Lukupiiri

« aihelistaan

Ritarikirjat


  • Matti Nummenpää

    31.8.2012 klo 23:01
    Avaamme syyskauden 2012 Mauri Sariolan haastatteluihin perustuvalla, Mannerheim-ristin ritareista kertovalla kirjasarjalla. Marskin ritarit 1968, Näin tekivät ritarit 1969 ja Viimeiset ritarit 1983,

    Marskin ritarit takakannen teksti:

    Marskin ritarit on kuvaus Mannerheim-ristin ritareista, unohdetuista urhoollisista, 35:stä kusakin erikseen ja samalla kaikista yhteensä. Pohjatiedot perustuvat haastattelukierrokseen, jonka puitteissa kirjailija Mauri Sariola matkusti maata ristiin rastiin ja etsi ritarit heidän nykyisiltä asuinpaikoiltaan. Hän tapasi heitä maatöistä, konttoripöydän takaa, metsäkämpiltä, omakotitaloista, loistsohuviloilta, yhden sairaalasta.
    Ritareita nimitettiin aikanaan 191, ja heistä on elossa enää 110. Kuvaus keskittyy valtaosin viimeksi mainittuihin. Tapahtuma, joka kerrotaan ei ole aina juuri se, jonka perusteella Mannerheim-risti myönnettiin, sillä ensisijaisena pyrkimyksenä on ollut antaa välähdys asianomaisesta henkilöstä ja hänen toimintatavoistaan. Teos muodostuu niin ikään läpileikkaukseksi koko sodanaikaisesta armeijasta. Kaikki aselajit ovat edustettuina, samoin taistelijat, komentajasta rivimieheen.
    Mikjä sitten sai nämä miehet yltämään tavallista mittavampiin suorituksiin? Vastauksia on yhtä monta kuin miestäkin: velvollisuudentunto, sisuuntuminen, pakko puolustaa henkeään, vedonlyönti, jopa laihialainen nuukuus. Mutta olipa teon motiivi mikä hyvännsä, itse paikan päällä näille miehille on ollut yhteistä oma-aloitteisuus, hermojen hallinta, nopea tilanteen arviointi ja sen mukainen toiminta. Mauri Sariolan taitavina kynänvetoina he piirtyvät ilmielävinä eteemme, keskellä sodan ankeuttakin hurtin huumorin säilyttäen.

  • nimimerkki

    Serambleri

    20.9.2012 klo 20:08
    Pirkanmaan perämettien suppilovahveroseura tarttuu keskustelun tuoksinaan. Jälkijunassa olemme, tunnustamme nöyrästi. Osa jäsenistä on ollut puimassa, osa naimassa.(Totta joka sana, eräs porukan nuoremmasta päästä mennä pasautti vihille männäpyhänä.)
    Otettiin eilen iltasaunalla esilla Sariolan ritarikirja-asia. Osa veljistä tunsikin juttua jossain määrin.
    Emme ala lausua mitään tarinoiden yksityiskohdista. Ritareista on paljon kirjoitettu, totta ja tarua. Pohdimme illan mittaan sitä, miksi kyseiset kirjat yleensä piti kirjoittaa. Selväksi heti tehtäköön seuraava: Emme näe mitään syytä siihen, että niitä EI olisi pitänyt kirjoittaa.
    Johtopäätökseksi tuli, että kirjojen teon syynä on kirjailijan perussyy. Kirjoista saa rahaa. Maurilla oli rahalle käyttöä, sanoittaisiinko suoraan: huutava pula. Mieltä myös painoi se, että lukijat ehkä kyllästyvät Susikoskien jatkuvaan syydäntään ja äänestävät lompakollaan. Päiväkirjalleen Mauri toteaa, että piru olisi nokkinut, ellei ritarikirja-ajatus olisi tullut mieleen.
    Aika oli ritariasialle otollinen. Elossa oli kosolti asiaan osallisia, ritareita, sukulaisia, aseveljiä, joiden jälkeläiset miettivät isänpäivän ja joulun lähestyessä taas kerran että mitä hittoa sille isälle, sedälle, enolle jälleen hommattaisiin. (Joku epäili, että mahtoiko tuo isänpäivä olla anakronismi, milloinhan moinen turhake lanseerattiin?) Kustantaja tajusi tämän ja kannusti kirjailijaa idean kimppuun. Anttalalle ja Lehväslaiholle piti saada vastinetta.
    Aika oli myös ritariasialle epäsopiva, sellainen, että tarvittiin Maurin kaltainen rohkea mies toimeen tarttumaan. Isänmaan puolesta taistelleiden asia ei silloin ollut kaikkien tahojen mielestä kohkaamisen arvoinen. "Mitäs menitte sinne..." sanottiin paneelissa herkästi.
    Mauri sensijaan sanoi "Hösh!" ja pani tekstiä tulemaan. Ja sitähän tuli. Haastatteli ja kirjoitti mitä kirjoitti. Kirjoitti myös haastattelematta, tosta noin vaan. Eräs jäsenistämme muistaa jostain lukeneensa, että porilainen taksikuskiritari Salonen jäi Maurilta jututtamatta, mutta kyllä kirjassa on sivukaupalla lennokasta kuvausta Salosen sotatöistä, jotka toivat ristin rintaan ja viiskytätonnia lompakkoon. Jäsen X kertoi lukeneensa Salosen vaan myhäilleen, että ei se mua haastatellut, mutta kun niin hyvin kirjoitti, en viitsinyt ruveta rähisemään....
    Eräs jäsenemme on veteraanipanostaja, joka on saanut opin alkeet varusmiehenä Parolassa siihen aikaan kun ritari Keinonen oli sotaväen päällikkönä. Hän pyysi puheenvuoroa ja heti sen myös sai. Kiinnitti huomiota siihen, että Sariola menee hövelisti kumaraan käsitellessään kirjassa "Viimeiset ritarit" Keinosen eroamista/erottamista komentajan tehtävästä. Lainaus: "..olihan K. hiljakkoin ottanut eron komentajuudesta. Ei kuitenkaan sen takia, että lehdet olivat vihjailleet hänen käyttäneen pioneerivarusmiehiä Hauhon Kukkiajärvellä perunakellarinsa rakentamiseen......Tosiasiassa K. oli eronnut vastalauseeksi puolustusmäärärahojen jatkuvalle vähentämiselle,,,,"
    Emerituspanostaja hymyili vinosti ja sanoi että jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin...Kertoi mielenkiinnosta seuranneensa aktiivisesti tapauksen tutkintaa ja siitä käytyä polemiikkia. No, mitäpä tuosta. Ritarin arvon K. varmaan sai aiheesta ja syystä. Tuon eroasian olisi voinut jättää kirjasta toki pois.
    Kolmen ritarikirjan, no neljän, jos Heinjoen tie lasketaan, myyntiluvut taisivat olla ajankohtaan nähden kohtalaiset. Tulihan sieltä pientä patoa vekselivirtaan. Eivätkä ritarit asiaa pahakseen panneet. Muistivat vielä kauniisti Kirjailijan siunaustilaisuudessa.

  • nimimerkki

    T H

    21.9.2012 klo 09:19
    Hienoa, että miehilläkin on näitä (sidos-verkosto)-ryhmiä naisten tapaan. Näin
    huomaa, kun lukee Seramblerin kirjoituksia. Valitettavasti ei kaikilla... Vaan
    asiaan. Ensinnäkin ritarikirjoista senverran. Kaikki olen lukenut ja ehkä ymmär-
    tänytkin? Mitä jää mieleen? Teot miehiltä, jotka tekivät, mihin sotilasvala velvoit-
    taa. Joka tuumalta ja pykälältä. Ja enemmänkin. Nämä ovat nyt monissa kan-
    sissa ja tutkimuksissa. Ritarimiesporukka oli sekalaista, näin voidaan sanoa. Ko-
    ko kansa oli edustettuna. Yhteistä kaikille oli, että tosipaikan tullen keinot löytyi-
    vät. Itsensä ylittäen. Miehiä kaikissa tilanteissa jäi ilman mitalia ja ritarin arvoa.
    Heidän toimensa Isänmaan hyväksi on vain historiankirjoittajien vallassa. Jos
    voi sanoa, niin aika heikoilla tuo dokumentointi tavallisen ns. Sankarin osalta.
    Perikunta pistää mitalit ja merkit kirpputorille muutaman euron hintaan.

  • nimimerkki

    T H

    21.9.2012 klo 10:01

    Eroa Puolustusministerin virasta voi lukea monesta paikasta. Erittäin harvinainen tapaus Suomessa. Näin tapahtui. Sulo Suorttanen on päättäjä
    tässä tapauksessa. Kellarihommat tietysti merkittäviä yksilön kannalta. Vaan
    mikä lienee nyt ja rahahommat E U;hun? Sekä summat? Mistä haemme syyl-
    liset tähän touhuun?

  • nimimerkki

    T H

    21.9.2012 klo 17:19
    Siis tietysti Puolustusvoimain Komentajan virasta. Harvinaista silti.

  • nimimerkki

    PPP

    7.10.2018 klo 21:53
    Tuli taas silmäiltyä ritarikirjat ”Heinjoentietä” lukuunottamatta, mutta kertoihan Mauri Kauko Tuomalasta Näin tekivät ritarit -kirjassa. Teksti on lennokasta ja kuvaa usein muita tapahtumia kuin niitä, joista risti oli ansaittu, varsinkin niiden ritarien osalta, joita Mauri Sariola ehti/pääsi haastattelemaan. Joidenkin ritarien poisjääntiä ihmettelen. Voihan olla, että Kirjailija ei tavoittanut eikä yrittänytkään tavoittaa kaikkia elossaolevia ritareita, vaikka osa vaikutti maan päällä vielä vuosia kirjojen ilmestymisen jälkeenkin. Elossa on enää Tuomas Gerdt. Onneksi Mauri ei tosissaan edes yrittänyt ritareista Vänrikki Stoolin kaltaista runokokoelmaa.

    Kenraali Keinosta on haastateltu joskus 1970- luvulla, mutta hän ehti vasta viimeiseen, Viimeiset ritarit kirjaan, joka ilmestyi vuosia Keinosen kuoleman jälkeen. Eino Ripatin ja Mikko Pöllän upseeriuden alku oli liian samanlainen, toinen ilmoitti simputtaneelle santsarille tulleensa upseerikouluun oppimaan, ei hyppimään” ja toinen ”oppimaan, ei pelleilemään”. Onkohan Maurilla menneet ritarit sekasin, varsinkin, kun vuonna 1965 kuollut Ripatti ei ollut upseerikouluun mennessään vielä ritari, vaikka kirja muuta väittikin. Myös jokunen muu anakronismi häiritsee kaltaistani pikkuasioiden kaivelijaa. Paavo Nuotio ei ollut jatkosodan aikana reilusti yli 50- vuotias vaan hieman yli 40, joka sekin oli sotavanhuksen ikä rintamasotilaalle, varsinkin jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen.

    Viimeiset ritarit - kirjassa mainittu eversti Hurmerinnan tutkielma on sittemmin julkaistu laajennettuna kirjana nimellä ”Suomen puolesta - Mannerheim-ristin ritarit 1941 - 1945” ja vielä useampana painoksena. Itselläni näyttää olevan hyllyssä neljäs, laajennettu painos vuodelta 2004. Myöhemmin ritareista on kirjoittanut mm. Antti Tuuri, jonka kirja oli pienoinen pettymys. Puolen sivun elämäkerran ja ritarinimitysten perusteluiden ja ritarinimitysten muistiinmerkitsemiseen joka ritarin osalta ei olisi tarvittu Tuurin kaltaista kirjallista kykyä, erästä lempikirjailijoistani.

    Moni sodasta selvinnyt ritari päätti päivänsä kohtalaisen nuorena, luonnollisistakin syistä. Ainakin seitsemän ritaria menehtyi oman kätensä kautta. Paavo Koli -elämäkerta kertoo heistä. Syitä oli monia ja ikäskaala alle 30 vuodesta liki kahdeksankymmenen. Prosentti on melkoinen.

  • nimimerkki

    puttonen

    9.10.2018 klo 11:05
    Mauri on kertonut saaneensa innoituksen omiin ritarikirjoihinsa antikvariaatista löytämästään A.F. Airon kokoamasta ritarimatrikkelista (Oy Pahvipakkaus Ab:n Kirjapaino, Helsinki 1952), jota selaillessaan koki entisen nuoren ylioppilaan tuntemuksia: "..luin rivin luin kaks, vereni tunsin kuumemmaks..". Airon kirjaan on myöhemmin toimitettu irrallinen korjaava kuvasivu, sillä ritari nro 162:n (eversti A.E. Ehrnrooth) kohdalle on kirjaan tullut hänen veljensä kuva. Pienemmän herran, ritari nro 71:n (luutnantti Aarne Ahola) kohdalla virhettä ei ole välitetty korjata tai ehkä ei edes huomattu. Maurin ensimmäisen ritarikirjan mukaan Aholan kuvan kohdalla Airon teoksessa on jonkun lentäjän kuva. Lentäjäkapteeni suikka päässä mustavalkoisesta valokuvasta todellakin katselee. Maurin vajaan sivun mittainen juttu ritari Aholasta käsitteleekin vain tuota asiaa Aholan kertomana otsikolla: "Vai vielä lentäjä".

    Monia ritareja Mauri tapasi, mutta käytti ritaritarinoissaan myös "kirjailijan vapautta". Muistelen erään ritarin kertoneen, että ei hän Mauria koskaan tavannut, mutta Maurin hänestä tekemä juttu olin niin hauska, että ei tullut mieleenkään puuttua asiaan. Muistelmissaan Mauri mainitsee, että vain yksi ritari kieltäytyi haastattelusta. Hän oli majuri Antti Hänninen, joka oli pankinjohtaja ja Mauri epäili Hännisen luulleen, että hän oli tulossa pyytämään vekseliä.

    Ritarit ja heidän kohtalonsa - vahvasti romantisoituina - olivat Maurille kirjallista materiaalia, mutta varmasti myös aidosti sydäntä lähellä. Päiväkirjamerkintä (Parempi kerta rutina kuin ainainen kitinä, 1986) viimeisen ritarin tapaamisesta 25.5.1968: "Ritari n:o 18, Gerdt, tavattu Kaukas-yhtymässä Etelä-rannassa. Äidin iltarukous - velvollisuudentunto, "taistelulähetti ei saa pelätä". Mitä sympaattisin ja hienoin yksilö.".

  • nimimerkki

    PPP

    9.10.2018 klo 17:00
    Ritareista vielä sen verran, että uudistajana pidetyn Yrjö Keinosen gloria on laskenut, kun vuosia on vierinyt. Huipulla on tosin omaelämäkerta ja siinä Kenonen kertoo nimittämisestä puolustusvoimien komentajaksi tavalla, jolla ei jää epäselväksi, että hän oli ainoa vaihtoehto. Tämänkin jälkeen Keinosta pidettiin nerokkaana uudistajana.

    Tuossa 1990-luvulla alkoi sitten tulla kriittisiäkin kuvauksia Keinosesta, lähinnä alaisten muistelmissa. Tosin tytär miehineen kirjoitti parikin Keinosen toiminta puolusteltavaa kirjaa. 2000-luvun puolella sitten kenraali Airio Keinosta käsittelevässä väitöskirjassaan ja siitä tehdyssä kansanpainoselämäkerrassa suhtautui Keinoseen melko arvostelevasti. Keinosen kuitenkin nimitettiin komentajaksi, koska hän oli muista kenraaleista tarpeeksi eristäytyvä tehdäkseen radikaalejakin uudistuksia. Lisäksi hänestä tuli puolustusvoimien komentaja ”jonon ohi” ja tämä herätti pahaa verta häntä virkaiältään vanhemmissa kenraaleissa. Kenraali Gustav Hägglund sitten lyttää Keinosen Värikkäät kenraalit -kirjassaan. Niin katoo mainen kunnia.

  • nimimerkki

    T H

    9.10.2018 klo 17:31
    Aivan. Näin se katoaa.. Vielä pitää odottaa noita entisten presidenttien kommelluksia. Ties mihin asti. Kekkonen lienee jo kaluttu luu? Koivistosta tai Ahtisaaresta lienee turha odottaa mitään vaikkapa naisjuttuja? Tavja lienee siltä osin mielenkiintoisempi. Mutta tuskin sieltäkään vielä. Jos puhutaan, että Suomessa ei ole sensuuria, niin......

  • nimimerkki

    ukkelo

    15.10.2018 klo 00:12
    Kenraali Gustav Hägglund on ainoa upseeri, jolle minä teen asennon.

  • nimimerkki

    ukkelo

    15.10.2018 klo 13:46
    Jäi viimeöinen kommentti ”ainoa upseeri jolle teen asennon” perustelematta. Jättäkää kommenttini omaan arvoonsa, mutta Gustavia ovat osanneet arvostaa muutkin kuin suomalaiset. Kirjassa Kenraalin iltahuuto viimeistään paljastuu miksi. 80 v. ja teksti vain paranee.

  • nimimerkki

    Serambleri

    16.10.2018 klo 17:21
    Osaa GH kirjoittaa, sitä en kiellä. Asiaakin hänellä on sanottavaksi asti. On kuitenkin kirja, joka olisi saanut jäädä kirjoittamatta, tai ainakin julkaisematta. Teos Onnenpekka metsällä on surullista ja vastenmielistä luettavaa.

  • nimimerkki

    puttonen

    21.10.2018 klo 13:00
    Monenlaisia tarinoita on ritareista kirjoitettu. Osa lieneekin vain "tarinoita". Ainakin sellaiset, jotka on kirjoitettu sivujen lisäämiseksi aikataulusta myöhässä olevaan kirjaan osin omasta päästä kohdehenkilöä tapaamatta.

    Eräs erikoisimpia ja mielikuvituksellisimpia ritaritarinoita on ritari nro 98 kapteeni Veikko Johannes Karun kohtalo. Sikälikin, että se lienee melko pitkälle ja ainakin osittain tapahtunutta totta. Mauri Sariola kertoo hänestä kirjassaan Viimeiset ritarit (Gummerus, 1983) peitenimellä Vesa Kurri. Tarinassa Mauri saa pomoltaan Eljas Erkolta tutkivan journalistin tehtävän kuin konsanaan toimittaja Aarre Kuusama Annikki Haahden jutussa (Sumusta nousee risti, 1968). Aikanaan tapaus selviää ja Mauri kirjoittaa siitä uutisen. Samalla etusivulla on kuva ministeri Erkosta ja uutinen hänen kuolemastaan. Kaksi huonoa uutista ja toinen niistä Maurin tekemä. Jotain rajaa työhommillakin: Mauri ilmoittaa lehden päätoimittajalle Teo Mertaselle lyhyesti: "Pistä markat jonoon!".

    Seppo Porvali on kirjoittanut aiheesta kokonaisen kirjan "Syöksykierre" (Gummerus, 2000). Siinä ritari lentää nimellä Viljo Kuru ja ampuu Fokkerillaan vaimonsa rakastajan, saksalaisen yliluutnantin Messerschmittin alas jossakin Pohjanlahden rannikolla. 1960-luvulla ritarin vaimo katoaa jäljettömiin, mutta juttu selviää ja ritari tuomitaan tahallisesta taposta (ja ruumiin polttamalla hävittämisestä) kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Eikä tässä vielä kaikki: 1991 kuolleen ritarin hautajaisissa tämän vanhin poika kertoo veljensä aiheuttaneen aikanaan äidin kuoleman ja ritari on lusinut vankilatuomionsa vaimonsa tappoon syyttömänä.

    Mauri Sariola luonnehtii ritari Vesa Kurria tutkimuksiensa jälkeen esimiehelleen: "Ihan läpireilu mies!". Seppo Porvali: "Mannerheim-ristin ritari, majuri Veikko Johannes Karu oli suoraluontoinen mies niin sodassa kuin rauhassa" (Marskin ritarit 191 ihmiskohtaloa, Oy Valitut Palat, 2001). Henkilökohtaisesti kuulin 1980-luvulla, että vankilatuomiotaan suorittaessaan ritariin sopi luonnehdinta, jollaisen Mauri Sariola antaa eräästä vangista teoksessaan "Ukkotuomarin viimeinen juttu" (Gummerus, 1966): "Tyyni mies. Tarkka ja täsmällinen. Mies ilman uhmaa, mutta myös ilman liehakointia. Ja ilman hymyä.".

  • nimimerkki

    PPP

    21.10.2018 klo 13:45
    Karu oli yksi heistä, jotka itse päättivät päiviensä määrän. Tieto on Paavo Koli - elämäkerrasta.

  • nimimerkki

    puttonen

    21.10.2018 klo 14:08
    PPP:lle ja muillekin ritareista kiinnostuneille suosittelen myös Jussi Jalosen kirjaa "Haavoitettu ritari" (Apali Oy, 2008). Kertoo jääkärieversti Berndt Eino Edvard Polonin elämästä. Marskin ritari menetti sodassa molemmat poikansa eikä muutakaan traagisuutta elämästä puuttunut. Toinen poika Tauno ehti isänsä jääkäriperinnettä seuraten taistella myös suomalaisessa SS-joukossa Kaukasuksella. Kuluneella viikollahan suomalaisten SS-miesten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä on jälleen kerran pohdiskeltu mediassa aiheesta ilmestyneen uuden kirjan myötä.

  • nimimerkki

    PPP

    8.12.2018 klo 19:34
    Mikä tekee Hägglundin kirjasta Onnenpekka metsällä vastenmielistä luettavaa? Onko se eläinten tappaminen huvikseen, kaadoilla kerskailu vai mikä?

  • nimimerkki

    Serambleri

    9.12.2018 klo 16:06
    Hyvin kysytty ja vastattu, PPP!
    Kun itse kysyy, ja itse vastaa, tulos on hyvä. Tässä tapauksessa molemmat vastaukset ovat 5/5.
    Kirjoittajan kysymyksen lopun vai mikä? -kohtaan tulee vielä trofeemetsästystä ja trofeiden palvontaan liittyviä ilmiöitä kohtaan tuntemani syvä oudoksunta.
    Joka on käynyt Riihimäen Metsästysmuseon trofeehuoneessa, ja siellä kuunnellut asialle omistautuneiden intoa tihkuvia selostuksia, voi hiljentyä ja miettiä itsekseen, millä mielellä on oltu asialla isot kaliberit kainalossa. Mitä on ajateltu, jotta sarvet, kallot, taljat ja siitinluut on saatu seinälle valonheittimien loisteeseen.
    No, onhan asioilla kunniakkaat perinteet ja uranuurtajat. Suuri Valkoinen Mies on aina ollut menestyvä metsästäjä. Olemmehan isänmaallista ylpeyttä tuntien lukeneet ja katsoneet kuvia Mannerheimin ja Gallen-Kallelan saavutuksista Afrikan savanneilla. Gaselli kyljelleen, jalka raadon päälle, kivääri kouraan ja sikaari suuhun. Sankarpoikii näät!

    Jospa minä vielä vähän valaisen lisää, kun kerran olen kirjasta kommentin kirjoittanut.
    Ensin korostan, että mielipiteeni sanajärjestys oli "surullista ja vastenmielistä luettavaa". Tässä järjestyksessä ne tunteet tulivat pintaan, kun sankarieeposta läpi kahlasin. Mauri usein lainaili Runebergia, nyt minä perässä: "luin rivin, luin kaks, vereni tunsin kuumemmaks..".
    Yritin ajatella miksi tuollaista metsästystä? Ei, ei minulla ole tarkoitusta eikä oikeutta panna tuota sanaa lainausmerkkeihin, ei tokikaan.

    Yhteiskunnassa jollain on paljon rahaa. Yhteiskunnassa jollain on paljon vaikutusvaltaa. Kumpi on ensin, ei väliä. Syyn ja seurauksen sekavasti kirjoitetun lain ensimmäisessä luvussa on säädetty, että nuo asiat tuppaavat kumuloitumaan samoille henkilöille. Kun näin käy, joidenkin kohdalla ovatkin olosuhteet otolliset prosessille, jonka tuloksena syntyy loistavia laukauksia ja trofeehuoneita.

    Onnenpekan puolustukseksi on todettava, että pienet ovat ulkomaankeikalla olevan PVkomentajan mahdollisuudet ruveta paasaamaan toiminnan eettisyydestä, kun vierailun isäntä sanoo, että huomenna sitten mennään metsälle, saalista tulee. Ei siinä muuta voi sanoa kuin "mukaan vaan, sanoi Kamppuri!" (mistä Maurin kirjasta?)
    Onkohan joskus aika, jolloin jahtisuunnittelun sijasta illalla lauleskeltaisiinkin "Huomenna mennään Korkeasaareen, huomenna mennään Korkeasaareen koko päiväksi..."?
    Siinä on taas toinen dilemma: pitävät eläimiä vankeina siellä. Hyi.

  • nimimerkki

    T H

    22.12.2018 klo 21:05
    Mauri Sariola-seuran tulevaisuus? Huonolta näyttää näin ainaisjäsenenkin taholta. Mauri ja Me lehtikin taitaa ilmestyä viimeistä kertaa? Hieman alakuloista tekstiä näistä viimeisistä tapahtumista Sea Horsen tiloissa. Ent. puheenjohtaja Seppo Simola lukee kyllä nyt madonluvut jutussaan Mauri ja Me viimeisessä lehdessä. Erityisesti pisti silmään tuo Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtajan lausunto. Että messujen pääkohderyhmiksi nimitettiin kolmekymppiset naisfeministit! Missä tasa-arvo???

  • nimimerkki

    ukkelo

    24.12.2018 klo 01:54
    Ei ole niin hyvää miestä, että ei olisi mitään moitittavaa. Tämä koskee siinä Gustav Mannerheimia kuin Gustav Hägglundiakin. Kumpikaan ei ainakaan turhaan vaatimattomuuteen ole syyllistynyt. Tuo metsästysinto, eli kyky nauttia tappamisesta on minulle hieman vieraampaa, joten omaksi sotilasarvoksi jäi vänrikki. Liha kyllä maistuu kunhan ei itse joudu kaatamaan.

    En vielä olisi huolestunut seuran tulevaisuudesta ja yritän sitä edesauttaa lainaamalla Antti Blåfieldin kirjaa Loistavat Erkot:

    ”Patruunan maailmassa olit suojassa, jos olit hänen nimissään hyvissä kirjoissa. Erityisen hyvä suojakerroin oli vuonna 1956 lehden oikeudenkäyntiavustajaksi palkatulla Mauri Sariolalla. Sariola oli hyvä kirjoittaja ja sopivan itsevarma. Hän saattoi tulla Erkon huoneeseen pyytämään isoa ennakkoa, koska vaimo haluaa minkkiturkin. Erkko naureskeli, että sittenhän turkki pitää hankkia ja Sariola sai hakea rahat närkästyneeltä neiti Wernbomilta. Vuonna 1961 Sariolan nimi joutui todelliseen testiin. Hän jäi Helsingin Mannerheimintiellä kiinni rattijuopumuksesta ja tuomittiin Heinolan taakse Rihun sahalle työsiirtolaan. ”Viisaampi mies olisi kävellyt oitis Erkon puheille ja kertonut suoraan koko jutun. Olisihan tämä jälleen kerran ottanut sikarin suustaan ja sanonut että ’möyh!’. Mutta sitten hän olisi kenties huitaissut isolla kämmenellään ja tuumaillut että meni niitä pohjaan valtamerilaivojakin”, Sariola kertoo ”tunnustuksellisessa omaelämäkerrassaan” Suruton Sariola. Hän ei kuitenkaan uskaltanut kertoa asian todellista laitaa Erkolle vaan valehteli, että hän haluaisi suorittaa loppuun oikeustieteen opintonsa ja pyysi kolmen kuukauden vapaata. Erkko oli Sariolan ryhdistäytymisestä innoissaan ja antoi kolmen kuukauden vapaan täydellä palkalla. Erkko sai kuitenkin jonkun ajan kuluttua kuulla, missä Sariola todellisuudessa vapaallaan oli ja eräänä päivänä Sariola saikin työsiirtolaan Erkon sihteeriltä Lisa Meckelburg-Mäkelältä jäätävän puhelun, jossa ilmoitettiin, että ministeri odottaa yhteydenottoa. Tässä kohden kertomukset eroavat. Meckelburg-Mäkelän muistin mukaan Sariola sai valehtelustaan potkut, mutta Sariola taas kertoo muistelmissaan saaneensa Erkolle lähettämänsä pitkän anteeksipyyntökirjeen jälkeen sähkeen: ”Eroanomuksenne on hylätty. Tervetuloa opintolomanne päätyttyä jälleen taloon työhön.” . Ehkä jälleen totuus on se, että ensin tuli potkut ja sitten niiden peruutus. Lopullisesti Sariola lähti Helsingin Sanomista vuonna 1965.”
    Copyright 2014 Anttii Blåfield ja Kustannusosakeyhtiö Otava

    En voi välttyä ajatukselta, että juuri Eljas Erkko on Maurin tuotannossa ollut esikuvana niille lukuisille Isoille, jotka sanovat kun pieni anoo.

  • nimimerkki

    T H Tämä. Ylläpito katkaisee yhteyden. Ei jatkoa.

    24.12.2018 klo 21:54
    Huonolta näyttää. Hyvää sisäpiirin jatkoa vaan sinne Helsinkiin.... Ja Hattullaan...
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Ritarikirjat