Lukupiiri

Veljensä vartijat

• ---

  Matti Nummenpää

  2.11.2012 klo 22:06
  Veljensä vartijat
  Takakannen teksti
  Kovin kummallisia me ihmiset olemme. Kun ystävä tulee hakemaan neuvoa törmäilynsä jälkeen, me kyllä osaamme heittäytyä moralisteiksi. Mutta kun olemme saattaneet itsemme pinteeseen, jopa isomman veljen apu silloin kelpaa, sitä lähdetään hakemaan vaikka toiselta puolelta Suomea. Ja lopulta: viisastuuko ihminen vahingosta oikeastaan lainkaan?
  
  Maisteri, erikoistoimittaja ja kirjailija Lasse Porras oli yksityiselämässään onnistunut tekemään oikein kardinaalivirheen. Ei ollut ihme, että siinä mielentilassa tuli räjähtäneeksi neuvoa kysyneelle työtoverille aivan tarpeettomasti. MuttaHelsingisgtä pohjoiseen ajaessaan Porras vähitellen lauhtui. Oli vielä ystäviä, roteva nimismiehen jurrikka Keski-Suomessa ja vakaa kunnanlääkäri Lapissa. He päästivät pahimmasta. Ja olihan oma vaimo, joka tietysti naisten tapaan pääsi kaikesta selville, vaikka ei olisi pitänytkään. Joten kun huuto oli vastattava, ei se niin mahdotonta sitten enää ollutkaan.
  
  Se vain tuntui haikealta, että hädässä auttanut veli oli vuorostaan sotkenut omat asiansa oikein perin pohjin ja hävinnyt. Porraksella itsellään oli kuitenkin uusi elämä numero 316 päässyt alkuun, ja kaikki tuntui olevan kohdallaan. Kunnes kiusaaja pelimarkkojen ja kauniin naisen hahmossa puuttuui asiaan ja lähti kuljettamaan miestä. Vasta Pariisin keväästä palatessaan Porras taas havahtui toteamaan, että eipä pistänyt kortti kirkonmiestä...

• ---

  nimimerkki

  Tapani

  8.11.2012 klo 13:40
  Olikos tämä se romaani mihin Sariola on sijoittanut omakohtaisia kokemuksia rattijuopumustuomiostaan? Täytyypä katsoa löytyykö kirjaston hyllystä ja lukaista uudestaan vuosien jälkeen.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  8.11.2012 klo 18:21
  ......"omat kirjani ovat sellaisia tuulen tohahduksia, joita kyllä ostetaan, mutta jotka sitten unohdetaan. Tämä teoksenne sen sijaan tulee jäämään kirjallisuuden historiaan, jos vähääkään taiteesta käsitän."
  Näin kirjoitti Mauri Sariola ystävälleen Kalle Päätalolle, kun tämän "Kauko Sammalsuo -sarjan" ensimmäinen teos oli ilmestynyt.
  
  Veljensä vartijat -kirjaan tämä kirjailijan itsearviointi sopii kuin juuri nyt ajankohtainen nenäpäivän nenä Seramblerin päähän. On siinä sellainen "road movie", että lukijaa huimaa. Mikä siinä sitten huippasee?
  Oletetaanpa tilanne, että VV on ensimmäinen lukijan käteen osuva Maurin tuote, ja että lukija ei tiedä kirjailijan elämänkulusta ennestään mitään. Näin katsoen kirja on ihan luettava. Siinä mennä huiskitaan läpi maiden ja mantereiden ilman mitään varsinaista juonta pitkin ja poikin. Väliin joku tokaisee, että " muistuupa mieleeni juttu..", ja sitten muutama liuska täytetään kertomalle se irtotarina. Ja sitten me ryypättiin. Näinhän sanoi arvostettu Taula-Matti aikoinaan kertoillessaan Jukolan pojille huikaisevia jahtijuttujaan.
  Siis Maurista ja tuotannostaan hermeettisen tietämätön lukija hotkaisee kirjan aivan nikottelematta miettien, että kylläpä sitä joillekin tapahtuu....Sujuvaa matkustusta, henkilökuvausta ja vahvojen persoonien välistä kihinää. Luettu kirja nakataan sivuun ja arvosanaksi kasimiikka perään.
  Joka on lukenut kaikki Maurin kirjoittamat ja Maurista kirjoitetut kirjat, kokee VV:n parissa toistuvaa ahdistusta(voi,ei kai taas tätä juttua) ja "tämän olen kokenut ennenkin" -tunnetta. (myönnän ilmeisen anakronismin, VV:n jälkeenhän on tullut niin paljon tavaraa) Repetitio mater est...
  VV on selkeimpiä Maurin "elämäkertoja". Niin vahva omaminä on Lasse Porras, että väliin lukiessa unohtaa, onko kädessä VV vai Suruton Sariola tai joku Sarkola/Jokisalmi/Porvali- kommuunin tuotos.
  Sariolaa on syystä kiitetty taidostaan kuvata sym- ja antipatioitaan peittelemättä erilaisia henkilöitä ja ihmistyyppejä. Huomiota kiinnitti, että VV:ssa on ripoteltuna runsas kokoelma naishahmoja, joista kertojalla on vähemmän mairittelevaa sanottavaa. Yksi rotunainen on tietysti kirjoitettava joukkoon. Ilmolahden leskiemäntä saa arvoisensa arvostavan käsittelyn.
  Lienenkö väärässä kun muistelen, että Maurin tuotannossa ei juurikaan lapsien oloa ja eloa paljon kuvata? Kiinnitti vaan huomiota kuvaus Rekolan Arjan ja Jussin lapsista. Ollaan hopeilla katetussa päivällispöydässä. "Lapset söivät meluamatta ja vastasivat viehättävän ujosti vasta silloin kun heitä puhuteltiin..." Omista lapsistaanhan Mauri kyllä kirjoittaa muisteloissaan rakastavasti.
  
  VV:ssa on joitain erityishienoja, taitajan kirjoittamia kuvauksia. Ahosen huusholli ja elämäntilanne on ihan aikuisten oikeesti ankea. Siellä sahan halkosouvissa on toden totta ollut kylmää ja märkää. Tuli ihan omat nuoruusajat mieleen, vaikka ei siirtolan mottikiintiö sattunutkaan kohdalleni. Kylmä hiki painoi pintaan, kun luin autoseikkailusta Pariisissa. Kirsti käskee Isoa Kissaa, ja Porras yrittää pysyä kartalla ja kyydissä. Satasta painetaan läpi kaupungin katuja perjantairuuhkan seassa. Saakeli, kun ne katujen nimikilvetkin ovat ihan noessa...Tunsin suurta helpotusta, kun hotelli löytyi. Oli sankaripari illan ilonsa ansainnut. Olipa muuten yönseutu aika räväkkää ryyppäämistä. Muistaakseni Erich Kempka vaan pani Yvonnensa kanssa paremmaksi Pariisissa käydessään. No nuorena sitä jaksaa.
  
  Maurin kunniaksi on sanottava, että kun pitää kirjoittaa kirjailijanimi Stendhal, niin hän kirjoittaa Stendhal. Kaikki eivät osaa.
  
  Väännetään asiaa yksityiskohdista tuonnempana jos sille päälle satutaan.
  Hyvää Obama-aikaa vaan kaikille. Ajattelin ostaa pari pakettia Pauligin Tumma Paahto Presidenttiä, tarjouksessa kun nayttää olevan.
  
  Ai niin, kertokoon joku joka osaa. Itse en nyt muista. Tuntuu vaan kovin siltä, että myös jossain Maurin muista kirjoista päähenkilö on kolmisen kuukautta sahakurssilla, ja häntä katsomaan pelmahtaa yhtenä viikonloppuna toisistaan tietämättä kaksikin naista. Toinen uhkeampi ja toinen hoikka ja sirkeä kuin se "Niilin kaisla". Mikä juttu tämä nyt onkaan? Laura Hammaren ei tule kyseseen, koska Viiman Matti ei ajanut kännissä, tai ainakaan ei kiinni jäänyt----
  

• ---

  Matti Nummenpää

  8.11.2012 klo 20:34
  Vähäisesti - kovin vähäisesti - on Mauri Sariola romaaneissaan lapsikuvauksia kirjoittanut. Parissa kirjassa pikkupojat ovat jonkin verran apuna olleet, mutta vain muutaman lauseen verran.
  
  Seramblerin muistelema työsiirtolakeikka on romaanissa "Aina roiskuu kun rapataan" vuodelta 1964. Tämä kirja ei ole elämäkerrallinen vaan perusdekkari. Lainopin kandidaatti Alpo Paloste suoritti työsiirtolassa kuuden kuukauden tuomion. Työsiirtola sijaitsi Hämeessä. Kuvaus tässäkin kirjassa on itsekoetulla varmuudella tehty. Kyllikki ja Irma samanaikaisesti sankaria katsomaan saapuivat.
  Lisää voi lukea sivulta 105 alkaen.
  
  Matti Nummenpää, intendentti Mauri Sariola -seura.

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  10.11.2012 klo 11:28
  Jeps, tulipa luettua Veljensä vartijat pitkästä aikaa ja pitää todeta, että aikamoinen sekahedelmä-soppahan tämä kirja on. Melkoista tajunnan virtaa Mauri on naputellut paperille lähes ilman mitään läpi kirjan kantavaa juonta. Asiasta ja paikasta siirrytään ”sujuvasti” toiseen. Pitkin Suomea ja Eurooppaa poukkoillaan kovalla vauhdilla. Matkalla törmätään Maurin tunnettuihin paheisiin viinaan, vieraisiin tyydyttämättömiin naisiin, vekseleihin ja uhkapeliin. Kotona pitäisi olla kiltti vaimo huolehtimassa yhteisen kodin siisteydestä ja lastenkasvatuksesta, Lapsien pitäisi olla puhtaita ja kammattuja sekä puhua vain kysyttäessä. Vaimoa voi paheksua, jos hän erehtyy viipymään tanssiravintolassa aamuneljään, mutta mies voi seikkailla ympäri Eurooppaa vieraan kiinnostavan naisen kanssa useita päiviäkin.
  
  Huomiona voisi todeta, että Mauri yrittää saada jotenkin noihin paheisiinsa jopa vähättelevää ja hyväksyttävää sävyä. Aivan kuin kaikki normaalit aviomiehet eläisivät vekselivetoisesti viinaa juoden vieraissa käyden ja uhkapelejä pelaten. Rattijuoppoustuomiokin tuli lähes ilman syytä vaikka promillet olivat melkoiset.
  
  Erikoista, että Mauri toistaa aktiivisesti työsiirtolakeikkaansa eli aikaisemmin Aina roiskuu kun rapataan, tämä kirja ja vielä Suruton Sariola kertovat samasta asiasta. Tässä kirjassahan oli ilmeisesti se ero tosielämään, että Lasse Porras kävi tunnustamassa Neuvokselle rangaistuksensa etukäteen. Mauri taasen tosielämässään jätti tunnustuksen tekemättä ja oli olevinaan ”opiskelemassa”. Tosin tunnustukset piti käydä myöhemmin sitten tekemässä, koska käry kävi.
  
  No joo, sinänsä pitää todeta, että kerronta on kyllä sujuvaa ja kirjansa törmätään monenlaisiin hahmoihin ja tilanteisiin, Se punainen lanka on kyllä hiukan hukassa. Tämä kirja ei ole tosiaan suositeltava ensimmäiseksi kirjaksi henkilölle, joka alkaa tutustumaan Mauri Sariolan tuotantoon.
  
  Osaakohan kukaan valaista, mitkä olivat Maurin henkilökohtaiset motiivit kirjoittaa tämä kirja? Tuolloinhan hän oli julkaisut mm. Ampiaiskesän ja aloittanut yhteistä eloaan Tuulan kanssa. Oliko tämä jonkinlainen edellisen elämän putsaus?
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  10.11.2012 klo 14:02
  Terve, Jarmo!
  Samoilla kujasilla kulkevat ajatukseni kirjoittamasi kanssa. Yhdyn tuohon puhdistautumisteoriaan. Kyllä se jotenkin seestyttää, kun käy epämieluisia sattumuksia läpi ja (rohkenee) jakaa niitä jonkun kanssa. Ei kuitenkaan ole vaikeaa arvata mikä on ollut kirjailijan tärkein motiivi tämän vaelluskirjan tekoon. Sama kuin aina. Sitä sanotaan rahaksi. Tarve oli pohjaton. Piti paikata vuotavaa parisuhdevenettä, takiloida jo uutta purtta, katsoa vekseleiden perään, matkustaa, pelata ja ottaa viskiäkin väliin. Kustantantaja koko ajan käsi painokoneen napilla odottamassa uutta käsikirjoitusta. En tiedä, mihin vuodenaikaan kirja tuli painosta. Olettaa sopisi, että talvi pukkasi päälle isänpäivineen(olikohan tuo jo silloin keksitty?) ja jouluineen. Kirjaa piti saada liikkeelle.
  "Kirjailijan pitää elää niin, että on mistä kirjoittaa." Mauri noudatti tätä oppia menestyksellä. Kun piti tehdä tekstiä, avattiin siilon pohjaluukkua hieman, ja katsottiin, mitä sieltä valuu. Alkoi tämä road movie ja pian oltiinkin sillä maagisella liuskalla 111. Sen jälkeen käsi poskelle. Mitäpä seuraavaksi? No, käväistäänpä Pariisissa vielä.
  VV on yksi kirja isossa tuotannossa. Ei ole hehkuvimpien helmien sarjaa, mutta menee siinä mihin on tarkoitettu. Lukija irtoaa arjesta. Saa sohvan nurkkaan eteensä värikkäitä henkilöitä, hölmöja tekosia, runsasta interiöörien kuvausta. Hyvin leikattuja pukuja unohtamatta. Nanny Still ja öinen Strombolikin vilahtavat takauman muodossa. Hyvin mielin voin Maurille sanoa, että kiva kun tämänkin kirjoitit.
  
  Jarmo pohti edellä asiaa, jota olin itsekin ajatellut. Porras kertoi vaimonsa kehoituksesta Neuvokselle siitä, että pitää tässä lähteä pienellä palkalla halontekoon.
  Luulottelen että Mauri olisi toivonut itsekin noin tehneensä ja että häntä painoi kovasti asian piilottelu. Parempi kertarutina... Ei olisi sitä Tabeakaan tarvittu siihen sähläämään...
  
  Vielä kysymys lainoppineille.
  On Portaan pesti sahalla juuri päättymässä. Erään yön seudussa on tipalla, että Porras ei tirvaise yhtä kälättäjää kuonoon. Pohtii petillään jälkeenpäin, että kiitos Herra, kun varjelit minua teolta. Olisi tullut vankilan puolelle lähtö.
  Lainaus, sivu 196, toinen painos: "Tapahtuipa järjestyshäiriö missä vaiheessa tahansa, lääninvankilaan siirretyn oli aloitettava rangaistuksensa sovittaminen uudelleen alusta." Viimeinen sana on kirjassa vieläpä kursivoituna.
  Niin se kysymys. Oliko(han) mekanismi tuolloin(kaan) noin julma ja yksiselitteinen? Seramblerin laaja lautamieskokemus ei tue tuota näkemystä. Mielessäni pyörii värssy "mikä ei ole kohtuus, ei voi olla lakikaan..."
  Rouva S. nykii olkapäästä. Ovikello kuulemma soi. Pitää mennä.
  (Nyt on talossa tuore Herätkää! -lehti ja Vartiotorni.
  Rimmaa hyvin Veljensä vartijoihin....)
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  11.11.2012 klo 18:47
  "Kasvoi arolla pien keltaruusu, oli ruusuista kaunehin tuo." Pätkä laulusta,
  vaan mistä? Kuka tietää? Veljensä Vartijat on poukkoileva tarina sota-aikana
  solmituista ystävyyssuhteista. Sotakavereiden elämänkaaret kohtaavat ja
  erkanevat vuoroin ylös ja alas. Kuten kaveruksien tuuri muissakin elämän-
  vaiheissa. Ajelu Pohjoiseen on nykyisinkin käytetty tapa käydä läpi mennyttä.
  Sitä on käyttänyt ainakin Kalle Päätalo: Sateenkaari pakenee, Harri Nykänen
  Raidissa ja elokuvissa oli kesän uutuus Tie Pohjoiseen.
  Lasse Porras saa asiansa toimitettua matkan aikana vaan edessä on tosi
  "paska reissu". Voi vaan kuvitella, mikä olivat Lassen/Maurin mietteet kun
  Rihun sahan piippu näkyi puiden takaa. Marraskuun räntäsateet näyttävät
  toisenlaiset kasvot siellä kuin Helsingissä mainosvalojen hohtaessa ravintolan
  kutsuvan oven yläpuolella.
  Myöhemmin Lasse käy Pariisissa kuten Maurikin palkintoa noutamassa. Vaan
  Verdun taistelujen muistomerkillä paljastuu Lasse/Maurista harvoin esilletuleva
  piirre: Sodanvastaisuus.
  Kirjasta on täällä jo kerrottu aiemmin lähes kaikki olennainen. Vielä tulee mie-
  leen muuan lause: Mitähän jos...sentään lähtisit sinäkin täältä siihen pieneen
  pohjoiseen maahan...jossa ihmiset juovat valkoista nestettä kaurapuuron
  kera?
  Asiasta kolmanteen, mitähän kuuluu Rihun sahalle? Vieläköhän toimii?

• ---

  Matti Nummenpää

  11.11.2012 klo 23:58
  Tässä kirjassa Mauri jossain kohdassa sanoo tämän aron keltaruusun olevan alkuperäinen versio siitä laulusta, joka paremmin tunnetaan Teksasin keltaruusuna. "Minä keltaruusun kerran näin mailla Teksasin...Eli kukka ja väri säilyy, mutta maanosa vaihtuu.
  Netistä löytyy tieto, että Heinolan Mlk, Rihun saha, omist. Väinö Kolli, on lopetettu 1.8.1983.
  
  Matti Nummenpää, intendentti, Mauri Sariola -seura

• ---

  nimimerkki

  T H

  12.11.2012 klo 11:40
  Hieman epäilyttää, että olisiko sama laulu? Poljento viittaa hieman csardaksen
  suuntaan:
  Löysi ruusun tuo Petjari nuori
  riensi ratsuineen ruususen luo.
  Lempi Petjarin tulta vain on
  syttynyt on luona nuotion
  hei, siellä salamat ne sinkoo syömmeen.
  Salaa palaa vain tuokion.
  Ei oikein rimmaa Texasin keltaruusuun?

• ---

  Matti Nummenpää

  12.11.2012 klo 22:07
  Veljensä vartijat, sivu 126
  
  "Rekola nousi. Hän valitsi ensin levyn ja täytti sitten vasta lasit. Neula rasahteli ja raaputti; levy tuntui hyvin kuluneelta. Kun musiikki alkoi rätisten kuulua, Porras tunsi heti ensimmäiset tahdit. Kappale ei ollut myöhemmin muotiin tullut 'Keltaruusu', vaan alkuperäinen. Kauan sitten soitettu, ensin hitaasti alkava ja sitten csárdáksen tuliseen rytmiin nouseva. Eikä siinä puhuttu mistään Texasin aavikoista, vaan se vei ajatukset jonnekin Donin varrella kevään koittaessa puhkeaviin kukkakenttiin. Viulut soivat ja terälehdet avautuivat. Kuunneltiin hetkinen ja sitten Rekola sanoi tuumaillen:..."

• ---

  nimimerkki

  T H

  12.11.2012 klo 22:40
  Aivan niin. Kyseessä lienee kaksi eri kappaletta, "Ei ollut myöhemmin
  muotiin tullut"Keltaruusu". Vaan alkuperäinen. Jos joku saattaa rimmanneen-
  sa tuon kirjassa olevan musiikkikappaleen tuohon Texasin Keltaruusuun,
  niin myönnän erehtyneeni. Vaan veikkaan aivan eri kappaletta, jostain
  vanhasta musikaalista, tms? Joka tietää, ilmaiskoon. Kaikki tieto, jota saa-
  daan esille, on tärkeää. Ei voitto.

• ---

  Matti Nummenpää

  13.11.2012 klo 00:36
  Intendentti kertoo lähinnä sariolatotuudet, ei niinkään todellisen maailman totuuksia. Kerron asiat sellaiseina, kuin ne ovat Mauri Sariolan kirjoittamina. En niinkään tärkeänä pidä, miten tarkoin tai oikein ne kuvaavat todellisia esikuviaan. Siihenhän ei ole mitään tarvetta. Kirjojen kuvitteelliset henkilöt voivat ajatella ihan niinkuin kirjailija heidät laittaa ajattelemaan. Ei näillä tarvitse todellista vastinetta olla olemassakaan.
  
  En tunne kyseistä musiikkikappaletta. En tiedä, onko sellaista. Tai onko sillä ja Texasin keltaruusulla mitään tekemistä keskenään.
  Itse pidän tärkeämpänä kirjakuvauksissa sitä, miten kirjailija Sariola tai kuvitteellinen kirjailija Porras, ovat asioita miettineet. Jos kirjassa oleva laulu tunnistetaan ja mainittuja lauluja päästään vertailemaan, on ihan hyvä asia.
  Tässä tapauksessa oleellisinta on kuitenkin se mielikuva, jonka kyseinen rahiseva levy romaanin päähenkilössä synnyttää. Tämäkin kuvaus on hyvin kirjoitettu. Asiat saadaan käsiteltyä ja kunnanlääkäri ja kirjailija pääsevät levyn ja konjakin avulla mielenrauhaan.
  
  Matti Nummenpää. intendentti, Mauri Sariola -seura

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  15.11.2012 klo 22:25
  Ruusu on ruusu on ruusu, eikä sen kummempaa, näinhän se kai oli..
  Mehän emme tuohon tyydy. On ilahduttavaa, että arvoisat keskustelijat ovat tuohon lauluasiaan tarttuneet. Jaksakaa edelleen.
  Itsekin kiinnitin ruusulauluun huomiota. Mitään tuttua en asiassa havainnut. Ei ole muistaakseni tullut silloin aikoinaan vastaan Vanhalla eikä uudella, ei Dipolissa eikä kupolissa.
  Viikonloppuna kokoontuu Perä-Pirkanmaan Pihlajanmarjaviiniseura. Meillä on jäsenenä erään sotasoittokunnan eläköitynyt puhkupillinpuhaltaja, joka on kylpylöissä ja kapakoissa vetänyt viraapelitöinä tuhansia lauluiltoja. Pitänee kysyä häneltä, josko olisi Petjarin hevoinen jonkun juottolan puomissa illan aikana ollut sitaistuna.
  
  Olisipa muuten herkullinen gradun tai ainakin seminaariesitelmän aihe: "Musiikkiviittauksin ja laulutekstilainauksin luodut tunnelmakuvaukset Mauri Sariolan tuotannossa." Onhan siinä tunnelmaa, kun luolajärvessä lipuu kynttelinvalossa soutupaatteja ja viuluviikarit veneissä vetelevät Venelaulun alkutahteja....tai kun orkesterin puikkoherra sujuvalla sipaisulla työntää saamansa saturaisen liivintaskuun, iskee alkumerkin ja Tuulten häät kohahtavat käyntiin...

• ---

  nimimerkki

  Johanna S

  23.11.2012 klo 18:47
  Minusta kirja on vallan hyvä ja säilynyt hyvin ajan tasaisena vaikka julkistamisesta on melkoisesti. Samoin Mauri Sariolan nämä kirjat, joita täällä lukupiirissä on käsitelty.
  Juonihan on melkoisen vauhdikas ja hyvin rytmitetty, mikä ei tämän päivän kirjoissa useinkaan toteudu.
  Naiskuvaukset kai täytyy laittaa kyseisen ajan piikkiin sekä Sariolan henkilökohtaiseen käsittelytapaan.
  Sariolan naiset taitavat olla kahvilamyyjiä, miesten pilailuvälineitä, hienoja ja rikkaita kartanonleskiä, jotka mielihyvin rakastuvat renttuihin. Tai jotenkin muuten toisarvoisia, kuten vaimoja.
  
  Eniten kai Sariola kirjoitti rikosromaaneja. Niissä naiset myös ovat sivuosissa tai sitten murhaajia tai uhreja. Onko Sariolan missään poliisikirjassa nainen rikoksen ratkaisija tai esiintyykö niissä yhtään naispoliisia - edes sivuroolissa?

• ---

  Matti Nummenpää

  24.11.2012 klo 11:31
  Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.

  Romaaneissa ei naispoliiseja ole. Lähimmäksi pääsee virkapukuinen vanginvartija, joka saattaa murhasta epäiltyä naista oikeuskäsittelyyn.
  Mutta kun ottaa silmän käteen (sanoisi Susikoski) ja tarkkaan hakee, niin aikauslehdissä julkaistuista jännityskertomuksista voi naispoliisin löytää. Jopa Susikosken työparina.
  
  Katso 16/1973, Laulu seis, sanoi Susikoski
  
  "Susikosken virkahuoneeseen astunut nainen oli ruumiinrakenteeltaan varsin muodokas. Hän oli korkeapovinen, leveälanteinen, kapeavyötäröinen ja pitkäsäärinen. Samalla hän oli erinomaisen hyväryhtinen ja liikehti kimmoisalla, jäntevällä tavalla. Suppeissa piireissä naiskonstaapeli Helvi Rasti tunnettiinkin erinomaisena ratsastajana ja tennismestarina."
  ---
  "Helvi oli luonteeltaan reilu ja suorasukainen. Hänen seurassaan ei tarvinnut millään muotoa jännittää. Siellä sai kiroilla ja olla muutenkin oma itsensä. Helvi kiroili itsekin, ojensi sopivassa tilaisuudessa ratsastussaappaansa pöydälle ja lisäksi hän poltti sikareja ja joi viskiä.
  Ronski tyttö. Kerta kaikkiaan."
  
  Helvi Rastin kuva on tällä keskustelusivulla tuolla alempana.
  
  Matti Nummenpää, intendentti Mauri Sariola -seura

• ---

  nimimerkki

  T H

  24.11.2012 klo 19:24
  Intendentti vei potin kotiin. Kuvallisesti.

• ---

  nimimerkki

  T.K.

  29.11.2012 klo 22:34
  Luin tuossa peräkkäin kaksi Viima -kirjaa mitkä olen toki lukenut useamman kerran aiemminkin, mutta vasta nyt huomasin pienen epäloogisuuden. Hurjan pojan kodissa Viiman Wolskvagen syöksyy Keinumäellä rinnettä alas ja on kuvausten perusteella romuna, on sahattu lokasuojastakin pala pois.
  Sitten Punaisen kukon laulussa Viima hehkuttelee, että edellinen auto Wolksvagen (käsittäisin Maurin tarkoittavan tätä samaa volkkaria) menee pitkin maaseutua kauppaedustajan ja hänen tavaroidensa kanssa.
  

• ---

  Matti Nummenpää

  30.11.2012 klo 00:23
  Epäloogisuutta Viiman autoasioissa on. Viimakirjat ajoittuvat vuosiin 1961-67 eli aika lyhyt aika. Autohistoria on kuitenkin outo:
  
  Lavean tien laki, 1961, sivu 42
  
  Minulla itselläni oli vuosia palvellut, mutta vieläkin sievä ja erinomaisen hyväkuntoinen Volkswagen.
  
  
  
  Hurjan pojan koti, 1962, sivu 45
  
  Vanha kunnon Volkswagen näytti jälleen kuntonsa; huollon jälkeen se kulki nöyrästi ja pehmeästi ja ahmimalla ahmi kilometrejä alleen.
  
  
  
  Punaisen kukon laulu, 1963, s. 8
  
  Kuhmuinen, kauan uskollisesti palvellut Volkswagenini oli saanut tuta, miten uskollisen ystävän käy armottomassa maailmassa. Olin myynyt sen ensimmäiselle eteen sattuneelle ostajalle. Hän sattui olemaan turpea kauppaedustaja ja siellä kai nyt pikkuautoni veteli viimeisiä virsiään kiskoessaan miehen mittavaa tomumajaa ja takapenkille ahdettua näytevarastoa pitkin Keski-Suomen mäkisiä teitä. Keveät mullat sen palvelijan muistolle, sillä nyt isännällä oli uusi kulkuneuvo, tummansininen kirkkaaksi kiillotettu menijä, joka kiihtyi nollasta sataan alle viidentoista sekunnin.
  
  
  
  Viiman pitkä siima, 1964, s. 191
  
  Juu, sanoi Viima. Varmasti. Kun tilasto laaditaan seuraavalla tavalla: jos jätät autosi…
  
  Minulla ei ole autoa.
  
  Mutta minulla on. Ja hyvä onkin.
  
  s. 210
  
  Panehan se ikkuna kiinni, sanoi Viima. Nyt mennään kohta lujaa. Suljin auton sivulasin. Viima siirsi raitisilmalaitteen vivun ääriasentoon ja painoi kaasupoljinta. Kojelaudan nopeusmittarin neula vavahteli jo sadanviidenkymmenen kohdalla, mutta vauhti kiihtyi vieläkin, niin että sen tunsi selässään.
  
  Noh, sanoi Viima. Siirryhän amerikanski!
  
  Edellämme ajava musta matala auto kulki myös lujaa. Se oli ohituskaistalla ja aikoi pysyä sillä. Viima siirsi jo peukalonsa äänimerkkirenkaalle, mutta silloin amerikkalaisen auton ajaja vilkaisi peruutuspeiliin. Isokokoinen pyöreä vilkkuvalo alkoi tuikkia ja auto siirtyi nopeasti sivuun. Asia kävi kuitenkin mustan auton ajajan sisulle ja tyypilliseen suomalaiseen herrasmiesautoilijan tapaan hänkin painoi kaasupolkimen pohjaan. Nopeus oli jo yli 170 ja autot kulkivat hetken rinnakkain. Näin, että ajaja oli kyyristynyt ohjauspyörän päälle kuin usuttaakseen vielä näinkin ajokkiaan. viima sitä vastoin istui rennosti nojallaan ja hänen autonsa painui vääjäämättä ohitse.
  
  
  
  Budapestin uni, 1967, s. 301
  
  Sitten ei auto tietenkään ottanut lähteäkseen käyntiin. Olihan se halpa Volkswagen, kun taas helvetin hienolla vaimollani oli helvetin hieno Jaguar…
  
  
  
  Ehkä se rotkoon pudonnut romu oli jotenkin korjattu ja lokasuoja paikattu, kun se oli saatu myydyksi. Sitten tuomarilla oli mennyt paremmin Laura Hammarenin toimeksiannon takia ja autokin vaihtunut tummansiniseen menijään. Mutta sitten taas oli halpa Volkkari, vaikka asuttiin miljonäärirouvan kanssa hienosti.
  
  Susikosken autohistoria onkin selvästi loogisempi. Se alkaa avomersulla, jonka historia tarkoin selvitetään. Sittemmin on viistoperä Volkkaria, ja myöhemmin useampia Saabeja. Väliin mahtuu yksi BMV. Siis yksinkertaisella veellä. Tämän ostopäivä tiedetään tarkkaan. Se on ostettu kuukausi ennen kuin Suomessa tusli voimaan yleinen kattonopeus.

• ---

  Matti Nummenpää

  30.11.2012 klo 14:36
  Näinhän tässä aina käy. Kun intendentti kertoo varman asian, se hetimmiten osoittautuu virheelliseksi.
  Susikosken autoasiat eivät olekaan niin selviä, kuin romaaneista voi päätellä. Tänään luin Nyrkkipostin numerosta 8 vuodelta 1970 Mauri Sariolan jännärin "Kun Susikoski kuohahti." Tässä jännityskertomuksessa Susikosken auto varastetaan. Varkaus tapahtuu siten, että ulkona on lumimyräkkä - kuten juuri nyt on oikeastikin. Susikoski käynnistää auton ja puhdistaa ikkunat. Hän jättää auton käyntiin ja käy viereisestä baarista ostamassa kaksi sämpylää. Toisessa on sisällä juustoa ja toisessa makkaraa. Lisäksi hän ostaa paketin Marlboro -savukkeita. Tänä aikana autovaras iskee. Mutta se auto! Sininen Volvo, tyyppimerkki 544, vuosimalli 1967, rekisterinumero AKM-45.
  Auto varastettiin osoitteesta Laivurinkatu 35. Susikoski asuu siis samassa osoitteessa tai ainakin hyvin lähellä taloa, jonka seinässä on nykyisin muistolaatta kertomassa erään kirjailijan asuneen samassa talossa. Viime lauantaina kävimme 8 hengen voimin Mauri Sariola -seuran illanvieton jälkeen ravintola Sea Horsesta kävelykierroksella samalla paikalla. Kyseinen baarikin on vielä samassa paikassa. Kaikki kadunnimet on kertomuksessa mainittu todellisuuden mukaisesti. Missään muussa jutussa en ole kuitenkaan nähnyt Susikosken täällä asuvan. Tiedossa olevat Leo Olavin osoitteet ovat Herttoniemessä ja Pohjois-Haagassa. Aina tulee uutta tietoa.
  Matti Nummenpää, intendentti, Mauri Sariola -seura.

• ---

  nimimerkki

  Juha Kautto

  30.11.2012 klo 20:54
  Aina uutta tietoa! Hienoa Matti. Oli ilo olla itsekin viikko takaperin kävelyllä missä käytiin Maurin ja Tuulan asuintalon julkisivun luona ihastelemassa seuran asettamaa muistolaattaa.
  
  Juha Kautto
  puheenjohtaja
  Mauri Sariola -seura ry.

• ---

  nimimerkki

  Juha Kautto

  6.12.2012 klo 20:22
  Parhainta itsenäisyyspäivän iltaa kaikille lukupiiriin osallistuville. Päivään liittyen heitän kysymyksen onko Maurin lähes sadan teoksen joukossa milloinkaan tullut itsenäisyyspäivä mainituksi (tarkoitan romaaneita, en päiväkirjakoosteita)?
  Toisin kun luullaan en ole mikään Sariola -asiantuntija eli en itsekään tiedä tähän vastausta. Päiväkirjakoosteista tulee mieleeni, enkä tästäkään ole täysin varma, Maurin merkintä joltakin itsenäisyyspäivältä tyyliin: "Kun ei ollut hopeista kynttilänjalkaa laitoin kynttilän pullonsuuhun kuten korsussa aikanaan".
  
  Juha Kautto
  puheenjohtaja

• ---

  Matti Nummenpää

  6.12.2012 klo 22:31
  Vastaanpa ulkomuistista tarkistamatta.
  Jossain romaanissa Susikoskea puhuteltiin yliluutnantiksi ja hän vastasi siihen suuntaan, että "kapteeni, viime itsenäisyyspäivästä lähtien".
  Susikoskihan oli sitten majuri kirjassa "Susikoski ja kolmen naisen talo". Majuri oli myös Susikosken esikuva Martti Salander.
  
  Matti Nummenpää, intendentti, Mauri Sariola -seura.

• ---

  Matti Nummenpää

  6.12.2012 klo 22:45
  ... mutta kun on itsenäisyyspäivä ja joulu lähestyy, niin voi myös miettiä miten jouluaikaa on käsitelty Sariolan tuotannossa. Ja onhan sitä. Susikosken elämän kevät ajoittuu jouluun.
  Lehtikirjoituksissa Susikosken joulua on käsitelty aika montakin kertaa. Tämän vuoden joululahjaksi lukupiiri julkaisee yhden näistä. Juttu on ollut Helsingin Sanomissa joulukuussa 1960. Palataan muihin joulukertomuksiin myöhemmin.
  
  Kertomus löytyy lukupiirisivulta alimmaisena.
  
  Hyvää joulun odotusta toivottaa lukupiirivastaava.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  7.12.2012 klo 13:02
  Kiitos intendentille pirtsakasta kertomuksesta. Yllättävä jutelma kaikenkaikkiaan. Jännitystä loppuun saakka. Jäin kaipaamaan, että kirja-arvioija ja komisario olisivat käyneet sovintodrinkillä ennen loppupistettä. Ehkäpä lehden tilaama merkkimäärä oli jo täynnä...
  Tuli tuosta "lakki -- PÄÄSTÄ!" -kohtauksesta mieleen kysymys. Mihin mies siellä kirjakaupan tungoksessa panee sen räntää valuvan lierihattunsa kun molemmat kädet tarvitaan kirjan lehteilyyn? Kai se pääkappale pitää olkavarren alle kainaloon lytistää. Ongelma ei ole henkilökohtainen. Seramblerin pipomyssyn voi tunkea pompan taskuun.
  Itsenäisyyspäiväteeman esiintyminen kirjailijan tuotannossa onkin hyvä aihe hakuhommille.
  Kirjailijan perhepiirissä asia on taatusti ollut esillä, onhan siinä kahden juhlapäivän sattumus peräkkäisille päiville. Onnea vaan päivänsankarille!

• ---

  Matti Nummenpää

  7.12.2012 klo 13:25
  Ehkä näistä Susikoski- kirjoista ja tarinoista selviää miksi Susikoski jäi poikamieheksi. Jos tällaisissa tilanteissa jää suu auki hampaita narskuttelemaan ja älyttömän näköisenä tuijottamaan eteensä, niin tilaisuudet menevät ohi. Se kirjakaupan vartija olisi varmaan vienyt arvostelijan pubiin ja tarjonnut yhden tuopin ja juonut itse 5 ja...
  
