Lukupiiri

« aihelistaan

Elämän makeus


  • nimimerkki

    ukkelo

    4.7.2013 klo 02:05
    Mauri Sariolasta on sanottu että hän ei ymmärrä suomalaista naista, ja tätä lukiessa totean että en minäkään, Se mikä tätä lukiessa riemastuttaa on Maurin kaunis, anteeksiantava tyyli. Ei tästä ole aineksia uudeksi maailmankatsomukseksi, mutta kepeästi ja estottomasti Maurin kynä tässäkin vielä kävi. Joten, jossei ole parempia ehdotuksia, käynee tämä kesäkirjaksi ja luvassa on muutaman päivän päästä tiukka ja puiseva analyysi

  • nimimerkki

    ukkelo

    6.7.2013 klo 06:17
    Elämän makeuden tapahtumat keskittyvät yhteen tiiviiseen vuorokauteen, aamusta aamuun Suomen kesässä. Teoksessa Mauri esittelee, tunnetulla tyylillään värikkään henkilögallerian:

    * Hovioikeudenneuvos Untamo Ollikainen, hyvin syöneen ja juoneen näköinen kuusikymppinen, jolla oli loppumaton kaskuvarasto

    *Tukevatekoinen ja römeä-ääninen liikemies Tuomas Myllymaa ja ampiaisvyötäröinen , muutoin muhkea rouva Barbara Myllymaa. Toraisa ja varakas aviopari jotka kummatkin ehtivät pettää toisiaan saman pitkän päivän aikana

    * Kirvesmies Jaakko Putkonen, osaava yleismies

    *Sisustusarkkitehti Sonja Svensson, kouliintunut ja korrekti vapaa nainen, jolla oli estoton yöpuoli

    * Nuorempi hallitussihteeri Olli Sirkanmaa

    Kirja huipentuu riehakkaiksi yltyviin juhliin Myllymaiden huvilalla, jossa koko väki on paikalla, alun perin kutsuttuna tosin vain Ollikainen. Tuomas Myllymaan tarkoitus on voidella Ollikainen suopeaksi tulevaa oikeudenkäyntiä silmälläpitäen, mutta yritys menee pahasti mistiin. Myllymaan mielistelevä käytös käykin illan edetessä yhä väkinäisemmäksi, kun itse pääasia ei tahdo edistyä. Sen sijaan luvassa on kuohuttavia paljastuksia. Muulla juhlaväellä onkin aivan muut asiat mielessään.

    Juhlien kuluessa Mauri romauttaa sen myönteisen mielikuvan jonka kirjan alussa oli Ollikaisesta antanut. Hovioikeudenneuvoksen viinapää ei osoittaudukaan maineensa veroiseksi ja tästä neuvos saa kalliisti maksaa. Karmivasta lopusta huolimatta, kirja on komedia, oikeastaan parodia ja epäilen että kirjailijalla on itselläänkin ollut hauskaa tätä kirjoittaessaan. Sen verran herkulliset asetelmat hän on tähän pedannut.

  • nimimerkki

    Inkeri J

    10.7.2013 klo 10:44
    Sateinen aamu mökillä innosti tarttumaan Elämän makeus kirjaan. Kirjaan nyt heti ensimmäisen havaintoni. Nimittäin olen aina luullut, että presidentti Ahtisaari lanseerasi mandoliinikrapula -termin, mutta eipä se niin olekkaan. Kirjassa Myllymaa kaupunkiin ajellessaan pohtii herrojen makean elämän kovuutta seuraavasti: "Ensin tuuppasi sen tärisevän mandoliinikrapulan. Ja sitten tuli se kastelukannuvaihe. Kylmää hikeä tulivi joka huokosesta." Tämän kohdan muukin kuvaus "makeasta elämästä" tuo jälleen tulee sellainen eletyn elämän tunnun, mikä mielestäni on Maurin kirjoissa parasta. Fiktiota, mutta jotenkin myös dokumentaarista.

  • nimimerkki

    ukkelo

    10.7.2013 klo 19:36
    Maurin dokumentaarinen ote on huipussaan kun hän neljännen luvun alussa Tuomas Myllymaan sanoin kuvailee jalkapallon MM semifinaalia, joka pelattiin Elämän makeuden julkaisuvuonna 1982 Sevillassa. Myllymaan ihailu Saksan maalitykkiä, Karl-Heinz Rummeniggeä kohtaan kohoaa aivan samanlaisiin sfääreihin kuin itselläni silloin. Jälkipöhnäisen Myllymaan hehkuttaessa rangaistuspotkukilpailua aamukahvipöydässä, kuulijana on Barbara vaimo, joka kehnonlaisesti teeskentelee olevansa kiinnostunut. Aivan loistavaa tilannekomiikkaa mestarillisesti kirjoitettuna.

  • nimimerkki

    Jarmo

    10.7.2013 klo 19:49
    Tarinanasta en nyt sano muuta kuin että sen alku ja loppu eivät minusta oikein istuneet tarinaan. Tuhopolttajakaksikon oikeuskäsittely sekä yllättävä hukkumistapaus lopussa olivat minusta hiukan oudosti otettu mukaan juoneen.

    Sinänsä tarina oli mukavaa rentoa maurimaista kesälukemista Susikoski-tarinoiden sijasta. Luontokuvaukset olivat tässä kirjassakin jälleen voimissaan.

    Ote kirjasta (s. 151):
    ”Hetken tuntui siltä, ettei uusia puheenaiheita enää olisi tarvinnutkaan väkisin keksiä. Puut kahisivat. Helteen uuvuttama yksinäinen lintu vihelteli vaimeasti pihakoivussa. Järvellä ui sorsapoikue. Kauempana selällä piirteli tuuli juovia veden pintaan, mutta ranta oli tyyni. Siellä puhkoivat kalat hyönteisiä tavoitellen pintaa. Ylhäällä kaarteli lokki.”

    Eipä tuohon ole enää paljoa lisättävää…

  • nimimerkki

    ukkelo

    10.7.2013 klo 22:21
    Täytyy minunkin Jarmon lailla todeta, että tuhopolttajakaksikon oikeuskäsittely olisi voinut olla erillinen tarina, sopiva julkaistavaksi vaikkapa jatkokertomuksena jossain arvostetussa aikakauslehdessä. Kauniisti Mauri luonnehtii vaikkapa vankilaoikeuden lääkärijäsentä: ”Hiukset olivat pitkänpuoleiset, mutta nekin niin hyvin hoidetut, ettei hänestä uhonnut minkäänlainen partaturparadikaalin vaikutelma”. Vähemmän mairittelevasti, mutta osuvasti Mauri kuvaa varsinaisen konnan oikeusavustajaa sameitten vesien kärkimieheksi. Vankilaoikeuden ratkaisu tyydyttänee Sariolan tuotannon lukijoita. Varsinaisen kirjan loppuratkaisun kohdalla mielipiteet saattavat jo jakautua.

    Nämä kolme ensimmäistä lukua ovatkin mielestäni eräänlainen esinäytös tapahtumille jotka alkavat vasta neljännessä luvussa. Sentään juristit Ollikainen ja Sirkanmaa tulivat alustavasti luonnehdittua nuhteettomina virkatoimissaan ja vähän valotettua muitakin päähenkilöitä.

  • nimimerkki

    Inkeri J

    12.7.2013 klo 21:23
    Samaa mieltä edellisten kanssa. Kirjasta olisi voinut hyvin tehdä kaksi eri tarinaa. Tuhopolttaja kaksikon tai ainkain Leppäsuon olisi voinut laittaa seikkailemaan kirjan jatkossakin. Ollikaisen toinen luonne olisi siihinkin tarinaan varmasti saatu esiin.

    Kirja oli sopiva sadepäivän lukemisto. Loppu jätti avoimia kysymyksiä varsinkin kirjan naishahmojen osalta. Miten illanvieton tapahtumat vaikuttivat heidän elämäänsä jatkossa vai vaikuttivatko mitenkään.

    Onko tämän kirjan kirjoittamisesta mainintoja Maurin päiväkirjoissa? Olisi kiinnostavaa tietää oliko tarina muodostunut parissa päivässä vai ponnisteltiinko kirjan kanssa pitempää?

  • nimimerkki

    ukkelo

    14.7.2013 klo 12:24
    Maurin päiväkirjoista löytyy vuodelta 1982 mm. tällaisia merkintöjä Elämän makeuden kirjoittamisesta:

    7.7. ”Elämän makeus -romaanin teko alkoi viimeinkin. Niin myös raittius. Valmistui tänään 21 liuskaa.”

    9.7. ”Liuskalla 50. MM-jalkapallossa huima semifinaali. Länsi-Saksa – Ranska. Ratkesi Saksan hyväksi vasta rangaistuspotkukilpailussa.” (ukkelon kommentti: Mauri on tainnut siirtää samantien omat tunnelmansa sellaisinaan Tuomas Myllymaan suuhun Elämän makeudessa.)

    23.7 ”Elämän maku liuskalla 177. Tuli repimistä ja uusiksi panoa. Syy Lohjan pitkähantaakisessa. Multakuorma sentään aika tuiskeessa saatu maksuun.”

    28.7. ”Elämän makeus valmis. Liuskoja 237. Kirjoitusaika 7.7 – 28.7. Postitettu Sammatista vakuutettuna.”


    Otteet Reijo Ikävalkon upeasti toimittamasta teoksesta Hyvästi Sammatin kuu, joka sisältää poimintoja Mauri Sariolan päiväkirjoista vuosilta 1970 -1985.

  • nimimerkki

    Serambleri

    14.7.2013 klo 21:03
    Edellä on jo mainittu runsas luontodokumentointi. Harvassa Sariolan kirjassa on noin paljon kasveja, lintuja, illan hämäryyttä jne. Päiväkirjoista saatu kuva vahvistuu. Sammatin mökillä on asunut tarkka ja tunteellinen luontoihminen. Tsirk tsirk!
    Panin minäkin parodia -leiman marginaaliin siinä, kun Hämeenlinnassa Jokisen kangaskauppaa tyhjennettiin. Olisi siinä ollut näkemistä ja kuulemista, kun iloinen Karhukopla alkaa illan hämärtyessä puhkaista takapihan asfalttia ja alittaa hakkuineen ja lapioineen kaupan kivijalkaa.... sitten pikapikaa ollaankin jo myymälän alla ja eikun vaan lattian läpi kangasvarastoon ja tweedipakkaa kainaloon!
    Kokemus kertoo, että välillä on syytä tarkistaa Kirjailijan eri tahoilta tekemiä lainauksia. Joskus löytää karkin. Matias Myllymaa on riiuureissulla, ja törmää hieman reppanaiseen herra Bögeliin. Kirjassa mainitaan Bögelin vapaaherralinen tausta, ja annetaan ymmärtää esiesi-isän esiintyneen Runebergin runossa Adlercreutz. Näin asia ei ole. "Vänrikeissä" kyllä, mutta runo on Döbeln Juuttaalla. Siellä mainitaan everstiluutnatti, vapaaherra Anders Gyllenbögel, jonka uljaasta nimestä sopii kuvitella Bögeli -kutsumanimen syntyneen. Tuli muuten mieleen että Mauri olisi ehkä Bögeliä luodessaan muistellut kotimaista elokuvaa jostain 1940 -luvulta. Elokuvassa on pääosassa suloisesti reppana paroni, herrasmiespummi, taisi olla Jopi Rinne (?), tapahtumapaikka idyllinen Porvoo. Apuhiipparinaan saattoi olla Hannes Häyrinen. Oikaiskaa, jotka muistatte paremmin.
    Usein on mainittu Sariolan kirjoista saatava mainio ajankuva. Nytkin kiinnitti huomiota sitkeä teitittely naapurusten välillä. Nykyjärjestelmään verrattuna jonkinlainen keskitie saattaisi toki olla paikallaan.
    Mieli ilahtui Maurin mainitessa Aarne Saarisesta, että siinä on sinivalkoinen kommunisti. Hienosti sanottu.
    Toinenkin vertaus kirjassa tuotti uutuudellaan hyvän mielen. Avustaja Nybergin, (joka saa Maurilta taas tyypillisen antipatia-annoksen), mainitaan olevan kuin valon yllättämä hilleri. Hitto soikoon, hyvin tokaistu, vaikka enpä luule äkkivalaistua hilleriä koskaan nähneenikään. Kuka muuten on?
    Kirjan loppupuolella käsitellään lehdistön silloista tapaa uutistaa asioita ja henkilöiden nimiä. Kyse on siis Ollikaisen hukkumispippaloista: "Paikallinen sanomalehti oli tehnyt perusteellisempaa työtä. Siinä oli selostettu tapaus tarkasti ja julkistettu kaikkien kesäriehaan osallistuneitten nimet..." Miten tuon kanssa nykyään olisi? Voisi Ikaalisten Kylä-Sanomien toimitus mennä vaihtoon.
    Seuran juristijäsenet ovat rajoitetusti antaneet tietotaitoaan käyttöön, kun on kyselty tarkemmin kirjoissa esiintulleista oikeudenkäyttömenetelmistä. Taas olisi mahdollisuus. Nyt kummastuttaa tuo pakkolaitosasia. On tuomittu määräaikainen vankeusrangaistus, ja sen päätyttyä onkin todettu, että vanki on vaarallinen, ei mihinkään vapauteen, vaan pannaankin "pyttyyn" kunnes toisin joskus mahdollisesti vankilaoikeudessa (ilman valitusoikeutta) päätetään. Mikä lie tällaisen käytännön historia?
    Oikolukija on taas kerran päättänyt pitää lukijan tarkkana. Sirkanmaan nimi on kirjassa kirjoitettu (ainakin) kolmella eri tavalla.



  • nimimerkki

    ukkelo

    15.7.2013 klo 00:57
    On myönnettävä, että syrjäinen vaatekauppa on helpommin ryöstettävissä kuin Seramblerin sanoin ” illan hämärtyessä puhkaista takapihan asfalttia ja alittaa hakkuineen ja lapioineen kaupan kivijalkaa.... sitten pikapikaa ollaankin jo myymälän alla ja eikun vaan lattian läpi kangasvarastoon ja tweedipakkaa kainaloon! ”.

    Itsekin 70 -80 luvuilla samoilla Etelä-Helsingin kulmilla asuneena tapasin parikin henkilöä, jotka olisivat saattaneet olla esikuvina Maurin Bögelille. Herrasmiespummin hahmo saattaa olla autenttinen, eikä elokuvista lainattu. Maurikin vetosi aina veroilmoituksissaan että kirjailijalle tulee kuluja.
    Ei pitäisi haukkua paikallislehtien tasoa, mutta kun toimittajalle kirjan julkaisuaikana kerroin että lahjoitimme maksutta varusohjelmiston, lehdessä luki että maksusta varausohjelmiston. Päätin ettei kannata yrittää oikaista.

    Kuinka mahtoi käydä Elämän makeuden naissankarittarille, kysyy nimimerkki Inkeri J.
    Luultavasti mielestäni näin: Barbara Myllymaa jättää konkurssiin ajautuneen miehensä ja solmii onnellisen avioliiton Olli Sirkanmaan kanssa. Sonja Svensson jatkaa elämäänsä menestyvänä sinkkuna, mutta ei tapaile Jaakko Putkosta enää.

    Ranskalaiset jättävät loppuratkaisut lukijalle. Jostain syystä Grand Prix du roman d'Adventures palkintoa ei myönnetty minulle, vaan Maurille.
    Seurassamme minua viehättää tapa, millä monet muutkin jäsenet näyttävät suhtautuvan Mauri Sariolaan, Emme ihannoi Mauria erehtymättömänä auktoriteettina, vaan sellaisen tekstin tekijänä, jota on ilo lukea, vaikka itse kirjoittaisi paremmin, kuten Serambleri.

  • nimimerkki

    Timo K.

    16.7.2013 klo 07:42
    Jälleen kerran ei voi olla ihmettelemättä, miten lyhyessä ajassa Sariola on suhteellisen vähistä aineksista saanut kokoon tarinan, joka vetää. Toki juonen käänteet ovat välillä epäuskottavia tai sitten liiankin arvattavia, mutta kirja koukuttaa joka tapauksessa. On pakko päästä lukemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

    Tarinoiden ja anekdoottien määrä on jälleen huimaava. Muistelen lukeneeni Sariolan verranneen itseään Kalle Päätaloon suunnilleen niin, että kun Päätalon kirjoissa miehen kaivolle menemistä kuvataan sivukaupalla, Susikoski puolestaan tulee ja pistää hilut kinttuihin ja se on sitten siinä. Aivan näin ei asia kuitenkaan ole. Susikoski voi kyllä pistää hilut kinttuihin mutta sitä ennen muistellaan sitä ja tätä ja Susikoski palauttaa mieleensä erinäisiä sattumuksia. Monessa mielessä Päätalo etenee kerronnassaan jopa Sariolaa nopeammin.

    Mainittakoon vain pieni esimerkki Elämän makeus-kirjasta: Matias Myllymaa muistaa tutun puhelinkopin sivulla 79. Hän ryhtyy soittamaan puhelinkopista naisystävälleen Sonjalle sivulla 83. Sivulla 85 Sonja vastaa puhelimeen ja sivulla 87 Myllymaa sanoo puhelimeen ensimmäistä kertaa jotain ja puhelu päättyy sivulla 90. Sivulla 91 Myllymaa jättää puhelinkopin.

    Kyllä Päätalonkin tuotannossa mies suoriutuu kaivoreissusta samassa sivumäärässä:)

    Salaisuus onkin siinä, miten kaivoreissun tai muutaman sanan puheluun pystyy käyttämään sivukaupalla aikaa ilman, että lukija pitkästyy. Siinä sekä Päätalo että Sariola onnistuvat.

  • nimimerkki

    ukkelo

    18.7.2013 klo 03:22
    Totuus voittaa aina fiktion. Sariola ja Päätalo osasivat arvostaa toisiaan, vaikka Sariolan tyylilaji oli fiktio ja Päätalon itsetilitys. Arvostan enemmän Sariolaa koska hän loi melkoisen määrän hahmoja joiden kautta puhui kun taas Päätalo kirjoitti vain itsensä näkökulmasta.

  • nimimerkki

    Serambleri

    18.7.2013 klo 14:22
    Ukkelon esiin ottamasta totuuden ja fiktion suhteesta voitaisiin laajemminkin palaveerata. Kumpi vai kampi voittaa? Tarkastelukulma on ratkaiseva. Sakset voittaa paperin, paperi kiven...
    Vaikka onkin myönnettävä, että Sariolan tekstit menevät Päätalon tuotosta herkemmin fiktiolaariin, ei voitane kiistää, että kyllä Maurin tuotoksesta selkeä faktoihin perustuva tekstiköynnöksen tukiristikko usein löytyy. Selkeää itsetilitystähän puskee läpi niin monesta hänen teoksestaan.
    Päätalon tekstin tuntijaksi en ryhdy rupeamaan. Ihmisiä telineillä on hyvä ja vaikuttava kirja. Koillismaa("Kauko Sammalsuo")-sarjan luin, Iijokimassasta vain joitain kokeeksi. Ehkä "Päätalo-perehtymättömyyden" syy kohdallani on sekin, että siihen aikaan kun niitä mahtipainoksia lanseerattiin oli olevinaan muutakin väkerrettävää.
    Puhdasta faktaa voidaan toki kirjoittaa ja julkaista. Jotkut elämäkerturit sitä kuulemma ovat yrittäneetkin, ainakin omasta mielestään... Kuinka luettavaa (myyvää) se on, lienee sitten eri juttu. Näkisin niin, että hiven maustetta, "cum grano salis", tekee totuuskeitoksesta maittavampaa. Totuutta voi ja usein pitääkin vähän höystää.
    Ihailtavan oikeassa oli Jukolan Simeoni, tämä oikein perusnuuka jäpikäs, kun hän vanhenevana ukkona veljensä Juhanin huushollissa asuessaan ohjasi ruokapöydässä istuvaa talon väkeä: "kun panee hyvin pikkuisen sianmurennusta leivän päälle, se särvittää niin". Kehtasivat setää pilkata, hyväkkäät.


  • nimimerkki

    ukkelo

    21.7.2013 klo 15:15
    Kalle Päätalon Iijoki sarja lienee maailmankirjallisuudessakin ylittämätön. 26 tiiliskiven kokoista kirjaa omasta elämästä joka ei ollut edes erityisen kiinnostava, lukuun ottamatta sitä että Iijoen törmän pirtin pojasta tuli menestyskirjailija. Tavanomaisesta omaelämänkerrasta poiketen Kallen teos on erityisesti kirjoittajaa itseään kohtaan inhorealistinen ja tällainenhan suomalaista lukijaa kiehtoo. Ja eipä Mauri Sariolakaan juuri itseään säästellyt harvoissa ns. avainromaaneissaan.

    Rikoskirjailijana Sariola kehitti teoksiinsa juonet, mutta henkilöt, tilanteet ja paikat hän ammensi omasta värikkäästä elämästään ja autenttisuuden tuntu on vahva. Nuorena lukijana minulle saattoi kelvata teokset, joissa kaikki on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Riitti kun syntyi joko arvostusta tai halveksuntaa kirjan henkilöitä kohtaan ja paha sai lopulta palkkansa. Sariolan kirjoissa asiat ovat paremmalla tolalla. Harva on läpeensä paha tai hyvä, ja näinhän se on tosielämässäkin. Ikämieslukijana osaan arvostaa autenttisuutta kun on elämänkokemusta, jota vasten tekstin uskottavuutta voi verrata.

  • nimimerkki

    ukkelo

    22.7.2013 klo 04:32
    Armoitettuna tai kirottuna yökukkujana en malta olla ottamatta kantaa Timo K:n herättämään kysymykseen siitä kumpi pystyi paremmin venyttämään aikaa, Mauri vai Kalle. Kumpikin pystyi kirjoittamaan yhden minuutin tapahtumista niin että lukemiseen kuluu moninkertainen aika.

    Elämän makeudessa Matias Myllymaa painiskeli itsensä kanssa tuon Sonjalle soiton aikana ja Päätalon kirjassa mies kävi kaivolla ja haki vettä. Keneen kalikka kolahtaa, se inahtaa. Todellista tylsyyden huippua edustaa Päätalon monikymmensivuinen kuvaus junamatkasta, jossa vaihdettiin pari muodollista repliikkiä.

    Lukijastahan se on kiinni, jaksaako kääntää seuraavan sivun. Kahdesta asiasta saan olla kiitollinen. Ensiksikin siitä etten ole joutunut kirjoittamaan ammatikseni. Toiseksi siitä että hyllystä löytyy kummankin 1900 luvun loppupuoliskon mestarien teoksia. Ottakaapa satunnainen otos, muutama rivi ja ette tiedä kumpi oli asialla. Se mikä heitä yhdistää on kyky sanoa suomeksi mitä tarkoittivat.

  • nimimerkki

    Serambleri

    22.7.2013 klo 16:50
    Pirkanmaan Pihlajanmarjaviiniseuran urosjäsenistö piti taukoa laavulla lakkasuon laidalla. Olipa yhdellä mukana viisauspuhelin, jota ylpeänä esitteli. Sanoin, että katsopa nyt sieltä tuutistasi mitä siskot ja veljet ovat lukupiiriin kirjoittaneet. Uskottava se oli. Sinne tervassavun sekaan tuli tieto, että keskustelu hitaasta kerronnasta jatkuu.
    Ruvettiin ryynimakkaa jyrsiessä pohtimaan mekin noita hitaan tarinan mestareita. Jokaisella oli omat suosikkinsa. Alkoi mennä kilpailuksi se, että kellä on verkkaisin kertoja suosikkinaan. Oli Päätalo -leiri, joku oli ollut Proustin kyydissä etsimässä kadonnutta aikaa. Päätin panna pelin kerrasta poikki, kun piti vielä ehtiä suolle kyykkimään, marjaa oli niin hyvin. Tuumasin, että ehdokkaani verkkaisuusjutelmaksi on se, kun Hyry muuraa uunia Alastalon saliin. Tuli hiljaisuus, potkittiin tervastulet nurin ja lähdettiin hommiin.
    Ollaan muuten aika äveriäitä nyt. Torilla pyysivät lakasta 13 euroa PUOLELTA kilolta.
    Mehän emme myy. Ruvetaan tekemään likööriä seuran naisjaoston tärkeisiin tapahtumiin.

  • nimimerkki

    À la recherche du temps perdu

    28.7.2013 klo 11:28
    Huono kirjoittaja tiivistää koko maailmankaikkeuden olemuksen pariin sivuun joita kukaan ei lue. Huippukirjoittajat käsittelevät aikaa niin että tetralogia voi käsittää muutamia tunteja tai yksi lause vuosituhansia. Päätalo lähti äärisubjektiivisesti liikkeelle niin että kirjoitti vain omasta näkökulmastaan. Kyse ei ollut konsulttien opettamasta oman elämän sankaruudesta, vaan tilityksestä, jossa ensimmäinen kivi jää aina kirjoittajan käteen. Johan tämä helpottaa itsekriittisyydessään kärvistelevää lukijaa.

    Sariola taas kertoo itsestään hahmoissaan, pistää piirteitään sekä sankarille ja konnille. Alkaen rappeutuneimmasta juoposta suurimpaan johtajaan tai pedanttisimmasta virkailijasta lakia suurpiirteisesti tulkitsevaan kansanedustajaan. Rikoskirjailijana Sariola kehitti tämän Susikosken, joka on yhtä vähän kiinnostava hahmo kuin Hergen Tintti. Ei tällaisia kirjoiteta niin että joko ihailee tai halveksii vaikkapa Urho Kekkosta. Ambivalentti henkilö, sellainen joka tuntee kolikon molemmat puolet voi kirjoittaa vapaammin.

    Hyllyssäni on suomalaista kirjallisuutta Juhani Ahosta alkaen, mutta suosikeikseni ovat valikoituneet juuri Sariola ja Päätalo. Paitsi henkisesti, kumpikin oli myös fyysisesti poikkeuksellisen voimakas.

    Ai niin, jotta keskustelu jatkuisi, nimeän herrojen parhaiksi teoksiksi:

    Sariola: Sumusta nousee risti
    Päätalo: Kunnan jauhot

  • nimimerkki

    PPP

    24.7.2018 klo 11:17
    Luettu Elämän makeus. Yksi Sariolan huvilaromaaneista. Osaltaan toisinto kirjasta Ja sitten oli kohiseva koski. Matias Myllymaan tapaisia, hieman nousukasmaisia yritysjohtajia Sariolan kirjoissa useita. ”Kohisevan kosken” rakastajatar (Brita?) suurinpiirtein sama henkilö kuin tämän kirjan Sonja. Olisiko niinkin omanarvontuntoinen ja itsenäinen nainen edes lähtenyt jonnekin tienvarsimotelliin johtaja Myllymaan huvilan lähistölle, vaikka kuinka johtaja Myllymaa olisi ilmoittanut vastaavansa kaikista kustannuksista?

    Pahakin sai palkkansa, Ollikainen oli kuvattuna niin vastenmielisennäköiseksi, ettei ollut vaikea arvata, kuka oli tarinan ”konna”: lyhyehkö, muodottomaksi lihonut, lähes kalju ja vähän viinaa saatuaan kaksimielisiä juttuja kertova öykkäri. Aluksi kuvaus hänestä oli kuitenkin melko myönteinen. Jaakko Putkosen tapaisia, ikävystyneisiin seurapiiridaameihin vetoavia hyvähampaisia ja tuuheatukkasia maalaismiehiä on Sariolan kirjoissa useita, mm. viimeksi lukemistani Susikosken omatunnon pehtoori.

    Kirjassa oli mukavasti mielenkiintoisia anekdootteja aina Carl von Haartmanista ja ”Palle” Palmroothista Taavetti Laatikaisen ja Paul Abrahamiin.

    Mielenkiintoinen asetelma oli myös, ettei varsinainen päähenkilö, hallitussihteeri Olli (yksi Sariolan kirjojen lukuisista Olleista) Sirkanmaa ollut juurikaan osallisena tapahtumien kulkuun.

  • nimimerkki

    Shuh

    7.11.2022 klo 09:46
    Tällä kirjalla Mauri lienee tavoitellut jonkinlaista korjausliikettä itsensäkin aikoinaan kelvottomaksi tuomitsemaan 'Ja sitten oli kohiseva koski' -romaaniin. Molempien on ainakin takakansitekstien mukaan tarkoitus olla kuvaus sen hetkisestä suomalaisesta elämänmenosta, ja molempien rakenne, kerronta, miljööt, henkilöt ja jopa tapahtumat muistuttavat kovasti toisiaan. Mutta jos pieleen meni "kohiseva koski", niin ei Mauri kovin paljon paremmaksi onnistunut pistämään tällä toisellakaan yrittämällään.

    Tarina sijoittuu yhteen kesäiseen vuorokauteen. Ytimenä on varakkaan liikemiehen hulppealla kesämökillään järjestämät kutsut, joiden ensisijaisena tarkoituksena on "voidella" hovioikeudenneuvos Ollikaista, mutta joihin lopulta päätyy niin kutsuttuja kuin kutsumattomiakin vieraita. Varakkaita ylempään keskiluokkaan kuuluvia akateemisen koulutuksen saaneita ovat jälleen pääsääntöisesti kaikki osallistujat, poikkeuksen tekee porukkaan eksynyt kirvesmies, jota kuvataan kylläkin hyvin arvostavasti. Melkoiset ryyppäjäiset kutsuista kehittyy, ja totta kai pintaan nousee sen myötä monenlaista keskinäistä kiistaa jos myös vetovoimia. Juhlakuvauksen ulkopuolella kerrontaa täydentävät erilliset pikkukertomukset, pitkitetyt vitsintapaiset, tyhjänpäiväiset arkipuuhien kuvaukset, takaumat ja muistelut. Keskeisessä osassa tarinaa ovat tuttuun tapaan aviollinen uskottomuus, puolisoiden etäiset välit, äkkiä leimahtavat ihastumiset, alkoholi ja öykkärimäinen käytös; löytyypä tavallista rohkeampaa seksikuvaustakin. Toisaalta tunnelmoidaan myös kauniisti luontoaiheilla ja luontevasti kuvatuilla mökkipuuhasteluilla. Maurille harvinainen lapsiroolikin löytyy: tien varrella mansikoita uimahoususillaan kaupitteleva tomera kymmenvuotias pikkupoika. Kaiken kaikkiaan kirja on kumminkin jonkinlainen "tapahtumakooste", mitään varsinaista juonta tai kantavaa teemaa on em. ainesten takaa turha hakea. Hommat on siis takakansitekstin mukaan koetettu raamittaa jonkinlaiseksi suomalaisen elämänmenon kuvaukseksi, mutta varsin keksityltä noin laaja ja kunnianhimoinen teema tämän kirjan kohdalla tuntuu. Teksti lienee Maurin omaa aikaansaannosta?

    Muutama pikku nosto tekstistä tuttuun tapaan:

    s. 78: maurismina voinee pitää kirjailijamme säännönmukaisesti toistuvaa käsitystä siitä, että menestyvän liikemiehen toimenkuvaan kuuluvat väistämättä pitkät kosteat lounaat ja vielä pidemmät ja kosteammat illalliset. Ilman niitä ei hänen mielestään ilmeisestikään voi liike-elämässä menestyä, viinalla voitelu kuuluu kauppatapoihin. Raitista yrittäjää ei Maurin tuotannossa taida olla yhtäkään? Näkemys lienee seurausta siitä, että Maurin oma yrittäjätuttavapiiri taisi koostua aika pitkälle juuri tällä tavalla toimivista liikemiehistä?

    s. 81: ei Köökar vaan Kökar.

    s. 92: 'Rovaniemen markkinoilla' -kupletin sanoja Mauri on siteerannut hieman väärin.

    s. 114: liikemies Myllymaa ajaa edellisiltaisen rankan juopottelunsa jälkeisenä aamuna Sonjan luokse, mutta vasta siellä alkaa krapula tunkea päälle. Eli ilmeisen kännipäissään on mies rakastajattarensa luokse autoillut. Rattijuoppouttahan Mauri ei kirjoissaan juurikaan paheksunut.

    ss. 166-167: onko todella uskottavaa, että kukaan hovioikeudenneuvos lähtisi juhlimaan sellaisen henkilön kanssa, jonka juttu on ihan lähiaikoina tulossa hovioikeuden käsittelyyn? Ja jossa jutussa ao. henkilö on vielä vastaajana? Mauri ei tällaisessa asetelmassa ilmeisesti näe mitään kyseenalaista... Luulenpa, että tosielämässä hovioikeudenneuvos pysyisi kaukana tämmöisistä kekkereistä. Lahjonta- tai ainakin vahva suostutteluyritys kun on ihan päivänselvä. Asiaa ei paljon muuksi muuta se, että neuvos itse uskoo olevansa täysin immuuni kaikenlaiselle tällaiselle vaikuttamiselle.

    s. 213: Myllymaan grillaustaidoissa lienee kehittämistä. Ei sytytysnestettä pidä heti sen kaatamisen jälkeen tuikata tuleen, nesteen pitää antaa ainakin muutama minuutti imeytyä hiiliin. Ilmankos sitten grillaustulos olikin enemmän tai vähemmän kehnonlainen.

    Kyllähän tämä kertomus "kohisevan kosken" päihittää. Tarina on tiiviimpi ja sisältää parempia miljöökuvauksia. Miellyttävästi jäävät mieleen niin mansikoita kauppaava pikkupoika kuin arvostavasti esitetty kirvesmies Putkonenkin (niin yliampuvasti kuin tämän naistenmiehen elkeet ehkä onkin kuvattu). Mutta kyllä tuo paremmuus aika niukaksi jää. Melkoisen tyhjänpäiväinen tarina tämä mielestäni on, enkä parempaa arvosanaa kuin 5½ katso sille tarpeelliseksi antaa. Mutta enemmänhän on sekin kuin mitä "kohiseva koski" sai.
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Elämän makeus