Lukupiiri

Ritarikirjat

• ---

  Matti Nummenpää

  31.8.2012 klo 23:01
  Avaamme syyskauden 2012 Mauri Sariolan haastatteluihin perustuvalla, Mannerheim-ristin ritareista kertovalla kirjasarjalla. Marskin ritarit 1968, Näin tekivät ritarit 1969 ja Viimeiset ritarit 1983,
  
  Marskin ritarit takakannen teksti:
  
  Marskin ritarit on kuvaus Mannerheim-ristin ritareista, unohdetuista urhoollisista, 35:stä kusakin erikseen ja samalla kaikista yhteensä. Pohjatiedot perustuvat haastattelukierrokseen, jonka puitteissa kirjailija Mauri Sariola matkusti maata ristiin rastiin ja etsi ritarit heidän nykyisiltä asuinpaikoiltaan. Hän tapasi heitä maatöistä, konttoripöydän takaa, metsäkämpiltä, omakotitaloista, loistsohuviloilta, yhden sairaalasta.
  Ritareita nimitettiin aikanaan 191, ja heistä on elossa enää 110. Kuvaus keskittyy valtaosin viimeksi mainittuihin. Tapahtuma, joka kerrotaan ei ole aina juuri se, jonka perusteella Mannerheim-risti myönnettiin, sillä ensisijaisena pyrkimyksenä on ollut antaa välähdys asianomaisesta henkilöstä ja hänen toimintatavoistaan. Teos muodostuu niin ikään läpileikkaukseksi koko sodanaikaisesta armeijasta. Kaikki aselajit ovat edustettuina, samoin taistelijat, komentajasta rivimieheen.
  Mikjä sitten sai nämä miehet yltämään tavallista mittavampiin suorituksiin? Vastauksia on yhtä monta kuin miestäkin: velvollisuudentunto, sisuuntuminen, pakko puolustaa henkeään, vedonlyönti, jopa laihialainen nuukuus. Mutta olipa teon motiivi mikä hyvännsä, itse paikan päällä näille miehille on ollut yhteistä oma-aloitteisuus, hermojen hallinta, nopea tilanteen arviointi ja sen mukainen toiminta. Mauri Sariolan taitavina kynänvetoina he piirtyvät ilmielävinä eteemme, keskellä sodan ankeuttakin hurtin huumorin säilyttäen.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  20.9.2012 klo 20:08
  Pirkanmaan perämettien suppilovahveroseura tarttuu keskustelun tuoksinaan. Jälkijunassa olemme, tunnustamme nöyrästi. Osa jäsenistä on ollut puimassa, osa naimassa.(Totta joka sana, eräs porukan nuoremmasta päästä mennä pasautti vihille männäpyhänä.)
  Otettiin eilen iltasaunalla esilla Sariolan ritarikirja-asia. Osa veljistä tunsikin juttua jossain määrin.
  Emme ala lausua mitään tarinoiden yksityiskohdista. Ritareista on paljon kirjoitettu, totta ja tarua. Pohdimme illan mittaan sitä, miksi kyseiset kirjat yleensä piti kirjoittaa. Selväksi heti tehtäköön seuraava: Emme näe mitään syytä siihen, että niitä EI olisi pitänyt kirjoittaa.
  Johtopäätökseksi tuli, että kirjojen teon syynä on kirjailijan perussyy. Kirjoista saa rahaa. Maurilla oli rahalle käyttöä, sanoittaisiinko suoraan: huutava pula. Mieltä myös painoi se, että lukijat ehkä kyllästyvät Susikoskien jatkuvaan syydäntään ja äänestävät lompakollaan. Päiväkirjalleen Mauri toteaa, että piru olisi nokkinut, ellei ritarikirja-ajatus olisi tullut mieleen.
  Aika oli ritariasialle otollinen. Elossa oli kosolti asiaan osallisia, ritareita, sukulaisia, aseveljiä, joiden jälkeläiset miettivät isänpäivän ja joulun lähestyessä taas kerran että mitä hittoa sille isälle, sedälle, enolle jälleen hommattaisiin. (Joku epäili, että mahtoiko tuo isänpäivä olla anakronismi, milloinhan moinen turhake lanseerattiin?) Kustantaja tajusi tämän ja kannusti kirjailijaa idean kimppuun. Anttalalle ja Lehväslaiholle piti saada vastinetta.
  Aika oli myös ritariasialle epäsopiva, sellainen, että tarvittiin Maurin kaltainen rohkea mies toimeen tarttumaan. Isänmaan puolesta taistelleiden asia ei silloin ollut kaikkien tahojen mielestä kohkaamisen arvoinen. "Mitäs menitte sinne..." sanottiin paneelissa herkästi.
  Mauri sensijaan sanoi "Hösh!" ja pani tekstiä tulemaan. Ja sitähän tuli. Haastatteli ja kirjoitti mitä kirjoitti. Kirjoitti myös haastattelematta, tosta noin vaan. Eräs jäsenistämme muistaa jostain lukeneensa, että porilainen taksikuskiritari Salonen jäi Maurilta jututtamatta, mutta kyllä kirjassa on sivukaupalla lennokasta kuvausta Salosen sotatöistä, jotka toivat ristin rintaan ja viiskytätonnia lompakkoon. Jäsen X kertoi lukeneensa Salosen vaan myhäilleen, että ei se mua haastatellut, mutta kun niin hyvin kirjoitti, en viitsinyt ruveta rähisemään....
  Eräs jäsenemme on veteraanipanostaja, joka on saanut opin alkeet varusmiehenä Parolassa siihen aikaan kun ritari Keinonen oli sotaväen päällikkönä. Hän pyysi puheenvuoroa ja heti sen myös sai. Kiinnitti huomiota siihen, että Sariola menee hövelisti kumaraan käsitellessään kirjassa "Viimeiset ritarit" Keinosen eroamista/erottamista komentajan tehtävästä. Lainaus: "..olihan K. hiljakkoin ottanut eron komentajuudesta. Ei kuitenkaan sen takia, että lehdet olivat vihjailleet hänen käyttäneen pioneerivarusmiehiä Hauhon Kukkiajärvellä perunakellarinsa rakentamiseen......Tosiasiassa K. oli eronnut vastalauseeksi puolustusmäärärahojen jatkuvalle vähentämiselle,,,,"
  Emerituspanostaja hymyili vinosti ja sanoi että jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin...Kertoi mielenkiinnosta seuranneensa aktiivisesti tapauksen tutkintaa ja siitä käytyä polemiikkia. No, mitäpä tuosta. Ritarin arvon K. varmaan sai aiheesta ja syystä. Tuon eroasian olisi voinut jättää kirjasta toki pois.
  Kolmen ritarikirjan, no neljän, jos Heinjoen tie lasketaan, myyntiluvut taisivat olla ajankohtaan nähden kohtalaiset. Tulihan sieltä pientä patoa vekselivirtaan. Eivätkä ritarit asiaa pahakseen panneet. Muistivat vielä kauniisti Kirjailijan siunaustilaisuudessa.

• ---

  nimimerkki

  T H

  21.9.2012 klo 09:19
  Hienoa, että miehilläkin on näitä (sidos-verkosto)-ryhmiä naisten tapaan. Näin
  huomaa, kun lukee Seramblerin kirjoituksia. Valitettavasti ei kaikilla... Vaan
  asiaan. Ensinnäkin ritarikirjoista senverran. Kaikki olen lukenut ja ehkä ymmär-
  tänytkin? Mitä jää mieleen? Teot miehiltä, jotka tekivät, mihin sotilasvala velvoit-
  taa. Joka tuumalta ja pykälältä. Ja enemmänkin. Nämä ovat nyt monissa kan-
  sissa ja tutkimuksissa. Ritarimiesporukka oli sekalaista, näin voidaan sanoa. Ko-
  ko kansa oli edustettuna. Yhteistä kaikille oli, että tosipaikan tullen keinot löytyi-
  vät. Itsensä ylittäen. Miehiä kaikissa tilanteissa jäi ilman mitalia ja ritarin arvoa.
  Heidän toimensa Isänmaan hyväksi on vain historiankirjoittajien vallassa. Jos
  voi sanoa, niin aika heikoilla tuo dokumentointi tavallisen ns. Sankarin osalta.
  Perikunta pistää mitalit ja merkit kirpputorille muutaman euron hintaan.

• ---

  nimimerkki

  T H

  21.9.2012 klo 10:01
  
  Eroa Puolustusministerin virasta voi lukea monesta paikasta. Erittäin harvinainen tapaus Suomessa. Näin tapahtui. Sulo Suorttanen on päättäjä
  tässä tapauksessa. Kellarihommat tietysti merkittäviä yksilön kannalta. Vaan
  mikä lienee nyt ja rahahommat E U;hun? Sekä summat? Mistä haemme syyl-
  liset tähän touhuun?

• ---

  nimimerkki

  T H

  21.9.2012 klo 17:19
  Siis tietysti Puolustusvoimain Komentajan virasta. Harvinaista silti.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  7.10.2018 klo 21:53
  Tuli taas silmäiltyä ritarikirjat ”Heinjoentietä” lukuunottamatta, mutta kertoihan Mauri Kauko Tuomalasta Näin tekivät ritarit -kirjassa. Teksti on lennokasta ja kuvaa usein muita tapahtumia kuin niitä, joista risti oli ansaittu, varsinkin niiden ritarien osalta, joita Mauri Sariola ehti/pääsi haastattelemaan. Joidenkin ritarien poisjääntiä ihmettelen. Voihan olla, että Kirjailija ei tavoittanut eikä yrittänytkään tavoittaa kaikkia elossaolevia ritareita, vaikka osa vaikutti maan päällä vielä vuosia kirjojen ilmestymisen jälkeenkin. Elossa on enää Tuomas Gerdt. Onneksi Mauri ei tosissaan edes yrittänyt ritareista Vänrikki Stoolin kaltaista runokokoelmaa.
  
  Kenraali Keinosta on haastateltu joskus 1970- luvulla, mutta hän ehti vasta viimeiseen, Viimeiset ritarit kirjaan, joka ilmestyi vuosia Keinosen kuoleman jälkeen. Eino Ripatin ja Mikko Pöllän upseeriuden alku oli liian samanlainen, toinen ilmoitti simputtaneelle santsarille tulleensa upseerikouluun oppimaan, ei hyppimään” ja toinen ”oppimaan, ei pelleilemään”. Onkohan Maurilla menneet ritarit sekasin, varsinkin, kun vuonna 1965 kuollut Ripatti ei ollut upseerikouluun mennessään vielä ritari, vaikka kirja muuta väittikin. Myös jokunen muu anakronismi häiritsee kaltaistani pikkuasioiden kaivelijaa. Paavo Nuotio ei ollut jatkosodan aikana reilusti yli 50- vuotias vaan hieman yli 40, joka sekin oli sotavanhuksen ikä rintamasotilaalle, varsinkin jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen.
  
  Viimeiset ritarit - kirjassa mainittu eversti Hurmerinnan tutkielma on sittemmin julkaistu laajennettuna kirjana nimellä ”Suomen puolesta - Mannerheim-ristin ritarit 1941 - 1945” ja vielä useampana painoksena. Itselläni näyttää olevan hyllyssä neljäs, laajennettu painos vuodelta 2004. Myöhemmin ritareista on kirjoittanut mm. Antti Tuuri, jonka kirja oli pienoinen pettymys. Puolen sivun elämäkerran ja ritarinimitysten perusteluiden ja ritarinimitysten muistiinmerkitsemiseen joka ritarin osalta ei olisi tarvittu Tuurin kaltaista kirjallista kykyä, erästä lempikirjailijoistani.
  
  Moni sodasta selvinnyt ritari päätti päivänsä kohtalaisen nuorena, luonnollisistakin syistä. Ainakin seitsemän ritaria menehtyi oman kätensä kautta. Paavo Koli -elämäkerta kertoo heistä. Syitä oli monia ja ikäskaala alle 30 vuodesta liki kahdeksankymmenen. Prosentti on melkoinen.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  9.10.2018 klo 11:05
  Mauri on kertonut saaneensa innoituksen omiin ritarikirjoihinsa antikvariaatista löytämästään A.F. Airon kokoamasta ritarimatrikkelista (Oy Pahvipakkaus Ab:n Kirjapaino, Helsinki 1952), jota selaillessaan koki entisen nuoren ylioppilaan tuntemuksia: "..luin rivin luin kaks, vereni tunsin kuumemmaks..". Airon kirjaan on myöhemmin toimitettu irrallinen korjaava kuvasivu, sillä ritari nro 162:n (eversti A.E. Ehrnrooth) kohdalle on kirjaan tullut hänen veljensä kuva. Pienemmän herran, ritari nro 71:n (luutnantti Aarne Ahola) kohdalla virhettä ei ole välitetty korjata tai ehkä ei edes huomattu. Maurin ensimmäisen ritarikirjan mukaan Aholan kuvan kohdalla Airon teoksessa on jonkun lentäjän kuva. Lentäjäkapteeni suikka päässä mustavalkoisesta valokuvasta todellakin katselee. Maurin vajaan sivun mittainen juttu ritari Aholasta käsitteleekin vain tuota asiaa Aholan kertomana otsikolla: "Vai vielä lentäjä".
  
  Monia ritareja Mauri tapasi, mutta käytti ritaritarinoissaan myös "kirjailijan vapautta". Muistelen erään ritarin kertoneen, että ei hän Mauria koskaan tavannut, mutta Maurin hänestä tekemä juttu olin niin hauska, että ei tullut mieleenkään puuttua asiaan. Muistelmissaan Mauri mainitsee, että vain yksi ritari kieltäytyi haastattelusta. Hän oli majuri Antti Hänninen, joka oli pankinjohtaja ja Mauri epäili Hännisen luulleen, että hän oli tulossa pyytämään vekseliä.
  
  Ritarit ja heidän kohtalonsa - vahvasti romantisoituina - olivat Maurille kirjallista materiaalia, mutta varmasti myös aidosti sydäntä lähellä. Päiväkirjamerkintä (Parempi kerta rutina kuin ainainen kitinä, 1986) viimeisen ritarin tapaamisesta 25.5.1968: "Ritari n:o 18, Gerdt, tavattu Kaukas-yhtymässä Etelä-rannassa. Äidin iltarukous - velvollisuudentunto, "taistelulähetti ei saa pelätä". Mitä sympaattisin ja hienoin yksilö.".
  

• ---

  nimimerkki

  PPP

  9.10.2018 klo 17:00
  Ritareista vielä sen verran, että uudistajana pidetyn Yrjö Keinosen gloria on laskenut, kun vuosia on vierinyt. Huipulla on tosin omaelämäkerta ja siinä Kenonen kertoo nimittämisestä puolustusvoimien komentajaksi tavalla, jolla ei jää epäselväksi, että hän oli ainoa vaihtoehto. Tämänkin jälkeen Keinosta pidettiin nerokkaana uudistajana.
  
  Tuossa 1990-luvulla alkoi sitten tulla kriittisiäkin kuvauksia Keinosesta, lähinnä alaisten muistelmissa. Tosin tytär miehineen kirjoitti parikin Keinosen toiminta puolusteltavaa kirjaa. 2000-luvun puolella sitten kenraali Airio Keinosta käsittelevässä väitöskirjassaan ja siitä tehdyssä kansanpainoselämäkerrassa suhtautui Keinoseen melko arvostelevasti. Keinosen kuitenkin nimitettiin komentajaksi, koska hän oli muista kenraaleista tarpeeksi eristäytyvä tehdäkseen radikaalejakin uudistuksia. Lisäksi hänestä tuli puolustusvoimien komentaja ”jonon ohi” ja tämä herätti pahaa verta häntä virkaiältään vanhemmissa kenraaleissa. Kenraali Gustav Hägglund sitten lyttää Keinosen Värikkäät kenraalit -kirjassaan. Niin katoo mainen kunnia.

• ---

  nimimerkki

  T H

  9.10.2018 klo 17:31
  Aivan. Näin se katoaa.. Vielä pitää odottaa noita entisten presidenttien kommelluksia. Ties mihin asti. Kekkonen lienee jo kaluttu luu? Koivistosta tai Ahtisaaresta lienee turha odottaa mitään vaikkapa naisjuttuja? Tavja lienee siltä osin mielenkiintoisempi. Mutta tuskin sieltäkään vielä. Jos puhutaan, että Suomessa ei ole sensuuria, niin......

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  15.10.2018 klo 00:12
  Kenraali Gustav Hägglund on ainoa upseeri, jolle minä teen asennon.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  15.10.2018 klo 13:46
  Jäi viimeöinen kommentti ”ainoa upseeri jolle teen asennon” perustelematta. Jättäkää kommenttini omaan arvoonsa, mutta Gustavia ovat osanneet arvostaa muutkin kuin suomalaiset. Kirjassa Kenraalin iltahuuto viimeistään paljastuu miksi. 80 v. ja teksti vain paranee.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  16.10.2018 klo 17:21
  Osaa GH kirjoittaa, sitä en kiellä. Asiaakin hänellä on sanottavaksi asti. On kuitenkin kirja, joka olisi saanut jäädä kirjoittamatta, tai ainakin julkaisematta. Teos Onnenpekka metsällä on surullista ja vastenmielistä luettavaa.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  21.10.2018 klo 13:00
  Monenlaisia tarinoita on ritareista kirjoitettu. Osa lieneekin vain "tarinoita". Ainakin sellaiset, jotka on kirjoitettu sivujen lisäämiseksi aikataulusta myöhässä olevaan kirjaan osin omasta päästä kohdehenkilöä tapaamatta.
  
  Eräs erikoisimpia ja mielikuvituksellisimpia ritaritarinoita on ritari nro 98 kapteeni Veikko Johannes Karun kohtalo. Sikälikin, että se lienee melko pitkälle ja ainakin osittain tapahtunutta totta. Mauri Sariola kertoo hänestä kirjassaan Viimeiset ritarit (Gummerus, 1983) peitenimellä Vesa Kurri. Tarinassa Mauri saa pomoltaan Eljas Erkolta tutkivan journalistin tehtävän kuin konsanaan toimittaja Aarre Kuusama Annikki Haahden jutussa (Sumusta nousee risti, 1968). Aikanaan tapaus selviää ja Mauri kirjoittaa siitä uutisen. Samalla etusivulla on kuva ministeri Erkosta ja uutinen hänen kuolemastaan. Kaksi huonoa uutista ja toinen niistä Maurin tekemä. Jotain rajaa työhommillakin: Mauri ilmoittaa lehden päätoimittajalle Teo Mertaselle lyhyesti: "Pistä markat jonoon!".
  
  Seppo Porvali on kirjoittanut aiheesta kokonaisen kirjan "Syöksykierre" (Gummerus, 2000). Siinä ritari lentää nimellä Viljo Kuru ja ampuu Fokkerillaan vaimonsa rakastajan, saksalaisen yliluutnantin Messerschmittin alas jossakin Pohjanlahden rannikolla. 1960-luvulla ritarin vaimo katoaa jäljettömiin, mutta juttu selviää ja ritari tuomitaan tahallisesta taposta (ja ruumiin polttamalla hävittämisestä) kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Eikä tässä vielä kaikki: 1991 kuolleen ritarin hautajaisissa tämän vanhin poika kertoo veljensä aiheuttaneen aikanaan äidin kuoleman ja ritari on lusinut vankilatuomionsa vaimonsa tappoon syyttömänä.
  
  Mauri Sariola luonnehtii ritari Vesa Kurria tutkimuksiensa jälkeen esimiehelleen: "Ihan läpireilu mies!". Seppo Porvali: "Mannerheim-ristin ritari, majuri Veikko Johannes Karu oli suoraluontoinen mies niin sodassa kuin rauhassa" (Marskin ritarit 191 ihmiskohtaloa, Oy Valitut Palat, 2001). Henkilökohtaisesti kuulin 1980-luvulla, että vankilatuomiotaan suorittaessaan ritariin sopi luonnehdinta, jollaisen Mauri Sariola antaa eräästä vangista teoksessaan "Ukkotuomarin viimeinen juttu" (Gummerus, 1966): "Tyyni mies. Tarkka ja täsmällinen. Mies ilman uhmaa, mutta myös ilman liehakointia. Ja ilman hymyä.".
  

• ---

  nimimerkki

  PPP

  21.10.2018 klo 13:45
  Karu oli yksi heistä, jotka itse päättivät päiviensä määrän. Tieto on Paavo Koli - elämäkerrasta.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  21.10.2018 klo 14:08
  PPP:lle ja muillekin ritareista kiinnostuneille suosittelen myös Jussi Jalosen kirjaa "Haavoitettu ritari" (Apali Oy, 2008). Kertoo jääkärieversti Berndt Eino Edvard Polonin elämästä. Marskin ritari menetti sodassa molemmat poikansa eikä muutakaan traagisuutta elämästä puuttunut. Toinen poika Tauno ehti isänsä jääkäriperinnettä seuraten taistella myös suomalaisessa SS-joukossa Kaukasuksella. Kuluneella viikollahan suomalaisten SS-miesten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä on jälleen kerran pohdiskeltu mediassa aiheesta ilmestyneen uuden kirjan myötä.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  8.12.2018 klo 19:34
  Mikä tekee Hägglundin kirjasta Onnenpekka metsällä vastenmielistä luettavaa? Onko se eläinten tappaminen huvikseen, kaadoilla kerskailu vai mikä?