  Joulunajan piristykseksi intendentti julistaa tietokilpailun:
  Missä teoksissa (kirjat ja lehtijutut) Leo Olavi Susikoskella on naisseikkailluja ja kuinka niissä on käynyt?
  Intendentti paljastaa oman tietonsa aiheesta uudenvuoden jälkeen. Intendenttiä useampia tapauksia löytäneet palkitaan. Palkintona on se, että intendentti ottaa lähipubissa tuopin kaikkien voittajien kunniaksi.
  
  Matti Nummenpää
  intendentti, Mauri Sariola -seura ry
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  7.12.2012 klo 20:35
  Äskeistä kirjoittaessani tuntui, että jokin asia jäi kytemään. Olin miettinytkin sitä, että usein kirjailijalla on mielenkuoressa hiekanjyvänä joku tapaus tai henkilö, jonka ympärille alkaa kehräytyä sitä helmiäistä. Tämä jutelman kirja-arvioijan alkuaine saattoi ollakin Maurille tuttu.
  Viitisen vuotta aiemmin oli erään tunnetun päivälehden eräs tunnettu naispuolinen arvioitsija teilannut erään tunnetun (tai "tuntemattoman", miten halutaan)kirjan ja saanut aikaan valtakunnassa hemmetinmoisen metakan.
  Käsittääkseni Mauri ja kirja-arvioija olivat samaan aikaan erään tunnetun jne palveluksessa. Varmaan olivat työkaverit asiallisissa väleissä. Tätä tukee se, että kirjakauppakohtauksessa oleva kuvaus epäillyn näpistäjänaisen olemuksesta on hyvinkin myönteinen. Kapeat nilkat vain puuttuvat. Turkki kyllä on perinteiseen tapaan hyvin leikattu.
  Edellä mainittu arvioitsija tunnetaan siitä, että hän ei ihan pienistä pelästynyt, oli " huumorintajuinen, ronski, hyvä ja kova jätkä", joka pani tarvittaessa miehille jauhot suuhun. Nyt sattui Susikoski saamavuoroon.
  

• ---

  Matti Nummenpää

  8.12.2012 klo 11:41
  Aivan oikein.
  Mauri Sariola kirjoitti paikoista, jotka omakohtaisesti tunsi. Samoin henkilöhahmot usein olivat jonkin esikuvan kaltaisia. Kyseinen maisteri kirjoitti Helsingin Sanomissa Sariolan viereisessä työhuoneessa myöhemmin hyvinkin kärjekkäitä arvosteluja Maurin kirjoista. Tässä vaiheessa, siis vuonna 1960, arvostelut olivat olleet melko myönteisiä.
  Luulisin kuitenkin, että jos Mauri tätä tarinaa kirjoittaessaan jotain naispuolista arvostelijaa ajatteli, niin ehkä kuitenkin joku Helsingin Sanomien nuorempi toimittaja olisi todennäköisempi. Susikosken kautta Mauri arvostelijoita vähän tölväisikin, mutta se oli vasta 70-luvulla. Tässä yhteydessä Sariola julkisuudessa sanoikin, että arvostelijoilla on käytettävissään lehti, kirjailijalla kirja.
  Kyseinen maisterihan oli tämän jutun kirjoittamishetkellä 52-vuotias ja Mauri 36.
  Laitetaanpa taas asiaan liittyvä liite. Lisään Lukupiirisivulle kyseisen maisterin arvostelun Mauri Sariolan kirjasta Isänmaan parturit. Jos kirjat olivat 50 vuotta sitten nykyistä parempia, niin olivat arvostelutkin.
  
  Matti Nummenpää
  intendentti, Mauri Sariola -seura

• ---

  nimimerkki

  Juha Kautto

  10.12.2012 klo 17:17
  Mukavan vilkasta keskustelua edelleen käydään eikä lainkaan haittaa, vaikka asiayhteys hieman karkaisi otsikosta - aina tupsahtelee jotakin uutta kun keskustelu rönsyilee.
  
  Intendentti tuossa julisti kilpailun ja kun tänään kävelin Akateemisen Kirjakaupan ohitse Helsingissä tuli itsellekin mieleeni yksi kysymys mihin voisin pyytää vastauksia tämän vuoden puolella. Arvotaan sitten palkinto mitä en ennakkoon määrittele tai paljasta, mutta Mauriin se liittyy.
  
  Akateemisen Kirjakaupan pitkäaikainen perinne on "Akateemisen Kohtaamispaikka" missä kirjailijat ovat olleet kertomassa teoksistaan sekä niitä signeeraamassa vuodesta 1970 lähtien. Ensimmäinen vieras oli Arvo Poika Tuominen 23.10.1970. Häntä haastatteli Untamo Utrio.
  Hänen jälkeen lienee ainakin kolmisentuhatta kirjailijaa on vieraillut kohtaamispaikalla.
  Maurikin on ollut siellä kerran - henkilökohtaisesti haastateltavana - hänen kuolemansa jälkeen Tuula Sariola ja Reijo Ikävalko olivat paikalla esittelemässä Maurin päiväkirjakoostetta.
  Mikähän mahtoi olla se kirja mistä Mauri lähti puhumaan Akateemiseen ja mikä vuosi?
  
  Aivojumppaa ja laittakaa "varmoja vastauksia". :)
  
  Juha Kautto
  puheenjohtaja

• ---

  nimimerkki

  T H

  31.12.2012 klo 16:29
  Kirja-asiaan mitenkään liittymättä pitää onnitella Simo Viertosta arvok-
  kaasta mitalista! Ei aivan jokamiehen juttu. Onnea toivottaa se pariskunta
  joka oli pöydän toisessa päässä risteilyllä viime kesänä.

• ---

  Matti Nummenpää

  2.1.2013 klo 01:16
  TH:n onnittelut menevät varmasti perille. Onnitteluun on muutakin syytä. Tänään, 2.1.2013, Simo täyttää 60 vuotta. Intendentti on menossa henkilökohtaisesti onnittelemaan ja vie samalla lukupiirin terveiset.
  
  Matti Nummenpää, intendentti

• ---

  nimimerkki

  T H

  21.1.2013 klo 20:47
  Kyllä nuo akateemiset... Hieman tänne Maurin kotopaikkohin seuraavaa.
  Kysymys kuuluu, mikä kirja julkaistu viimeksi Maurin kesäpaikan lähellä?
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  12.2.2013 klo 19:45
  Vastauksia ei löydy. Vastaan itse (tyhmää sinänsä) Karjalohjalla on julkaistu
  25.1. 2013 Muistojen Karjalohja-teos. Seuran puheenjohtaja saa ilmaiskap-
  paleen sopimuksen mukaan noudettuna/toimitettuna sovittuun paikkaan. Miten
  olisi esim. Unkan baari Karjalohjalla?

• ---

  nimimerkki

  Juha Kautto

  13.2.2013 klo 20:10
  Sopii oikein hyvin TH. Unkan Baari on käsittääkseni erittäin nostalginen paikka siellä Karjalohjalla. Ajankohdasta voimme sopia ja voi ilmoittaa ehdotuksia sähköpostitse juha.kautto@hotmail.fi.
  
  Juha Kautto
  puheenjohtaja
  Mauri Sariola -seura ry.

• ---

  Matti Nummenpää

  7.3.2013 klo 08:40
  Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.

  Juha Kautto esitti viime vuoden puolella kysymyksen Maurin esiintymisestä Akateemisessa kirjakaupassa. Enpä ole huomannut vastausta, joten annan nyt määräajan umpeuduttua intendentin vastauksen. Liitän aihetta käsittelevän kuvan Maurin päiväkirjasta tuonne lukupiirisivulle. Päivä oli 27.11.1970 eli Maurin syntymäpäivän ja nykyisen Sikala -päivän tienoilla.
  Ja kirjahan oli tämä nyt käsiteltävänä oleva Napapiirin prinsessa joka oli kirjapuntarissa sijalla 5. Hänen edellään olivat Päätalon Höylin miehen syksy, Huovisen Lampaansyöjät, Onni Palasteen Minä desantti ja Lauttamuksen Viikinkidivisioona.
  No... varsinaisena aiheena taisi kyllä olla Armeija piikkilankojen takana, joka samaisella listalla oli sijalla 7.
  
  Pekka Tiilikainen ja Purtsi Purhonen olivat toiset haastattelussa olleet.
  
  Matti Nummenpää, intendentti

• ---

  nimimerkki

  Seppo Selodes

  25.12.2014 klo 20:13
  Mauri Sariola väittää romaanissaan Veljensä vartijat, että järjestyshäiriöön syyllistyneen ja lääninvankilaan siirretyn vangin on aloitettava rangaistuksensa sovittaminen uudelleen alusta.Tämä on kirjailijan mielikuvitusta tai sitten Rihun työsiirtolan johtaja on jymäyttänyt aikanaan Sariolaa perusteellisesti. Vain tuomioistuin voi määrätä uuden vankeusrangaistuksen. Näin voi hyvinkin tapahtua, jos vanki on pahoinpidellyt toista vankia ja juttu ratkaistaan käräjillä. Tällöin ainakin 1960-luvulla vanki saattoi saada uuden 3 kuukauden tuomion.
  
  Rattijuoppojen työsiirtolatuomio oli merkillinen vaihe Suomen oikeuskäytännössä.1950-luvulta alkaen aina 1970 luvun puoliväliin saakka rattijuopot saivat vähintään 3 kuukauden ehdottoman vankeustuomion. Keskioluen tultua kauppoihin mopojuopot saivat 2 kuukauden tuomion. Tuomioita ei määrätty ehdollisina vaikka laki olisi sen mahdolistanut. Epäselväksi on jäänyt, miten tämä käytäntö oikein syntyi. Tuomioistuinpiireissä kiersi huhu, että syyttäjät (nimismiehet) olisivat saneet joltakin ylemmältä taholta määräyksen valittaa kaikista ehdollisista rattijuopumustuomioista ja hovioikeudet muuttaisivat ne automaattisesti ehdottomiksi. 1970 luvun puolivälissä tämä käytäntö muuttui perusteellisesti ja sen jälkeen määrättiin lieviä ehdollisia vankeusrangaistuksia + oheissakot. Entinen sen paremmin kuin nykyinenkään käytäntö ei ole vähentänyt humalassa ajoa.

• ---

  nimimerkki

  T H

  26.12.2014 klo 10:36
  Muistaakseni tästä olikin keskustelua aiemmin. Me palstan maallikkotuomarit
  tulimme samansuuntaiseen tulokseen kuin Seppo Selodes.
  
  Hyvää Tahvanaa kaikille! Aikoinaan Karjalan siirtolaiset toivat sinänsä hyvän
  tavan Tapaninpäivään. Kierrettiin talosta taloon ja ovella kysyttiin: Onko
  Tahvana kotona? Oli tai ei, palkkioksi aikuiset saivat konjakkiryypyn ja lapset
  jotain muuta heille sopivaa. Taitaa olla tämäkin traditio kadonnut maan ra-
  koon?

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  26.12.2014 klo 12:49
  "Tiedän, Paloste sanoi tässä vaiheessa yksikantaan."
  
  Taidamme tietää, ken oli tämä Alpo Paloste, ja mitä ja kelle hän sanoi tietävänsä.
  
  TH mainitsee aivan oikein että SS:n esiintuoma asia on jo lukupiirin maallikkotuomaripiireissä ratkaistu. Pyydettyämme aikoinaan pariinkin otteeseen mutta turhaan oikeilta tuomareilta kannanottoa tuohon uskomattomalta tuntuvaan väitteeseen, päätimme matkan varrella hankitulla tuomarikokemuksella, että päätön on Maurin selvitys. Siis väite siitä, että pahantapainen elämä työsiirtolassa heitättää vangin lääninvankilaan ja tuomion nauttiminen alkaisi alusta.
  Kiitos Seppo Selodes asiantuntevasta kommentista. Tällaista rakentavaa kommentointia ei Suomi 24 sivuilla juurikaan tavata, mutta nythän ollaan eri maailmassa. Toivottavasti pysyt piirissä jatkossakin.
  
  SS käsittelee kommentissaan Lasse Portaan työsiirtolan respassa saamaa ohjeistusta. Porras on pätevä toimittaja, mutta ilman sitä Maurin jumaloimaa lainopillista loppututkintoa. Niinpä saattaisi olla kuviteltavissa, että hän ainakin hieman säpsähtäen alkaisi miettiä tuota "aloitettava alusta"-uhkausta.
  Paloste sen sijaan on pätevä lakimies. Se, että hän ilmettäkään väräyttämättä vastaa siirtolapomon uhkaukseen "tiedän", panee lukijan miettimään, onko Maurilla vai hänen kauttaan Palosteella kommenttia sorvatessaan ollut kieli poskessa.
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  27.12.2014 klo 20:56
  Kyllä taitaa olla Rihun saha mennyttä. Josko mitään tekstiin viittaavaa lienee?
  Nykyaikaan kun viittaan? Sentään mahtiyhteisö??

• ---

  nimimerkki

  PPP

  26.9.2016 klo 19:33
  VV luettu eikä juuri mitään lisättävää. Joku luonnehti kirjaa sekametelisopaksi ja sehän se oli. Itse juoni olematon, mutta sujuvasti, rahan tarpeessa kirjoitettua Sariolaa, ehkä hieman pitkäveteisempää kuin normaalisti. Väliin pujotetut kaskut ja tarinantapaiset eivät aina kovin onnistuneita.
  
  Ilmolahden kartanossa vieraillut kirjailijahahmo sama kuin Ampiaiskesässä, Pentti Saarikoski.
  Vaimon toimien kritiikki ja rattijuopumuksen vähättely tuttua muistakin kirjoista.
  
  Aiemmin kysyttiin, selvittääkö nainen rikoksen missään Sariolan kirjassa? Muistaakseni Susikoskessa päiväntasaajalla tunnustaa eikä rikos muistini mukaan olisi muuten selvinnytkään vai muistanko väärin?

• ---

  nimimerkki

  T H

  3.10.2016 klo 17:01
  Joo. Ilmolahden kirjailijan esikuva taisi olla joku muu? Ja Ampiaiskesässä ehkä Pentti
  Saarikoski? Jotenkin tuo Raimo J Kinnunen kilisyttää kelloja? Voin olla väärässäkin, kuten usein...

• ---

  Matti Nummenpää

  3.10.2016 klo 17:31
  Kovin tietäviä lukupiiriläiset olette. TH:n kellot kilisyttävät kelloja aivan oikeassa tahdissa. Veljensä vartijoitten kirjailijahahmo on todellakin Raimo J. Kinnunen. Tieto perustuu hänen omaan lausuntoonsa. Tahallaan ärsytti Sariolaa VV:n tapaisesti. Hyvät ystävät heistä tuli. Mauri Sariola -seuran jäsenet kuulivat asiasta laajemminkin viime vuosikokouksessa Heinolassa.
  
  Ainoa kirjallinen tuote, missä nainen poliisiviranomaisena osallistuu rikoksen selvittämiseen, jopa soluttautumalla, on lehtinovelli Laulu seis, sanoi Susikoski. Tämä on niminovellina 2014 CrimeTime:n kustantamana ilmestyneessä kokoelmassa. Susikosken alaisella, konstaapelvi Helvi Rastilla on ratkaiseva rooli sarjamurhan selvittämisessä.
  
  Susikoski päiväntasaajalla on lokakuun keskustelukirja. Lukupiiriläiset voivat ottaa kantaa siihen, kuinka merkittävä panos kyseisellä naisella rikoksen selvittämisessä oli.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  3.10.2016 klo 20:18
  Raimo J. Kinnunen on itselleni lähes tuntematon suuruus,nimen toki tiesin. Piti wikipediasta luntata, että oli varsinaiselta ammatltaan kansa-/peruskoulunopettaja (kuten lukuisat muutkin eri alojen taiteilijat) ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistä 1990 eikä siten Maurin halveksimia pelkkien apurahojen varassa eläviä taiteilijoita.

• ---

  nimimerkki

  T H

  3.10.2016 klo 21:59
  Tuo Rihun saha on taas otsikoissa. Muistomerkki on meneillään. Ei ehkä aivan sielläpäin?
  Rihun sahasta olisi todella mukavaa tietää jotain asiaan liittyvää? Kuka tietää?

• ---

  nimimerkki

  PPP

  3.3.2017 klo 15:02
  Aiemmin mainituilla sanoilla "Kasvoi arolla pien keltaruusu..." etsitty laulu löytyy YouTubesta. Laulu on vuodelta 1946 Teemu Grönbergin ja Sointu-orkesterin esittämä Laulu keltaruususta. Säveltäjäksi on merkitty Usko Kemppi. Kemppi tosin harrasti myös lainailuja ulkomaisista kappaleista, varsinkin unkarilaisfokseissaan, jonkalaiseksi tätäkin voi luonnehtia. En väheksy Kemppiä säveltäjänä, päinvastoin, hän sävelsi myös oikeasti hienoja sävellyksiä, mutta "lainojakin" on melkoisesti.

• ---

  nimimerkki

  Raimo Jokisalmi

  15.5.2017 klo 09:20
  Sariola suunnisti Heinolan mlk.:n Vierumäellä sijainneelle Rihun sahalle 9.9.1963 kärsimään saamaansa kolmen kuukauden tuomiota rattijuoppoudesta. Kirjailijalle sattui kuitenkin huono palsta, eikä hän saanut mottikiintiötään täyteen. Sariola anoi siirtoa ja sai sen jo kahden viikon kuluttua. Uusi paikka sijaitsi Oriveden Hirsilässä, jossa oli tekeillä Orivesi-Mänttä tieosuuden oikominen. Työmaalle oli rakennettu parakkikylä ja Sariolan vakanssi oli toimia varastomiehen apulaisena. Tästä vaiheesta kirjailija vaikeni täysin, niin VV:ssä kuin Suruttomassakin.

• ---

  nimimerkki

  T H

  15.5.2017 klo 22:22
  Hienoa uutta tietoa. Myös arvostettu näyttelijämme Tauno Palo kärsi samantapaista tuomiota Salo-Mustion uuden tien teossa vuosi ehkä 1966-1967? Parakit olivat männikössä tien varrella. Tarina kertoo, että Tauno oli aina herrasmies ja piti jopa pieniä juhlakonsertteja tuolla. Epävirallisesti tietysti. Tuo ajankohta voi kyllä heittää, tie valmistui kai 1968?

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  17.5.2017 klo 00:58
  "Alkoi syntyä pinoja. Minulle tuon normin täyttäminen ei niin vaikeaa ollutkaan. Olinhan nuoruuteni ylioppilaskesinä työskennellyt Lapin savotoissa ja oppinut niksit." (Suruton Sariola, sivu 52).
  
  Näin Mauri muisteli mottihommiaan kolmetoista vuotta myöhemmin, mutta tuossa kirjassahan kerronta oli rentoa ja faktat vaihtoehtoisia. Yrjö Norta teki elokuvan "Laukausten hinnasta" jne. Veljensä vartijoissa Porraksen ja Kokkolan metsä on huonoa, mutta normi täytetään teettämällä työ toisilla rahan voimalla.
  
  Päiväkirjamerkintä 21.10.1969 mainitsee Hirsilän: "Tänään uusi ajokortti. Voimassa 9.10.1974 asti. Muistanpa ed. ajokortin saannin 5 vuotta sitten. Paulan kanssa Rihuun, yö Heinolassa, sitten Hirsilään, yö Porissa - ja palattua kova meteli. Vestigia terrent - tai ainakin olisi aihetta pelästymiseen.".
  
  Mauri on siis nostalgisoinut "Golgatan tietään" käymällä Rihussa ja Hirsilässä vuonna 1964. Olisiko ehkä tehty lehtijuttua aiheesta? Yö Porissa on saattanut kulua "Porin pirujen" parissa neljän kuninkaan kirjaa selatessa. Sippi, toppi ja relletti.

• ---

  Matti Nummenpää

  18.5.2017 klo 08:02
  Ei ole arkistoidussa materiaalissa lehtijuttua Rihusta ja Hirsilästä. Paljon on kuitenkin arkistoimatonta. Tervetuloa arkistointihommiin seuran toimistolle.
  Mainituissa kirjoissa ei Hirsilää mainita, mutta kirjassa Aina roiskuu kun rapataan, Gummerus 1964, on kuvausta paikasta, johon tuntomerkit sopivat. Tietyömaa Tampereen takana.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Raimo Jokisalmi

  18.5.2017 klo 14:49
  Kyllä Mauri Hirsilässä oli. Haastattelin vuosia sitten puhelimitse tietyömaalla olleita automiehiä ja he vahvistivat asian. Välillä tehtiin jopa tikustakin asiaa, että päästäisiin käymään kaupungissa ja joskus jopa pitkähantaakisessakin. Ei Mauria sillä työmaalla työt rasittaneet...

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  6.8.2021 klo 10:18
  VV ei kuulu mielestäni Maurin tuotannon parempaan puoliskoon, eikä edes sen huonomman puoliskon parempaan puoliskoon. Teos on sekavahko kokoelma hatarasti yhteen liittyviä episodeja, kehnohkoja tarinanpätkiä ja korostetun stereotyyppisiä henkilöhahmoja. Varsinaista juonta ei ole, enkä ole löytänyt myöskään mitään selvää teemaa. Paikoitellen teksti on nykylukijasta tai ainakin edes hieman toisenlaisen maailmankuvan omaavasta lukijasta jopa melkein vastenmielistä. Maurin moraalikäsitys esim. avioliitosta kun tunnetusti on lievästi sanottuna erikoinen, vaikka ei ainutlaatuinen. Kirja on päivänselvästi pikaisesti kokoon hutaistu kooste omakohtaisista kokemuksista ryyditettynä omaan arvomaailmaan tukevasti pohjaavilla
  mietteillä ja käsityksillä. Se ansio kirjalla on, että ennestään hieman Sariolaa tunteville se on selvä "henkilöhistoria" ja tiivistetty tilitys kirjailijan arvomaailmasta. Vaikutan ehkä kovin kriittiseltä, mutta Mauri kuuluu mielestäni edelleen kiinnostavimpiin kirjailijahahmoihin: olen lukenut lähes kaiken hänen tunnetun tuotantonsa, enkä osaa tätä teosta korkealle arvostaa. Jos kouluarvosanalla hänen tuotantonsa arvioi 4-10, niin jonnekin kutosen tienoille tämän laittaisin.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »