Lukupiiri

Petroskoin keltainen kissa

• ---

  Matti Nummenpää

  27.7.2012 klo 17:52
  Aloitetaan elokuun kirjakeskustelu etuajassa. Mauri Sariola -seuran jäsenmatka suuntautui tämän kirjan kuvaamiin maisemiin. Kuvakertomus jäsenmatkasta on tämän sivuston osiossa Toiminta / Jäsenmatka.
  Ainakin mielenkiintoista ja Sariolalle tyypillistä on se, että paikalliskuvaus vastasi täysin tämän päivän todellisuutta. kirjan mukaan sota-aikana kätketyn ja yli 30 vuotta myöhemmin haetun arvoesineen kätköpaikka on edelleen löydettävissä ainakin summittaisesti kirjan reittikuvauksen mukaan. Kirjassa kuvatun matkakuvauksen muutkin kohteet ovat edelleen kiinnostavia seuramatkakohteita.
  Matti Nummenpää, intendentti Mauri Sariola -seura

• ---

  nimimerkki

  T H

  3.8.2012 klo 09:35
  Tämän teoksen Mauri julkaisi 1980. Viimeksi hän oli ollut Petroskoissa yli
  36 vuotta sitten. Oikeasti hän vieraili Petroskoissa uudelleen sekä myös
  Kizin saarella vasta 1984.
  Kirjan alussa hyvin tavallinen turistiseurue kuuntelee hyvin tavallista opas
  Varvara Ostrovkajan selostusta Leningradin nähtävyyksistä. Suomalainen
  seurue katselee taivaalle ja haukottelee kämmeneensä, kun opas kertoo
  Suuren Neuvostoliiton patsaista ja saavutuksista. Vaan vanhat tsaarinajan
  nähtävyydet kiinnostavat enemmän. Myöhemmin ilmenee, että osa seuruetta
  onkin tuttuja keskenään jo sodan ajalta. Tarina alkaa edetä ja päähenkilönä on
  Samuli Ilvesoja. Tällä on tiedossaan huikea tarina ballerina Matilda Ksesinska-
  jasta jonka hän oli tavannut Kanadassa henkilökohtaisesti. Tämä oli ollut Tsaa-
  ri Nikolain rakastajatar ja saanut häneltä Faberge`n tekemät korvakorut.
  Saavuttaessa Petroskoihin eli Äänislinnaan Ilvesojan tärkein tehtävä on ha-
  kea kätkemänsä korvakoru yöllä itselleen. Siinä hän onnistuukin, vaan kirjan
  nimen mukaisesti Petroskoin keltainen kissa on kuvioissa mukana. Seuraavaksi
  käydään Kizin saarella katsomassa vanhoja puupaanuisia sipulikirkkoja. Sipuli-
  torneja on kesäkirkossa peräti 22 kappaletta. Koko saari on täynnä vanhoja
  rakennuksia. Niitä ihastellessa kului päivä. Romanssikin saatiin syntymään
  Varvaran ja Ilvesojan välillä seuraavana yönä. Pakollinen murha tapahtui sa-
  moihin aikoihin.
  Hieman sivuosassa tällä kertaa oleva Susikoski liittyy vasta nyt kuvioihin. Kuo-
  lintapaus tulkitaan aluksi vahingoksi mutta lopuksi Susikoski selvittää asian
  oikean laidan. Syyllinen tunnustaa, mutta välttää maallisen tuomion.
  Kirjan juonikulku on aika huikea. Parasta on yksityiskohtainen selostus pai-
  koista. Aivankuin itsekoettua selostusta. Ja kuitenkin vasta 1984 Mauri kävi
  uudelleen ko. paikoilla. Korvakorujen tarina myös vähintäänkin erikoinen. Ja
  kuitenkin ajallisesti mahdollinen. Vanha kostoteema sekä monimutkaiset ih-
  missuhteet hallitsevat kirjan loppuratkaisua. Parhaita kirjoja Maurin loppukau-
  den tuotannosta!

• ---

  nimimerkki

  Juulia K-H

  3.8.2012 klo 12:20
  Petroskoin keltainen kissa on huono kirja. Henkilökuvaukset päälleliimattuja ja keinotekoisia. Dekkarijuoni pääosin kömpelö. Turistiryhmästä erottuvien henkilöiden ja oppaan matkaromanssit ja sota-aikaisiin tapahtumiin perustuvat vihasuhteet huonosti kuvattuja. Siis verrattuna Mauri Sariolan useimpiin muihin poliisikirjoihin. Erikoinen ja muista dekkaristeista poikkeava käsittely on Mauri Sariolan muissakin kirjoissa esitetty murhan loppuselvittely. Sariola mielellään kuvaa murhan oikeutetuksi silloin, kun kohde on jotenkin todella paha ihminen. Oikeuskäsittelyn tuomio on oma asiansa ja lukija voi itse miettiä, kuka on enemmän syyllisempi: murhaaja vai murhattu.
  
  Huonoimmillaankin Sariolan teksti on viihdyttävää ja mukavaa luettavaa. Teksti vie mukanaan ja matkakohteiden kuvaus kiehtovaa. Keltaisen kissan luin muutama kuukausi sitten ja nythän se piti lukea uudestaan. Ja varmasti luen taas jossain vaiheessa.
  
  Petroskoin tai Äänislinnan kuvaus on huomattavan paljon paremmin toteutettu ja kiinnostavampi Sariolan muistelmateoksessa Suruton Sariola. Siinä Petroskoin kuvaukset kuten muukin sisältö vie mukanaan ja lukija saa elämyksiä. Ehkä syynä on sitten se, että muistelmat ovat itse koettua.

• ---

  nimimerkki

  Timo Kerttula

  15.8.2012 klo 17:06
  Petroskoin keltainen kissa on minusta varsin tyypillinen Susikoski-sarjan loppupuolen edustaja. Useammissa tämän vaiheen kirjoissa toistuvat seuraavat piirteet:
  - teksti on kirjoitettu vauhdilla (koskee tietysti valtaosaa tuotannosta),
  - arvoitus selviää vähän niin kuin sattuman kautta tai ainakin muutoin kuin varsinaisesti Susikosken ponnistelujen seurauksena,
  - yli puolet teoksesta kehitellään tarinaa ja "pakollinen" Susikoski astuu kuvaan mukaan myöhäisessä vaiheessa
  - tekstissä viljellään runsaasti pieniä anekdootteja ja "tästä muistuikin mieleeni"-tyyppisiä tarinanpoikasia; jos ollaan esimerkiksi Antikaisenkadulla, muistellaan jonkin aikaa vallankumoussoturi Toivo Antikaista; teksti on itse asiassa aika hidassoutuista.
  
  Kaikesta huolimatta sujuvasti kirjoitettu teos, jonka jaksaa lukea muiden Susikoskien lailla monia kertoja. Ja mitä pieneen kritiikkiin tulee, useimmilta taitaisi jäädä tässä ajassa tällainenkin teos kirjoittamatta.

• ---

  nimimerkki

  Lukija Kainuusta

  26.8.2012 klo 16:56
  Nykyisiin jännityskirjailijoihin verrattuna Mauri Sariolan vahvuus onkin edellä olevien keskustelujen mainitsemissa asioissa. Sariolan kirjat ovat hitaasti eteneviä, yksityiskohtiin ja historian tapahtumiin perustuvia. Sariolan henkilöhahmot ovat usein hyvin tarkoin ja siten kuvattuja, että lukija voi hyvin nähdä romaanien ihmiset. Petroskoin keltaisen kissan ihmiskuvaukset ovat kuitenkin heikompia, kuten on jo sanottukin. Historialliset viittaukset, kuten kuvaus keisarin vaunujen kiitämisestä Pietarin kaduilla ovat eläviä ja värikkäitä.

• ---

  nimimerkki

  T H

  27.8.2012 klo 21:03
  Se oli muuten troikan vetämä reki, talvi kun oli. Mentiin Krasnoje Selon
  lumisten lakeuksien hämyssä. PKK, sivu 29.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  31.8.2012 klo 23:00
  Kun kyyhkyset katosivat, piti löytyä (niin luulimme) aikaa nostaa keltainen kissa pöydälle ja alkaa pyyhkiä. Niin, ne kyyhkyset katosivat, kun aloimme niitä ampuumaan kolmisen viikkoa sitten hernemaasta haulikoilla.
  Ihmiset suviyössä joutuivat kuitenkin kirjallisuuden sijaan taas harrastamaan hurskasta kurjuutta. Ei tullut mitään siitä kissakirjajutusta. Tuli näet paikalle pihlajanmarjaviinipiirimme sihteeri-intendentti ja alkoi uhota, että puut notkuu punaisena ja uutta nampskua pitäisi panna pataan muhimaan, mutta vanhaa dynamiittia on kuutisen kannua juomatta. Kannu on meilläpäin noin 2,6 litraa, noin yhdellä desimaalilla vain ilmaistuna. Täällä keskisellä Pirkanmaalla tuo tarkkuus riittää.
  Yksityiskohtiin menemättä on todettava, että viivettähän siitä syntyi ja Petroskoi kissoineen jäi tuonnemmaksi.
  Nyt on kuppi(kannu)kunnassamme asiassa edetty sen verran, että kotiläksynä olleen kirjan olen pojilta kuulustellut ja saanut jotain ympäripyöreätä jengistä irti, siis tuota kissakirjaa koskevia kommentteja.
  "Kivi on kun kissanpää", sanoi Meisseli-Nestori kun aikoinaan
  Vanhan-Uuton naveton perustusta tehtiin, ja koitettiin saavin kokoista pyöreää kiveä lekalla ja meisselillä rikki saada, tuloksetta. Ei niin poreen poretta saatu kiveen syntymään. Vähän samanlainen on kirjakin. Ei oikein lastut lennelleet kun poikaporukka veistää yritti.
  Jotain kumminkin.
  Musiikkibasistimme sanoi, että ei se noin mene se Usko Kempin humppa. Hän kuulemma osaa sanat jokaperin. "Ne täynnä kyyneleitä katsoo syyttäen/mä niitä koskaan unhoittaa voi en...", on kuulemma aina rallatettu. Sanoin, että anna nyt olla. Nitsevoo.
  
  Kirjailijamme (on näet tehnyt yhden omakustanteen) sanoi lukiessaan Keltaista kissaa ihmetelleensä, että missä ruumis tai pari viipyy. Ollaan pitkästi yli puolen kirjan, ja porukka vaan tutkii patsaita ja pitää toistaan kädestä. Sitten vasta kajahtaa kaamea huuto ja kuuluu mätkähdys. Hänen mukaansa ei dekkarin kuulu noin alkaa. Minä kysymään, että miten sitten.
  Hän meille, että minäpä teille kerron miten dekkari alkaa: "Herneen kokoinen reikä miehen niskassa oli sininen. Reiän ympärillä oli tumma rengas. Luoti oli kääntynyt niskan lävistettyään poikittain. Miehen alaleuka varusteineen oli poissa. -Kuollut se on, sanoi ylikomisario Antti Komersantti. -Niin taitaa olla, totesi uskollinen apulaisensa erikoistutkija Pena Kyttä.....". Tällä lailla se lähtee, siitä on hyvä aloittaa tutkiminen, ei mitään turhia jorinoita, ilmoitti Kirjailija. Katselimme toisiamme kuin laulun päivänsäde ja menninkäinen. Puolustimme tätä Maurin laveampaa tapaa kertoa. Tuumattiin, että mennään jo seuraavaan asiakohtaan. Kirjailija halusi kuitenkin vielä kiinnittää huomiotamme kirjan nimeen. Piti originellina ja kannatettavana tapana sitä, että jokin bagatelli(niin se sanoi, mikä tuo lienee) poimitaan esiin ja nostetaan teoksen nimeksi. Mies kuljettaa kissaa taskussaan yhden yön. Juonen kululle ei kisulilla mitään merkitystä. (Voi toki olla, että emme vaan tajunneet, sitä on näet porukassamme ollut liikkeellä,sanoi Kirjailija.) K. otti vielä esimerkin: Kirjan nimi voisi olla "Leikattua konjakkia", vaikka tulikin "Tuntematon sotilas"
  Kielipoliisimme pääsi ääneen ja julisti iloaan. Kerrankin on kirjoitettu oikein: "oppaan eteen oli puoliympyrään ryhmittynyt...." Me ihmettelemään, että mitä siinä nyt on erikoisen oikeeta. K-p selittää, että aina kaikki kirjoittavat ja sanovat "puolikaareen", ja sekös häntä häiritsee. Hän kuulemma antaa heti paperin ja kynän ja käskee piirtämään puolikaaren. Kukaan ei ole toistaiseksi onnistunut. Ne aina piirtävät kuitenkin kuka minkäkin kokoisen kaaren. Toinen asia, joka ilahdutti häntä on Maurin käyttämä adjektiivi "onea". Sitä ei kuulemma nykyään tapaa kuin sanaristikoissa. Hieno on sana meidän kaikkien mielestä. Olo on onea useimmilla sen kannutuksen jälkeen vieläkin. (En hennonnut pilata K-p:n puoliympyräriemua kertomalla, että Mauri kyllä pistää porukat puolikaareenkin Leniniä katsomaan matkan edetessä.)
  Filologimme (niin hän sanoo itse) etsii aina "maurismeja". Sanoi, että Mauri näkee monissa asioissa niitä "viivoja". F. oli poiminut kirjasta esimerkeiksi poven viivat, goottilaiset viivat/posliinikupin/pohkeen/niskan/keulavantaan viivat. Joku huudahti, että onhan viivassa kyseessä hieno kirjallinen perinne. No? Punainen viiva tietysti, sanoi välihuutaja. Annettiin sille viivana kaksiminuuttinen.
  Porukassamme on varakas tekstiilihemmo, jolta meni takkitehdas alta kun Venäjankauppa romahti. Hän seuraa tyytyväisenä Maurin pukeutumiskuvauksia. Häntä ihastuttaa kovin se, että Mauri pukee miehet rohkeasti väreihin. On vihreää ja punaruskeaa pukua, ruskeaa solmiota, kankaan laatu tietenkin erinomainen. Yönsininen on sitten se upein väri. Vilahtihan siellä (taas)pariinkin otteeseen se puvun hyvin toteutettu leikkauskin.
  Siinä se loppusuven yö pimeni. Pohdittiin vielä vaimeasti hetki sen Murka-kissan kohtaloa. Kaipa tuo kotonsa löysi. Käväistiin pihan perällä puolikaaressa ja puhallettiin lamppu sammuksiin. Jäähtyvä kamiina vain hiljaa naksahteli.
  
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  19.3.2016 klo 15:40
  Ehdinkin jo huolestua keltaisen kissan kohtalosta. Hiljaisuutta on jatkunut jo jonkin aikaa. Mitä mahtaa kisulle kuulua?
  19.3.2016 saatiin pientä vihjettä siitä, että Petroskoissa olisi kissavideoita tekeillä.
  Uutisvälineestä luimme, että suomalainen pääkaupunkiseudulta Petroskoihin suunnannut bussikuorma olisi joutunut Värtsilässä tullillisiin vaikeuksiin koska eräältä seurueen jäsenistä löytyi yli viisi kiloa kissanruokaa. Mitäpä ongelmaa tuossa?
  No sitä, että kissanruoka luetaan elintarvikkeeksi, ja venäläiset kissatkin saavat kärsiä siitä kun gospodin Putin pani rajoja uusiksi Krimillä. Opetetaanpa hieman tapoja. Suuri ruokasaarto vaan voimaan! Jos Valio ei saa viedä kissalle kermaa, ei myöskään turisti saa viedä purkkiherkkua.
  
  Yrityskin on rangaistava. Rouvalle kaksikymmentä euroa sakkoa.
  
  Sitä en havainnut, mihin ja kenen lemmikille ruokapurkit joutuivat. Toivottavasti ei käy niinkuin tupakkalastille, joka jäi kiinni Suomen puolella. Uutisen mukaan tupakat poltettiin, mutta ikävä kyllä, Vuosaaren voimalaitoksen isossa uunissa.
  
  Olisikohan ruokalähettiläs ollutkin joku Sariolan tuotannon ihailija, joka oli liikuttunut pienen, keltaisen kissan tarinasta? Kauankos tästä muuten on, kun seuran aktiiviosasto Petroskoissa seikkaili? Muistelen, että siellä kissa tavattiin.

• ---

  nimimerkki

  T H

  21.3.2016 klo 18:56
  Siellä myöskin

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  19.6.2019 klo 15:43
  Kirja luettu edellisen kerran joskus 1980- luvulla teininä ja nyt lukaisin sen uudelleen. Yllä olevien kommentteihin ei ole paljoa lisättävää. Kirja oli jo vähän väsähtänyttä myöhäiskauden Sariolaa. Nyt on mukana tarinaan kuulumattomia mielenkiintoisia tarinoita, mutta...
  
  Kirjan alku, joka haukkaa suurimman osan tarinasta ei oikein kuulu koko juoneen, vaikka jännittävä onkin. Salaperäinen 35 vuotta Petroskoin mullissa ollut metallilaatikko ei liity varsinaisiin murhatutkimuksiin mitenkään. Taas on sattumalta sellaisia henkilöitä matkalla, joiden välillä on sodanaikainen yhteys. Murha tapahtuu sivulla 134.
  
  Päähenkilö muuttuu toimituspäällikkö Samuli Ilvesojasta Susikoskeksi sivulla 135. Ilvesoja on juonen kannalta melkein turha henkilö, hän vain kertoo tapahtuneesta Susikoskelle, joka ei lopulta edes lopulta ratkaise koko rikosta. Totta kai Mauria unen olemus vetoaa Petroskoissa myös matkaoppaaseen. Upseerit ovat toisilleen solidaarisia ja hyviä henkilöitä, joten melkein saattoi arvata öykkärin esiintyneen väärässä sotilasarvossa.
  
  Taas tuntui siltä, ettei Mauri kirjaa aloittaessaan tiennyt itsekään loppuratkaisuja, hieman hätäiseltä se tuntui. Oliko tarkoituksena alunperin tehdä edes Susikoskikirjaa?
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  27.12.2021 klo 17:00
  Tässä tarinassa on tarjolla hämmentävä sekoitus matkakertomusta, trilleriä, poliisiromaania, vakoojajännäriä ja vähän sotakertomustakin, romantiikalla mutta olemattomalla huumorilla sävytettynä. Susikoski on mukana menossa ikään kuin varmistamassa, että dekkari-tyylilajissa koetetaan pysytellä. Kirjassa viedään kahta pääjuonta rinnakkain, tai paremminkin peräkkäin: pitkälti yli puolivälin tarinaa johdattelee lehtimies Ilvesojan aarteenetsintä; kun se päättyy, vaihtuu homma epäselvän kuolemantapauksen penkomiseksi. Molemmilla osakertomuksilla on juurensa tukevasti sota-aikaisissa tapahtumissa. Varsinaista rikostutkintaa ei paljoakaan tehdä, ja niinpä Leo Olavinkin osuus jää vähäiseksi. Lähes ainutkertainen taitaa kuitenkin olla kuvaus useamman rikostutkijan yhteisestä kokouksesta KRP:ssä: Mauri ei juurikaan tällaisia kollegiaalisia neuvonpitoja kuvannut, yleensä sellaiset olivat kahden poliisiviskaalin keskinäistä jutustelua. Mikä taas tuskin vastaa käytännön työtä KRP:ssä. Rikos sitten ratkeaakin syyllisen vapaaehtoisen tunnustuksen kautta ilman poliisin suurtakaan myötävaikutusta asiaan.
  
  Kerronta on jollain tavalla katkonaista ja löysää, tarpeettoman tuntuisilla anekdooteilla ja yksityiskohdilla höystettyä. Löytyy pikkutarkkaa pukeutumisen kuvausta, historiallisia tarinoita, välillä taas tuntuu kuin lukisi matkaopasta - ja viime mainitusta huolimatta miljöökuvaus Petroskoista jää köyhäksi ja valjuksi. Tässä kirjassa Mauri tuntuu erikoisesti viehättyneen lainauksiin laulujen sanoituksista ja runositaateista, valitettavasti niitäkin jossain kohdin väärin lainaten. Myös latinankielisiä fraaseja vilahtelee siellä täällä, arkipuheeseen vähemmän luontevasti sopien.
  
  Koko Petroskoin reissun alkuasetelma on melkoisen outo. Henkilögalleria koostuu pienehköstä suomalaisesta turistijoukosta, jossa lähes jokainen tuntee toisensa, osa on tiettävästi enemmän tai vähemmän riidoissakin keskenään. Lähes jokainen on ollut myös sota-aikana Petroskoissa, ja mukaan on sattunut peräti neljä viestiupseeria ja -aliupseeria! (Liittymä Maurin omiin sota-ajan tehtäviin ja kokemuksiin on siis päivänselvä). Toki joukkoon on eksynyt jo tästä varttuneesta väestä poikkeavasti yksi nuorempikin, naisten kustannuksella elämään pyrkivä nuorimies - varsin usein Maurin kirjoissaan käyttämä hahmo hänkin. Mitään selitystä sille, että tämmöinen poppoo on samalle reissulle sattunut, ei kirjassa kuitenkaan anneta. Henkilöhahmoissa ei ole ketään erityisen mieleenpainuvaa. Lehtimies Ilvesoja toki on ilmiselvästi Mauri itse samantapaisine sotakokemuksineenkin.
  
  Mahdollisia syyllisiä itse kuolemantapaukseen selvittelyyn liittyen toki paljastuu, mutta kaikkien osalta lukijan on helppo aavistaa jo jäljellä olevan sivumääränkin huomioon ottaen, että eipä ole tämä henkilö kyseessä. Ilvesoja onnistuu tuomaan arvokkaan historiallisen, maasta kaivamansa korun rajan yli - mutta millä tavalla tämä tapahtuu, sitä ei Mauri ole kuvannut mitenkään. Kuvaus siitä olisi ollut varmasti paikallaan, olivathan venäläisten toisinaan piinalliset ja tylyn oloisesti toteutetut rajatarkistukset tuolloin aina pienoisen jännityksen aihe turisteille, ja tätä puolta niistä vielä kirjassakin korostetaan. Mitään erityisiä jännitystä nostattavia kohtia kun ei kertomuksesta juuri löydy - paitsi suurena poikkeuksena Ilvesojan öinen aarteenetsintä, jonka Mauri on kyllä kuvannut hyvin intensiivisesti ja vetävästi.
  
  Susikosken henkilöhahmo ei tämän kirjan myötä uusia ulottuvuuksia juuri saa. Ainoa uusi yksityiskohta siihen on, että Leo Olavi on kotitilallaan perehtynyt aikoinaan mehiläistenhoitoonkin.
  
  Mauri on onnistunut tässä dekkarissaan pidättäytymään lähes kokonaan itänaapurin tuolloisten olojen kärkevästä arvostelusta. Mikä lienee ollut suurin ponnistus tämän tarinan tuottamisessa, ja hänen maailmankuvansa tietäen ehkä hieman yllätyksellinenkin saavutus. Tältä osin kirjailijan sananvalinnat ovat kuitenkin varsin neutraaleja. Itsesensuuri eli meillä toki vahvana vielä 70- ja 80-lukujen vaihteessa. Ja samalla tapaa neutraali on sitten koko kirja, mitäänsanomattomalla tavalla. Kirjan nimen yhteys sisältöön on selvä, mutta ehkä paremmin tarinaa kuvaavankin olisi voinut keksiä. Edellinen dekkari 'Susikoski päiväntasaajalla' on mielestäni vahva ehdokas kehnoimmaksi Susikoskeksi, eikä taso tässä kirjassa nouse kuin aavistuksen verran. Arvosanaksi jää vitonen (5).

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  24.2.2022 klo 21:23
  "Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,
  Ukraina ja Puola ja Suomi ja Viro,
  tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,
  yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,
  me selvän nyt vaadimme raakuuden rajan,
  kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,
  näät Moskova pettää, on pettänyt ennen,
  ja pettävi tuhanten vuosien mennen!".
  
  (Eino Leino: Vapauden vilja, 1919)

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »