Lukupiiri

Pyykki on pantu ja pysyy

• ---

  Matti Nummenpää

  2.1.2013 klo 01:26
  Teos sijoittuu Varsinais-Suomeen ja siinä ovat ensimmäistä kertaa mukana molemmat Mauri Sariolan luomat päähenkilöt rikostarkastaja Leo Olavi Susikoski sekä varatuomari Matti Viima Punkalaitumelta.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  5.1.2013 klo 19:54
  Luomuenergiaa toivottelen kaikille alkanutta vuotta varten! Emmehän paru pakkasista, Tasmanian piruilta siellä läskit sulaa yli 40 asteen helteessä.
  Tapanani on ollut etsiä Sariolan kirjojen tekstistä kirjan nimeä. Useimmiten se sieltä eteen tuleekin. En ole pätevä sanomaan, että aina ja joka kirjassa, näin toki saattaa olla.
  On keskusteltu ja kirjoiteltu siitä, mistä Mauri on noita nimiä kirjoilleen napannut. Hänhän oli hyvinkin tarkka kirjan nimen ja päällyksen suhteen. Totean mielelläni, että nimet ovat hienoja ja peilaavat lähes poikkeuksetta kirjan kokonaisuutta. Kunniaa myös kustantajalle. No, Viiman pitkä siima nyt lentää hieman kuin outo lintu...
  Osa nimiehdotuksista on saatu kavereillta, näistä olen lukenut päiväkirjoista ja seuran jäsenille suunnatusta informaatiosta. Joidenkin nimien tausta on kirjallinen laina. "Taivas kuin kerjäläisnuttu", "Niin syvä on kuin pitkäkin", "Elomme merta laiva purjehtii", "Ja sitten oli kohiseva koski", "Ne viulut vasta maksoi"....varmaan voitaisiin todeta muitakin. Yhteen palaan tuonnempana.
  Osa nimistä on sananlaskunomaisia, yleisesti keskusteluissa käytettyjä toteamuksia.
  "Rotat pois laivasta", "Joka tuulen kylvää", "Leivätön pöytä on katettu", "Aina roiskuu kun rapataan", "Pyykki on pantu ja pysyy", "Taivas yksin tietää"...
  Kimmokkeen edellä olevaan sain tästä "Pyykki on pantu ja pysyy" -sanonnasta.
  Kirjassa mainitaan asiasta. Sanonnan historiallinen ajankohta kirjassa on se, jolloin maassamme hoettiin " heil Hitler, muil Mussoliin, meil Kosola..." Varmaan Vihtori Kosola on tuota sanontaa käyttänyt tilanteeseen sopivissa yhteyksissä, esimerkiksi silloin, kun haalittiin maakunnastaan mustia umpiautoja isänmaallisiin tehtäviin.
  
  Juteltiin tuosta pyykinpanosanonnasta ja Kosolasta poikaporukassa pilkkiavannon ääressä keskisellä Pirkanmaalla. Kävi ääneen historiantutkija, joka tuntuu osaavan Suomen Sodan etu- ja takaperin. Kysyi, että pojat eivät ole sitten käyneet Kuortaneella Ruojan taistelun muistomerkillä? Pyöriteltiin siinä päätä ja silmiä koko sakki. Tohtorimme kallistaa päätä kuin varis juodessa, sulkee silmää ja alkaa lausua. "Pyykki on pantu ja pysyy / pysy lujana omalla maallas / oma maa vielä sun kuntoas kysyy..."
  Valisti meitä, että noin siellä on kirjoitettu kiveen tai kupariin, ei muistanut varmasti kumpaan. (On siinä meillä tutkija...) Tappelus on kuulemma käyty syyskuun 1. päivänä 1808. Tekstin tekijäksi tutkija tarjosi Heikki Klemettiä ja tekoajaksi vuotta 1908.
  Kun kalaa tuli laiskasti, jatkettiin jorinaa. Arveltiin, että jospa Mauri on ajellessaan poikennut tuollakin ja imaissut siitä kelpoisan ehdokkaan mustakantisen vihkonsa kirjannimivarastoon. Hänellähän oli tapana tilaisuuden salliessa hiljentää ja hiljentyä kirkkomaiden ja muistomerkkien kohdalla ja ääressä.
  Puheena olevasta kirjasta ei nyt laajemmin. Antaa keskustelun ensitsunamin kohista. Katsotaan sitten, josko meiltäkin vielä jotain siihen paluuveteen.
  Eräs porukasta muisteli, että kirja on "sellainen kuattro statsione". Kyseltiin että mitä meinaa tuo. Sanoi, että se on neljään-viiteen osaan pilkkoutuva tarina, jossa välillä ajellaan Mercedes-autolla, pitkästytetään lukija, soditaan, käydään tietysti Caravellellä ulkomaillakin, ja sitten tutkitaan ja hutkitaan mahdollista rikosta. Sanoi vielä, että kirja petrasi loppua kohden kun oltiin jo oikeusalissa ja erään tunnetun, suuren pääkaupunkilaisen päivälehden oikeussaliselostajan krapulan kehitysvaiheita seurattiin. Siinä kuulemma lukija tunsi vahvaa myötäeläntää, kun piti jännittää saako toimittajaparka sen helpottavan huurteisensa. Taisi ehtiä kaljansa kumota kun tuli kahden tunnin tauko istunnossa. Hyvin sanoi kertojamme Susikosken ja Viiman sopineen samaan saliin.
  Niin, lupasin vielä erään kirjan nimestä kysellä. Kyseessä on "amerikkalais-suomalainen yhteistoimintateos", jonka jenkkiversiossa kynttä ja hammasta esiintyy.
  Onko ehdotuksia, mistä Mauri Sariola on nappaissut nimen "Sen yli käy vain tuuli viheltäin"? En tiedä, esiintyykö nimi kirjan teksissä. Joku asiantuntija varmaan löytää ja informoi.
  Väitän, että Mauri ei ole nimeä "luonut", vaan että kyseessä on tekstilaina. Ei ole Waltari eikä Runeberg.
  Ei meistä kalakannalle vaaraksi sillä reissulla ollut. Naisjaostomme komensi ottamaan ensi kerraksi mukaan ison kalan katiskan.
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  6.1.2013 klo 16:57
  Seramblerin kysymykseen vastaus: Ainakin Yrjö Jylhän runossa: Risti
  lumessa on kohta: SEN YLI KÄY VAIN TUULI VIHELTÄIN, ei tietä näy jne.
  Yläotsikon kirjaan palaamme myöhemmin.

• ---

  nimimerkki

  T H

  7.1.2013 klo 12:09
  Pyykki on pantu ja pysyy ei ole mikään maanmittausromaani nimestään huolimatta. Maurilla kyllä oli siitäkin hommasta kokemuksia nuoruusvuosillaan.
  Myös muutamissa myöhemmissä romaaneissaan hän käsitteli tätäkin aihetta.
  Salon nykyinen kaupunki tulee kuvatuksi hyvin jo kirjan alkuvaiheilla. Alkaen
  savenharmaasta joesta päättyen Suomen pisimpään koivukujaan. Joka sivumennen sanoen johtaa Nalle Wahlroosin omistamaan Joensuun (Åminne)
  kartanoon. Se sijaitsee nykyisen Halikon Prisman kohdalla.
  Kirjan alkujuoni on hieman kömpelö ja Susikoski suorastaan hölmö toikaroides-
  saan tekokipeän nilkkansa kanssa. Vaan sitten hän joutuu yllätetyksi paikalle tulevan sotakaverinsa taholta tämän vaimon luota. Tilanne on hieman kiusallinen
  ja sitä käytetään uudelleen romaanissa Susikosken elämän kevät. Siinä tosin yllättäjä on entinen sadistinen esimies sodan ajalta.
  Molemmissa tapauksissa esilletullut vaimon ruumiillinen kuritus saa Susikosken syvän halveksunnan.
  Juoni alkaa kulkea ja niin tapahtuu se pakollinen murha tai kuolemantapaus.
  Susikoski joutuukin palaamaan taas paikalle.
  Autojakin kuvaillaan hyvin värikkäästi. Saalsteen Mossekin on yläosaltaan tuskanpunainen ja alaosaltaan vekselinvihreä. Puuttuu enää se Mossemyyjän
  kehu maksuehdoista: Karvalakki käsirahaksi ja loput kansaneläkkeestä.
  Myös polttoainemittarin puuttuminen vm. 1961 Vokswagenista käsitellään
  tarkkaan.
  Käräjäsalikuvaus on pikkutarkkaa. Alma Saalsteen valanvannominen vie
  koko sivun. Kyllä käräjäsalissa nykyisinkin Raamattu on levällään, mutta ei niitä
  sormia piplian päälle laiteta. Valan kaava kylläkin on sama kuin 1960-luvulla.
  Kirjan lopussa ratkaisun käänteet hieman liikaa minuuttipeliä. Samoin nauhurin
  käyttö piilopaikkoineen hieman epäuskottava. Itse nauhurin ulkonäkö selostettu
  hyvin. Laatikkomainen ja sen päällä kaksi nauhakiekkoa. Samannnäköisiä laitteita käytettiin vielä 1970-luvulla jopa puhelinvastaajina. Ei puhettakaan
  c- tai mikrokaseteista.
  Kokonaisuutena kirja ei ole Maurin parasta tuotantoa. Lopussa varsin kummallinen käänne on, että syyttömäksi osoittautunut vaimo jää perinnöttä?

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  7.1.2013 klo 16:40
  Samaa mieltä TH:n kanssa tuosta runositaatista. Sitä tarkoitin. Kun tiedetään Mauri Sariolan kunnioitus rintamakapteenin toimintaa ja tuotantoa kohtaan, voitaneen sanoa että "ilman varteenotettava epäilystä" laina on Kiirastuli -kokoelmasta.
  Mainitun nauhuritekniikan lisäksi kirjassa on toinen ajankohdan tekniikan rientomarssia koskeva maininta. Pitää tehdä uutinen ja "soittaa se lehden parlofoniin, kuvat on jo siihen mennessä toimitettu telefotolla". Taisipa olla eilen, 6.1. -13, sanomalehdessä 50 vuotta sitten -nimisellä palstalla ylpeä tekniikan uutinen, jossa mainostettiin uusien paikkakuntien liittämistä telefotoverkkoon. Näin se maailma kehittyy. Hienoja tuollaiset kirjallisuudesta saatavat ajankohtaisuutiset. Ettei autoissa muka ollut polttoainemittaria.....kuinka ne pärjäsivät, isoisät. Eikä ollut Flooraa... Olen ollut nöösipoikana mukana, kun otettiin tienposkesta rentunruusun varsi ja peilattiin bensatankista nestepintaa.
  
  Mukavalta, kodikkaalta tuntuu aina kun Maurin tuotannossa toistuu joku vakioelementti. On kuin vanhan kaverin tapaisi. Pitkätukkaiset nuoret siviilijolpit toivotetaan parturiin. Modernin arkkitehtuurin kubistinen uniluomus saa kyytiä. Joku arkkitehti on piirtänyt pakkilaatikon, jonka sitten puolittanut kolmiolla. Korkea puupalikka markkeeraa kellotapulia. Tulos on merkillinen sekasikiö. Kuvailtavan henkilön silmien väri pystytään Sariolan tuotannossa bongaamaan uskomattomalla tarkkuudella. Uskelassa on hämärä kappeli, jonka oviaukon täyttää mieshahmo. Hämyisessä kappelissa varjossa seisovan naisen silmien väristä mies näkee että "saattoivat olla sinivihertävät". Meikäläinen kaiketi voisi noissa olosuhteissa nähdä että silmät siinä otsan alareunassa kaiketi ovat. Jos kirjassa ei ole usein aiemminkin mainitsemaani "tyylikkäästi/hyvin leikattua pukua", olen suorastaan hölmistynyt. Nytkään ei tarvinnut.
  
  Hieno veto kirjailijalta tuo "Kalle Aaltonen" siinä vaiheessa kun tekokipeän pollarin pitää keksaista joku nimi tohtorille sanottavaksi . Se, että Sariola jättää asian niin pitkäksi aikaa lukijaa vaivaamaan, on mestarillista koukuttamista. Miksi nuori lääkäri sai sellaisen hepulin?
  Kun kertomukseen lukiessa oikein eläytyy, miettii joskus kuvattujen toimintojen motiivia. Kummeksuin sitä, miksi pakolaispappi maastossa Maudin kanssa yövyttyään "kaivoi teltan maahan". Voisi ehkä ajatella analogiaa siihen, että paiskataan ryyppylasi takankulmaan kun on rymyjuhlissa tempaistu sarkka pohjaan jonkun ison asian kunniaksi. "Tästä lasista / tässä teltassa älköön kukaan muu koskaan enää...."
  Teivas ja kirjailijan tuotannossa esiintyvä toinen iso isäntä, Peteri, muistuttavat kovasti toisiaan siinä miten nuorta, alistettua vaimoa käsitellään. TH:n maininta Susikosken suhtautumisesta asiaan on osuva. Eero Reivi ottaa asiasta myös kovasti itseensä.
  Ehkä tahatonta kielellistä komiikkaa(anteeksi, asia on vakava) näen siinä, kun Teivas testamentissaan tunnustaa "tehneensä sota-aikana suuren vääryyden eräälle Vakkuri -nimiselle henkilölle". Siis ampui selkään. Vääryyshän sekin toki on. Suurikin. Tällainen kuva minulle asiasta jäi. Totta on, mutta todistakaa, sanottiin joskus.
  Kiinnostavaksi minäkin näen tuon TH:n mainitseman perintöasian. Testamentissa ei liene nokan koputtamista, mutta vainajan Veikko-veli ja Veljesliitto eivät saane leskeä ihan helposti vaatteet veskassa valtatielle vaeltamaan. Onhan meillä porukoissa asiantuntijoita. Pankaas selittäen meitille. Sääliksi käy nuorta tohtoria. Kun ei edes sitä röntgenkonetta vielä ehtinyt...Pappikin tuhri suhteet työnantajaan..

• ---

  Matti Nummenpää

  7.1.2013 klo 17:36
  Tarkkaa tietoa on nyt saatu, Runositaattikin löytyi ihan kohdalleen. Ainoa lisäys: Kirjassa "Sen yli käy vain tuuli viheltäin" ei esiinny kyseistä lausetta eikä mitään viittaustakaan tähän Jylhän runoon. Ehkä Mauri on jättänyt tarkoituksella asian sisällyttämättä kirjaan, koska se on tehty salanimellä esko Laukko.
  
  Matti Nummenpää, intendentti, Mauri Sariola -seura

• ---

  Matti Nummenpää

  7.1.2013 klo 22:57
  Pyykissä ovat susikoski ja Viima samoissa hommissa.
  Lukupiirin etusivulla on Maurin kirjoittama omiste kirjastoneuvos Ellilälle kirjaan Lavean tien laki. Ehkä tämä on ensimmä'inen paikka kun molemmat mainitaan samassa yhteydessä.
  
  Matti Nummenpää, intendnetti, Mauri Sariola -seura

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  26.1.2013 klo 14:10
  Tässä kirjassa oli mielestäni hyvä idea juoneksi eli varsinaista murhaa ei tapahtunutkaan vaan kuoleman aiheutti vahinko. Idean jatkokehittely ja toteutus tässä kirjassa oli ehkä vähän turhan ”yksinkertainen”. Ideasta olisi voinut saada mielestäni enemmänkin irti eli Susikoski olisi voinut raapia päätään enemmänkin ongelmaa pohtiessaan. Susikosken ja Viiman tuominen samaan kirjaan ei toiminut kovin hyvin. Heidän yhteistoiminta oli kokolailla varovaista.
  
  Aikalailla samoja ajatuksia tämä teos herättää kuin aikaisemmatkin kirjoittajat ovat jo tuoneet esiin. Tämä on hiukan hajanainen teos, mutta kuitenkin kevyestä kritiikistä huolimatta ihan rentoa luettavaa ennen nukkumaan menoa.
  
  Edelleen voisin toistaa kysymyksen, oliko tuohon aikaan mahdollista, että vaimo olisi jäänyt kokonaan ilman perintöä? Olihan tuossa pettämistä tapahtunut, mutta voiko tämä olla peruste?
  

• ---

  nimimerkki

  Johanna K-H

  26.1.2013 klo 15:55
  Minusta tämä on hieno kirja. Juonen kehittely on sariolamaista eli jutustelevaa. Asiaan päästään hitaasti, mikä on hyvä asia. Huipentuma on istuva naistuomari, jolla päätä särkee koko istunnon ajan, mutta päänsärky on hävinnyt kun ei tarvinnut rakastavaisia tuomita elinkautiseen. Yhtä hyvä loppu kuin Ampiaiskesässä, jossa tuore vaimo koputtaa ilmapuntaria ja isännän kysymykseen, mitä se näyttää vaimo vastaa: "Vaihtelevaista".
  Ei silti... Kipakan rouvan tuo vähän lepsu mies sai. Ilmeisesti molemmissa tapauksissa.

• ---

  nimimerkki

  Juulia

  26.1.2013 klo 17:33
  Olen odottanut, että sariolaseuran tuomarit tai muut inspektorit selvittäisivät tuon perintöasian. Taitaa olla, että tuomarit ei vastaa mihinkään mistä ei makseta. Täytyy sitten miettiä maallikkojärjellä. Eiköpähän tuo ketku pystynyt tekemään semmoisia avioehtoja ja muita juonia, ettei perintöä tule tälle aviokiusatulle. Kun kerran pystyi laillisesti naimaan äidin ja tyttären peräkkäin. Pikkurouiva oli sitä mieltä, että pärjäävät ilmankin ja niin varmaan on. Lääkäri saa töitä mistä vaan. Onneksi ei sitä laitetta ehtinyt ostaa. Niilläkin rahoilla pystyy alkuajan rahoittamaan ja auton hinta päälle ja ukonketkulta saadut korut. Saattaa siellä kartanossa vielä jotain muutakin rouvalle kuuluvaa löytyä. Vaikka pappi on pölinänsä pölissyt, niin akateemisen tutkinnon suorittaneelle muitakin hommia löytyy. Tai siis löytyi Pyykin panemisen aikaan. Nykyään ei ole niin varmaa. Teologian maisteri pääsi varmaan opettajaksi, niin kuin hänen luojansa (siis tämä maallinen luoja) oli.

• ---

  nimimerkki

  T H

  29.1.2013 klo 19:41
  Päänsäryt muutamille päätöstä tekeville olivat taannoin arkipäivää.
  Sillä keinoinko ne hankalat sitten siirrettiin? Sukupuolesta en sano mitään.
  Pikkurouva saa ne loput rahat miten vaan haluaa. Sahasta, kartanosta,
  irtaimistosta, ym. Vaan näiden kuolemantapauksen aiheuttajien syyllisyys
  voi vaikuttaa korvauksiin. Omaisuus säilyy ja sitä riittää. Aviorikos ei riitä
  tässä tapauksessa perinnöttömyyteen.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  27.8.2017 klo 02:32
  Kannatti lukea, sittenkin. Kirja alkaa tavattoman kömpelöllä keskustelulla, niin että lukijakin tuntee itsensä vaivaantuneeksi ja eiköhän seuraavana päivänä karahda Kalle Aaltosena esiintyvän poliisimiehen MB 220 salaperäisen naisen vastaanotolle. Kun ei ollut muutakaan käsillä jatkoin lukemista ja tarina muuttuikin mielenkiintoiseksi ja alkoi temmata mukaansa, niin että ei sitä kesken voinut jättää. Jälleen kerran oli todettava, että kun lukija on kestänyt alun, niin loppu on sitäkin palkitsevampaa.

• ---

  nimimerkki

  Lukija

  28.6.2020 klo 08:24
  Hei,
  tuosta tuulesta, joka käy viheltäin. Ehkä se on alunperin kotoisin saksalaisesta laulusta. Tai erään tunnetun folklaulun Where have all the Flowers gone saksankielisestä versiosta. Sag mir wo die Blumen sind - eräs kohta kertoo Sag mir wo die Gräber (sotilaitten haudat) sind, wo sind sie geblieben - über Wüste weht der Wind.
  Englanninkielisen version tekijäksi mainitaan Pete Seeger, joka on kuulemma poiminut idean Donin kasakoiden kehtolaulusta, sanat siihen taas kirjoitti Lermontov. Hänellä ei tuossa runossa ole aron tuulta erityisesti mainittuna.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  28.6.2020 klo 16:25
  Ihan kiinnostava näkemys tuossa edellä. Hyvä, että asioita pohditaan.
  Asiaa pitäisi sijoitella aika-akseliin tarkemman selon saamiseksi. Minulla ei alan tuntemus riitä kovinkaan tarkkaan paneutumiseen.
  Pete Seegeristä tuli äsken luetuksi; kiitos edellä kirjoittaneen Lukijan. Taas tuli tietovarantoa.
  Henkilöiden vaikutusvuosista voi päätellä jotain. Milloin Seeger(s.1919) sanoitti, milloin Marlene "Sininen enkeli" saksaksi lauloi.
  Yrjö Jylhän (s.1903) runokokoelma Risti lumessa ilmestyi 1937. "Sariola-Laukon" teoksen nimi sisältyy kokoelman nimirunoon. Eräässä Jylhä-elämäkerrassa mainitaan, että "Sariola oli Jylhänsä lukenut ". Panu Rajala taitaa olla kirjan toinen tekijä. Lainaus ei ole sanatarkka, luin sen erään aikakauslehden kirja-arvostelusta.
  Edellä sanottu on toki vain "indisiotodiste" (Maurin usein kirjoissaan käyttämä ilmaus). Asiaan enemmin perehtyneet tiennevät ja kertonevat, mitä Mauri itse tai aikalaisensa ovat asiasta lausuneet.
  Ihan eri asia on tietenkin se, miten kyseinen tyylikäs ja puhutteleva ilmaus on Jylhän aivoituksissa syntynyt ja runoon riviksi asettunut.
  
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  30.6.2020 klo 08:42
  Mauri Sariola otti moniin kirjoihinsa nimet runoista tai lauluista, joko sellaisenaan tai mukaillen.
  Tällaisa ovat:
  
  Hurjan pojan koti
  Niin syvä on kuin pitkäkin
  Elomme merta laiva purjehtii
  Älä kaikista ruusuista huoli
  Ja sitten oli kohiseva koski
  Ne viulut vasta maksoi
  Sen yli käy vain tuuli viheltäin
  Taivas kuin kerjäläisnuttu
  Mene toiselle tähdelle rakastamaan
  Kalliit katkerat muistot
  Laulujen lunnaat
  
  Liäsksi on niminä tunnetuita sanonnoista tai saarnakirjoista otetut lauseet kuten "Joka tuulen kylvää" sanonnasta Joka tuulen kyvää, se myrskyn niittää.
  
  MS / Int

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  7.12.2021 klo 11:26
  Lomaileva Susikoski tutustuu Uskelan hautausmaan kappelissa nuoreen naiseen, kai hieman tykästyykin tähän ja tarjoaa tälle kyydin kotiin, joka osoittautuu komeaksi maalaiskartanoksi. Nuorta vaimoa kymmeniä vuosia vanhempi aviomies on yllättäen rikostarkastajan vanha tuttu sotavuosilta Tali-Ihantalan taisteluista - kuinkas muuten - ja myös aikamoisen ikävä persoona. Mustasukkainenkin, mutta ei aiheetta: vaimo aikoo lähteä karkuteille pitäjän nuoren apupapin kanssa, ja siitähän se soppa sitten keitetään. Rikosta tietysti kovin epäillään, mutta sellaista ei sitten lopulta todetakaan, vaikka aviomies ehtiikin kirjan kuluessa heittää henkensä.
  
  Dekkari on leppoisalla otteella kirjoitettu, ja esim. pitäjän vanha rovasti perheineen on kuvattu varsin elävästi ja jopa lämpöisesti. Juoni on suhteellisen yksinkertainen, mutta maalaiskartanon omituisen tunnelman Mauri osaa kuvata mestarillisesti. Tuo rikostarkastajaa mietityttävä outo atmosfääri vetää hänet tekaistulla lääkärinkäyntitarpeella kartanoon seuraavanakin päivänä. "Kultaiseen häkkiin" lääkärinoikeuksineen suljettu surumielinen nuori vaimo on aika mieleenpainuva hahmo. Mitään erikoisen repäisevää tai vauhdikasta ei tarinassa kuitenkaan satu missään kohdin. Rikostarkastajan henkilökuva ei tämän kertomuksen myötä juurikaan syvene, joskin esiin nousee hänen kiinnostuksensa vanhoihin hautausmaihin ja niiden muistomerkkeihin, mikä piirre taitaa esiintyä sitten myöhemmissäkin kirjoissa ainakin jossain määrin. Varsin elävästi ja hieman humoristisestikin Mauri kuvaa myös krapulaisen oikeusreportterin mielenliikkeitä - hahmossa ja tuntemuksissa on taatusti paljonkin kirjailijan omakohtaista kokemusta taustalla. Melkein tulee vetämättömän paha olo jo lukiessa... Muutoin ei tarina ole juuri huumorilla höystetty.
  
  Suuria voisi odottaa, kun Mauri marssittaa kaksi sankariaan, Susikosken ja Viiman, samaan oikeussaliin. Miehet ovat muodollisesti eri "puolilla", mutta molemmille on kuitenkin yhteistä lahjomaton totuuden etsintä, mikä ajaa heidät melkeinpä "pelaamaan yhteen". Kumpikaan ei näet ole syytetyn syyllisyydestä vakuuttunut. Valitettavasti Mauri ei jostain syystä saanut tästä kohtaamisesta loihdittua mitään vaikuttavaa episodia. Varaa olisi ollut paljon dramaattisempaan kuvaukseen. Miesten välisen suhteen hän jättää varsin etäiseksi ja värittömäksi, vaikka toteaakin näiden olevan "pintapuolisia" vanhoja tuttuja raastuvan käytäviltä. Tämä kohtaaminen taisi muuten jäädä miesten välillä ainoaksi koko Maurin tuotannossa?
  
  Sivulla 221 Mauri tavoilleen uskollisena jälleen tuo esiin halveksuntansa yksityisetsiviä kohtaan, ties monennenko kerran, ja sivulla 232 hän toteaa Viiman sanoin, että "Kun nyt lääkärit yleensäkin lienevät älyllisesti kansakunnan kermaa... toisin kuin me juristipahaset...". Taitaa tosiaan olla niin, että Maurin kirjoissa juristi voi joskus harvoin olla kelvotonkin, mutta lääkäri ei koskaan?
  
  Leppoisa, tasainen tarina, jonka kyllä ajanvietteeksi hyvinkin lukee, mutta jota ei oikein jännityskertomuksena ehkä osaa pitää. Plussaa on kieltämättä se, että tarinan päätös ei poikkeuksellisesti ole rikoksen selviäminen ja syyllisen löytyminen, vaan vahingon ja sen tahattoman aiheuttajan osoittaminen. Suuren miinuksen aiheuttaa käsittämättömän värittömästi kuvattu Susikosken ja Viiman kohtaaminen, arvosanani putoaa yksin sen vuoksi ainakin puoli numeroa ellei enemmänkin. Suoraan sanoen en ymmärrä, mitä kirjailija on ajatellut luodessaan tämän mielestäni asetelmaltaan ainutlaatuisen kohtaamisen ja sitten kuitenkin kuvatessaan sen niin mitäänsanomattomasti. Kirjan nimi sinänsä on mieleenpainuva, mutta sen suhde itse sisältöön jää mielestäni aika löyhäksi. Mieleen tulee lähinnä vain apupappi Aaltolan päätös suurestä elämänmuutoksestaan. Keskitason Susikoskea tämä on, arvosanan 7 ½ edestä.

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  18.12.2021 klo 12:14
  Susikosken sodan aikaisilla esimiehillä on huono tuuri tässä ja kuten muistamme Elämän keväässä, myös majuri von Stollenberg kokee samankaltaisen kohtalon. Rinnalla on vuosikymmeniä nuorempi vaimo, mutta niin vain henki lähtee, en kirjoita mihin, mutta vaimoa epäillään...
  
  Eikös yhdessä 1980-luvun Susikoskessa palkattu ampujaksi narkomaniaan taipuvainen lääkäri tai ainakin lääketieteen ylioppilas vai onko tämä se poikkeus, joka... Henkilölienee kuitenkin lääkärintapinen.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »