Lukupiiri

« aihelistaan

Punaisen kukon laulu


  • Matti Nummenpää

    29.5.2013 klo 21:06
    Takakannen teksti:
    'Raha ei tee onnelliseksi, mutta se rauhoittaa.' Tuomari Matti Viima tuumi, että Laura Hammarenin jutun onnekas päätös oli rauhoittanut vähän liikaakin. Hänen uusi viehättävä sihteerinsä Irja Harttikaan ei tuntunut oikein tyytyväiseltä asioiden luistoon. Niinpä kun Teerisuo-nimiinen puutarhuri pyysi puheillepääsyä, Viima otti tämän ja rouva Teerisuon verukkeitta vastaan. Aviopari oli varsin tavallisen näköinen, mutta heidän asiansa oli lievästi sanoen yllättävä. Pariskunta oli puolisen vuotta sitten ostanut puutarhatilan Helsingin lähistöltä. Aluksi kaikki oli sujunut hyvin, mutta sitten he olivat saaneet nimettömän kirjeen, jossa heitä pahempia seurauksia välttääkseen kehotettiin muuttamaan paikkakunnalta. Vähän myöhemmin rikottiin suuen kasvihuoneen kaikki ikkunat. Sitten paloi vakuuttamaton saunarakennus eräänä yönä maan tasalle. Poliisi yritti turhaan selvittää asiaa, ja Teerisoiden elämä muuttui painajaiseksi, joka huipentui pimeästä yöstä ammuttuun haulikonlaukaukseen. Vain sattuma pelasti heidän henkensä. Viiman suorittamat tutkimukset ja keskustelut poliisiviranomaisten kanssa eivät tuoneet mitään valaisua tähän häikäilemättömään vainoon. Asia jäi lepäämään, kunnes Viima Englannissa ollessaan luki tyrmistyttävän uutisen: Teerisoiden talo oli palanut ja puutarhuri Teerisuo sen mukana. Tapausta epäiltiin tuhopoltoksi, mutta tekijästä ei nytkään saatu selkoa. Asia oli jo melkein unohtunut Viiman mielestä, kun eräs yllättävä tapaaminen lähes vuotta myöhemmin pani liikkeelle tapahtumaketjun, jonka sähköisestä loppunäytöksestä Matti Viima selviää vain järjestämällä todellisen paukkuyllätyksen.

  • nimimerkki

    ukkelo

    31.5.2013 klo 08:39
    Päiväkirjoissaan Mauri Sariola totesi että teos: ja sitten oli kohiseva koski (decapitalisation by the author?) oli pohjanoteeraus ja kenties siksi kirjoitti siitä paremman version Elämän makeudessa.

    Kriitikoiden väärinymmärtämänä nerona Mauri käytti häikäilemättä keinoja joilla kyykyttää julkaisukynnyksen alittajia. Sariolan kirjoista maksettiin. Harva maksoi syvältä luotaavien kulttuuritoimittajien teksteistä.

    Näillä pohjustuksilla kävin lukemaan Punaisen kukon laulua ja onhan tämä mestaristeos. Sariola käyttää suomenkieltä selkeästi, mutta Matti Viimaa en palkkaisi juristikseni saati hyväksyisi tyttäreni aviomieheksi.

  • nimimerkki

    Serambleri

    10.6.2013 klo 22:26
    Ukkelon mainitsemaa Sariolan neroutta, väärin tai sitten oikein ymmärrettyä on se, että hän tekaisee pikaiseen parisataasivuisen kirjan yksinkertaisesta perusasetelmasta. Siitähän tässäkin on kysymys.
    On vakuutuspetos, on valevainaja, on uskoton ja petollinen Juulia. Siinä on heinille seiväs. Sitten vaan hanko heilumaan ja korsia välitappien kannatukselle.
    Seiväsvertaus tulee siitä, kun Perä-Pirkanmaan pihlajanmarjaviiniseura harjoitteli perinteistä viikate ja hanko -perusteista heinäntekoa tässä männäpyhänä. Keitimme me kyllä muuripadallisen korvasieniäkin, pöllyttelimme kosolti gyromitriinihöyryjä kyläkunnan ilmatilaan. Punaisen kukon laulua kommentoitiin loppuehtoosta lennokkaasti ehkä juuri tuosta huumepaukusta johtuen. Muutamia hajahuomioita tuli laitetuksi kokouspöytäkirjaan.

    Ajat muuttuvat ja sama latinaksi. Viisikymmentä vuotta on automaailmassakin pitkä aika. Nykyisen Matti "Matlock" Viiman hieno ajopeli kyllä kiihtyisi paikalta sataseen mieluummin alle kahdeksaan kuin siihen viiteentoista sekuntiin.
    Jänispyssymies sanoi, että kun hauliparvi on posautettu olkkarin sisäseinään, on aivan turha lähteä kyläläisten haulikoita syynäämään toivossa siinä että ampujan jäljille päästäisiin. Ei ole rihlan jälkeä, ei, ja hylsykin jää aseeseen.
    Lauluiltaeksperttimme on lukenut Sariolaa musiikkipainotteisesti. Sanoi olevan aika harvinaista, että Mauri kirjoittaa jonkun esiintyjän soittavan tai laulavan päin hemmettiä. Nythän yökerhon viiksekäs viulisti veteli miten sattui. Yleensä esiintyjillä on tempo tiukasti hallinnassa, valssi vetää kuin vessanpytty ja sävelkulut menevät juuri niinkuin viivoille on kirjoitettu.
    Herastuomari, nyt jo emeritus, ihmetteli sitä, että kaupunginviskaali ehdottelee Viimalle Irja Hartin kohdalla mielentilatutkimuksenkin mahdollisuutta. Sanoi, että vaikea on noilla näytöillä ruveta väittämään että syytetty olisi toiminut edes osittain ymmärrys narikassa. Jos Hartti tekee sen kirjoissa niin tavallisen tyhmyyden, että käpäilee vainajan kaulasta ottamansa puukon kahvaan sormenjälkensä, ei sekään ole sitä tuomarien tarkoittamaa "ymmärrystä vailla-toimintaa" vaan kirjan juonen tarvitsemaa perushölmöyttä.

    Myrkkysienipatamme ylivalvoja, keski-ikäinen kotitalousopettajatar oli lukiessaan pahoittanut mielen. Ehdonalaisessa sinnittelevä Rosenlund ja rikas rouva Signe istuvat ravintolassa. Poliisi sattuu näkemään että nyt Stigu on ryypiskelemässä.. Paha sinänsä. Mutta sitten: "Ja muutenkin asetelma - hän ja vanhempi nainen - oli sellainen, jota virkavalta ei katsonut suopein silmin". Mitä (sensuroitu) tämä tällainen on? Komea kokkimme otti kierroksia kuin Ferrarin moottori. Mikä on peruste tällaiselle virkavallan vistolle visiolle?
    Pitkään pitäjänlääkärinä toiminut jäsenemme näki Teerisuossa ajattelemattoman tai sitten pelkästään hölmön miehen aineksia. Viiltää nyt lasinpalalla kaulaansa niin, että lääkäri joutuu poistamaan siitä lasinsirpaleen ja arpikin on kunnioitettava. Sanoi tohtori, että ei suosittele kotona kokeiltavaksi tempuksi. Kaulassa kulkee tärkeitä johtimia. Piti juonenkehittelyä tuolta kohdin hieman epäuskottavana.

    Herastuomari halusi vielä pöytäkirjaan seuraavaa. Hän on vuosikymmeniä kuunnellut salissa toinen toistaan epävarmempien hikikämmenisten auskultanttien latinankielisiä jupinoita ja oppinut jättämään ne omaan arvoonsa. Nyt vaan alkaa kuulemma olla Maurin suhteen yhden termin astia täynnä. Pitääkö joka hemmetin rakoon tunkea tuota "aberratio ictus" -sanontaa. Uhosi vielä kerran keräävänsa nuo harhaiskut Maurin koko tuotannosta ja hautaavansa kuparikapselissa Olkiluodon kallioon. Esitti arvion, että eiköhän parissakymmenessä hyvinkin lukumäärä liene kun kaikki tekstit kuurnitaan.
    Hammaslääkärijäsen arveli, että Mauri olisi ennen tätä Punaisen kukon laulua jo lukenut sen kynsi- ja hammaskirjan, jota sittemmin mainittiin Laukon pannuhuonemurhakirjan lähdeaineistoksi. Porarimme oli aistivinaan tuttuja tuntemuksia kun palaneen valevainajan kultaista kulmahammasta punakukossa tutkittiin.
    Porukassamme on hauska veijari, täysi uuspeili kyllä koko mies. Hänestä ei todellakaan aina tiedä, mitä jutuistaan uskoa ja paljonko pitää kulloinkin vähentää. (Siispä tämä seuraava ulkopuolella pöytäkirjan, sihteerin huom.) Alkoi kaveri viinipäissään suoltaa outoa tarinaa. On veikkonen kyllä todella asunut joskus Vesilahdella. Väitti tietävänsä nämä Teerisuot ajalta jolloin he näyttelivät menestynyttä sillä paikkakunnalla. Oli kuullut jutun paikalliselta autoihin koristemaalauksia tekevältä taiteilijalta. Teerisoilla oli ollut uusi iso pakettiauto, johon piti molempiin kylkiin taiteilla puutarhan tiedot ja kuva-aiheeksi suo, jossa kymmenkunta teerikukkoa taistelee pyrstöt pakkasaamuna pystyssä viimeisillä keväisillä lumenrippeillä. Oli pensselisetä tehnyt kuvat ja hyvä oli tullutkin. Maksu vaan jäi saamatta. Harmitteli, että ei ollut edes kuvaa työstään napannut. Olisi se ollut hieno vaikkapa tämän kirjan kannessa. Autokin sitten sattui pian palamaan. Joku hulikaani kai oli asialla, sanoi vallesmalli. Tuttu vakuutusasiamies oli kertonut, että iso oli auton oltavakin, niin paljon siinä kuulemma paloi puutarha-alan kalliita erikoistarvikkeita.

    Palataan asiaan, jos aihetta ilmenee. Eihän me itse kirjasta noin kirjallis-taiteellisessa mielessä vielä mitään ehdittykään julkituoda. Mitähän olisi tullutkaan esille, jos olisimme keitelleet kärpässieniä....




  • nimimerkki

    ukkelo

    13.6.2013 klo 03:49
    Vielä kirja odottaa lukijaansa tuossa vieressä, mutta usutettuna sopinee yleisempikin keskustelu:

    Lähes kaikki menestyneet rikosromaanit perustuvat stereotypioihin. Pahan on saatava palkkansa viimeisillä sivuilla. Lady Crimen eli Agatha Christien dekkareita on myyty parisen miljardia, 90 prosenttia kirjailijan kuoleman jälkeen. Eräs vahva menestyksen salaisuus on että rikoksen kohde tyydyttää lukijan oikeustajua. Sillä kuka oli syyllinen, ei ole niin suurta painoarvoa. Hyvä nyrkkisääntö on myös että lähes kaikki kirjan henkilöt paljastuvat syyllisiksi eri asteisiin rötöksiin, ensimmäinen on vasta alkua ja yleensä löytyy myös onnellinen loppu. Tiedä jos Mauri olisi kirjoittanut englanniksi ja Agatha suomeksi, olisivatko luvut päinvastoin. Otan tässä kantaa siksikin että vihdoinkin saatuani luettavakseni Kohtalokaan itämeren risteilyn olen niitä harvoja, jotka ovat lukeneet sekä Maurin että Agathan koko tuotannon.

  • nimimerkki

    ukkelo

    13.6.2013 klo 07:13
    Mauri parhaassa kunnossaan painoi lähes 140 kiloa ja innoissaan veteli leukoja mökilään koskaan käymättä kuntosalilla. Tasan eivät todellakaan käy onnen lahjat. Itse olen asioinut salilla vuosikausia ja juuri ja juuri jaksan muutaman leuan vetää ja paino on vain sata kiloa. Usko Santavuoren Mauri kevyesti siirsi syrjään baarijakkaraltaan kehotuksin Olkaa hyvä ja poistukaa ja pyyteli anteeksi kun Usko otti sitten seuraavana aamuna yhteyttä.

  • nimimerkki

    Serambleri

    20.6.2013 klo 13:10
    Vaikka asia ei ihan kuukauden kirjaan liitykään, niin panen tähän keskustelun tuoksinaan kuitenkin kommenttina. Ollaanhan sitä oikeussalissa tässäkin kirjassa. Suhteellinen tavallinen tuomari tällä kertaa tuo puheenjohtaja Leidenius. Ei siis mikään itsepäinen ja -tietoinen jääräpää ukkotuomari eikä varovasti pideltävä, arvaamaton Saga Palm.
    Jutun havaitsin jokunen päivä sitten Ylen palstoilta. Olipa Satakunnan käräjäoikeudessa ollut puheenjohtaja, jonka toimia rikostoimittaja Mauri olisi arvostanut seisaallaan aplodeeraten, ellei se olisi ollut käräjäsalissa sopimatonta sekin.
    Käräjäyleisön joukossa oli salissa istuskellut nuorehko mies nykyiseen koulu- ja ruokapaikkatapaan pipo päässä. Puheenjohtajapa oli otattanut pääkappaleen pois!
    Tästä sitten revitään uutista, kovasti tarkastellaan asiaa eri kanteilta. Eikö vapaan maan vapaalla kansalaisella ole enää mitään oikeuksia pukeutumisenkaan suhteen? Jos pipo kuuluu omaksuttuun habitukseen, niin kyllä kai sitä saisi halutessaan pitää vaikka käräjäsalissa! Tule apuun EU!
    Parasta ja samalla kauheinta jutussa oli se Oikeusministeriön hallitusneuvoksen verbaalinen vetkuttelu, kun hän toimittajalle yritti selittää miksi mahdollisesti ei olisi pitänytkään puuttua asiaan aikojen ja tapojen ollessa nyt millaiset tai sellaiset ja liirumlaarum. Eipä saanut neuvos sanotuksi, että mitä tuollaista edes kyselet, ihan helevetin oikein teki puheenjohtaja kun poikasen pipon poveen panetti, joku roti sentään pitää käräjillä olla.
    Nyt odottelen sitä, mitä Pauliine K. päättää asiasta ulosantaa, jotainhan hänenkin on toki lausuttava näyttääkseen, että valveilla ollaan. KKO:ssa vaan harvoin taitaa törmätä pipopoikiin. Turbaanipäinen esittelijäneuvos tyylikkäine taskuliinoineen saattaisi hyvinkin saleihin sopia.
    Minulla on ollut kunnia istua vuosia erään, nyt jo eläköityneen, tavoiltaan tosi ryhdikkään vanhan kansan tuomarin vieressä kuuntelemassa, miten oikeussalissa eletään.
    Soittelin hänelle pipoasiasta. Pani pölynimurin pois ja kertoi, että ei ollut mökillään juttua havainnut. Vanha juristi ilahtui kuullessaan tuomarin toiminnasta. Muistelin hänelle, minkä vaikutuksen teki aikoinaan salissa, kun hän puheenjohtajana kävelytti ylimielisen ja velton todistajan salin nurkan roskikselle sylkemään pingispallon kokoisen purukumimällin suusta. Eipä olisi hänen johtamaansa istuntoon kukaan miesväkeen kuuluva edes yrittänyt lakki päässä.
    Yhdessä vietimme hiljaisen hetken vanhojen tapojen kunniaksi. Hengessämme hyräiltiin että voi niitä aikoja....
    Olisi se Sariola paukuttanyt Adlerillaan pipojutusta räväkän kannanoton.

    Pitää lähteä pihlajanmarjaporukan olutryhmän kanssa seuraamaan juhannusjonojen aiheuttamia liikennekäyttäytymiselementtejä ja niissä illan edetessä tapahtuvia muutoksia tuohon läheisen valtatien varressa olevan terassin sadekatoksen alle.
    Mahdolliselle lukijalle toivotamme onnistuneita juhannusaikoja ja -taikoja.


  • nimimerkki

    ukkelo

    26.6.2013 klo 19:56
    Täytynee tässä vähän syvällisemminkin analysoida tuota Punaisen kukon laulua, varsinkin kun se tuli nyt uudestaan kokonaan luetuksi. Ei mennyt kuin kaksi tuntia. Huonosti kirjoitettua teosta saa tavatuksi siinä ajassa parikymmentä sivua, hiki otsalla kunnes lentää takkaan. Viidenkymmenen vuoden jälkeen alkaa muutenkin sopivasti nostalgia ja ratkaisun unohdus sopivasti yhdistyä. Kirja on ikääntyneelle lukijalle sikäli armollinen, että mahdollisia epäiltyjä on vain kolme. Agatha Christiehän esittää niitä pahimmillaan tusinoittain. Mestariteokseksi kirja paljastuu vasta loppusivuillaan jolloin henkilöiden rötösten syvyys paljastuu. Tyytyväisenä laskin kirjan käsistäni. Paha sai palkkansa, vaikka ei aivan lakikirjan mukaan.
    Sariola, mielestäni viisaasti ei kuvaile mielen syvyyksiä, vaan pysyttelee sillä tasolla joka helpottaa, eikä lisää lukijan tuskaa.

  • nimimerkki

    Jarmo

    22.7.2013 klo 09:04
    Lyhyesti sanottuna tämä on hyvä kirja. Varsinkin ensi lukemisella loppuratkaisu oli hyvinkin yllättävästi kehitelty. Mutta kyllähän Matti Viiman edesottamuksista lukee mielellään toisenkin kerran.

    Minusta Maurilta oli ihan hyvä idea, että hän kehitti Susikosken rinnalle uuden useammassa kirjassa seikkailevan hahmon. Näin eri romaanit saivat tiettyä jatkuvuutta, jota pystyi tarinoissa hyödyntämään. Tässä on tosin todettava, että viimeinen Matti Viima kirja ei ollut enää mielestäni kovinkaan kummoinen. Lisäksi Viiman ja Susikosken yhteinen esiintyminen (Pyykki on pantu ja pysyy) oli hiukan keinotekoinen.

    Aarne Kuusamakin esiintyy parissa kirjassa (Sumusta nousee risti, Älä kaikista ruusuista huoli), jotka olivat varsin mukaansa tempaisevia. Kuusaman seikkailuja olisi kyllä mielellään lukenut lisääkin.

    Ukkelon kommentti ”mutta Matti Viimaa en palkkaisi juristikseni saati hyväksyisi tyttäreni aviomieheksi” oli kyllä mielenkiintoinen. Itse asiassa, kun asiaa pohdin, minullekin tulee saman oloinen tunne. Viima oli loppujen lopuksi hiukan tempoileva persoona, joka seilasi osin tuurillakin hienoihin onnistumisiin. Susikoski kyllä eroaa tyyppinä edukseen. Mahtoikohan Maurilla olla oikeaa esikuva Viiman hahmolle?

  • nimimerkki

    ukkelo

    28.7.2013 klo 21:05
    Minustakin Aarne Kuusama on sympaattisin Sariolan sankareista. Oletan niin, että kirjailija kuvaa Aarnessa parhaita puolia itsestään, mutta niin uskottavasti että tuollaisiakin unelmavävyjä saattaa olla oikeasti olemassa.

    Nostit Jarmo esille merkittävän piirteen rikoskirjallisuudessa. Päähenkilöllä on yleensä adjutantti. Hercule Poirotilla kapteeni Hastings, Sherlock Holmesilla tohtori Watson, komisario Palmulla ylietsivä Väinö Kokki ja pahnanpohjimmaisena konstaapeli, myöhemmin apulaispoliisipäällikkö Toivo Virta, jonka rooliksi jäi kunnia toimia tapahtumien kirjaajana.

    Sariolan ei tarvinnut turvautua puhemiehiin, vaan kirjoissa puhuu Sariola itse, joka ei luovuta kynää edes muutamissa kirjoissa esiintyvälle Susikosken luottomiehelle, komisario Lieksalle. Minä Olavi Susikoski on ainoa poikkeus ja mielestäni onneksemme jäi ainoaksi.

    Tyypillistä on sekin että kirjailija saa tarpeekseen sankaristaan. Sir Arthur Conan Doyle tapatti Sherlock Holmesin Reichebachin putouksilla, mutta lukijoiden pyynnöstä suostui hänet herättämään henkiin. Vielä kyllästyneempi Dame of Crime, Agatha Christie oli Poirotiin, mutta pakko oli hänenkin pitää Hercules hengissä, kunnes laski esiripun kerralla ja kunnolla kirjassaan Curtain: Poirot’s Last Case.

    Kirjoittajan ja lukijan vaivoja helpottaa kun edes joku henkilöistä on entuudestaan tuttu. Agathan kirjoissa juoni on kaavamainen: rikollinen joutuu tappamaan myös todistajat on Christien yleisin sapluuna. Suuruutensa AC osoittaa, että eräässäkin kirjassa itse kertoja oli syyllinen. Ja en taatusti möläytä missä kirjassa. Sariola pystyi vielä yllättävämpiin ratkaisuihin kun ei aina itsekään tiennyt kenestä tekee syyllisen. Se menee jo nerouden puolelle, että ratkaisu oli lopustakin katsoen perusteltavissa.

  • Matti Nummenpää

    1.6.2020 klo 20:30
    Kesäkuun 2020 kuukauden kirjaksi olen valinnut Viima-romaanin Punaisen kukon laulu,
    Kertauksen vuoksi kopioin tähän takakannen tekstin.

    Takakannen teksti:

    'Raha ei tee onnelliseksi, mutta se rauhoittaa.' Tuomari Matti Viima tuumi, että Laura Hammarenin jutun onnekas päätös oli rauhoittanut vähän liikaakin. Hänen uusi viehättävä sihteerinsä Irja Harttikaan ei tuntunut oikein tyytyväiseltä asioiden luistoon. Niinpä kun Teerisuo-nimiinen puutarhuri pyysi puheillepääsyä, Viima otti tämän ja rouva Teerisuon verukkeitta vastaan. Aviopari oli varsin tavallisen näköinen, mutta heidän asiansa oli lievästi sanoen yllättävä. Pariskunta oli puolisen vuotta sitten ostanut puutarhatilan Helsingin lähistöltä. Aluksi kaikki oli sujunut hyvin, mutta sitten he olivat saaneet nimettömän kirjeen, jossa heitä pahempia seurauksia välttääkseen kehotettiin muuttamaan paikkakunnalta. Vähän myöhemmin rikottiin suuen kasvihuoneen kaikki ikkunat. Sitten paloi vakuuttamaton saunarakennus eräänä yönä maan tasalle. Poliisi yritti turhaan selvittää asiaa, ja Teerisoiden elämä muuttui painajaiseksi, joka huipentui pimeästä yöstä ammuttuun haulikonlaukaukseen. Vain sattuma pelasti heidän henkensä. Viiman suorittamat tutkimukset ja keskustelut poliisiviranomaisten kanssa eivät tuoneet mitään valaisua tähän häikäilemättömään vainoon. Asia jäi lepäämään, kunnes Viima Englannissa ollessaan luki tyrmistyttävän uutisen: Teerisoiden talo oli palanut ja puutarhuri Teerisuo sen mukana. Tapausta epäiltiin tuhopoltoksi, mutta tekijästä ei nytkään saatu selkoa. Asia oli jo melkein unohtunut Viiman mielestä, kun eräs yllättävä tapaaminen lähes vuotta myöhemmin pani liikkeelle tapahtumaketjun, jonka sähköisestä loppunäytöksestä Matti Viima selviää vain järjestämällä todellisen paukkuyllätyksen.

    MS / Int

  • nimimerkki

    Serambleri

    8.6.2020 klo 16:56
    Keskustelun aiemmissa vaiheissa 2010 -luvun alkupuolella jo ihailtiin Viiman uuden auton kiihtyvyyttä. Viisitoista sekuntia ei ehdi täyttyä ja ollaan sadan kilometrin tuntivauhdissa.
    Toisenkin tyyppisiä "hyviä kiihtyjiä" on Maurin kirjoissa ihan ropisemalla. Tarkoitan näitä ikäänsä nähden hirmuisen paljon ehtineitä; yhdeksäntoistavuotiaita luutnantteja ja alle kolmekymmentä vuotta nähneitä varatuomareita, joilla on vaikka mitä sankaruuksia jo ceeveessään. Paljon oli ehtinyt myös insinööri Otso Vuotso, joka paperikonetta ulkomaille pystytti. Vähän mies yli kolmenkympin, ja rymynnyt monilla tahoilla paljon.

    Irja Hartin liittäisin mieluusti tuohon paljon ehtineiden kategoriaan. Hän on ehtinyt 24 vuoden ikään ylioppilaistua, suorittaa liikemiesten kauppaopiston, olla vaikutusvaltaisen tähtijuristin yksityissihteerinä kolme vuotta, oppia siellä kaikki lakiasiaintoimistossa kysymykseen tulevat asiat, käydä naimisissa ja tulla kolme kuukautta sitten uuteen työhön äkkirikastuneen Viiman "ostamana"(hyi!). On siitä saanut nuori nainen rivakkana olla. Mahdollista toki tiukasti laskien, kadehditaan tässä vain. Ilmankos tästä tehopaketista huippujuristit taistelevat. Mutta kun hän kerran on pätevä,("tehän osaatte.." sivu 10)




  • nimimerkki

    Serambleri

    11.6.2020 klo 11:55
    Kun katsoo kirjaa ns enkelisilmin, kuten Arja Koriseva kauniisti laulaa, voi nähdä jos ei suorastaan kauneutta, niin ainakin pieniä yksityiskohtia jotka aiemmilla luvuilla ovat pujahtaneet ohi. Joku voisi tästä sanoa, että lukee kuin piru raamattua...
    Pidin lukemisessa pienen paussin kohdassa, jossa Teerisuot ja Viima ovat saapuneet puutarhatilalle. Viimeiseksi korostettu, halkopinosta löytynyt hyytävä varoitus on luettu, olo on onea. Jalat edelläkö tästä pitäisi putarhurien lähteä?
    Viesti on Viiman mielestä uhkaavalla tavalla kuiva. Hänelle tulee mieleen natsien propaganda ja uusi salainen ase, Vergeltunswaffe V-2. Matin ajatukset lennähtävät syksyn 1944 Lontooseen, jossa asukkaat olivat uhan uuvuttamia. Kaupunkilaisilla on kylmä rinki, no niin..
    Kirjassa on kiinnostava yksityiskohta, sivu 44. Seuraa kysymys.

    Mistä lontoolainen tietää, että pian pamahtaa isosti, V-2 on tulossa ja jossain päin kaupunkia on pian korttelin kokoinen savuava kuoppa ?

    a) pommi tulee ujeltaen
    b) annetaan vaaramerkki sireeneillä
    c) uhka tuntuu ennakkoaavistuksena
    d) kirkk´hakkiset pyrähtävät lentoon
    e) ei mistään
    f) jostain muusta, kerro mistä __________________________________


  • nimimerkki

    puttonen

    14.6.2020 klo 13:30
    Kirjaa vielä näille tulille lukematta pähkäilen kysymystä vaatimattoman räjähdetuntemukseni ja aiemman lukukokemukseni varassa: a) ainakin saksalaisiin syöksypommittajiin oli asennettu jonkinlainen ämyri, joka ujelluksellaan herätti kauhua, mutta V-2 taisi olla hiljainen ja siten yllätti uhrinsa - ei siis tämä. Kohta b: lienee normikäytäntö, jos pommituksen tiedetään tulevan, mutta jos mennään a-kohdan päätelmän varassa - ei tämäkään. Kohta c) tähän vastaan Sariolaa joskus lukeneena - ehdottomasti kyllä! Kohta d) linnut osaavat suunnistaa ilmeisesti maapallon magneettikenttien mukaan, joten miksipä eivät ennakoisi lähestyvää tuhoakin ja Maurin tyyliin sopii, että kirkontorneissa pesivät naakat pyrähtävät lentoon - kyllä! Kohta e) mielikuvitukseton vaihtoehto Maurin kirjoissa - ei! Kohta f) Big Ben pysähtyy, Winston Churchillin sikari sammuu selittämättömällä tavalla, lähikrouvin oluenlatkijat tuntevat kolpakoissaan metallin maun.

  • nimimerkki

    Serambleri

    15.6.2020 klo 07:46
    Aivan mahtavaa pohdintaa puttoselta.Tätä lisää!
    Erityisen ansiokasta on paneutuminen vastausta pohditaessa Kirjailijan muuhun tuotantoon. "Maurin tyyliin sopii..." Eipä tullut itselle mieleen. Noin niitä jyviä löytyy.
    Jotain tuttua, ennen kuultua, vilahti mielessä vastausta lukiessa. Pubikansan kolpakossa maistuva metalli vei ajatukset Karoliinin Kuolinkelloon, siellähän taisi tuo outo aistimus tuntua jonkun säilykkeen ollessa kyseessä.
    Onko se Palmun Erehdys, jossa upea Anja Mantsas(muistinko nimen oikein?) siemaisee liköörinsä ja hetken vaikutusta äimisteltyään huokaisee että "tämähän maistuu aivan mantelilta!"

    Muistelen, että tuohon puttosen mainitsemaan Big Benin pysähtymiseen exitmaassa olisi liitetty jotain signaalia, koodisanaa, joka liittyisi hallitushuoneessa (ehkä joskus) tapahtuvaan huomionarvoiseen asiaan? Vai oliko se sittenkin joku torni tai silta joka sortuu...(ei kuitenkaan V-2:n takia.)

    Saksalaisen pommarin tehoulinaväline on kokenut uuden käytön ainakin suomalaisessa liikenteessä. Muistan aikoinaan markkinoidun "hirvipilliä" autoon kiinnitettäväksi. Kun pilli ajoviimasta vinkuu, sorkkakansa osaa pysyä kaistoilta poissa. Jotenkin tuntuu, että vinkupillejä olisi nykyäänkin jonkin pohjoisen kuljetusyrittäjän kalustossa.
    Minulla pentuna oli vain fillarin etupyörässä pahvista, narusta ja pyykkipojasta tehty pinnoihin koskettava räpätin. Lienee ollut tehokaskin. Ei näet tullut hirviä eteen!

    Perehdytään lisää lontoolaisten kokemiin V-2 -etiäisiin, ties mitä vielä löytyy.

  • nimimerkki

    T H

    16.6.2020 klo 03:46
    Hän oli muuten Aino Mantsas. Ohjaajan Matti Kassilan puoliso. Tuo polkupyörän räpätin on kyllä tuttu. Nykyisin tällaisia harrastavat piikkikärkiset cowboysaappaitten omistajat. Kädet ajaessa metrin pään yläpuolella. Penkki maata viistäös. Pauke kuuluu yli maakuntarajojen. Tyypeillä ei edes takaistuinta, johon sen mahdollisen leidin voisi saada kyytiin. Uudelta mantereelta voi siis tulla melkeinpä maailman vanhointa moottoripyörätekniikkaa? Vaan tämä ei nyt liittynyt mitenkään Punaisen kukon lauluun. Joka aiheena. Mauri hienosti osasi tuoda esiin nuo vakuutusjuttujen kiemurat. Vakuutusmyyjän ja käräjäsalien kokemus siirtyivät kirjan lehdille. Tässäkin teoksessa...

  • nimimerkki

    puttonen

    17.6.2020 klo 12:39
    Seramblerin kohteliaisuudesta huolimatta puttosen pohdinta Piccadillylle tuprahtavan räjähteen odotuksen ennakkotunnelmista osoittautui tuloksellisesti epäonnistuneeksi. Voita pannuun, väriä palettiin ja ämyri soimaan!

    Sorja, mutta ei laiha, vetreä tai vehmas. Erityisen pätevä, tähtijuristin yksityissihteerinäkin kolmisen vuotta toiminut, kallis, mutta Matti Viiman nykyisen aseman mukainen sihteeri, eronnut rouva Irja Hartti. Siinäpä vasta nai(kko)nen!

    Tietäen, että mies on entinen vankilakundi, nykyinen konttorikonemekaanikko ja naisten kustannuksella elävä "omahyväisen näköinen miekkonen", arvon rouva Hartti lähtee aamuyöllä hänen mukaansa puolivillaisesta tanssikapakasta jalona ajatuksenaan "kostaa naisena naisten puolesta". Rouva Hartti menee miehen asuntoon, jossa pehmeiden valojen, Armagnacin ja levysoittimesta kuuluvan riuduttavan tangon tunnelmassa valmistelee kostoaan. Miehelle, jota on aiemmin nimitellyt takanapäin siaksi tämän menneisyyden kuultuaan. Irjan naisystävällä on ollut miehen kanssa romanssi kolmisen vuotta aikaisemmin ja vieläkin tämä Liisa tuntuu ihastuneelta konttorikonemekaanikkoon. Matti Viiman todettua aiemmin sihteerilleen "hiukan kateellisesti", että "sillä taholla taitaa olla piilossa salainen ase", rouva Hartti luo esimieheensä pikaisen syrjäsilmäyksen ja sanoo: "Niin taitaa.".

    Laitoja myöten täytetyn kunnollisen juomalasillisen konjakkia Irja-rouva siemaisee pohjaan myöhemmin. Nyt hän virittelee kostoiskuaan mahdollisimman teräväksi miehen asunnon kylpyhuoneessa punaamalla huuliaan. Sehän on ilmeisen tärkeä toimenpide ennen kuin hän aikoo sanoa huijarille suorat sanat ja poistua asunnosta "kostettuaan naisena naisten puolesta".

    Konttorikonemekaanikolla oli siis "salainen ase" kuten Hitlerillä V-2. Maurin päiväkirjamerkintä 13.12.1969: "V2 heittäytyi vetämättömiin - olisi tehnyt sen jo vuonna 1959. V1 soitti - olisi ollut parempi, ettei olisi suorinut juttujaan 1950. Mutta toisaalta - kun on utelias luonnoltaan, menihän tuo ajankuluna nuokin jutut tutkittaessa. Ei kaduta - eletty on.". Samana vuonna 21.4: "Ja sitten soitti vielä V2 klo 00.20. NIIN - POJAT!". Ja 22.4: "V2, kaikki versiot. Jotain muutakin tehty. Laukko-5 kirjan nimeksi keksitty: SEN YLI KÄY VAIN TUULI VIHELTÄIN.".

    Irja Harttiin palatakseni, jossakin Maurin kirjassa päähenkilö - oliko Viiman Matti vai Kuusaman Aarre - muistelee päättynyttä suhdettaan ja ex-tyttöystävän lähtiäisiksi lausumaa määritelmää, jossa todettiin jotenkin, että kunnon tyttöä päähenkilö ei koskaan saisi, mutta lutkien kanssa tämä tulisi toimeen oikein hyvin.

  • nimimerkki

    Serambleri

    17.6.2020 klo 21:42
    Mistä lontoolainen siis tiesi, että nyt V-2 on kohta niskassa ? Kun täällä aloin asiaa kysellä, oli käsityksenäni että ei mistään. Mutta niinpä vaan epävarmuuden väreet alkoivat ramahdella hartianseudulla kun puttosen vastauksen perusteellista pohdintaa luin. Sitä saa mitä tilaa. Ainakin osasyyllinen olen itse, kuka käski vetää tähän etiäiset ja naakkojen kumma käytös.

    Kaiken kyselemisen syynä oli tietysti kirjassa oleva maininta, joka mukaan "V-2 tuli ujeltaen".
    Näin varmaan onkin pommin itsensä mielestä, onhan se uljasta ujeltaa ilmojen halki kohti Lontoota noin kuvaannollisesti ilmaistuna vaalea arjalaistukka hulmuten joululaulun tyyliin "kautta aaavaaruuuksien, kuuluu laulu ohjuksen..." Tuo ujeltaminen vaan ei ole synkronissa sen kanssa, mitä pääpiirteisellä maalialueella fysiikan lakien mukaan on havaittavissa. Pommi tulee kuin faksi linnasta. (Juu, ei se tainnut olla ohjus, jos halusit oikoa, raketti vaan rimmasi huonosti.)

    No, se siitä. Ennakkoaavistuksia on vaikea näyttää toteen, vallankin, jos sattui olemaan juuri siinä korttelissa. Naakkojen osuudestakin jää vähintäänkin se niin sanottu varteenotettava epäilys. Taitaa jäädä näytön puutteessa ratkaisematta.
    Paljonhan on yliluonnollista maanpiirin päällä, jos on allakin. Islannissa paikallinen suomen kielen taitaja puhui maahiaisista(minusta rakastettavampi sana kuin maahinen). Heistä kerrotaan huikeita asioita. Nuo sympaattiset salatiedon hallitsevat Mörri-Möykyt saattaisivatkin pinkaista piiloon kuin lunnit luoliin kun pommiuhka olisi akuutti...Sammakosta ja pihlajanmarjoista ennustetaan kaikenlaista. Konnikkaisesta en tiedä, mutta pihlajanmarjoista tulee ihan peijakkaan hyvää viiniä. Lähde: PMVS:n Omakehuosasto.


  • nimimerkki

    puttonen

    19.6.2020 klo 14:06
    Juhannuksen ratoksi pari pientä pähkinää, joista ensimmäiseen tiedän itsekin vastauksen. Kuukauden kirjassa esiintyy aviopari Signe ja Arvid Teerisuo, mutta missä Maurin kirjassa esiintyy aviopari Saima ja Vilho Teerisuo?

    Tämä toinen liittyy aiempaan kommenttiini Viiman sihteerin juomatottumuksista: Hän siis tyhjensi laitoja myöten täytetyn kunnollisen juomalasillisen konjakkia, mutta tarkennan sitä vielä, että arvon rouva Hartti "siemaisi sen pohjaan yhdellä kulauksella" (sivu 145). Suoritus herättää varmaankin kunnioitusta jopa PMVS:n jäsenten keskuudessa, mutta oliko tuossa mahdollisesti jopa kyseessä se "naisille tarkoitettu juomamitta" eli kuuluisa jumpru? Pitemmittä puheitta puttonen toivottaa kaikille lukupiirin lukijoille ja kirjoittajille oikein hyvää juhannusta!

  • nimimerkki

    Matti Nummenpää

    22.6.2020 klo 21:00
    Kyllä jumpru 8,176 cl) menee nuorehkolle uimarinaiselle yhdellä kulauksella. Mutta normaali juomalasilinen laitoja myöten täyttenynä ei. Laskelmani mukaan juomalasiin menee noin neljä snapsilasia. Ehkä se oli vain pieni juomalasillinen. Itselläni meni kevyesti jumpru Martell konjakkia yhdellä kulauksella, mutta perään täysi juomalasillinen ei.

    Nimismies Vilho Teerisuo näyttelee keskeistä osaa Maurin romaanissa Susikosken vaikein juttu, jossa häntä jekutetaan pahan kerran. Hänen vaimonsa Saimi (ei siis Saima) tekee maanmainioita kaalikääryleitä, joita nimismies syö peräti 6 kerralla. Isoja annokisa siis Maurin romaaneissa nautitaan.

    Matti Viima kuvaillaan teoksessa "Dekkarisankarit kuka kukin on" BTJ Kirjastopalvelu Oy 2006, seuraavasti:

    Varatuomari Matti Viima esiintyi pää tai sivuhenkilönä kuudessa Mauri Sariolan romaanissa, josta ensimmäinen oli Lavean tien laki (1961) Viima on varakkaan maatilan ainoa lapsi Punkalaitumelta. Hänen isänsä on kuitenkin alkoholisoitunut, ja varsinainen perintö jäänyt pieneksi, mutta vielä opikeluaikana Helsingissä rahat riittävät myös iloiseen elämään. Valmistuttuaan Viima hankkii toimiston keskeiseltä paikalta Helsingissä ja palkka vanhempaa asianajajaa avustaneen kokeneen sihteerin. Itse hän asuu vastavalmistuneessa kerrostalokaksiossa Pohjois-Haagassa.
    Viima on pitkään poikamies, mutta avioituu myöhemmin. Nuorempana hän on ollut kihloissa. Morsian on ollut erotessa sitä mieltä, että kunnon naista Matti ei ikinä saisi, mutta lutkien kanssa hän kyllä pärjää.
    Viima on lyhyehkö ja hoikka, muttei hintelä. Hänen kasvona ovat kulmikkaat ja silmänsä siniharmaat. Suu on leveähkö, ja mustassa tukassa on viivottimella vedetty jakaus. Hänellä on kompekseja ulkonäöstään ja erityisesti koostaan, ja hän tuntee olonsa kiusaantuneeksi itseään pitemien naisten seurassa. Pukeutumisessaan Viima on tarkka ja työssään täsmällinen. Hän hoitaa tehtävänsä peräänantamattomasti ja pitää tiukasti kiinni periaatteistaan. (MN)

    Ms / Int

  • nimimerkki

    Serambleri

    27.6.2020 klo 20:32
    Punakukon kuvailun alkupuolella taisin mainita jotain valevainajasta ja vakuutusasioista.
    Kun jatkossa tulikin selville, että Teerisoita esiintyy muuallakin Maurin tuotannossa, heräsi kysymys, miten nimi Teerisuo ja valevainaja (vai pitäisikö tässä jälkimmäisessä sanoa vaelteleva vainaja) oikein niveltyvät? Onko kyseessä jokin salaperäinen yhteys? Jospa ne islantilaiset maahiaiset?
    Eikö se vähän niin mennyt, että Sk:n vaikeimmassa jutussa on juonen kannalta aivan oleellinen tekijä sattumavainaja, jota kanniskellaan paita märkänä pitkin selkosia? Mitäpä tämä tällainen oikein meriteeraa?
    Vanha ja hyvä tutkijan ohje on, että seuratkaa rahaa. Tutkikaa vakuutukset ja haastatelkaa hammaslääkäreitä. Kynsi ja hammas...
    SVJ on siitä harvinainen poliisikirja, että siinä ei taideta todellakaan tappaa ketään. Onhan vallesmanni Teerisuolla perusteet henkirikostakin olettaa, kun kroppa(kuten nykydekkareissa mieluusti sanotaan) löytyy palaneesta autosta luodin mentävä reikä päässä.
    PS.
    Jos muistikuvani SVJ-kirjasta ovat pielessä, älkää kuitenkaan julistako kuin Lehto Riitaojaan hermostuessaan, enhän minä mitään pahaa...se on tuo hellesää ja neljä tuntia mattolaiturilla. Sekoohan siinä. Mutta huomenna tuoksuu kämpässä puhtaat matot.


  • nimimerkki

    Serambleri

    29.6.2020 klo 21:58
    Kun aikaa kuluu ja ikää tulee, huomaa, että ei huomaa, tai että ei ole huomannut, vaikka olisi pitänyt....ota nyt tostakin selvää.. Taas kävi toteen että aivo ei kunnolla prosessoi tekstiä. (Aivan oikeutetusti nyt joku kysyy, miksi pitäisi. Hyvä kysymys, kyllä dekkarista pitää selvitä pohtimattakin.) Kerron esimerkin hoksaamattomuudestani.
    Olin lukenut Punakukon aikojen alussa. Nyt kertasin kun tehtäväksi annettiin. Katselin 3. luvun alkua. Siinä Viimaa on perehdytetty Teerisoihin kohdistettuun uhkaan. Synkkiä mielikuvia kumpuaa tuomarin mieleen. Pariskuntaa kiristetään, viattomien ihmisten omaisuutta särjetään ja poltetaan. Jopa muinaisen nyrkkivallan pimeät vuodet tulevat Viimalle mieleen.
    Todella karmeilla linjoilla ollaan Matinkin mielestä kun tihutyösarjan päättää ihmishenkeen kohdistuva murhayritys.
    Pysähdyin ja tuumailin. Jotain tuossa nyt on. Olisikohan siinä Kirjailijan meille heittämä puruluu, joka työstämisen jälkeen pannaan piilotetun salapullon kanssa jemmaan vaikkapa vesilentokoneen kellukkeeseen?

    Tuota luujuttua pohtiessa alkoi soida päässä Loirin hieno tulkinta laulusta, jossa "laiha koira jyrsii/jäistä palvilihaa/se lumeen nukkuu/ja kahleitansa vihaa.." Meillä ei vihata vaan rakastetaan noita, kunnioitetun kanssakirjoittajan niin osovasti nimeämiä, sariolaaneja.

  • nimimerkki

    Magisteri

    6.7.2020 klo 21:59
    Luettu eikä juuri lisättävää. Viiman arvaus, intuitio ratkaisi jutun. Nelikymppiset Teerisuot jo ikääntyneitä. Ei parasta Sariolaa, mutta ihan oivallista sadepäivän ajankulua.
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Punaisen kukon laulu