöstä heräsinkin ja muistin, että AH:n ja EB:n kuoleman vuosipäivä olikin meneillään. Ei kummitellut, mutta mitäs Aatu ja Eva nyt ystävilleen." (1.5.1976 Hyvästi, Sammatin kuu, sivu 97).

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  25.11.2022 klo 21:30
  Maurin kirjojen nimet eivät useinkaan kovin hyvin kuvaa niiden sisältöä. Jos tiukkapipoinen haluaa olla, niin tämän kirjan kohdalla voisi puhua jopa harhaanjohtavuudesta. Kyse on puhtaasti Hitlerin autonkuljettajan Erich Kempkan vaiheista aina kouluajoista sodan loppuun saakka. Itse "kuningattaren" eli Eva Braunin osuus jää 248-sivuisessa romaanissa n. 29 sivuun. Kempkankin osalta tarinan ydin on paljolti hänen ja Johtajan suhteessa, mitä nyt tarinan jäntevöittämiseksi Mauri on mukaan tunkenut muutaman aika ronskin seksikohtauksen. (Mauri muuten taisi noihin aikoihin olla siinä uskossa, että ilman tällaisia kohtauksia ei myyntiä kertyisi - kirjoittihan hän tuolloin 'Ja sitten oli kohiseva koski' -romaanin, jossa myös tuollaisia kohtauksia on).
  
  Eva Braun jää kirjassa aika valjuksi hahmoksi, niin nimihenkilö kuin onkin. Sivukaupalla Mauri kuvailee naisen viehkeyttä, kauneutta ja soreutta; käytöksen tasapainoisuutta ja sujuvuutta; tarkkaa huomiokykyä ja keskustelutaitoa. Pelkkää ylistystä, vikoja tai puutteita ei hänestä löydy. Itse en kyllä valokuvien perusteella hänessä moista virheettömyyttä kykene aistimaan. Ehkä Mauri kykeni. Mutta makuja on monenlaisia, mitäpä niistä kinaamaan. Joka tapauksessa Evalla oli kapeat nilkat (s. 112), mitä Mauri tunnetusti piti aivan keskeisen naisellisen kauneuden mittana. Käytöstä ja ulkomuotoa Mauri siis kuvailee laajasti, mutta naisen mielenliikkeet ja motiivit jäävät kovin vähälle ellei olemattomalle huomiolle. Tuskin noista kovin paljon tietoa on ollut saatavillakaan, mutta kun kirja muutoinkin on pääasiassa fiktiota, niin olisi kirjailija voinut näissäkin asioissa antaa mielikuvituksensa lentää. Olisi ainakin "kuningattaren" hahmo saanut enemmän kaivattua syvyyttä. Toisaalta, muusta kirjallisuudesta saamani kuva hänestä on sekin melko väritön; kyseessä vaikuttaa olleen melko tavanomainen, hieman lapsellisesti vielä aikuisiällä elokuvatähden roolista haaveillut nuori nainen, jonka rakastuminen itseään paljon vanhempaan julkisuudessa paistattelevaan diktaattoriin jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
  
  Kovin monipuolisesti ei avaudu Kempkankaan persoonallisuus. Mielikuvaksi jää esimiehilleen ja erityisesti Johtajalle täysin lojaali, tehtäväänsä sitoutunut ammattimies, joka ei suuremmin päätään vaivannut ammattinsa ja työnsä ulkopuolisilla asioilla. Avoimeksi jää, miksi hän liittyi SS-joukkoihin ja myös se, miten sitoutunut hän aatteellisesti oli natsi-ideologiaan. Kirjailija ei näissä asioissa käyttänyt ilmaisuvapauttaan niin kuin olisin odottanut. Kovin selkeitä kannanottoja Kempkalta ei löydy natsien tekemisiin eikä edes sotatapahtumiin. Mauri on selvästi halunnut korostaa hänen eräänlaista neutraaliuttaan - mutta jo siitäkin syystä olisin halunnut tietää miehen motiivit mennä natsien riveihin ja suhtautumisen näiden edesottamuksiin. Missään Mauri ei mainitse, että hänen tehtäviinsä olisi kuulunut myös Hitlerin henkivartijana toimiminen; näin olisi luullut asian olleen, autonkuljettaja-henkivartijahan on nykyään varsin yleinen tehtäväyhdistelmä. Kempkan ja Eva Braunin suhde on lämmin, jopa niin että voinee puhua jonkinasteisesta molemminpuolisesta ihastumisesta - mikä ei tietenkään noissa oloissa voinut pitkälle kehittyä.
  
  Tässä kohdin haluan huomauttaa, että Mauri avaa yleensäkin henkilöidensä suurten elämänkäänteiden motiiveja melko heikosti. Juuri koskaan hän ei esimerkiksi selvitä sitä, miksi hänen päähenkilönsä niin usein hakeutuvat tai ovat hakeutuneet juuri oikeustieteelliseen tiedekuntaan ja valmistuneet juristeiksi. Se tuntuu olevan hänelle jollain tavalla itsestään selvyys. Ainoa kirja, jossa motiivi uravalintaan nousee selvästi ja ehkä jopa korostetusti esiin, on 'Ei loitsu eikä rukous', jossa tosin liikutaan lääkäri- eikä juristipiireissä.
  
  Hitler esiintyy romaanissa määrätietoisena ja osaavana johtajana, jolla on selvä visio kansansa tavoitteista ja asemasta. Suhde autonkuljettajaansa on toverillinen, käytös tätä kohtaan jopa huomaavaista. Kriitikoiden mielestä ei julmasta diktaattorista olisi kai tällaista puolta saanut nostaa esiin. Mutta asiassa saattaa olla perää. Kammottavista teoistaan ja päätöksistään huolimatta kyseessä ei välttämättä ollut mies, joka pienessä seurueessa olisi paasannut pitkiä monologejaan, kovaäänisesti suupielet vaahdoten ja raivopäisesti elehtien. Luultavasti hän käyttäytyi julkisuuden ulkopuolella ja suuremmista paineista vapaana ollessaan hallitusti ja hillitystikin. Itsekeskeisesti varmaan, mutta ei lainkaan välttämättä töykeästi tai määräilevästi. Viitettä tällaisesta saa ainoasta Hitlerin julkisuuden ulkopuolista keskustelua koskevasta, ilmeisesti tahattomasti tehdystä nauhoitteesta, jollainen on säilynyt hänen vierailustaan Mannerheimin luona tämän 75-vuotispäivänä 4.6.1942 (löytyy mm. YLE-Areenasta). Siinä kuuluu aivan normaalisti tasaisella ja rauhallisella äänellä keskusteleva, saksaa puhuva miesääni, ei mikään kiivassanainen demagogi.
  
  Suurta kritiikkiä herätti aikanaan se, että Mauri ei teoksessaan selkeästi tuomitse natsien hirmutekoja. Ei tuomitse, ei, mutta ei niitä kyllä sen selkeämmin puolustelekaan. Natsihallintoa koskevaa arvostelua putkahtelee kyllä siellä täällä, mutta ei kovin painokkaasti: esim. s. 126: SS-upseerien öykkärimäisyys; s. 138: Hitlerin meno juuri valloitettuun Tsekkoslovakiaan "kuin varas yöllä"; s. 183: Kempkan ystävä toteaa, että kannattaisi kertoa Hitlerille, että maihinnousu Englantiin ei kannata, sieltä tullaan "verissäpäin takaisin". Erityisesti kannattaa huomata, että juutalaisvainot ja keskitysleirit saavat kirjassa erittäin vähän ellei olemattomasti huomiota. Varmasti tämäkin koski kriitikkojen sieluun kovasti. Natsien keskinäiset välienselvittelyt (ns. pitkien puukkojen yö) tulee melko hyvin esitetyksi, mutta eipä Mauri niihinkään erikoisemmin kantaa ota vaikka henkensä menettäneiden määrä oli melkoinen. Tuon ajan poliitikkoja ja valtiomiehiä romaanissa vilahtelee useita, mutta esim. Hitlerin tärkein liittolainen Mussolini sivuutetaan lähes maininnanomaisesti. Mannerheimin ja Hitlerin olemusten vertailu on toki perusteellisempi, mutta Hitler ei siinä kovin hyvin pärjää.
  
  Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis lähes täysin fiktiivinen teos keskeisen "juonensa" kannalta. Kovaa kritiikkiä se keräsi aikoinaan kai ennen muuta neutraalisuutensa vuoksi. Olisi pitänyt vahvasti ja yksioikoisen selkeästi tuomita koko natsihallinto eikä yrittää kuvata sen pientä osasta ilman tuomitsevaa paatoksellisuutta. Itse en osaa tätä teosta kovin natsimyönteisenä pitää, vaikka Mauri epäilemättä jotain merkillistä kunnioitusta Hitleriä kohtaan tunsikin. Vaikutelmakseni on jäänyt, että hän arvosti Hitleriä tehokkaana valtiomiehenä, mutta ei tuntenut kovin suurta sympatiaa natsi-ideologiaa saati muita natsijohtajia kohtaan. Olen tullut joskus miettineeksi, että Mauria saattoi hyvinkin leimata jonkinlainen vahva "yli-ihmisajattelu", hän saattoi olla viehättynyt ajatuksesta, että on olemassa muihin nähden täysin ylivertaisia "näkijöitä" ja tekijöitä, joilla on visioita tulevaisuudesta ja jotka kykenevät noita visioitaan myös panemaan toimeen hallitsemalla suuria väestöjä ja ohjaamalla niitä haluamaansa suuntaan. Nämä henkilöt mullistavat maailmaa ja kääntävät historian kulkua, eivätkä välttämättä aina humaanein menetelmin. Jollain tavalla tällainen ajattelu nousee mielestäni hänen muustakin tuotannostaan.
  
  Kirjallisena tuotoksena romaani on hyvin kirjoitettu, sitä on siksi helppo ja vaivaton lukea. Mielenkiintoinenkin se on paikoitellen. Mitään suuria ajatuksia tai pohdintoja se ei kyllä synnytä, ja sellaisena se vakavasta aihepiiristään huolimatta on ehdottomasti lähinnä ajanvietekirjallisuutta. Jos vertaa toiseen samaa aihepiiriä käsitelleeseen, samoihin aikoihin julkaistuun ja samalla tapaa kovaa kritiikkiä keränneeseen kirjaan, Veikko Huovisen 'Veitikkaan', niin ero on valtava. Kyllä suuren humoristin Huovisen teos on kekseliäisyydessään, toteutuksessaan ja ajatuksia herättävyydessään aivan toista tasoa. Toki kirjojen tyylilajikin on toinen. 'Veitikan' jaksan muutaman vuoden välein lukea aina uudestaan, ja yhtä koukuttavalta se tuntuu joka kerta. Vaikea siitäkin on mitään fasismin ihannointia löytää, paitsi kirjan väärin ymmärtävien mielestä. Se on eräs ehdoton kirjallinen suosikkini. Tämän Maurin kirjan luin nyt ensimmäisen kerran, enkä usko sen toista lukukertaa kestävän. Suosikkia siitä ei itselleni tule. Ei mistään ideologisesta, eettisestä tai humanistisesta syystä vaan yksinkertaisesti siksi, että en pidä sitä kovin laadukkaana tai mielenkiintoisena aikaansaannoksena. Arvosanaksi jää 7.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »