Lukupiiri

« aihelistaan

Susikosken elämän kevät


  • Matti Nummenpää

    26.4.2013 klo 14:07
    Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.
    Takasivun teksti:
    Kun Olavi Susikoski ajaa kohti keskisuomalaista lomahotellia viettämään yksinäisen miehen joulua, hän vasta odottelee joulun tunnelmaa oikein uskomatta siihen itsekään. Rikostarkastajan virka jos mikä on omiaan riisumaan liiat kuvitelmat. Mutta erämaan rauha, lomahotellin lumiset männyt ja joulupöytä virittävät Susikoskenkin mielen hyväksi, lämpimäksi ja helläksi...
    Yksinäisen miehen jouluksi Susikosken loma kuitenkaan ei jää. Vastapäiseen pöytään ilmestyy vitivalkoiseen asuun pukeutunut tumma kaunotar, joka arvoituksellisuudellaan ärsyttää. Eivätkä kysymykset lopu, kun tapanintansseissa alkaa kiihkeä romanssi, joka saa Susikosken sydämen sykkimään kuin ennen nuorena. Mutta miksi nainen välttämättä haluaa hänet kotiinsa uudenvuoden tinoja valamaan?
    Ja äkkiä Susikosken mieleen muistuu ehkä karmein hänen sotakokemuksistaan. Nyt rikostarkastaja onkin itse altavastaajan penkillä. Asiat ovat perusteellisesti solmussa ja solmu jäässä, joka ei ota sulaakseen edes Teneriffan auringossa.

  • nimimerkki

    ukkelo

    28.4.2013 klo 02:21
    Sariola olisi joutunut Hertta sarjaan jos olisi päästänyt Susikosken onnellisiin naimisiin. Läheltä muuten liippasi kun tunteet alkoivat viedä voiton rikostarkastajan järjestä. Avioliitto olisi ollut Susikoskelle yhtä tuhoisaa kuin Sherlock Holmesille tai Hercule Poirotille. Onneksemme Mauri osasi ammattinsa ja Susikoski sai seikkailla vapaana miehenä monissa myöhemmissäkin kirjoissa.

  • nimimerkki

    Matti Nummenpää

    28.4.2013 klo 21:26
    Tässä kirjassa Susikosken poikamiespäivät eivät vielä uhattuina olleet. Tavallinen lomaromanssi. Vakavampaa oli risteilyllä kirjassa Susikoski päiväntasaajalla. Siinä Leo Olavi katsoi syvälle hollannittaren silmiin paljon vakavammassa tarkoituksessa. Äkeän aviomiehen silmien alla tehtiin jo suunnitelmia tulevan elämän varalle. Se romanssi kesti kuolemaan saakka. tähän ei tosin mennyt montaa päivää.
    Kirjailija Mauri Sariola suunnitteli kyllä kirjaa, jossa Susikoski olisi avioitunut. Tämä ei koskaan ehtinyt toteutua.

  • nimimerkki

    Serambleri

    28.4.2013 klo 22:31
    Tuli tuosta Matti Nummenpään esiin tuomasta hollannittaren tapauksesta mieleen, että samanlaista juustoa taisi olla siinäkin pyydyksessä kuin on Elämän kevään muusatarjokkaassa. Jos yhtään oikein palautuu mieleeni kuva siitä uljakkaasta uimapukuisesta hollantilaisesta ristelijärouvasta, niin samoista eväistä oli rakennettu hänetkin kuin tämä Kerttu-Gertrud. Ei nyt puututa hiusten väriin, se ei taida stemmata. Oleellista on se, että anorektia ei vaivaa kumpaakaan, eivät huku patjan olkiin. Sopusuhtainen täyteläisyys, keskitettynä kevyesti Maurin usein ylistämiin kehonpaikkoihin on yhteistä molemmille. Ja mikä selän uoma! Kertusta teknisinä tietoina kirjassa mainitut 75 kiloa ja noin kaksikymmentäseitsemän ikävuotta avaavat kiinnostavia visioita tulevaisuuteen. Hyvä maku on Susikoskella, keltä lie oppinut.
    Tuntuu siltä, että on joku toinenkin kuuluisa sankaripoliisi, joka pitkään sinnitteli sinkkuna, mutta sitten "söi vanha kettukin myrkkyä". Ei siis ollut kyseessä Der Alte- kettu vaan mielessäni on Palmu. Oliko niin, että siinä (joka olisi saanut jäädä tekemättäkin) "Votkaa, komisario Palmu"- elokuvassa käsikirjoittaja oli naittanut jo eläköityneen sankarin? Anja Pohjolan kuva pyörähti jotenkin eteen...Jos on kuin muistelen, niin hyvä on maku Palmullakin.

  • nimimerkki

    Matti Nummenpää

    28.4.2013 klo 23:40
    Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.
    Kun Mauri kirjoitti elämänkevättä, hänet oli kodistaan laitettu ulkoruokintaan ja oli juuri Joutsenlammen viekossa 21. Sama viekko, mikä on kirjankin tapahtumapaikka. Numero on matkan varrella vaihtunut siten että tuli yksi numero eteen. Nythän Joutsenlampi on jo siirtynyt historiaan ja lopettanut toimintansa. Tässä viekossa oli seinätauluiksi tehtyinä tiedotus Mauri Sariolasta ja tästä kirjasta. Luonnollisesti Mauri Sariola -seuran toimesta sinne saatettu.
    Eihän se enää nykyisinä aikoina aivan niin loistokkaalta näyttänyt kuin kirjassa. Viihtyisä kuitenkin ja kirjassa oikein kuvattu.
    Jouluna perheestä erotettuna ja avioeroa odotellessa tuli Maurille jouluvieras. Naiskuvaus sopii häneenkin. Tässäkin tapauksessa hiustenväristä välittämättä.
    Onpa intendenttikin päässyt samaan viekkoon ja saman naisen kanssa siemailemaan whiskygrogia. Ei ihan kahdestaan kuitenkaan eikä viekkoon vietellen. Mauri Sariola -seuran vuosijuhla oli Joutsenlammella muutamia vuosia sitten.

  • nimimerkki

    T H

    29.4.2013 klo 06:10
    Oli se hyvä että Mauri ja Susikoski säästivät meidät noilta lapsiperheiden
    ongelmilta. Iskee korvatulehdus, on päivähoito- ja parisuhdeongelmia. Kuten
    vaikka Maria Kalliolla tai Harjunpäällä. Perhe-elämä ja poliisin työ sopivat
    huonosti yhteen.
    Tuosta Joutsenlammesta senverran: Olinhan siellä minäkin. Nimittäin vie-
    kossa 321. Mielestäni siellä oli tehty joitain huonejärjestelyitä ja remontti tie-
    tysti. Ei oikein stemmannut kirjan kuvaukseen.
    Sinänsä harmi tämä maaeutuhotellien loppuminen tai siirtyminen Lappiin.
    Kova kato on käynyt. Alkaa olla pula noista meidän kokouspaikoista. Aina-
    kin muualla kuin kaupunkien keskustoissa.

  • nimimerkki

    T H

    30.4.2013 klo 11:42
    Pitää jatkaa. Intendentti pyysi kommentteja Ahneus-teemasta. Aihe vaikea,
    vaan tässä jotain: Raamatun mukaan ahneus on kuolemansynti.
    Päätalon kirjoissa on hokema: Ahne työlle. Tarkoittaa kai jotain työhullua, tai
    Kalle Päätalon kaltaista.
    Myös tunnettu hokema: Ahne haalii töitä enemmän kuin ehtii tehdä.
    Tuota varsinaista aihetta tässä tapailen. Eli joku yrittää haalia omaisuutta juu-
    ri enemmän kuin tarpeen. On esillä useissa kirjoissa moneen kertaan.
    Perintöhommat myös esillä. Sieltähän se. Normaalia tai rikoksen kautta. On
    hieman autettua juttua, sekä vähemmän tyhmää. Hyvä tuomari (myöhemmin
    oikeusapu) auttaa asiaa.
    Mauri Sariola oli kirjoissaan hieman molemmilla puolilla. Oikeudentunto oli
    vahvana mukana kirjan teksteissä. Elikkä kohtuus.
    Tuo ahneus on aika vaikea juttu. Viisaammat kommentoitkoon.

  • nimimerkki

    ukkelo

    1.5.2013 klo 15:04
    Rikos vaatii tilaisuuden ja motivaation. Sanoisin että talousrikosten kohdalla yleisin motivaatio on ahneus, tappojen kohdalla viha ja murhien kohdalla himo. Nuo loput neljä kuolemansyntiä ylpeys, kateus, laiskuus ja ylensyönti harvoin johtavat rötöksiin. Heittäköön ensimmäisen kiven, ken näistä on vapaa.

  • nimimerkki

    Serambleri

    1.5.2013 klo 16:47
    Tuli mieleen tuosta edellä luetusta ukkelon ohjeesta....Olkoonkin, että tämä pelin sääntökohta on jo kaikille muille tuttu, mutta silti näin kansallisen työn juhlan kunniaksi vielä kerran. Hykerrytti nimittäin hemmetisti, kun kuulin miten seurakunnan veteraanien curling-kerhossa selvitetään pelin aloittaja. "Hyvät herrat, peli alkaa! Se, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven".

  • nimimerkki

    T H

    4.5.2013 klo 09:24
    Niin monikohan on kokenut tämän Joulunajan ajelun? Tarkoitan (pois kotoa)
    tunnelman? Muutamat ehkä. Mauri osasi tämänkin kuvata maantieteellisesti.
    Kuten myös jatkon myöhemmin.
    Joutsenlampi on historiaa. Nämäkin kuvaukset samoin sieltä, valitettavasti.
    Tapaninpäivän romanssi on uskottava kuvaus. Jatko oma juttunsa.
    Vaan sitten Barracuda vei pois Joutsenlammelta. Maisemat aivan löydettävis-
    sä vaikkapa Kärkisensalmen lossilta. On ylitetty, vaan nyt historiaa. Kylmä
    tuuli silloinkin.
    Loppu matkasta epäselvää. Siellä jossakin joku hieno asuinsija, jossa vanha
    totuus pitää kohdata. Se tulee aika tyrmäävänä. Sota-aika siellä taas...
    Murha tms. kuolemantapaus tapahtuu taas hetken päästä. Susikoskikin
    hetken mukana jopa epäilynä. Aikaa myöden selviää Susikosken syyttö-
    myys.
    Mukaan tietysti pitää liittää Kanarian saaret Teiden huippuineen. Matka sin-
    se selvittää osan epäselvyyksistä. Loput selviävät kotimaassa. Yllätys lopussa
    melkoinen.
    Mauri liitti tähän romaaniin paljon omaa kokemusta paikoista, tunteista, ajan-
    kohdista. Samoin matkoista. Elämän kevät oli todellista, vaikkakaan ei kevää-
    seen liittyvää.

  • nimimerkki

    Serambleri

    4.5.2013 klo 11:16
    TH toteaa, että loppumatka lossilta Gertrudin tukikohtaan on epäselvää. Näin se on nähtävä. Olin lukiessani yrittänyt seurata reittiä, ja hyväksynyt kuvauksen. Olkoon Stollenbergien linnoitus missä on. Kolkko talo kuitenkin. Mutta sitten kun kirjassa alettiin pähkiä henkilöiden reititystä kohteesta pois, piti ruveta oikein tuumiskelemaan. Arvelen, että Mauri on joko kirjoittanut perinteiseen tapaan kiireessä heittelemällä tunteja, paikkatietoja ja kilometrejä sinne sun tänne, tai sitten ajatellut meitä lukijoita kieli poskessa. Siinähän pyörittelette karttojanne!
    Kun Susikoskea kyydittiin suden suuhun Barracudalla, leimahtivat katuvalot palamaan kun Mäntän kauppalan läpi kuljettiin. "Siitä länteen parin kolmen pitäjän kautta ja lopulta halki kirkonkylän tänne". Nyt sopii ottaa kartta ja katsoa, missä suunnilleen oltaisiin.
    Susikosken "pakomatka" päätyi sitten lyhyehkön liftin jälkeen tutun inssin mökille, josta kaveri sitten heitti S:n junalle Jyväskylään. Tämä menettelee, koska emme tiedä, kuinka pitkän matkan Salonen sankariamme sinne Jyväskylään kuljetti.
    Paikannuslaitteeni alkoi antaa erroria kun kirjan lopulla selviteltiin muiden ajojen aikatauluja. Tietoja tihkuu. Gertrudin kotoa on tekstin mukaan "Helsinkiin lähes 100 kilometriä, alkuosassa noin 10 kilometriä lumista sivutietä". Kerrotaan myös, että G. pakomatkallaan ajoi Barracudan "latoon Helsinki-Lahti valtatien varteen". Kun Susikoski ja Viromäki KRP:n tiloista lähtivät ratkaisemaan suljetun huoneen arvoitusta Gertrudin kotiin, olivat he "puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen" perillä.
    Tämä monen muuttujan matkayhtälö ei toimi, jos aattona iltapäivällä on Mäntästä ajettu länteen tinaa valamaan edellä kuvatulla tavalla.
    Olen useasti aiemminkin iloinnut siitä, että Maurin kirjoja lukiessa kertyy ulottuville erilaista muuta aineistoa. Karttoja, sanakirjoja, Toivelaulut-kirjasarjaa, kasviopin hakuteoksia, Vänrikki Stool kahtena käännöksenä, Antiikin tarinat, Arto Kivimäen latina-kirjat, Seitsemää veljestä, sotahistoriaa ja -tekniikkaa unohtamatta. Ynnä muuta. Kovasti olen Kirjailijalle kiitollinen tuotannostaan saamistani virikkeistä. Symplegadejakin tulee vallankin näin kevään korvalla tähystellyksi ihan antiikkiharrastuksen nimissä. Olemme rouva S:n kanssa päättäneetkin käydä alkuperäiset laivan kannelta joskus katsomassa. Ilmoitan sitten.

    Ihan toinen juttu vielä. Kirjallisuus- ja sitaattivalveutunut keskustelukunta varmaan auttaa nyt. Tuntuu jotenkin tutulta, mutta samalla usvaiselta kirjan loppupuolella esiintyvä Viromäen siteeraus. "Katsotaanpa, millaiseksi katti sen nahan repii". Kertokaapa kun osaatte tuon sitaatin taustasta. En suostu uskomaan, että olisi kyse vain kisulille, "katille" annetusta kaniininnahkaisesta virikemöttyrästä. Epämääräinen tunne viittaa paremminkin C S Foresterin ja sotalaivaupseeri Hornblowerin suuntaan.
    Pitää kuulemma lopettaa näpytys ja mennä oksasilppurille.

  • nimimerkki

    Matti Nummenpää

    4.5.2013 klo 14:28
    Sananlaskuhan tuo ainakin on. Siis se kattisitaatti. Kuusjoella sanottiin: "Saa nyt nähdä, miks katti sen nahan repii." Käytetään tilanteessa, kun ei olla varmoja asiasta. (Sananlaskut, SKS, 1984)
    Maurille varmasti sanonta on tuttu jo lapsuudesta ja myöhemmiltäkin ajoilta.
    Matti Nummenpää

  • nimimerkki

    T H

    4.5.2013 klo 17:13
    Hieman on kirjailijan vapautta Barracudan reitissä Kärkistensalmen jälkeen.
    Vaan tietysti hieno auto! Matka sinänsä hieman vaivalloinen noin henkisesti.
    Ainakin Susikoskelle.
    Meilläpäin tuo katti/kissa juttu meni näin sanatarkasti: Saas nähdä, miten
    se kissa villat repii.? Muuta linkkiä en tiedä. Vaan nyt pihalle vielä hommiin.

  • nimimerkki

    Serambleri

    4.5.2013 klo 21:09
    Edellä on mainittu kirjan loppuratkaisua yllättäväksi. Yhdyn kyllä näkemykseen. Koska jollain piiriläisellä on vielä kirja kesken, en puutu yllärin sisältöön vaan ainoastaan totean, että vastaavaa on tapahtunut Maurin tuotannossa muuallakin. En kykene sanomaan ennen vai jälkeen Elämän kevään. Tuotannon oikeat tuntijat kertonevat meille. Risteilyllä ollaan, ei kuitenkaan juuri nyt merellä, vaan satama-alueella. Suomalainen henkilö kuolee salaperäisissä olosuhteissa, vakuutusrahoista on muistaakseni kysymys. Ratkaisu on synkronissa Stollenbergin tapauksen kanssa. Susikoski hoitaa homman Interpol-kavereiden avulla.
    Pirkanmaan Pihlajanmarjaviiniseurassa on eräs ulkomaillakin käynyt jäsen. Hän aprikoi laajaan lukemukseensa perustuen, että kansainvälisessä dekkarikirjallisuudessa on vastaavaa hieman suljetun huoneen arvoituksen tyyppistä ratkaisua käytetty laveammaltikin.
    Jäsenemme kanafarmari alkoi miettiä, onko muna vai kana/Mauri vai Jokumuu/ keksinyt ratkaisun ensin. Jätettiin ottamatta käsittelyyn tuo kansalaisepäilys, kun piti ruveta peliä katsomaan ja todettiin pitävän näytön hankkiminen turhan työlääksi. Sekin kun on vielä ratkaisematta munako vai kanako ensin oli.
    Tämän kirjan finaaliin sopii Kirjailijan laatima ratkaisu vallan mainiosti. Lukijalle jää tasapainoinen tuntu. Näihän sen piti mennäkin. Kaikille ansionsa mukaan. Miten ne kravattihenkilöt nykyään sanovat, olisiko tuo lopputulos sellainen win-win tilanne?



  • nimimerkki

    Jarmo

    5.5.2013 klo 09:16
    Tämä on minulle erikoinen kirja. Se on mielestäni nidottu kasaan hiukan irrallisista palasista vaikkakin sinänsä ihan tyylikkään sujuvasti Mauri tapaan.

    Hiukan minua ihmetyttää tuo Susikosken romanssi. Kun suhde ns. lähtee etenemään Tapanin tanssien jälkeen, on minusta havaittavissa tiettyä väkinäisyyttä. Tässä suhteessa naimisissa olevaan naiseen edetään ”muodollisesti” eikä toiminnassa ylitetä tiettyjä ”rajoja”. Tuolloin puristutaan toisia vasten vaatteet yllä päiväpeiton päällä. Liian innokkaalle kädelle Kertun toimesta huomautetaan, että ”No, mutta…”. Samaten kun järkevä poliisimies päättää lähteä uudenvuoden viettoon tämän naisen kanssa hänen kotiinsa, tuntuu se aika rohkealta valinnalta. Tosin Kärkisten lossilla kylmä tuuli meinaa puhaltaa järkeä Susikosken pään sisään, muta matka jatkuu. Aikamoinen sattuma on myös se, että kartanossa sattuu sitten vastaan tulemaan vanha sotakaveri, johon liittyy nämä ikävät muistot. Kanarian saaren kierroskin on aika erikoinen lenkki Joutsenlammen joulutunnelmien jälkeen. Teideltä palataan Suomeen. Kertun tunnustus, että hän oikeasti rakastui Susikoskeen, on myös varsin vaikea uskoa, koska Kertulla oli samaan aikaan huima suunnitelma menossa karkumatkan järjestämisessä ja ”altavastaajan” löytämiseksi. Toki tässä yhteydessä voi myös kysyä, olisiko Kertun ja hänen ystävänsä ollut parempi vain karata maailmalle hänen miehensä ollessa matkoilla ilman näitä erityisiä juonia. No joo… ja lopuksi kirjan ratkaisuun edetään nopeasti muutaman sivun aikana.

    Vielä pitää sanoa, että aina Mauri Sariolalle tärkeistä kansikuvista puhuttaessa, minusta alkuperäisen painoksen kansi on varsin outo. Onkohan Mauri kommentoinut sitä millään tavalla?

    Jotta en kuulostaisi liian negatiiviselta, minulle tulee mieleen kolme erityisesti mieleen jäänyttä asiaa tästä kirjasta. Matka Joutsenlammelle ja joulun vieton kuvaus siellä on erittäin hienosti ja tunnelmallisesti kirjoitettu. Epäily Susikosken osallisuudesta murhaan oli myös hyvä idea ja lisäksi yllättävä loppuratkaisu upeasti keksitty. Joskus tulee mieleen, että jospa Mauri olisi näistä aineksista kehitellyt vain Keski-Suomeen ja Joutsenlammen ympäristöön sijoittuvan ”kiinteämmän” ja perinteisemmän poliisiromaanin.

    No toki pitää muistaa, että eihän näitä kirjoja pidä lukea liian tarkasti ja otsa rypyssä. Antaa Maurin tarinan edetä ja yllättävienkin tapahtumien tullaa vastaan. Pääasia, että tekstin parissa viihtyy…

    Päiväkirjasta on myös ihan mielenkiintoista lukaista Maurin elämän kuviot kirjan tekohetkellä. Tulevat Teiden huipun tapahtumat taisivat olla jo Maurilla vahvasti mielessä.

  • nimimerkki

    T H

    5.5.2013 klo 10:29
    Seramblerin tarkoittama kirja lienee Elomme merta laiva purjehtii 1966. Tästä
    kirjasta on aiemminkin keskusteltu palstallamme.
    Kysymyksessä on Välimeren risteily joka päättyy Genovan satamassa mur-
    haan. Näin ainakin aluksi luullaan. Pääosia esittävät arkkitehti Saukonsuo ja
    Mansikkalan uusrikas pariskunta. Susikoski tarvitaan mukaan kirjan yllättävää
    loppuratkaisua selvitettäessä.
    Samantapainen hankala murha selvitettäväksi on myös kirjassa Susikosken
    vaikein juttu 1967. Henkilöitä katoaa ja kuolee ja loppuratkaisu on vähintään-
    kin yllättävä kuten aina hyvässä dekkarissa. Vakuutuksista ja korvauksista
    löytyy usein motiivi näihin tekoihin.

  • nimimerkki

    Matti Nummenpää

    5.5.2013 klo 10:41
    Lukitun huoneen arvoitus on yleisesti käytetty dekkarikirjallisuuden laji. Ensimmäinen lajissaan on 1841 ilmestynyt Edgar Allan Poen The Murders in tje Rue Morgue. Robert Adey ( Locked room murders and other impossible crimes, London; Ferret 1979) esittää suljetun tilan arvoituksen keksijäksi irlantilaista J. Sheridan Le Fanua, joka 1838 julkaisi tarinan A. Passage in the Secret History of an Iris Countess. Alan parhaana Adey pitää John Dickson Carria (1906-1977). Hänen esikoisromaaninsa oli It walks by night 1930. Suom. Hän kulkee öisin 1947. Ellery Queen - serkukset Manfred B. Lee ja Frederic Dannay loi kirjassa The Chinese Orange Mystery 1934 täydellisen ongelman. Tässä murha-ase katoaa urheilukentällä, jossa kaikki on huolella tutkittu. Ase oli kätketty esiintyvän hevosen suuhun.
    Agatha Christie on tehnyt useita suljetun tilan arvoitukseen liittyviä romaaneja. Näistä viimeisin on Esirippu, suomeksi ilmestynyt 1976. Agathan paras suljetun tilan romaani ei olekaan Kymmenen pientä neekeripoikaa, Vaan Simeon Leen testamentti. (Hercule Poirot's Christmas 1953) Siis jouluun sijoittuva, kuten Elämän kevät.
    Adeyn tutkimuksessa ainoa suomalainen lukitun huoneen arvoitus on Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin?.
    Lähde: Kai Ekholm - Jukka Parkkinen: Pidättekö dekkareista,Kirjastopalvelu 1985
    Matti Nummenpää, intendentti, Mauri Sariola -seura

  • Matti Nummenpää

    5.5.2013 klo 10:51
    Mestari Arto Paasilinna on myös ottanut kantaa käsiteltävään teokseen. Lainasin kirjan hänelle matkalukemiseksi lomamatkalle näihin maisemiin vuonna 2003. Kirjailijan kiitoskirjeen laitoin Lukupiirin etusivulle. Hänen mainitsemansa oma "kirjasensa" on Kymmenen riivinrautaa.

    Matti Nummenpää
    intendentti Mauri Sariola -seura ry

  • nimimerkki

    Timo K.

    7.5.2013 klo 13:19
    Minua kirjassa ihmetyttää se, miten Susikoski menettelee poistuessaan Stollenbergien talosta. Arvon rikostarkastajalla on nimittäin siinä vaiheessa varsin hyvät perusteet olettaa, että taloon jäänyt (tai ainakin niin siinä vaiheessa vielä luultiin) rouva - Susikosken ihastuksen kohde - tulee joutumaan fyysisen kurituksen kohteeksi. Mitä tekee Susikoski pelastaakseen tilanteen? Painelee raivoissaan saunomaan ja pilkille insinööriystävänsä mökille.

    Muutoin teoksessa huomio kiinnittyy tiettyihin enemmän tai vähemmän vakiona toistuviin kaavoihin:

    - Kun yleensä kirjoissa sankari sytyttää savukkeen, Susikoski sytyttää vähintään kerran kirjassa tietyn merkkisen savukkeen. Tässä kirjassa hän polttaa alussa Barres-merkkiä. Yleensä Susikoski sytyttää Coltin mutta ainakin jossakin kirjassa myös Marlboron, kilpailevan valmistajan tuotteen. Olisi mielenkiintoista tietää, oliko kirjailijalla tupakkatehtaiden kanssa sopimuksia.

    - Susikoski on kaikkialla hyvin tunnettu ja hotellin portieerikin puhuttelee häntä heti herra rikostarkastajaksi.

    - Useammassa kirjassa Susikoski tekee sinunkaupat jonkin nuoremman poliisimiehen kanssa ("Sano Olaviksi vain") saaden nuoremman kollegan punastumaan mielihyvästä. Tarkoituksena lienee korostaa rikostarkastajan rentoa toverillisuutta, mutta aina tilanne välittyy lukijalle suunnilleen samanlaisena kuin jos paavi tekisi sinunkaupat mökin mummon kanssa.

    Kaikesta huolimatta tämäkin on loistava kirja kuten muutkin Susikoski-kirjat. Lukija saa aina sitä, mitä odottaa. Eikä pety.

    Muutaman vuoden päästä jaksaa tämänkin lukea taas uudelleen.

  • nimimerkki

    Hamonen

    7.5.2013 klo 20:32
    Tässä tarinassa on jotain 50-luvun Playboy stailia. Kerttu (tämä nimen valinta kyllä yllättää - kolkko nimi tarkoituksella?) kävelee viekkoon avopäin, vain turkki harteille heitettynä. Kertun hiuksissa oli vielä lumihiutaleita ja niitä kimalteli silmäripsissäkin (tässä kohtaa Marilyn elokuvat kalpenevat - eipä ole silmäripsissä kimaltelevia lumihiutaleita niissä näkynyt, mutta Sariolallapa niitä on). Yleiskuvauksena Kertusta todetaan, että hän vaikuttaa yllättävän (tämän "yllättävän" sanan olisin Sariolana jättänyt pois - varsinkin, jos on vaarana, että tarinan nainen lukee käsikirjoituksen) tyttömäiseltä ja sen jälkeen kuvataan hänen asunsa hyvin tarkkaan. Loppukaneettina maininta "..se levisi röyhelöiseksi pikku hamoseksi". Jestas minkälainen ilmestys turkkeine, lumihiutaleineen ja röyhelöineen!
    Nyt tämän tyyppinen naisen kuvaus naurattaa, mutta ei naurattanut kirjan ilmestymisen aikoihin. Tuon tyyppinen, esineellistävä suhtautuminen naisiin oli enemmän kuin maan tapa. Sariolaa lukemalla saa halutessaan palautettua mieleen sen aikakauden (lähinnä 50-luku ja 60-luvun alkupuoli) naisihanteet.

  • nimimerkki

    Serambleri

    8.5.2013 klo 11:21
    Äläpä Hamonen vielä säikähdä! Luin analyysisi hieman toisin kuin pitkäaikainen palstakaveri. Haluaisin, että mielipidevälit suunnastani säilyisivät Teihin molempiin. Kovasti tervetuloa porukkaan puolestani!
    Luin näkemyksesi pirteänä yksityiskohtiin pureutuvana analyysinä, eräänlaisena uudentyyppisenä zoomauksena naisen pukeutumisen kuvaukseen. Itse ukkoväkeen kuuluvana olen toistaiseksi lukenut Maurin naisvaatetuskuvauksia ehkä liiankin perinteisellä tavalla.
    Asiassa olen erottanut kaksi motiivia. Ensimmäinen on kuvaustarkoitus jolla fokusoidaan lukijalle enemminkin mitä ja miten painopisteytettynä siellä vaatetuksen sisällä on, mistä on kangasta enimmin säästetty. Missä kiristää, myötäilee, paljastaa jne. Toki tässä yhteydessä on jouduttu puuttumaan materiaalien ylimaallisen hienoon laatuun, säihkyvyyteen ja leikkauksen aistikkuuteen tai sen puuttumiseen.
    Toinen naisvaatetuksen kuvaustarkoitus on luoda(yleensä kielteistä) kuvaa henkilöstä itsestään. Esimerkkinä erään maalaisvallesmannin sala(julki?)rakas, joka ikkaunaverholla annetun merkin saatuaan "heittää parhaat päälle" ja vintsuaa hengästyneenä savipellon poikki herraansa palvelemaan. Tämän naisen pukeutumista kuvatessaan Kirjailija on antanut antipatia-annostelijan olla holjassa asennossa. Näitä esimerkkejä voisi hakea enemminkin, mutta "kun tämä tuli nyt niin äkkiä".....
    Kuvauksesi viekon ovella koputtelevasta Kertusta meni itselläni niin rutiiniluvulla, että vasta kommenttisi luettuani havahduin. Olihan siellä niitä lumihiutaleita ja "jotenkin kuvattu pikku hamonen". Tuollainen meni vain miesjuntturalta ohi koskettelematta sen herkempiä sielun osia. Jatkoin vain lukemista ajatellen, että (nyt se kirjan lopun sitaatti) "katsotaanpa, millaiseksi katti sen nahan repii". No, tiukassahan olivat röyhelöt Kertun ympärillä. Lumihiutaleet sentään varmaan sulivat illan mittaan.
    Onhan kirjassa Kertun pukeutumista kuvattu paljonkin jo ennen tätä viekon ovella-kohtausta. Jotenkin tulee mieleen valkoinen enkelihahmo , jossa K ensi kerran purjehtii Susikosken nähtäville. Sitten seurasi kai jotain tiukkoja jumppereita ym.
    Miesten vaatetuksen kuvaukseen olemme palstalla useasti kiinnittäneet yksityiskohtaisempaa huomiota. Pukujen istuvuus, kangaslaadut, rohkeat värit, pilkkuja harmaalla, jopa ruudullista kuosia, vihreät tai ruskeat solmiot, taskuliinat jne ovat saaneet Maurilta aina runsaasti rivitilaa.
    Mukavaa, kun otit asian naisnäkökulmasta esille. Edellinen ei sitten sisällä oletustani edustamastasi kromosomiyhdistelmästä.
    Ai niin, se Marilyn, ja ne lumihiutaleet. Jos ovat edes yrittäneet, niin ei ainakaan oikealla lumella olisi toiminut. Sen verran Piukat ja kuumat paikat filmintekijöillä varmaan olivat.
    Pukuillaan!

  • Matti Nummenpää

    8.5.2013 klo 11:59
    Leo Olavi Susikoski polttaa uransa alkuaikoina piippua. Piipputupakkana Prince Albert. Myöhemmin ainakin North Statea, mentholisavukkeita ja Marlboroa. Ulkomailla satunnaisesti paikallisia savukkeita, kuten tässäkin kirjassa. Sitten myöhemmin vakituisesti Colt -savukkeita.
    Sopimukseen tämä perustui. Mauri ja Tuulakin saivat tupakkansa ja rahallinenkin, kirjallinen sopimus oli. Tämä ilmenee päiväkirjoista.

    Matti Nummenpää, intendentti

  • nimimerkki

    Juha Kautto

    8.5.2013 klo 17:25
    Tapasin viime syksynä Keravalla henkilön joka kertoi kirjoittaneensa aikanaan Rettigin ja Mauri Sariolan välisen sopimuksen missä sovittiin, että "Susikoski polttaa Colt -savukkeita. Mainitaan luontevasti 3-4 kertaa kirjassa". Tästä Rettig maksoi vuosikorvauksen. Merkittävää oli, että sopimukseen oli kertojan mukaan myös merkitty, että tämä pätee myös Esko Laukon nimellä kirjoitettuihin kirjoihin. Ajankohta siis lienee siellä 1960-1970 luvuilla.

  • nimimerkki

    Serambleri

    8.5.2013 klo 19:12
    Kun tupakointi on nykyään pantu niin ahtaalle, niin jyrsinpä minäkin vielä aihetta kuin tupakkalakkolainen tyhjää piippuaan. Kun kertailin "Elämänkevättä", kiinnitin huomiota siihen, että korkean esimiehen esimerkki voi johtaa turmion tielle. Susikoski ja Viromäki ovat menneet Stollenbergin talolle meininkinä vainuta murhaajan jälkiä. Tilanne kiristyy. Hermann on hurjana. Susikoski pahee sauhuiksi ja tarjoaa Viromäelle. Kiitos, en polta, tokaisee tuo. Susikoski muisti asian laidan kyllä jo automatkalta, mutta kunhan vain jotain pusatakseen vetkutteli asian kanssa. Siinä ohessa sitten raivoava everstiluutnanttikin vähän rauhoittui.
    Kun kierousvyyhti sitten kirjan lopulla alkaa olla mapittamista vaille, istuvat Sk ja Viromäki S:n huoneessa tuumiskelemassa kuka teki mitä vai tekikö kukaan oikeastaan mitään. Tässä vaiheessa Viromäki nostaa jalan toisen polvelle ja sytyttää savukkeen!
    Pani siis tupakaksi esimiehen virkahuoneessa noin vain, lupaa kysymättä, ilman että toinen olisi edes tarjonnut. Niin vain oli aiemmin raitis mies tupakkatavan omaksunut. Mitähän Viromäen äiti olisi sanonut? "Sen Susikosken syytä kaikki, kyllä minä sitä sanoin, täysi uuspeili koko mies..."
    Mahdollinen lukija tietysti muistaa, mitä marsalkka Mannerheim vastasi kun joku korkea-arvoinen vieras(ulkomaalainen sotaherra/poliitikko, henkilö vaihtelee kertojasta riippuen) kysyi Marskin pöydässä istuessaan, että "häiritseekö, jos poltan?" Joku saa mielihyvin kertoa vastauksen. Tietysti kelpaa myös hyvä ehdotus. Mitä Mannerheim olisi voinut sanoa...
    Mutta poltellaan vaan, kanssaeläjät huomioiden.
    "Miss sauhutellaan, siell on rauhan ala/ suuss ilkimysten sikaari ei pala" ja sama saksaksi. Taisi olla Goethen irvailua?

  • nimimerkki

    Jarmo

    9.5.2013 klo 12:00
    Hamonen nosti ihan mielenkiintoisen naisasian esille. Sariolan kirjoja lukiessa näin vuonna 2013 on havaittavissa hiukan poikkeavaa maailmankuvaa Maurin kirjojen todellisuuden ja nykymaailman välillä.

    Osaisiko kukaan valaista sitä asiaa, että poikkesiko Mauri kirjojen maailma silloin yleisesti vallitsevasta käsityksestä ja jos poikkesi, mitkä ovat erityisen Maurin omia painotuksia naismaailman suhteen?

    Kun Maurin kirjoja lukee, niin mieleen tulee ainakin muutamia havaintoja:
    - Naisia puhutellaan etunimellä, miehiä sukunimellä. ”Susikoski sanoi Kertulle” kuulostaa aika normaalilta. Mutta kun sanotan esim., että ”Olavi totesi von Stollenbergille” niin jopas kuulostaa oudolta naisista puhuttaessa :-)
    - Maurin kuva idyllisestä perhe-elämästä taitaa olla se, että mies käy töissä ja nainen hoitaa kodin ja lapset. Paidat pitää olla puhtaita ja silitettyjä sekä lapset kammattuja. Ruoka pitää olla pöydässä miehen tullessa töistä. Sikari ja konjakkikin maistuvat ehkä sitten ruuan päälle ja ”aviolliset velvollisuudet” hoidetaan mukavasti jossain välissä. Naisen ei pidä myöskään puuttua liikaa miehisiin askareisiin.
    - Jos mies sattuu avioliiton aikana hiukan lentämään kukasta kukkaan, se ei ole kovinkaan tuomittavaa. Naisen sortuessa tähän, tuomio on paljon raskauttavampi.
    - Ilkeitä ja pahansuopia ex-vaimoja esiintyy aika usein kirjoissa.
    - Korkeasti koulutettuja perheellisiä naisia ei taida tulla ainakaan kovin useasti vastaan. Lapsettomiin naislääkäreihin on kyllä törmätty muutaman kerran.
    - Ison pirtin nurkassa olevan lieden ääressä seisova puhtoinen hameeseen pukeutunut siveä talon tytär on kaunis näky.
    - ja niin edelleen…

    Ilmeisesti Mauri ei kuitenkaan pitänyt itseään mitenkään huonona ihmisenä naisten suhteen vaan mitä parhaimpana naisia arvostavana miehenä.

  • nimimerkki

    Serambleri

    9.5.2013 klo 16:46
    Tuollainen Jarmon esittämä yleiskuva todella syntyy. Pitäisi ottaa aikaa ja kerrata sopiva osa tuotantoa mielipiteen tueksi. Autotallin siivous tässä vaan on pitkittynyt... Tokkopa suuria yllätyksiä edellä kirjoitettuun kuitenkaan ilmenisi.
    Tuli mieleen, että YLE on viime vuosina tarjonnut ja vieläkin esittää toisen taiteenlajin läpileikkausta meille ajan naiskysymystä käsitteleville vertailupohjaksi. Tarkoitan viisi kertaa viikossa esitettävää kotimaista elokuvaa 1940-1950 luvulta.(Mistä niitä riittääkin?)
    Mahtaisiko sieltä löytyä yhtenevyyksiä Maurin kirjoissa oleviin henkilökuvauksiin ja henkilöiden välisten suhteiden kuvaukseen? Mitä tässä tyhjää kyselen, löytyyhän sieltä.
    Jäin miettimään tuota J:n mainitsemaa korkeasti koulutettua perheellistä naista. Tuntumaksi jää, että "itsellistä, kirjassa avainhenkilöasemassa olevaa" sellaista ei tule mieleen. Yritän sanoa sitä että kartanon rouva voi toki olla (mieluusti taiteen) maisteri, mutta hänen asemansa kirjassa jää kuitenkin herra paronin ja komean, mutta konnamaisen tilanhoitajan varjoon. Onhan Irene Peterikin "vallan agronomi", kuten herransa kehaisee, mutta silti nainen vaietkoon seurakunnassa.
    Toinen pohdinnan väärti kysymys on Jarmon tekstin lopussa. Millaisena ihmisenä Mauri itseään naisten suhteen piti? Kiinnostunut hän naisista oli ihan laudatur -tasolla. Haluaisin myös uskoa, että Mauri piti itseään ihan kelvollisena seuramiehenä. Pukeutui kunnolla, hallitsi käytöstavat, osasi keskustella, ei pihistellyt kun viulut soivat ja kristallit kimalsivat, vei valssissa kuin mestari.... Arvostustahan se on jos mikään. Tuotannostaan voi arvioida, että hän arvosti naista, useita ja usein, arvostuksen perusteet toki vaihtelivat kuten luonnollista on. Kirjallisen ilmaisun tulkinta on tietysti vähän epävarmaa ja hetteikköihin johtavaa, mutta jotain osviittaa antanee Kertarutinassa oleva päivämäärällä 20.12.68 tehty merkintä.

  • nimimerkki

    ukkelo

    11.5.2013 klo 08:32
    Serambleri palautti mukavasti suomalaiset kultakauden elokuvat mieleeni. Niitä on totisesti piisannut. Tauno Palon olisin halunnut Susikosken rooliin jos Tuntematon ystävä olisi tehty 1940 - 1950 luvulla. Samalla vakuuttavuudella olisi TP tehnyt senkin roolin kuten vaikkapa Niskavuoren Aarnena, majuri Sarastienä Tuntemattomassa sotilaassa tai isäntärenkinä Hilja maitotytössä. Jos vielä Sariola olisi itse tehnyt käsikirjoituksen ja Edvin Laine ohjannut, kolmea Oscaria olisi ollut lupa odottaa.

  • nimimerkki

    ukkelo

    12.5.2013 klo 00:52
    UKK (Urho Kaleva Kekkonen) President of Finland 1956 – 1981, still dividing opinions. The most hated and loved politician in the history of Finland, wielding more power than any of his predecessors and successors. Sorry tämä oli tarkoitettu Washington Postiin.

    Jotenkin on jäänyt kytemään tuo tapaus jossa seuramme intendentti poisti nimimerkki T H:n kirjoituksen. Kommentoin tapausta niin että parhaimmillakin nyrkkeilijöillä sattuu isku joskus osumaan vyötärön alapuolelle. Täällähän paitsi saa, myös tulee kirjoittaa täysin vapautuneesti ja toivon että tähän malliin keskustelu jatkuu. En tässä malta olla lainaamatta Sariolaa joka jälleen kerran hävittyään shakissa Usko Santavuorelle totesi että viikate osui väärälle puolelle pöytää kun edellinen vastustaja kuoli kesken pelin.

    Jokaisella seuralla on primus motorinsa. Wagner seurassa tehtävää hoitaa Peter Häggblom ja Sariola seurassa Matti Nummenpää. Huippuja molemmat!

  • nimimerkki

    Serambleri

    12.5.2013 klo 11:48
    On paitsi äitien, myös suuren suomalaisen rahamiehen päivä. Puhutaan siis rahastakin välillä.
    Kankean keskustelua vielä kirjan suuntaan. Olemme usein todenneet, että ajankuvaa tulee tulvimalla, kun Sariolaa lukee. Otan aiheeksi Elämänkeväässä monesti esille tulevan rahan ostovoiman. Mukavia muistikuvia tulee useita, ai noinko se oli...Elettiin siis vuodenvaihdetta 1968-69.
    Bensiiniä sai 67 penniä litra. Nastoitettu talvirengassarja alle asennettuna maksoi 600 markkaa(tämä tieto taitaa kyllä olla Kertarutinassa) Tästä tulee tosin 30% alennus, jonka Lions-veli antaa.
    Joutsenlammen parkkipaikalla ei ole mitään ihan turhaa kulkupeliä, "tuskin yhtään alle 15 000 markan". Ne ovat olleet ihan oivia autoja, sillä tavallisen tähtiperä-Cortinan sai tuolloin alle kympin.
    Susikoski saa työnantajaltaan korvausta kadotetusta vapaa-ajasta vähän yli 2000 markkaa kuussa. A 27 on kovan luokan palkka herra Valtion listoilla, sen jälkeenhän pian oltiinkin jo B-luokkalaisia.
    Stollenbergin talon rakennuskustannukseksi Susikoski arvioi 200 000 markkaa. Taloa kuvataan kirjassa useaan otteeseen, ja suunta on se että mikään turha kämppä ei ole kysessä. Tontti ja irtaimisto sitten vielä toki erikseen.
    Viikko Teneriffalla matkatoimiston seuramatkana maksaa 600. Hinta on "edullinen" koska edestakainen lento vuorokoneella maksaisi kaksi tonnia. Mielenkiintoinen vertailu on tuo lomamatkan ja Volkkarin talvirenkaiden samanhintaisuus. Nykyään ei talvirengassarjan hinnalla viikkoa Puerto de la Cruzissa katetussa tilassa vietetä.
    Ulkomaanrahaakin käsitellään. Pyrähdys lentsikalla varmaan Los Rodeoksen kentältä Lanzarotelle ja takaisin teki 1200 pesetaa. Ken sitten muistaa vaihtokursseja noilta vuosilta? Arka veikkaus on se, että kymmenellä markalla olisi saanut noin 100 pesetaa, siis Susikosken lentokeikka olisi ollut runsaan 100 markan hintainen.
    Sehän oli sitä aikaa kun kuorossa veisattiin "nää on suuret suomalaiset seiväsmatkat..", eikä mikään tuntunut maksavan mitään, ainakaan loppuillasta.
    Se jäi epäselväksi, kuinka hirveän kallista se pöytään kannettu viski siellä Teiden juurella oikein oli.
    Helpottui pohdinta. Kertarutinassa selviää, että aikamiehen päiväannos eli iso Ballantines maksoi marraskuussa -68 "135 pesetaa eli 10 Smk, kotimaassa 4 kertaa enemmän". Halpeni siis hieman se Susikosken lentokeikkakin.
    En malttanut olla laskematta, että edellä olevan tiedon perusteella sai Suomessa ison Ballantines-viskin hinnalla 60 litraa bensiiniä.

  • nimimerkki

    Inkeri J

    18.5.2013 klo 18:24
    Iltapäivällä tuli mahdollisuus heittäytyä riippumattoon lukemaan Susikosken elämän kevättä. Nykyisin, kun miehet käyttävät paljon taskuliinaa, jota Sariola kutsuu rintataskunenäliinaksi, oli hauskaa lukea Susikosken käsitykset siitä mitä liinan asettelu kertoo kantajastaan. Susikosken liinasta jäi vain kapea valkoinen reunus. Keikarimaiset herrasmiehet käyttävät kulmikkaaksi taivutettua muotoa. Ja perkeleenmoisiksi snobeiksi tai käytettyjen autojen kauppiaiksi luonnehdittiin niitä, jotka jättivät rintataskunenäliinan näkyviin röyhelömäisesti poimuilevina. Nykyisin taitaisi valtaosa liinan käyttäjistä kuulua viimeksimainittuun ryhmään :)

  • nimimerkki

    Serambleri

    20.5.2013 klo 21:06
    Kovasti tervetullut ja ilahduttava asia on tämä "riippumattoilmiö", jatkoa sille!. Siis se,että tutusta tekstistä joku onnistuu poimimaan pienen, puhuttelevan yksityiskohdan. Tässä onkin vaatetus kantajineen ollut palstalla esillä muutenkin kuin sen jo kliseisen "hyvin tai aistikkaasti leikatun puvun" kautta. Onkin viime aikoina ollut lukemisen painopiste vähän poikamaisessa touhussa, on vaan ajettu Buickilla ja Packardilla, ihailtu lantion linjaa, kaivettu aitan seinästä lintupyssyn luoteja, teljetty tutkija koulun vinttikammariin ja tuikattu talo tuleen...perin poikamaista touhua siis.
    Lyödään siis vielä pukulöylyä lisää kun sauna on lämmin.
    Pidin oivallisena keksintönä kirjan kohtausta, jossa Susikoski Stollenberg-susien suusta selvittyään hipsii perin siistinä poikana työpaikalleen. Taatusti posket sileänä ja tukka suittuna. Ei tiedä salskea sankari mikä odottaa. Jokainen vastaantulija huikkaa että heti pomon puheille! Poliisineuvos on kuin raivoisa taisteluhärkä, ratsumiesten iskemät kipeästi pistävät piikit vartavuotavassa selässä, kuopii maata ja sylkee tulta, on kaikenkaikkiaan valmis seivästämään, surmaamaan ja jokeen heittämään Susikosken, joka tyynen viileänä, jäntevänä ja solakkana seisoo ja taitoisan matadorin lailla odottaa, mitä hyökkääjä tekee.
    Lukijalta hengitys on jo pysähtynyt.
    Mitä tekee Mauri Sariola? Tekee aika peijakkaanmoisen tempun.
    Mauri alkaa kuvailla taisteluparin ulkomuotoa ja eritoten pukeutumista!
    Harmi kyllä sitä taskuliinaa ei erikseen mainita, mutta Susikosken edustava asu, sen sopivuus, koostumus, kangaslaatu, paita, solmion rohkeus, jopa sukkien väri ja kenkien kiilto tulee piirretyksi. Poliisineuvos sitävastoin....paidankauluksen kulmat käppyrässä, solmiokin kuin manillaköyden solmu! Siitäs sait, niin poliisineuvos kuin oletkin, kun ryhdyit sankarille räyhäämään!
    Katseet mittelivät toisiaan. Nyt on lukijan jo pakko alkaa hengittää, muuten ei kestä.
    Pidän Kirjailijalta ihan kelpo temppuna tuota puolen sivun kuvausta juuri tuossa vaiheessa kun salama kerää viimeisiä megavolttejaan ennen huoneen repivää räjähdystä.
    Panna nyt sukkien väri ja solmion rohkeus tuohon tilannekuvaan. Ei hassumpaa, sanoisin.
    Nenäliina kyllä tulee käyttöön, mutta se ei ole rintataskusta. Susikoski pyyhkii sillä otsaa ja niskaa ja sujauttaa "takaisin poveen".
    Olen joskus ehdottanut tutkimuskohteeksi Sariolan tuotannon musiikki- ja runokuvauksia ja vieraskielisiä sitaatteja. Tuo pukeutumiskuvausten purkaminen ja kokoaminen taitaa kuulua samalle listalle. Ei muuta kun seminaariesitelmää vaan vääntämään! Siitä sitten kasvatellaan gradua taimelle. Ja onhan sitä oudommastakin väitelty....



  • Matti Nummenpää

    29.5.2013 klo 12:06
    Maurin ja Tuulan vihkikirkko Teidellä kiinnostaa edelleen. Tulevassa ET-lehdessä on matkailujuttu Teneriffalta. Saattaapa siinä olla maininta vihkimisestä.
    Matti Nummenpää, intendentti

  • nimimerkki

    Jarmo

    23.12.2013 klo 16:53
    No niin, joulu taas lähestyy ja nyt on hyvä syy lukea Susikosken elämän kevät. Tarina alkaa jouluaatosta, kun rikostarkastaja Olavi Susikoski ajaa kohti Joutsaa tarkoituksenaan viettää rento joululoma Hotelli Joutsenlammen suojissa. Hän majoittuu Viekko 21:een ja alkaa syventymään joulutunnelmaan...

    Harmi sinänsä, että tällä hetkellä Hotelli Joutsenlampi seisoo tyhjänä ja ”odottaa kohtaloaan”. Emme voi enää itse käydä kokemassa, kuinka Mauri Sariolan kuvaus Joutsenlammen joulunvietosta osui kohdalleen.


  • nimimerkki

    Magisteri

    21.10.2021 klo 00:44
    Elämän kevät luettu. Vesi kielellä luin kuvausta jouluateriasta, kun kinkun kanssa palan painikkeeksi otettu tuikea, kylmä ryyppy ”heinävodkaa” loi mahtavan makuelämyksen, kuin olisi löylyä heitetty kuumille kiville. Mauri tiesi nämä jutut. Pitänee kokeilla ensi jouluna. Mukaeltua ”poliisiupseerin vapaa-ajan viskigrogia” kokeilin, vaikka viski ei ollut ”klipperiviskiä” ja vedessäkin piti tyytyä Vichyyn. VIP- veteen en ole aikoihin törmännyt, muistan toki tumman etiketin. Vai olisikohan normivissy useammin tarjouksessa? Saiko tuohon aikaan vodkaa myydä ravintolassa tupla-annoksina, täydet 10 senttilitraa? Varmaan sai, koska Mauri näin kirjoitti. Vai oliko tunnetulla rikostarkastajalla erivapauksia? Ravintolapaukun koon tippumista 4 sentiksi Mauri kommentoi arvostellen aikanaan päiväkirjoissaan.

    Taas oli aluksi aitoa rakkautta Kerttu/Gertrudin ja kolmisenkymmentä vuotta vanhemman, potkut saaneen, Susikosken sodan aikaisen esimiehen, majuri Eduard von Stollenbergin välillä. Rakkaus sai tosin mustasukkaisia ja väkivaltaisia muotoja. Susikoski myös ihmetteli von Stollenbergin nuoremman veljen everstiluutnantin arvoa ja oliko tämä aktiivipalveluksessa, koskapa tällä ei ollut uudenvuodenaattona Ruotsin lomamatkalta palatessaan virkapukua yllään? Olisiko suomalaisessa sotilaspuvussa esiintyminen ollut ulkomailla sallittuakaan, ainakaan epävirallisissa tilaisuuksissa? Muistan aikanaan Luulajasta varusmiespalvelustaan suorittamaan tulleen tupakaverini joutuneen ylittämään rajan Ruotsiin siviilivaatteissa. Pitikö suomalaista univormua vielä säilyttääkin Suomen rajojen sisäpuolella?

    Teneriffalla Kerttu/Gertrud kertoi Susikosken petkuttaneen, kun tämä ei ollut kertonut olevansa korkea-arvoinen poliisiupseeri. Olisiko todellisuudessa tavallinen kansalainen, viisaskaan edes tiennyt ja nykyään taitaa tietää vielä vähemmän, mikä poliisiarvo on korkea ja mikä ei tai sitä, mihin rikostarkastaja asettuu poliisihierarkiassa? Saipahan Mauri käyttää taas rakastamaansa upseeri-sanaa.

    Poliittista ajankuvaa kuvasi kommentti savukeaskin edullisuudessa Espanjassa, Suomen rahassa 30 penniä, kun samaan aikaan Suomessa ”Suuri Kalamies istui hievahtamatta palllillaan, pääministeri korjasi TV- kameran edes hievahtamatta otsakiharaansa ja veronmaksaja kulki tynnyri ympärillään...” Otsakiehkura nousi uudelleen esille toistakymmentä vuotta myöhemmin. Mauri oli Karinsa sisäistänyt.

    Loppuratkaisu oli yllättävä, mutta eikö parissa muussakin aiemmassa kirjassa ollut hieman vastaavia, yllättäviä loppuratkaisuja. Mieleen tulee kirja, jossa erikoinen laite, jossa oli paljon vilkkuvia valoja ja kaksi suurta kelaa, joiden kautta nauha kulki (tai jotenkin sinne päin) oli tärkeä todistuskappale.

    Kirjan joulua edeltävänä itsepäisyyspäivänä (1968?) Susikoski sai ylennyksen kapteeniksi. Myöhemminkin Mauri kirjoitti hänet erehdyksessä vielä ylemmäksi luutnantiksi,
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Susikosken elämän kevät