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  9.12.2018 klo 16:06
  Hyvin kysytty ja vastattu, PPP!
  Kun itse kysyy, ja itse vastaa, tulos on hyvä. Tässä tapauksessa molemmat vastaukset ovat 5/5.
  Kirjoittajan kysymyksen lopun vai mikä? -kohtaan tulee vielä trofeemetsästystä ja trofeiden palvontaan liittyviä ilmiöitä kohtaan tuntemani syvä oudoksunta.
  Joka on käynyt Riihimäen Metsästysmuseon trofeehuoneessa, ja siellä kuunnellut asialle omistautuneiden intoa tihkuvia selostuksia, voi hiljentyä ja miettiä itsekseen, millä mielellä on oltu asialla isot kaliberit kainalossa. Mitä on ajateltu, jotta sarvet, kallot, taljat ja siitinluut on saatu seinälle valonheittimien loisteeseen.
  No, onhan asioilla kunniakkaat perinteet ja uranuurtajat. Suuri Valkoinen Mies on aina ollut menestyvä metsästäjä. Olemmehan isänmaallista ylpeyttä tuntien lukeneet ja katsoneet kuvia Mannerheimin ja Gallen-Kallelan saavutuksista Afrikan savanneilla. Gaselli kyljelleen, jalka raadon päälle, kivääri kouraan ja sikaari suuhun. Sankarpoikii näät!
  
  Jospa minä vielä vähän valaisen lisää, kun kerran olen kirjasta kommentin kirjoittanut.
  Ensin korostan, että mielipiteeni sanajärjestys oli "surullista ja vastenmielistä luettavaa". Tässä järjestyksessä ne tunteet tulivat pintaan, kun sankarieeposta läpi kahlasin. Mauri usein lainaili Runebergia, nyt minä perässä: "luin rivin, luin kaks, vereni tunsin kuumemmaks..".
  Yritin ajatella miksi tuollaista metsästystä? Ei, ei minulla ole tarkoitusta eikä oikeutta panna tuota sanaa lainausmerkkeihin, ei tokikaan.
  
  Yhteiskunnassa jollain on paljon rahaa. Yhteiskunnassa jollain on paljon vaikutusvaltaa. Kumpi on ensin, ei väliä. Syyn ja seurauksen sekavasti kirjoitetun lain ensimmäisessä luvussa on säädetty, että nuo asiat tuppaavat kumuloitumaan samoille henkilöille. Kun näin käy, joidenkin kohdalla ovatkin olosuhteet otolliset prosessille, jonka tuloksena syntyy loistavia laukauksia ja trofeehuoneita.
  
  Onnenpekan puolustukseksi on todettava, että pienet ovat ulkomaankeikalla olevan PVkomentajan mahdollisuudet ruveta paasaamaan toiminnan eettisyydestä, kun vierailun isäntä sanoo, että huomenna sitten mennään metsälle, saalista tulee. Ei siinä muuta voi sanoa kuin "mukaan vaan, sanoi Kamppuri!" (mistä Maurin kirjasta?)
  Onkohan joskus aika, jolloin jahtisuunnittelun sijasta illalla lauleskeltaisiinkin "Huomenna mennään Korkeasaareen, huomenna mennään Korkeasaareen koko päiväksi..."?
  Siinä on taas toinen dilemma: pitävät eläimiä vankeina siellä. Hyi.

• ---

  nimimerkki

  T H

  22.12.2018 klo 21:05
  Mauri Sariola-seuran tulevaisuus? Huonolta näyttää näin ainaisjäsenenkin taholta. Mauri ja Me lehtikin taitaa ilmestyä viimeistä kertaa? Hieman alakuloista tekstiä näistä viimeisistä tapahtumista Sea Horsen tiloissa. Ent. puheenjohtaja Seppo Simola lukee kyllä nyt madonluvut jutussaan Mauri ja Me viimeisessä lehdessä. Erityisesti pisti silmään tuo Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtajan lausunto. Että messujen pääkohderyhmiksi nimitettiin kolmekymppiset naisfeministit! Missä tasa-arvo???

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  24.12.2018 klo 01:54
  Ei ole niin hyvää miestä, että ei olisi mitään moitittavaa. Tämä koskee siinä Gustav Mannerheimia kuin Gustav Hägglundiakin. Kumpikaan ei ainakaan turhaan vaatimattomuuteen ole syyllistynyt. Tuo metsästysinto, eli kyky nauttia tappamisesta on minulle hieman vieraampaa, joten omaksi sotilasarvoksi jäi vänrikki. Liha kyllä maistuu kunhan ei itse joudu kaatamaan.
  
  En vielä olisi huolestunut seuran tulevaisuudesta ja yritän sitä edesauttaa lainaamalla Antti Blåfieldin kirjaa Loistavat Erkot:
  
  ”Patruunan maailmassa olit suojassa, jos olit hänen nimissään hyvissä kirjoissa. Erityisen hyvä suojakerroin oli vuonna 1956 lehden oikeudenkäyntiavustajaksi palkatulla Mauri Sariolalla. Sariola oli hyvä kirjoittaja ja sopivan itsevarma. Hän saattoi tulla Erkon huoneeseen pyytämään isoa ennakkoa, koska vaimo haluaa minkkiturkin. Erkko naureskeli, että sittenhän turkki pitää hankkia ja Sariola sai hakea rahat närkästyneeltä neiti Wernbomilta. Vuonna 1961 Sariolan nimi joutui todelliseen testiin. Hän jäi Helsingin Mannerheimintiellä kiinni rattijuopumuksesta ja tuomittiin Heinolan taakse Rihun sahalle työsiirtolaan. ”Viisaampi mies olisi kävellyt oitis Erkon puheille ja kertonut suoraan koko jutun. Olisihan tämä jälleen kerran ottanut sikarin suustaan ja sanonut että ’möyh!’. Mutta sitten hän olisi kenties huitaissut isolla kämmenellään ja tuumaillut että meni niitä pohjaan valtamerilaivojakin”, Sariola kertoo ”tunnustuksellisessa omaelämäkerrassaan” Suruton Sariola. Hän ei kuitenkaan uskaltanut kertoa asian todellista laitaa Erkolle vaan valehteli, että hän haluaisi suorittaa loppuun oikeustieteen opintonsa ja pyysi kolmen kuukauden vapaata. Erkko oli Sariolan ryhdistäytymisestä innoissaan ja antoi kolmen kuukauden vapaan täydellä palkalla. Erkko sai kuitenkin jonkun ajan kuluttua kuulla, missä Sariola todellisuudessa vapaallaan oli ja eräänä päivänä Sariola saikin työsiirtolaan Erkon sihteeriltä Lisa Meckelburg-Mäkelältä jäätävän puhelun, jossa ilmoitettiin, että ministeri odottaa yhteydenottoa. Tässä kohden kertomukset eroavat. Meckelburg-Mäkelän muistin mukaan Sariola sai valehtelustaan potkut, mutta Sariola taas kertoo muistelmissaan saaneensa Erkolle lähettämänsä pitkän anteeksipyyntökirjeen jälkeen sähkeen: ”Eroanomuksenne on hylätty. Tervetuloa opintolomanne päätyttyä jälleen taloon työhön.” . Ehkä jälleen totuus on se, että ensin tuli potkut ja sitten niiden peruutus. Lopullisesti Sariola lähti Helsingin Sanomista vuonna 1965.”
  Copyright 2014 Anttii Blåfield ja Kustannusosakeyhtiö Otava
  
  En voi välttyä ajatukselta, että juuri Eljas Erkko on Maurin tuotannossa ollut esikuvana niille lukuisille Isoille, jotka sanovat kun pieni anoo.
  

• ---

  nimimerkki

  T H Tämä. Ylläpito katkaisee yhteyden. Ei jatkoa.

  24.12.2018 klo 21:54
  Huonolta näyttää. Hyvää sisäpiirin jatkoa vaan sinne Helsinkiin.... Ja Hattullaan...
  

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  23.7.2021 klo 12:07
  Ritareista on tullut julkisuuteen viime vuosina paljon uutta tietoa. Tai siis tietohan on ollut olemassa, mutta ritareita on kunnioitettu niin paljon pahimpina itänöyristelyn vuosinakin niin, ettei nagatiivisia asioita heistä ole tuotu julkisuuteen, vaikka sellainen monien intressipiiriin olisi sopinutkin.
  
  Heikki Lehtonen kertoo kirjassaan Sodassa kuolleet Mannerheim-ristin ritarit 1941-1945 sota- aikana kuolleista ritareista. Kaatumiset ja sairastumiset on kerrottu, mutta sairauksistakin vain korkeimpien upseerien osalta on kerrottu kuolemaan johtanut sairaus. Erään ritarin surkea juopunut loppu vartiomiehen ampumana on tähän asti kuitattu kuolinpaikalla ja hautaamisella sankarihautausmaalle. Muutenkin tämän ritariluutnantin vaiheet aina ennen sotia keskeytyneestä reserviupseerikoulusta ja jatkosodan vuoksi keskeytyneestä kanta-aliupseerikoulusta jo mainittuun surkeaan loppuun olisivat mielenkiintoiset. Ritarien itsemurhistakin on viime vuosiin asti hienotunteisesti vaiettu.
  
  Muutama ritari syyllistyi henkirikokseenkin. Ainoa syy, miksi Hesarin viikkoliitettä tilaan, on pääsy lukemaan vanhoja lehtiä. Olisiko ritariina olo unohtunut alkuvuodesta 1969, kun lehti kirjoitti nimet mainiten laajennetuista itsemurhasta,
  
  Terhi Törmälehto on kirjoittanut isoisältään, ritari Taavi Törmälehdosta hienon romaanin Taavi ja paljastaa siinä ritarin syyllistyneen henkirikokseen Ruotsissa. Vaikenemiseen tuskin enää on syytä, kun sukulainenkin on asian julkistanut.
  
  Heikki Lehtosen kirja kertoo tosiaan, ettei ritarius ollut pelkkää juhlittua sankaruutta, tästä muuten kertoo myös Törmälehdon kirja ja monen osalta ritarius jäi melko lyhyeksi osan ollessa tietämätön koko rististä kaatumisen vuoksi. Päivämääriäkin saatiin osalta muutettua sopiviksi ja osalle risti tuli postuumisti.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  15.8.2021 klo 16:30
  Moninaisia ovat todellakin olleet ritarien myöhemmät vaiheet. Osalla on mennyt hyvin, osalla hyvin huonosti. Niin kuin elämässä tuppaa muutoinkin käymään. Totuus on paljon monivivahteisempi kuin mitä Maurikin antoi ritarikirjoissaan ymmärtää. Ei hänen tarkoituksensa ollutkaan tätä puolta tuoda esiin vaan korostaa ritarien isänmaallista toimintaa. Ja hyvä niin. Asia vertautuu hyvin jääkäriliikkeeseen, jolle on myös pyritty antamaan "kiillotettu" kuva, ikään kuin kaikki siihen osallistuneet olisivat olleet pyyteettömiä ihanteellisia isänmaan ystäviä. Tosiasiassa joukkoon mahtui hyvinkin neuvostomyönteisesti asennoituneita, sotarikoksiin syyllistyviä, vallankaappausta suunnittelevia, myöhempiä palkkasotureita ja jopa ammattirikollisia. Helposti halutaan unohtaa, että jääkäreistä noin kolmannes jätettiin Saksaan muiden lähtiessä Suomeen, joko poliittisen tai muun epäluotettavuutensa vuoksi. Mauri ei muuten jostain syystä tainnut jääkäriliikkeeseen juuri paneutua, vaikka muutoin olikin kovin maanpuolustus- ja saksalaishenkinen.

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  18.4.2022 klo 07:45
  Osan jääkäreistä Saksaan jäämisestä on väitelty viime vuosinakin. Oikeastaan vasta professori Matti Lackman nosti poliittisen puolen esille 2000-luvun alussa kirjassaan Suomen vai Saksan puolesta. Tietyt piirit leimasivat kirjan heti ja selittivät, että satoja jääkäreitä oli laskettu siviilityöhön eikä heitä olisi ollut edes mahdollista kerätä ympäri Saksaa lähetettäväksi Suomeen helmikuussa 1918. Varmasti osa olikin tällaisia ja sairaita löytyi varmasti myös, mutta olisivatko niskuroijat, rangaistuskomppaniaan lähetetyt, sosialismiin taipuvaiset ja raihnaat antaneet oikeaa kuvaa ”yli lahden jään hiihtäneistä sadoista salskeista urhoista”, jotka tulivat vapauttamaan Suomen. Juuri mitään karsintaahan ei voitu järjestää värväyksen yhteydessä ja Saksaan pääsi sekä fyysisesti, psyykkisesti ja poliittisesti monenlaista sotilasainesta. Eräskin osoitti sitkeyttä hiihtämällä Ruotsiin ”yli lahden jään” ja vasta perillä Lockstedtissa selvisi, että mies on puujalan vuoksi palvelukseen kelpaamaton. Maassa oli käynnissä helmikuussa 1918 sota, joten satojen jääkäreiden mahdollinen siirtyminen väärälle puolelle haluttiin näin estää. Lackmanin tutkimustuloksia vähäteltiin mm. kuvaliitteessä olleen, väärin ajoitetun kuvan perusteella. Tämä sitten ”poisti” ansioitakin. Myöhemmin kirjaan on suhtauduttu melko asiallisesti.
  
  Jääkäreitä on myöhemminkin kohdeltu liiankin kunnioittavasti, varsinkin ritarijääkäreitä. Vaikka kenraali Tuompo kirjoitti 1960-luvulla julkaistuissa päämajan päiväkirjoissaan ritarieverstin itsemurhasta, merkittiin paljon myöhemminkin hänet vain kuolleeksi komentopaikassaan tai kaatuneeksi. Toisen jääkäriritarin tekemä seksuaalirikos ja siitä seuranneet potkut armeijasta ja mielisairaalahoito on kerrottu vasta 2000-luvulla tehdyssä elämäkerrassa. Paluu armeijan palvelukseen onnistui yli kymmenen vuoden tauon jälkeen ja jatkosodassa hän sitten kunnostautui. Vuonna 1920 kaksi poliisia ampunut jääkäriluutnantti jätettiin tuomitsematta patologisen humalatilan vuoksi!?!?? Jääkärimatrikkeli kertoo hänen vain siirtyneen liike-elämän palvelukseen.
  
  Mauri ei tosiaan juurikaan jääkäreistä kerro, ritarikirjoja lukuunottamatta. Varmasti heitä löytyy ainakin sotakirjoista. Muistan jostakin kirjasta käsipuolen jääkärimajurin. Jääkäreissä oli paljon Maurin kirjoissa tyypillisiä, nopeasti edenneitä uraohjuksia. Suurin osa kuitenkin jäi alun noususta huolimatta melko tyypillisiin tuon aikaisiin sotilasarvoihin, aliupseerit vääpeleiksi ja upseerit kapteenitasolle. Sotavuosina sitten tuli ylennyksiä reilummin.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  29.3.2023 klo 13:23
  Lukaisin Maurin kolme ritarikirjaa nopeaan tahtiin kahdessa päivässä. Taisi olla hiukan liian pikainen lukutahti, koskapa mielikuva kirjasarjasta jäi hieman täsmentymättömäksi. Kaksi ensin kirjoitettua ('Marskin ritarit' ja 'Näin tekivät ritarit') olen lukenut joskus aiemminkin, mutta 'Viimeiset ritarit' luin nyt ensimmäistä kertaa. Onneksi luin, se on näistä kolmesta teoksesta lukukokemuksena selvästi paras. Siinä Mauri syventyy henkilöihinsä paremmin kuin kahdessa ensimmäisessä, ja rivien välistä on myös luettavissa jopa jonkintasoista arvosteluntapaistakin joistain asioista. Niin ikään hän siinä kertoo hieman kirjan syntyvaiheista ja tuo itseäänkin välillä sopivasti esiin. Siirtymät ajasta ja paikasta toiseen ovat sujuvia. Jopa kirjoitustyyli on kypsempää, ei samanlaista hieman kaavamaista "pikakerrontaa", mitä se paikoitellen kahdessa aikaisemmassa kirjassa on. Se on kaiken kaikkiaan kerronnallisesti hallitumpi kokonaisuus kuin aiemmat. Kaksi ensimmäistä kirjaa ovatkin mielestäni jotenkin "hengästyttävää" luettavaa. Tietyllä tavalla samantapaista tarinaa kun tulee lyhyinä jaksoina perää perää, niin väistämättä alkaa jossain kohtaa jo odottaa viimeisen sivun kääntymistä. Vaikka ei sanankäytössä mitään vikaa sinänsä olekaan, niin kyllä pieni kyllästyminen vaan alkoi pintaa nousta... No, voi olla että syy oli tuossa kiivaassa lukutahdissani.
  
  En tiedä, onko tämän tyyppisen, hieman "matrikkelinomaisen" teoksen kirjoittaminen melkeinpä romaanityyliin parhaita valintoja esitystavalle. On se kuitenkin parempi kuin runoteos, jota Mauri taisi tästä aiheesta puolitosissaan jossain vaiheessa suunnitella. Uskallan epäillä, että siitä olisi tullut sellainen floppi, että mies ei olisi siitä koskaan kunnolla toipunut. Näitä ritarikirjojaan hän käsittääkseni piti kuitenkin suuressa arvossa, eivätkä ne tainneet kovin pahasti tulla lytätyiksi kriitikoidenkaan taholta? Ovathan nuo sankarikertomukset sinällään kiinnostavia, mutta kun niitä on samojen kansien välissä näin paljon: jotkut ritarit pääsevät esille vain sivun mittaisen anekdootin kera, eikä ole mitään takeita siitä, että tarinat edes parhaalla mahdollisella tavalla kuvaisivat kyseistä henkilöä ja hänen toimintatapojaan. Jos ritareista ei etukäteen mitään tiedä, niin aika huonosti heidän sotilaalliset ansionsa näiden kirjojen myötä avautuvat. Läheskään kaikki kertomukset kun eivät edes pohjaa siihen tai niihin ansioihin, joista risti ansaittiin. Perusteellisempi ote olisi ollut paikallaan, sellainen jossa olisi lyhyesti kerrottu miehen elämästä ennen ja jälkeen ritariksi nimittämisen ja tietysti myös palkitsemisen perusteet, ihan siihen perinteiseen "matrikkelityyliin". Ja sen jälkeen sitten miestä kuvaava romaanimaisempi tarinanpätkä. Olisihan tuosta sivumäärä aika lailla kasvanut, mutta niin olisi tarpeellinen tietosisältökin.
  
  Hieman oudon kuvan jättää sekin, että Mauri ei tainnut edes yrittää tavoittaa haastateltavaksi kaikkia tuolloin vielä saavutettavissa olevia ritareita. Mikä lie ollut syynä. Tämän tyyppisessä kirjasarjassa pitäisi mielestäni pyrkiä tässä suhteessa täydellisyyteen, muutoin syntyy kiusallisia kysymyksiä karsintaperusteista... En olisi mitenkään outona nähnyt sitäkään, että lyhyesti olisi kerrottu useammasta myös jo kuolleesta ritarista, heistäkin olisi toisilla ritareilla, sotatovereilla ja sukulaisilla varmaan ollut muistoja. Taas jää se tuttu mielikuva, että Maurille niin tyypillinen kiire ja suurpiirteisyys ovat leimanneet kirjoitustyötä tässäkin kohdin. Täysin vakuuttunut en kyllä ole siitäkään, että kaikki olivat niin kovin valmiita tekemisistään ja elämästään kertomaan. Kirjailija saattoi joidenkin ritareiden luona kohdata melko epäluuloisen tai ainakin varauksellisen vastaanoton?
  
  Kirjat antavat ritareista henkilöinä hieman vivahteettoman kuvan. Kaikki olivat Maurin mukaan päättäväisiä, isänmaallisia, rohkeita, omapäisiä, oma-aloitteisia, sanavalmiita ja rempseitä sotureita, joiden mieleen pelko nousi harvoin ja silloin ohimenevästi. Mitään ainutkertaista rohkeudenpuuskaa tai muuta epätavallista "flowtilaa" ei juuri kenenkään kohdalla laiteta saavutuksen syyksi silloinkaan, kun ristin saanti pohjasi yhteen taistelusuoritukseen. Aina syy löytyi huippua olevasta sotilaskunnosta ja jo syntymässä saadusta soveliaasta luonteenlaadusta, jotka olivat ritarilla pikemminkin pysyvä ominaisuus kuin hetkellistä sattumaa. Henkisiä taakkoja ei ollut kenellekään sotavuosista jäänyt. Jotain harvaa poikkeusta lukuun ottamatta menestys myös siviilissä oli ollut sodan jälkeen vähintään kohtalainen. Täysin sivuraiteille liukuneita ei paljon esitellä. Totuushan oli toki edellä luettelemiani piirteitä vivahteikkaampi. Sotien jälkeinen elämä olisi ollut taatusti kiinnostavaa kerrontaa monenkin osalta ja antanut myös kokonaisvaltaisemman ja täydellisemmän kuvan tästä puolustusvoimiemme eliitistä.
  
  Kaikenlaista arvostelua ritareita ja laajemmin koko sotaa kohtaan Mauri kuitenkin väistää tiukasti, etenkin kahdessa ensimmäisessä kirjassa. Hänelle sota on tässäkin yhteydessä vain ainutkertainen, muistelemisen arvoinen ja kasvattava suuri henkilökohtainen kokemus. Kirjasarjan tarkoitus on selvästikin ollut ritareiden esikuvallisuuden ja sotilaskunnon lähes yksipuolinen korostaminen, ei kokonaisvaltaisen kuvan antaminen heistä yksilöinä saati joukkona. Siinä Maurin ritarikirjat liittyvät aikaisempaan sotahistoriamme henkilökuvaustraditioon, jossa henkilöstä (yleensä korkeammasta upseerista) nostetaan esiin pääosin vain myönteiset tai sellaisiksi ainakin kuvitellut ominaisuudet. Tässä suhteessa tutkimus ja kirjallisuus ovat toki edenneet monipuolisempaan ja uskaltaisin sanoa myös rehellisempään suuntaan viimeisenä 20-30 -vuotena.
  
  Mauri oli romaanikirjailija, ja sen kirjallisuuslajin raameissa hän tietysti nämäkin kirjansa viime kädessä kirjoitti. Lisäksi hän hankki elantonsa puhtaasti kirjoittamalla. Hyvä, vetävä ja sellaisena tietysti myös myyvä tarinankerronta oli tärkeintä. Sinnikästä ja pedanttista tutkijaa hänestä ei olisi millään saatu, vaikka hän semmoistakin kuvaa itsestään koetti jossain yhteyksissä antaa (mm. Armfelt -kirjoihin liittyen). Tarinat kasvavat joissain kohdin aika lailla niistä, mitä hän haastetteluissaan kuuli, eikä ihan kaikissa pohjana ole edes haastattelu. Vaikka 'Marskin ritarien' esipuheessa Mauri mainitsee käyttäneensä "kaunokirjallista vapautta säästeliäästi", niin jo 25 vuoden takaisten vuoropuhelujen ja keskustelujen runsaus kertoo, että ihan vakavissaan ei tätä väitettä kannata ottaa. Kukapa noin sanatarkasti olisi enää tuommoisen ajan jälkeen omia tai toisten sanomisia muistanut... Ote aiheeseen on siis samantapainen kuin mitä hän myöhemmin toteutti omissa muistelmissaan 'Suruton Sariola'.
  
  Kyllä ritarit ilman muuta oman kirjansa ansaitsivat. He olivat näkyvä ja esimerkillinen osa sitä sotataitoa ja asennetta, joilla viime sodista sentään itsenäisenä valtiona selvittiin. Ihan eri kysymys on sitten se, olisivatko he ansainneet näitä Maurin kirjoja perusteellisemman, laaja-alaisemman ja kattavamman esityksen. Tulos olisi ehkä ollut hivenen kuivakkaampi, mutta varmasti tietopitoisempi. Käsittääkseni ritarit kyllä Mauria arvostivat, eikä heidän edesottamuksiaan ennen kirjailijamme teoksia ollut kovin paljon kerrottukaan suurelle yleisölle. Joten uranuurtajaksi Mauria voi kyllä tässä asiassa kehua. Valitettavasti pakko sanoa, mutta suureksi sotakirjailijaksi tämä kirjasarja ei häntä silti nosta, yhtä vähän kuin Heinlampi -trilogia. Eivätkä edes yhdessä.
  
  Aiheena siis kaikin puolin ok, mutta puhtaasti kirjallisena tuotoksena en ihan kauheasti suitsuttelisi. Lähempänä tietokirjaa kuin romaania oleva tyyli olisi ollut minusta paikallaan. Perusteelliset henkilötiedot jokaisesta ja kattavampi otos olisivat olleet kovasti mieleen. Arvosanaksi annan näille kolmelle teokselle yhteensä 7- Sariola-asteikollani. kaksi ensimmäistä ovat ehkä tasoa 6, viimeisin sitten jo 8.

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  4.4.2024 klo 14:05
  Hienon Martola-elämäkerran ja muistakin ritareista kirjoittanut Jarkko Kemppi on kirjoittanut kirjan
  MANNERHEIM-RISTIN RITARIT SODAN JÄLKEEN. Reuna Publishing House 2023.
  
  Kirjoittaja myöntää heti esipuheessa ettei resurssi- ja aikataulusyistä ehtinyt käsitellä kaikkien sodan jälkeen eläneiden ritarien vaiheita. Tämä on puute. Monet mielenkiintoiset persoonat jäävät käsittelemättä ja monien ritarien kohdalla on hieman haparointia sodan jälkeisten vaiheiden suhteen. A.F. Airon kohdalla jää kansanedustajuus kokonaan mainitsematta ja esim. Olli Aulanko (Maurin ystävä ja kansanedustaja) ja Tampereen yliopiston rehtori Paavo Koli jäävät kokonaan mainitsematta.
  
  Liki kymmenen ritaria päätti itse päiviensä määrän. Torsten Korkkinen mainitaan, mutta muita ei.
  Esimerkiksi olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä tapahtui Pauli Tantulle. Hän oli kuitenkin vasta
  kolmissakymmenissä ajautuessaan lopulliseen ratkaisuunsa.
  
  Ritari-instituution kehittyminen ja ritarien aseman muuttuminen tulee hyvin esille, kuinka
  Mannerheim-ristin ritarien arvostus on vaihdellut vuosien varrella.
  Tällaisenaan kirja jättää hieman viimeistelemättömän tunnun. Toivottavasti korjattu ja ehkä
  täydennetty versio tulee joskus.
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  5.4.2024 klo 17:42
  Kiitos Magisterille kirjavinkistä! Kävin jo kirjastosta tilaamassa ja luettuani päätän hankinko omaan kokoelmaan. Todennäköisesti, sillä minulla on eri ritareista jonkin verran kirjoja ennestäänkin.
  
  "Pauli Veikko Tanttu (2.6.1921-25.12.1952) metsätyömies ja reservin korpraali ilahtui suuresti, kun hänet joulukuussa 1944 nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Ilo vaihtui huolestuneisuuteen, kun hän yllättäen sai kutsun Sotaylioikeuteen, jossa häntä syytettiin vankien ampumisesta. Oikeuden päätöstä Tanttu ei jaksanut odottaa. Hän teki tilit selväksi elämänsä ja itsensä kanssa joulupäivänä 1952. Sotien jälkeen Tanttu palasi kotimökilleen Hirvensalmelle ja jatkoi työtään metsätyömiehenä. Ajat olivat kuitenkin muuttuneet, kommunistit alkoivat vainota rintamamiehiä ja perusteettomia ilmiantoja tehtiin. Sellaisen kohteeksi joutui myös Tanttu.
  
  Pauli Tantun sisar Toini Komppa kertoo: "Kunta lupasi Paulille rintamamiestilan, mutta hanke kaatui yhden miehen vastustukseen. Tämäkin tietysti masensi, mutta se vei lopulta Paulin henkisesti aivan matalaksi, kun hänestä tehtiin ilmianto vankien ampumisen takia. Muutaman kerran hän joutui käymään Helsingissä syytteisiin vastaamassa ja aina hän palasi sieltä entistä syvemmissä mietteissä. Kerrankin Pauli lähti käymään kaupassa. Myöhemmin kauppias kertoi, että Pauli tuli sinne läpimärissä vaatteissa. Kauppiaalle Pauli oli selittänyt, että venäläiset vangit ilmestyivät hänen eteensä sillalla ja hän hyppäsi niitä jokeen karkuun. Alkoholi astui kuvaan voimakkaammin vaikka työnsä Pauli kyllä hoiti. Mitä väitettyyn vankien ampumiseen tulee, siitä on olemassa ristiriitaisia tietoja. Tuomiota Tanttu ei koskaan saanut. Joulupäivänä 1952 Pauli lopetti elämänsä hirttäytymällä. Se oli hänen ratkaisunsa elämän epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Minä olen vaalinut Paulin muistoa, minulla on mm. hänen Mannerheim-ristinsä. Myös Hirvensalmen kunta on nykyään palauttanut Paulin "kunnian". Tosin minusta hän ei sitä koskaan edes menettänyt." (Seppo Porvali:"Marskin ritarit, 191 ihmiskohtaloa", Oy Valitut Palat, 2001).

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  9.4.2024 klo 14:45
  Jarkko Kempin "Mannerheim-ristin ritarit sodan jälkeen" (2023) luettu. Jo esipuheessa kirjailija valittaa resurssi- ja aikataulusyitä, mutta pitää kirjaansa kuitenkin kohtuullisena. Rauhan tullessa elossa oli 153 ritaria, joista Kemppi on käsitellyt kirjassa 89:ää, joten 64:n ritarin vaiheet sodan jälkeen ovat jääneet vaille mainintaa. Sivuja on täytetty Mannerheim-ristin myöntämiseen johtavien tapahtumien kuvauksella, jotka ovat luettavissa lähes kaikista alan teoksista. Kirjailijan kommentointi on lyhyttä. Yleensä kerrotaan mitä joku lähiomainen on ritarista muistellut, pastori hautajaisissa sanonut tai minkä kirjan ritari on kokemuksistaan kirjoittanut.
  
  "Aliupseeriritareista vain lentomestari Ilmari Juutilainen ja kersantti Mikko Matilainen kirjoittivat kirjan. Miehistöön kuuluvista kukaan ei tarttunut kynään. Tämä on tietysti valitettava asia, koska nimenomaan rivimiesten näkökulma jäi siten puuttumaan.". Tämä ei pidä paikkaansa, sillä Mikko Matilainen sai Mannerheim-ristinsä sotamiehenä. Tuskin "rivimiesten näkökulmaa" sumensivat myöhemmin tulleet natsat. Taavi Törmälehto sai ristinsä jääkärinä ja Jarkko Kemppi itse mainitsee vuonna 2001 ilmestyneen Taavi Törmälehdon kirjan "Marskin ritarin tilitys", jossa hän suhtautuu hyvin kriittisesti muun muassa upseeristoon. Siinähän sitä on "rivimiehen näkökulmaa" parhaimmillaan! Minullakin on tuo Törmälehdon teos, kuten Matilaisenkin.
  
  Yrjö Keinosen kerrotaan teettäneen rististään kaksoiskappaleita, joista toisen lahjoitti "jollekin vannoutuneelle keräilijälle, jonka henkilöllisyyttä ei saatu koskaan selville". Viitteeksi tiedolle mainitaan "Alibi no 9/1980". Tietojeni mukaan kyseisen merkin sai nuorena poikana Keinoselta Juha E. Tetri, joka myöhemmin kirjoitti mm. kunniamerkkioppaita.
  
  Maurikin mainitaan: "Kirjailija Mauri Sariola kirjoitti Mannerheim-ritareista kolme teosta. Vuonna 1983 ilmestyi Viimeiset ritarit-teos. Helsingin Sanomien arvostelussa kirjasta todettiin, että Sariola kertoi omavalintaisesti vain muutamista ritareista, kuten kenraaleista Keinonen, Martola, Oesch ja Hynninen sekä everstiluutnantti Ahti Vuorensolasta.".
  
  Sivulle 172 asti kommentoisin kirjaa sanoilla "huono välityö", sillä onhan Jarkko Kemppi tunnustettu tietokirjailija. Kirjan toinen puoli selostaa Mannerheim-ristin ritarien säätiön syntyä, historiaa ja toimintaa ja jälkimmäisessä osassa ovatkin teoksen ansiot. Vuositapaamisissa ritarit kokoontuivat 54 kertaa 30:llä eri paikkakunnalla.
  
  Uutta tietoakin löytyi. Ainakin minulle oli yllätys, että vuonna 1956 kenraalitar Kerttu Blick oli tehnyt ehdotuksen erillisen naistoimikunnan perustamisesta säätiön yhteyteen. Ritarit vaikuttavat olleen lähinnä kiusaantuneita moisesta aloitteesta, jättivät asian pöydälle ja parin vuoden kuluttua hautasivat vähin äänin. Erilaisesta ajasta ritarien arvostuksessa kertonee säätiön valtuuskunnan vuosikokouksessa 1989 puheenjohtaja Adolf Ehrnroothin pitämä puhe: Ikääntyneenä sotaveteraanina hän kehotti ritariveljiä välttämään ja väistämään kohtaamista nuorten, voimansa tunnossa uhoavien epäsosiaalisten ainesten kanssa. Koko kansan "julkkiksiksi" Kemppi nimeää Adolf Ehrnroothin, Hans Windin ja Tuomas Gerdtin. Toisaalta hyvin kiistellyiksi hahmoiksi Lauri Törnin, Veikko Karun ja Heikki Nykäsen.
  
  Kuten jo mainitsin kirja paransi loppua kohti kuin sika juoksuaan ja käännekohta oli juuri sivulla 172. Ritari nro 178 sotamies Valter Sipiläinen toimi koneenhoitajana Oy Finlayson Ab Forssan muovitehtaalla vuosina 1964-1973. Olin samassa paikassa ja hommassa vuosina 1976-1977 ja 1978-1980 (varusmiespalvelus välissä) enkä kuullut kenenkään koskaan mainitsevan Valter Sipiläistä sanallakaan. Se on suorastaan ihme, sillä olin jo noina aikoina kiinnostunut ritareista. Ehkä hieman punaisessa Forssassa ritareita ei noteerattu. Kaupunkiin ei takavuosina hyväksytty lottapatsastakaan. Valter Sipiläisen viimeisellä leposijalla Forssan hautausmaalla olen käynyt.

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  9.4.2024 klo 18:59
  Kemppi mainitsee eversti(luutnantti) Wolf H. Halstin kirjailevana ritarinsa ja mainitsee myös muistelmat. Kyseessä ovat mielestäni yhdet parhaimmista koskaan lukemistani muistelmista enkä ole arvioissani yksin.
  
  Halstihan kirjoitti muistelmanomaisesti erikseen sekä talvi- että Lapin sodasta, mutta varsinaiset kolmiosaiset, 1970-luvulla kirjoitetut muistelmat ”Mies elää aikaansa”, ”Aika vaatii veronsa” ja ”Tilinteon aika” sekä Otavan tilaustyö ”Vuosi elämästäni” ovat kirjallisestikin aivan loistavaa tekstiä. Niitä lukee kuin jännittävää romaania. Maurikin arvosti päiväkirjoissaan Halstia ja häneltä saatua tekijänkappaletta jostakin osasta noista kolmiosaisiata muistelmista.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  10.4.2024 klo 10:55
  Suoritin kirjahyllyni tarkistuksen ritareiden osalta ja löysin kirjailevia ritareja seuraavasti:
  Erich Heinrichs, A.E.Martola, K.L.Oesch, A.F.Airo, Wolf H.Halsti, Hjalmar Siilasvuo, Yrjö Keinonen, Joppe Karhunen, Eino Luukkanen, Heikki Nykänen, Pentti Iisalo, Ilmari Juutilainen, Mikko Matilainen ja Taavi Törmälehto. Muitakin varmasti on ja muutamissa teoksissa on kirjailijoina mainittu ritari itse ja mahdollisesti toimitusta junaillut ammattilainen. Näistä esimerkkeinä Veikko Vehviläinen ja Jarkko Kemppi: "Mannerheim-ristin ritari 15" sekä Ilmari Honkanen-Eero Marttinen: "Venäjällä on väljää".
  
  Jarkko Kemppi on kirjoittanut Veikko Vehviläisen lisäksi kirjan ritareista A.E.Martola, Eero Kivelä, Albert Puroma ja Arvi Liikkanen. Mannerheim-ristin ritareista ilmestyy edelleen kirjoja vuosittain. Oman kokoelmani helmi lienee Erich Heinrichs: "Itämeren ääriltä, kuvia ja huomioita jääkärien retkiltä" (suomentanut Helmi Krohn, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1918).

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »