Lukupiiri

« aihelistaan

Sumusta nousee risti


  • Matti Nummenpää

    28.7.2013 klo 13:53
    Sumusta nousee risti on ilmestynyt Gummeruksen kustantamana 1968. Samana vuonna julkaistiin kirja Älä kaikista ruusuista huoli. Näissä on päähenkilönä toimittaja Aarre Kuusama. Kuusama muistuttaa ulkoisesti ja elämäntavoiltaan kirjailijaa itseään.
    Sumusta nousee risti -kirjan juonen käsittelyssä on piirteitä Kyllikki Saaren murhasta. Mahdollisesti kirjailija on saanut tästä tositapahtumasta aiheen.

    Matti Nummenpää, intendentti

  • nimimerkki

    ukkelo

    1.8.2013 klo 04:18
    Sariola oli parhaassa vedossaan tehdessään Sumusta nousee risti kirjan v. 1968 jolloin kirjailijan henkilökohtainen elämä oli murroksessa, mutta siitä ei ole jälkeäkään tässä mestariteoksessa. Harvoin voi lukea kertomusta rikoksesta, jossa aluksi ei ketään mutta lopulta kaikkia kirjan henkilöitä voidaan epäillä kyseisestä surmatyöstä. Jopa Agatha Christie joutui käyttämään epäilysten ulkopuolelle jääneitä ja pysyneitä henkilöitä, toisin kuin Mauri joka tässä pystyi saattamaan kaikki epäilyksenalaiseksi. Tämä jos mikään on lukijaa arvostavaa tekstiä.

    Aarre Kuusamassa, Sariola piirtää melko silotellun pikku Maurin kuvan itsestään. Kirjoittaja taisi olla paljon ronskimpi, mutta toisaalta paljon herkempi mies kuin tämä vain 180 cm pitkä ja 80 kilon painoinen suoraviivainen innokas toimittaja. Mutta näinhän sen pitää kirjassa ollakin.

    Epäuskottavia tapahtumia tässäkin kirjassa riittää, kuten se että rakastavaiset kuolevat toisistaan riippumattomista syistä samana yönä, mutta voittaahan lotossakin joku joskus pääpotin yhdellä rivillä. Sumusta nousee risti olisi usean Oscarin elokuva jos ohjaus, näyttelijävalinta ja toteutus olisivat kohdallaan.

  • nimimerkki

    ukkelo

    4.8.2013 klo 02:54
    Jos nyt tapahtumat ovat joskus, mielestäni harvinaisia, niin sitäkin voimakkaammalla kynällä Sariola piirtää teoksensa henkilöt alkaen alter egostaan, toimittaja Kuusamasta jolla ”elämä oli epäselvää ajelehtimista päivästä toiseen” , toisin kuin veli Parkkulaisella joka ”oli jo ehtinyt alimmille puolapuille poroporvarillisuuden tikkailla” . Ja toisin kuin kehnommat, seitinohueksi hahmonsa jättävät kirjoittajat, hän antaa henkilöiden repliikkien puhua puolestaan ja riittävät ainekset lukijalle muodostaa heistä käsityksensä. Juuri tämä tekee Sariolan kirjoista aivan ylivoimaisia suomalaisessa rikoskirjallisuudessa. Joskus muillakin juoni saattaa olla kelvollinen, mutta henkilöihin ei synny kiinnostusta, jolloin on aika yhdentekevää kuinka siinä lopulta käy. Tässä oli toisin. Saan kiittää kehnoa muistiani kun sain jännittää ratkaisua loppusivuille saakka. Olin lähes varma surmaajasta, mutta väärässä. Huipputeoksen tyyliin mysteerit selvisivät loppusivuilla ja vieläkin tyytyväisempänä suljin kirjan kuin 30 vuotta sitten, kun tuli edellisen kerran luettua.

    Ovat nämä niin hyviä, että renesanssi saattaa vielä tulla.

  • nimimerkki

    Serambleri

    4.8.2013 klo 11:49
    Veikeä provokaattori Ukkelo teki sen taas. Olin ajatellut, että tänään mustikkaa ja torvisientä koppaan vaan jotta talven rasvavarastot tulevat turvatuksi, mutta pitää kommentoida.
    Seuraan liittyminen ja edelleen kuuluminen osoittaa kiinnostustani ja arvostustani Sariolaa ja tuotantoaan kohtaan. Pidän Kirjailijan tuotantoa arvossa, mutta yritän välttää sitä että tuntisin koko ajan olevani faarao-suuriruhtinaan kanssa tekemisissä. Olen koettanut täälläkin ottaa kantaa keskustelun melskeeseen jotenkuten tasapuolisesti ja tuotannon ansioita esiintuoden.
    Kysyttäessä kantaani Sariolan ylivoimaisuudesta suomalaisen rikoskirjallisuuden kentässä olisin kyllä muotoillut kommentin vähän toisin kuin arvostamani kanssakirjoittaja tuossa edellä. Sariolan kirjoista en kollektiivisesti sanoisi, että ne olisivat aivan ylivoimaisia suomalaisessa rikoskirjallisuudessa. Sen "kin" -päätteen olisin ainakin tiputtanut perälaudan raosta johonkin tien kuoppakohtaan. "Joskus muillakin (suomalaisilla rikoskirjailijoilla) saattaa juoni olla kelvollinen..."
    Useissa Sariolan kirjoista on hyvä(kin) juoni ja kerronta useimmiten sujuu. Kökköä on mielestäni joukossa. Otan esimerkin. Tulin silmäilleeksi nämä Kuusama-kirjat molemmat muistin virkistämiseksi. Ero on valtava. Sumusta nousee risti on
    juoneltaan kelpo tavaraa kuten Ukkelo ihan oikein kirjoittaa. "Isojoki-liittymä" tukee kiinnostusta ja vaikutelmaa.
    Tarina kulkee johdonmukaisesti. Käänteitä piisaa. Asiassa pysytään. Ei päähenkilön tarvitse juonen kulusta piittaamatta lennähtää Teidelle kuvailemaan hotellin aulan tuolien päällyksiä eikä kuikuilla krapulaisena jossain Interpolin kansainvälisessä kokouksessa jutun jatkamiseksi.
    Älä kaikista ruusuista huoli -teos kokee mielestäni rökäletappion tässä vertailussa.
    Oliko se niin päin, että Kuusamat ilmestyivät tässä järjestyksessä, siis Sumusta nousee risti ensin? Jos näin oli, oli hyvä, että sarja loppui alkuunsa. Suuntaus ei ollut tuotannon jatkamiselle eduksi. Jos päinvastoin, niin korjataan lausuntoa, parannus oli huima.
    Jos mielenkiintoa riittää, pannaan "Risti" parilaan perusteellisemmin ja käännellään niitä juonen tapahtumia lisää hiilien päällä. On siellä jotain lisäpohdinnan arvoista.
    Pohditaan vaikka sitä, miten tapahtumat olisivat edenneet jos Kari Sippo ei olisikaan törmännyt rekkaan tullessaan keskiyön tapaamiseen alastonta armastaan hakemaan? Olisiko hän tavannut Annikin jo kuolleena tai ainakin kuolemaisillaan?
    Oikolukija on torkkunut taas. Kirjassa menevät (jos oikein ymmärsin) Annikit ja Eevat
    iloisesti sekaisin s.187-188. No, aina roiskuu kun ehkä kiireellä rapataan. Kyllä asia selväksi tuli.




  • nimimerkki

    Serambleri

    4.8.2013 klo 19:45
    Tuli sienimetsällä pähkinäpensaiden alla kontatessa kaverin kanssa puheeksi Sariolan tuotanto ja erityisesti kansien väliin pakatut autoasiat. Kiinnitettiin huomiota isojen amerikkalaisten ja mersujen ihannointiin, volkkarin uskollisuuteen ja Fiatin, "kirotun makaronimyllyn" sitkeyteen mäkeä kiivettäessä.. Todettiin Saabin, bemarin ja sitikankin pärjäävän kirjoittajan arvoasteikolla aivan kohtalaisen hyvin. Itse olin iloinen, että nuoruuden yhteistyökumppanini Angliakin kirjoissa mainitaan, samoin serkkunsa Taunus.
    Itäautot ovat sitten surkea suku sinänsä. Miten sattuukin tämän kirjan vallesmannilla olemaan käynnistymishaluton Uralin kaara Volga. Kirosanat ryöppysivät, kun Volgan startti uikutti ja jurrasi saamatta konettä käynnistymään. Muistaakseni "leivättömän pöydän" nimismies suorastaan häpesi käytettynä hankkimaansa Pobedaa, sillä kun ei kehdannut edes riiuulle mennä.
    Asiassa tuli esille kummallinen, tälläkin palstalla vuosi sitten käsitelty elokuvaan liittyvä juttu. Totuus on armoton -filmissä on äreä ja itsetietoinen Peterin isäntä pantu ajamaan Volgalla. Kirjassa papparainen näet levitti maantien tomuja vähempiosaisten silmille uljaalla Packardilla. Kai siinä maahantuojan kravattikaula on elokuvan tuottajaa jonkin verran maasuttanut.
    Päätettiinkin panna seurueemme free-lance moottoritoimittaja tekemään listaa Sariolan tuotannon autoista, niiden ominaisuuksista ja autojen vaikutuksesta omistajasta/käyttäjästä lukijalle välittyvään kuvaan. On sitä hullumpaakin tutkittu.
    Toimittaja muisteli, että on joskus jossain nähnyt tai ollut näkevinään asiasta aiemmin tehdyn kirjoitelman. Käskettiin kaverin kaivaa juttu arkistostaan jos sellaista luulee.

  • Matti Nummenpää

    5.8.2013 klo 13:27
    Mauri Sariolan tuotannossa autoilla on tärkeä osa. On näistä aika paljon kirjoitettu ja asiaa tutkittu. Tämän lukupiirin etusivulla on yksi alan helmistä: Maurin ja Susikosken Mersut.
    Kaikkien Sariolan (myös Laukko -nimellä) kirjoittamien kirjojen autot on kartoitettu merkkitasolla. Esiintymismäärässä kolmen kärki on Saab, Merceden-Benz ja Volksvagen. Asiasta on pidetty esitelmä Mauri Saiola -seuran vuosijuhlassa.
    Autojen kautta Mauri mainiosti kuvaa myös autonomistajia. Merkin lisäksi omistajan yhteiskunnallista asemaa kuvaa auton väri ja siisteys.Parhaimmillaan auton ulkomuotoa verrataan naisen lantion kaariin. Susikoskella oli Mersujen lisäksi useita Saabeja, Volkkari ja BMV (kirjoitettuna yksinkertaisella V:llä). Nuiorena hänellä oli myös moottoripyrä Harley-Davidsson.
    Matti Nummenpää, intendentti, Mauri Sariola -seura ry

  • nimimerkki

    ukkelo

    9.8.2013 klo 17:31
    Mauri Sariolan toimittaja-aikojen korkeasta esimiehestä Eljas Erkosta on sanottu että toiset saivat häneltä helpommin anteeksi kuin toiset. Suhtaudun Sariolaan Erkon lailla kaiketi siksi että kirjailijan elämäntarinaa tuntien löydän itsestänikin samoja heikkouksia ja virheitä joten kantti ei kestä heittää ensimmäistä kiveä.

    Myönnän Seramblerin usuttamana, että muutamissa Sariolan teoksissa näkyy laatua heikentävää painetta kun sekä vekseleiden että kustannussopimusten eräpäivät painavat päälle ja pakko oli pusertaa ilman inspiraatiota. Myös sellaiset kaunokirjalliset teokset, joissa ei ammenneta kirjailijan omista kokemuksista, ovat jääneet minulle aika vieraiksi.

    Rikoskirjailijana hän silti painii sarjassa johon yltävät vain muutamat muut suosikeikseni kelpuuttamani maailman huiput kuten Sir Arthur Conan Doyle ja Queen of Crime Agatha Christie ja nyt viimeisimpänä Gyles Brandreth.

    Toisin sanoen Minulta Sariola saa kaiken anteeksi, muut suomalaiset rikoskirjailijat eivät mitään!

  • nimimerkki

    Inkeri J

    9.8.2013 klo 18:55
    Keskustelun alussa mainittiin, että kirjan juoni on ehkä saanut Kyllikki Saaren murhasta inspiraatiota. Kysynkin onko muita Maurin kirjoja, joissa olisi piirtetiä jostain julkisuudessa käsitellystä murhasta?

  • nimimerkki

    Anne M

    10.8.2013 klo 21:04
    Luen juuri "Sumua", ja mieleen tulee, että siinä on jotain vaikutelmia myös toisesta kuuluisasta murhajutusta, nimittäin Heinäveden Tulilahden murhista. Jopa siinä määrin, että vaikka kirja kertoo, ja se useaan kertaan kuvaillaan ja mainitaan, merenrantapaikkakunnasta, kuitenkin silmieni edessä aina näen sisämaan järvimaiseman.
    Kyllikki Saaresta kirjassa muistuttaa uhrin nimen samankaltaisuus, suohauta, sille painettu karahka, uhrin aluksi painotettu kunnollisuus jne., mutta pian Sariolan tarina lähtee omille teilleen.

  • nimimerkki

    Serambleri

    10.8.2013 klo 22:17
    Inkeri J kyseli tuossa edellä muista Maurin kirjoista, joissa olisi yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin. Mietin kysymystä lukiessäni, että eräs juttuhan on ollut täällä palstallakin puinnissa. Erhetyin, sillä se olikin kai sen entisen palstan aikana. Intendenttihän laittoi meille kaikille luettavaksi poliisin tutkinta-aineistoa, joka oli lähes yksi yhteen Maurin Totuus on armoton -kirjan erään kohtauksen kanssa, tai pitänee sanoa että toisin päin tietysti.. Kirjassa on murhasyytteeseen vastaamassa sairaanhoitaja, rouva Huhtakallio, ja tuomarin pöydän takana raapii päätään yksi kirjan päähenkilöistä, tuomari Lyytinen. Nimismies Arra tulee kuin jumala koneesta ja päästää nuoren tuomarinplantun pälkähästä. Näin ei tainnut tosielämässä kylläkään tapahtua.
    Keskustelua on käyty myös siitä, kuinka paljon Maurin tuotantoon ovat vaikuttaneet sota-aikana tapahtuneet omien sotilaiden/vangiksi jääneiden vihollissotilaiden/ arveluttavaan "pikaoikeudenkäyntiin" perustuneet todelliset tai huhujen tapaan kulkeneet teloitusuutiset.

  • Matti Nummenpää

    21.8.2013 klo 01:02
    Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.
    Mauri Sariola kuvasi tarkasti todelllisia maisemia, ravintoloita yms. Murhat hän rakensi itse. Juurikaan hänen romaaneissaan ei ole yhtymiä todellisiin murhiin tai muihinkaan rikoksiin.
    Lehtikirjoituksissa hän käytti asiantuntemustaan ja kirjoitti myös todellisista tapahtumista. Sarjoja olivat "Rikos lain vaa'assa Seura -lehdessä vuonna 1958 numeroissa 12 - 19 sekä Eeva -lehti 1958 numerosta 10 1959 numeroon 4 sarja "Kohtalo katkoo langat".
    Romaanissa "Taivas yksin tietää" Mauri esittää oman teoriansa todellisesta lentoturmasta.
    Pieni, mutta hauska viittaus todelliseen murhatapahtumaan on kirjassa "Sumua Susikosken yllä":

    "Susikosken itsensäkin kannalta uusi nimitys oli sattunut varsin epäedullisen ajankohdan kynnyksellä. Vain muutamaa viikkoa myöhemmin tapahtui maassa mielekuohun korkealle nostattanut raaka verityö. Kolme retkeilijää murhattiin telttaansa ja Susikoski oli joutunut tutkimusten johtoon. Rikos ei ollut siihen uhratusta suunnattomasta työmäärästä huolimatta selvinnyt, ja lehdistö oli pidellyt tutkijaviranomaisia pahoin. Ammatissaan kovakorvaiseksi paatunut Susikoski olisi vielä sietänyt senkin piikittelyn, jonka julkinen sana kohdisti poliisin voimattomuuteen, ellei hän olisi ollut henkilökohtaisesti sangen pettynyt ja masentunut. Kolminkertaisen murhaajan liikkuminen vapaalla jalalla oli jotakin sellaista, mitä hän ei kerta kaikkiaan voinut sietää.
    Johtaessaan läpi koko valtakunnan ulottuvaa murhaajan suuretsintää hän oli viikko viikon jälkeen joutunut lykkäämään kesälomaansa. Kun tilanne syksyn lehtien kellastuessa lopulta juuttui paikoilleen ja viimeisetkin rutiiniluonteiset tarkistustoimenpiteet jäivät tuloksettomiksi, hän oli vallinneen paineen loppuun uuvuttamana päättänyt pitää osan lomasstaan."

    Tästä voidaan päätellä ajankohta, jolloin Leo Olavi oli saanut nimityksen keskusrikospoliisiin ja muuttanut pois Kuopiosta. Tämä on myös ainoa murhatapaus, jonka Sariola mainitsee Susikoskelta jääneen selvittämättä.

    Matti Nummenpää, intendentti Mauri Sariola -seura ry

  • nimimerkki

    ukkelo

    15.9.2013 klo 21:21
    Tuossa seuramme intendentin lainaamassa Sariolan tekstissä näkyy, kuinka mestari kirjoittaa. Teksti lentää ja vie lukijaa ja koko ajan tapahtuu.

    En ole muutamaan viikkoon kirjoitellut tänne, mutta eivätpä näy muutkaan. Omalla kohdalla perustelu on Välimeren kohtalotta jäänyt risteily ja päätös vihdoinkin lukea Päätalon Iijoki sarja loppuun. Menossa on jo Pölhökanto Iijoen törmässä. Yllättävän samalla lailla mestarit käyttävät suomenkieltä. Siinä missä Sariola kuljettaa tarinaa nopeammin, Päätalo tekee sen uskottavammin, joskus vallan lukijan rasitukseksi asti. Siinä missä Mauri silottelee kieltä, Päätalo karkeistaa sitä mittoihin, että en moista ole itse kuullut edes kun työteilin apumiehenä 60 luvulla kurakärryn varressa.
    Mutta kelpaahan näitä lukea!

  • nimimerkki

    Anne M

    10.1.2019 klo 00:26
    Taas on tämä kirja luvun alla, viiden vuoden tauon jälkeen.

    Mihin nyt uudella lukukerralla kiinnitin huomiota, itse karttoja harrastavana paikallishistorian ahkerana tutkijana, oli kohta jossa kahta tapahtumiin liittyvää nientä kuvataan niin perusteellisesti, että ihan nousee epäilys, että Maurilla on tainnut olla kartta edessään tutkittavanaan, kun on näitä kuvaillut. Yhä olen samalla kannalla kuin tuolloin vuosia sitten, että mieleen nousee sisämaan järvi ja sen atollimaiset niemet.

    Mistähän kartanon perijä sai piirteensä? Ainakin Hermann Lanzin hahmo antaa mielenkiintoisen kuvan, hänen (natsi)aatteilleen ja utopioilleen kerrotaan naureskellun pääkaupungin kapakoissa.

    Lanzien kartano on jälleen yksi mielenkiintoinen rakennus Sariolan kirjoista. Liekö sillä esikuvaa? Itselleni muodostui kuva Louhisaaren tyylisestä kartanosta jyrkkine kattoineen, ja sisätiloissakin on eittämättä jotain samansukuista.





  • Matti Nummenpää

    10.1.2019 klo 19:31
    Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.
    Kirjan alkupuolella toimittaja Aarre Kuusama selvittelee laajasti toimenkuvaansa suuren lehtiyhtiön oikeussalireportterina. Otetaan yksi esimerkki Mauri Sariolan vastaavassa virassa tekemästä jutusta.

    Tämä juttu on julkaistu Helsingin Sanomissa 12.4.1956.

    Mainittakoon, että tässä jutussa yhtenä tekijänä ollut kirvesmies Torsti Koskinen sai laajaa huomiota myöhemmin. Hän sai 12,5 vuoden kuritushuonetuomion taposta. Siitä hän istui 7,5 vuotta kunnes hänet todettiin syyttömäksi. Tapauksesta on kertonut mm. Mauri Sariola -seuran jäsen Hannes Markkula teoksessaan Suomalainen murha 1953-1990.


    Rikollisliigan tilinteon hetki

    Kuritushuonetta, ”pyttytuomioita”, suuria korvauksia – Nikanderin ”aasi” ratsastajatta 2 v. 6 kk.

    Helsingin raastuvanoikeudessa on ollut pitkähkön aikaa rikosjuttu, jossa eri vankiloissa toisiinsa tutustuneet, pitkän rikosrekisterin omistavat kuusi syytettyä ovat saanet tehdä selkoa vedenpitäväksi olettamastaan petossarjakeksinnöstä. Toistakymmentä poliisiraporttia ovat oikeudessa kertoneet saman asian: Ääni puhelimessa tilaa jonkin tunnetun toiminimen laskuun erän tavaraa ja ilmoittaa auton tulevan noutamaan tilausta viipymättä. Sen jälkeen tavarat häipyvät taivaan tuuliin ja laskutettaessa ilmoittaa asianomainen firma, ettei se ole lainkaan tietoinen tämänlaatuisesta tilauksesta. Eilen illalla myöhään sai raastuvanoikeuden 9. osasto vanhemman oikeusneuvosmies Arvo Mäkelän puheenjohdolla ja kaupunginviskaali Mauno Pekkasen toimiessa virallisena syyttäjänä asian lopulliseen päätökseen. Ainakaan tämä rikollisliiga ei pitkään aikaan enää pääse tekemään uusia kolttosia.

    Syytettyinä oikeudessa olivat v. 1909 syntynyt kauppaedustaja Reinhold Nikander, satamatyöläinen Tuure Gabriel Rännäli, synt. 1912, kirvesmies Torsti Ossian Koskinen, s. 1924, kauppa-apulainen Helge Viliam Valdemar Virta, s. 1920 sekä edellisten lisäksi vangittuna vastaamassa olleet Sulo Birger Dahlbacka ja Mauri Olavi Kuoppamäki.
    Oikeudenkäynnin alussa Reinhold Nikander – mies, joka sujuvasti puhuu useita kieliä – luki hyvällä suomen kielellä laaditun ja sivistyssanoja taidokkaasti hyväkseen käyttelevän loppulausunnon, jossa hän mm. parhaansa mukaan väitti kaikkien hänelle epämieluisten todistajien esittäneen enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisia tarinoita. Samoin ilmoitti Nikander vastineessaan, että hänellä ei suinkaan ole ”väitettyä Führer-luonteenlaatua” ja ettei hän ainakaan ollut kerännyt ympärilleen nyt oikeudessa esiintynyttä rikollisliigaa. Lisäksi Nikander arvosteli poliisikuulustelun toimittaneita tutkintaviranomaisia samoinkuin syyttäjää, väittäen näille sekä esitutkinnan että oikeudenkäynnin aikana sattuneen lukuisia pahoja – tietenkin Nikanderin pään menoksi tehtyjä – virheitä.
    Asiassa kuultiin vielä muutamia todistajia. Näistä Nikanderin vaimo selitti miehensä käyttäneen paljon alkoholia ja lääkeaineita ja nähneen ”pikku-ukkoja” tuon tuosta. Samassa todistajanlausunnossa kävi ilmi myös se huvittava seikka, että Nikander oli aamuisin ollut perin virkeä, mikäli kysymyksessä oli viinakauppaan lähtö. Sen sijaan hän oli heti sairastunut tai tullut muuten väsyneeksi, kun hänelle oli ehdotettu mattojen piiskausta tai muita kotitoimia.
    Maksutonta oikeudenkäyntietua nauttivan Nikanderin oikeudenkäyntiavustaja, varatuomari Aleksander Kaspi teki tämän jälkeen ”mink’ ihminen ja pappi voi” – Runebergin sanoja lainataksemme – esittäen loppulausunnossaan useita juridisesti tärkeitä huomautuksia. Samoin teki varatuomari Pekka Vuorinen syytetty Kuoppamäen avustajana. Tämän jälkeen tulikin päätösten vuoro.

    Oikeus harkitsi päätöstään yli neljä tuntia

    Olihan tässä komplisoidussa jutussa jo poliisiraporttejakin pitkälti toistakymmentä ja samoin oli useaan kertaan lykätyssä jutussa kuultu todistajia vaikka millä mitalla. Myöhään illalla antamassaan päätöksessä raastuvanoikeus totesi seuraavaa:
    Nikanderin pyyntö päästä mielentilatutkimukseen hylättiin. Sen jälkeen todettiin, että syytetyt Nikander, Rännäli, Koskinen, Kuoppamäki, Virta ja Dahlbacka olivat kaikki syyllistyneet erittäin raskauttavien asianhaarain vallitessa tehtyihin petoksiin tai petosyrityksiin. Tavaranimikkeinä vilisivät lyijy, tina, sokeri, kahvi, tupakka, autonrenkaat ja monet muut. Petoksilla saatujen tavaraerien arvot vaihtelivat muutamasta tuhannesta satoihin tuhansiin.

    Tuomiot olivat:

    Reinhold Nikander 2 vuotta 6 kk, Torsti Koskinen 1 vuosi 8 kk, Helge Virta 1 vuosi 2 kk, Mauri Kuoppamäki 1 vuosi 3 kk, Sulo Dahlbacka 8 kk ja Tuure Rännäli 11 kk. Kaikki tuomitut olivat kärsineet tätä ennen välittömästi tuomittua vapausrangaistusta yli 3 vuotta ja heidät tuomittiin näin ollen rikoksenuusijoina.
    Paitsi edellä mainittuja kuritushuonetuomioita totesi oikeus päätöksessään lisäksi, että Nikanderia, Koskista, Virtaa ja Kuoppamäkeä on pidettävä yleiselle ja yksityiselle turvallisuudelle vaarallisina henkilöinä ja heidät voidaan näin ollen vaarallisista rikoksenuusijoista annetun lain määräysten mukaisesti eristää pakkolaitokseen. Kansalaisluottamus meni Nikanderilta 8 vuodeksi ja muilta tuomituilta 5 vuodeksi.
    Samassa yhteydessä tuomittiin erään romuliikkeen omistaja ja myymälänhoitaja sakkorangaistukseen. He olivat ostaneet rikollisilta petoksella saatua tavaraa, vaikka heillä olisi ollut perusteltua syytä otaksua, että tavaran saanti oli ollut laiton.
    Lisäksi tuomittiin em. kuusi syytettyä korvaamaan petoksilla saamansa tavaraerien hinta petetyille liikkeille. Korvausten yhteissumma oli yli puoli miljoonaa. Lisäksi tuomittiin heidän maksettavakseen kymmeniintuhansiin nousevat oikeudenkäyntikulut ynnä lisäksi huomattavat valtion maksamat todistajanpalkkiot.

    ”Olen syytön. Joku on ratsastanut minun aasillani.” Näin väitti kauppaedustaja ja jutun päätekijä Reinhold Nikander silloin, kun juttua pari kuukautta sitten alettiin käsitellä. Nyt hän sen sijaan ei enää väittänyt tätä, eikä edes ainakaan heti ilmoittanut tyytymättömyyttään päätökseen.

    Ms / Int

  • Matti Nummenpää

    19.1.2019 klo 08:48
    Kartanon kuvaus ja sisätilojen kuvaus ovat melko vähäisiä ja yleisluonteisia. Louhisaari, joka on varmasti Maurille tuttu, voi olla yhtenä vaikuttavana tekijänä. Tai monet muut Suomen kartanot tai voihan olla, että tässä ei ole esikuvaa ollenkaan.

    Annen kanssa olen samaa mieltä siitä, että soutelumatkat tapahtuvat sisäjärvellä eikä meressä. Ja tässä tapauksessa voi hyvin olla, että jotkut kartat ovat olleet esillä. Saattaahan ne olla mistä päin Suomea tahansa, paitsi ei sieltä missä kirjan tapahtumat tapahtuvat. Tuntuisi siltä, että Maurin lapsuuden ajan maisemat ja kartat ovat mahdollisesti olleet käsillä. Hänhän on syntyisin Hämeessä, Kosken koululta, Hattulasta. Uudelta nimeltään Mauri Sariolan koulu osoitteessa Takajärventie 27 A. Enää rakennus ei ole koulukäytössä vaan on yksityisomistuksessa. Mauri Sariolan muistolaatta on edelleen talon seinässä. Takajärventie jatkuu edelleen muutamia kilometrejä ja päättyy serkkuni talon pihaan. Jatkuu siitä eteenkin päin mökkitienä. Nämä tienoot voisivat olla kirjan tapahtumien kuvitteelliset tapahtumapaikat. Ei kuitenkaan yksyhteen. Kirjailijan mielikuvituksella on käyttöä. Takajärveen Maurin veli Lasse (Lauri) hukkui nuorena lakitieteen ylioppilaana.

    MS / Int

  • nimimerkki

    puttonen

    19.1.2019 klo 15:08
    Yhtäläisyyksiä Maurin esikoisteokseen (Laukausten hinta) on mm. tanssilava molemmissa tapahtumien tietynlaisena käynnistyspisteenä, vesistöjen niemet ja salmet - joko näkösuojana tai näköalan mahdollistavana - sekä tärkeässä osassa olevan salakähmäisen henkilön liikkuminen veneellä.

    Maurille ominainen huolimattomuus pistää esiin sivuilla 187-188, jossa Eeva Alakumpu kiihtyy niin, että sekoittaa puheessaan itsensä ja Annikin nimet. Tosin tilanne on niin jännittävä, että sitä ei lukija välttämättä edes huomaa. Toisessa Kuusama-kirjassa nimisekoilu yltyykin sitten mahdottomaksi, kun eräällä rouvalla etunimi vaihtuu useita kertoja ilman selityksiä eikä hänen puolisonsakaan kestä samalla nimellä.

    Maanmittausporukka on hyvä oivallus Kuusaman peitetoiminnalle, sillä Maurihan oli kymmenvuotiaana kesätöissä lattapoikana sisarensa miehen mittausporukassa Oulun läänin Pyhäjärven soilla. Tässä kohti on mainittava, että puttonen tuntee ylpeyttä, kun hänen kolme suosikkikirjailijaansa mainitsevat tuotannossaan Oulun läänin Pyhäjärven, sillä paikkakunta on siellä kahdeksan vuotta lapsuudessaan asuneelle puttoselle "isieni maa". Väinö Linna toimi Pyhäsalmella kouluttajana jatkosodan loppuvaiheessa osallistuen henkilökohtaisesti asekätkentäänkin sen verran, että piilotti erään ladon alle pari kivääriä, joita myöhemmin kävi tuloksetta etsimässä. Kalle Päätalo mainitsee Nälkämäen vankileirillä pontikkaa keitelleen Kärkisen saaneen oppinsa Pyhäsalmen korpiryteiköissä. Aineesta tuli hyvää ja taisipa Kärkisen keittokaveri Liekon Masa sitä tarpeeksi juotuaan hankkia itselleen "puolen kilon lasit".

    Harmillista, että toimittaja Aarre Kuusama esiintyy vain kahdessa Maurin jännitysromaanissa. Jopa outoa, sillä päähenkilön toimintaympäristöhän oli Maurille tuttu. Olisihan siitä lähteestä voinut enemmänkin ammentaa. Kyllikki Saaren selvittämätön murha suohautoineen luo kirjan tapahtumille jännittävän, jopa hieman kammottavan pohjavirityksen. Isojoen sijasta ollaan fiktiivisessä Pohjanvallan pitäjässä. Mysteeri on kiehtova ja juoni kulkee mestarillisesti. Neljän ensimmäisen Esko Laukon ohella Sumusta nousee risti nousee rankingissani Sariolan jännitysromaanien kategoriassa top5:teen.

  • nimimerkki

    Serambleri

    19.1.2019 klo 16:18
    Tässä keskustelussa elettiin elokuuta 2013, kun PMVS:n dekkaripiirissä mutisimme tuosta Eevan ja Annikin roolin hämärtymisestä. Emme vaan uskaltaneet, no, kehdanneet, panna sekoilua kirjailijan piikkin. Moitiskelimme vaan oikolukijaparkaa, tätä kiukkunuolien nimetöntä neulatyynyä. Hieman häppeemme nössömäisyyttämme nyt.

  • nimimerkki

    puttonen

    20.1.2019 klo 11:37
    Ryhdyin vasta kirjoitukseni jälkeen selailemaan vanhimpia tekstejä ja sieltähän se sumusta nousi risti: PMVS ja Serambleri olivat jo Eevan ja Annikin nimien sekoittumisen käsitelleet. Hetihän siinä tuli mieleen sotakorvausten aika ja valkeat miehet (jotka tulevat noutamaan), mutta ilmari harkittuani lohduttauduin, että sen yli käy vain tuuli viheltäin. Ei käynyt - Serambleri oli tarkkana!

    Olen myös samaa mieltä siitä, että kenties Kuusama-kirjoja oli kahdessa tarpeeksi, sillä "suuntaus ei ollut tuotannon jatkamiselle eduksi" (Serambleri 4.8.2013). Oletuksella, että "Älä kaikista ruusuista huoli" on Kuusama-2 ja näin se kirjailijankin mukaan on: "Älä kaikista ruusuista huoli. Ehdotti taksimies kirjan (Kuusama-2) nimeksi äskettäin" (Parempi kerta rutina kuin ainainen kitinä, sivu 20).

    Maanmittausporukassa liikuttiin myös Susikoski-kirjoissa. Mieleen tulee ainakin Morgam Viibuksen maisemissa vaellelleet Aaretti Tolvanen ja Juha Renko, jotka löysivät sitten Seidan silmän. Olen tullut Maurin tuotantoa lukiessani siihen tulokseen, että nimi ym. sekoiluja ei voi laittaa oikolukijan piikkiin, sillä sellaista ei liene Gummeruksella ollut lainkaan! Ainakaan Syrjän veljekset eivät ole tuossa tehtävässä Maurin kirjojen kohdalla voineet toimia! Nimittäin niin hienoa työtä ovat tehneet Päätalon tiiliskiviä ohentaessaan.

    Kävin perjantaina Viialan vanhalla nahkatehtaalla Kaamoskirjapäivillä. Ja siellä seisoi hyllyssä - yhtä ryhdikkäänä kuin kannessaan vallankumoussoturit - kirjallinen helmi: "Juho 18" (Juhani Syrjä, Gummerus 1998, toinen painos). Neljätoista euroa.

  • nimimerkki

    Serambleri

    15.6.2019 klo 22:06
    Jokunen päivä sitten tuli telkkarista elokuva Taas tyttö kadoksissa. Jäikö näkemättä? Rauhaa vaan, mitään et menettänyt.
    Ohjaus on Ville Salmisen, vuosi 1957. Jossain tekstissä mainittiin, että innoituksena olisi ollut Isojoen vuoden takainen tapahtuma. Siellähän tyttö katosi. "Taas tyttö kadoksissa".. Mautonta tai sitten ei, ei kuulu tähän.

    Tuli mieleen olla utelias ja katsoa, olisiko filmissä jotain sellaista, jota Mauri olisi kymmenen vuotta myöhemmin käyttänyt alkuaineena kun keksi panna Kuusaman Kyllikki Saaren surmaa tutkimaan.
    Katsoin elokuvan ja voin sanoa, että ei siellä yhtymäkohtia juuri löydy.Tyhjän saa pyytämättäkin. No, yrittänyttä ei laiteta.
    Ilahduin kuitenkin suuresti kun ihan filmin alussa kuulin mahdollisena katoamispaikkana mainittavan Puttosenahon talon maitolaiturista. Terkkuja vaan kunnioitetulle kanssakirjoittajalle. Toivottavasti kuulin oikein.

    Väkisin seulomalla löysin jotain yhtymäkohtia Kuusaman seikkailuun.

    Kadonnut tyttö oli kuitenkin Annikki. Niemi sukunimeltään. Oli lähtenyt kotoa ovi paukkuen, kun iskä ei ollut suostunut johonkin nuoren mielestä oleelliseen pyyntöön. Harmaa volkkarikin on päässyt elokuvaan, tosin nimismiehen autona. Isossa roolissa rikosta selvittämässä häärii Leo Jokelan mainiosti esittänä reportteri, roolinimeä en muista, ei tainnut kuitenkaan mikään puu olla.
    Juonipaljastus: Ei se Annikki ollutkaan kuollut.
    Loppu hyvin, kaikki hyvin. Paitsi että elokuva on kökkö.
    Syytä epäillä -perustekaan ei tutkimukseni mukaan täyty. Ville Salmisen elokuva ei liene ollut vaikuttamassa kun Sariola ideoi teosta Sumusta nousee risti.

  • nimimerkki

    Anne M

    8.10.2019 klo 20:35
    Elokuva oli minusta hauska ajankuvansa ansiosta. Sohjoiset ja jotenkuten auratut tiet, tyttösten baskerit ja karut pukineet, talot, nimismiehen toimisto. Kaikesta kuultaa 40-50 -lukujen ankeus, jossa kuitenkin näkyy toivoa paremmasta. Modernia edustaa Leni Katajakosken esittämä Mary. 1950-luvulla kaikilla tuotteilla piti olla englanninkielinen, mieluusti Amerikkaan viittaava nimi. Muistetaan esim. Kalifornia-limsa pienissä pulloissa, ja käsivoide Lemon Juice&Glycerin. Kaikki tavarat myivät hyvin, jos nimi oli amerikkalaiselta kalskahtava. Niinpä sutturatyttökin on Mary eikä Maija. Monta kertaa filmissä soiva kappale ”Intermezzo” on aivan mainio.

    Tämä elokuva ei mielestäni liity mitenkään Maurin kirjaan, jollei tosiaan kadonneen tytön nimen yhtäläisyyttä oteta lukuun.

  • Matti Nummenpää

    9.10.2019 klo 09:07
    ...ja tänäänhän tulee taas kerran "Totuus on armoton" klo 13.15 Yle TV1.

    MS / Int
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Sumusta nousee risti