Lukupiiri

« aihelistaan

Keltainen kummitus


  • nimimerkki

    Serambleri

    29.9.2013 klo 18:26
    On puitu syksy siihen malliin, että keltaisia kummituksia sataa puista niin että kantarellit ja suppikset pitää käsikopelolla etsiä. Kertoa voin, että metsässä on kyllä tavaraa mistä mättää koppaan.
    Ehdotan puitavaksi Keltainen kummitus -kirjaa.
    Vaikka Laukko laukkaakin, niin kyllä se ihan selvää Sariolaa on.
    Kiinnitin taas huomiota Sariolan asenteeseen käsiteltäessä ikäkysymystä. Kirjan alussa annetaan selvästi ymmärtää, että Suhosen Juho, kelloseppä, on iäkäs, vetistäväsilmäinen, ulkomuodoltaan kuihtunut, vanhalta huuhkajalta näyttävä tassutteleva vanhus, josta kaksikymppinen tytärkin toteaa, että isä on jo vanha.
    Tarkkaa ikää Juho-vanhukselle ei kai kirjassa anneta, mutta kerronnan edetessä tulee lukija tulokseen, että kuusikymppinen miekkonen siinä kellosepänliikettä pyörittää. No, sitähän sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä, olkoon sitten niin että vanhuutta koskenee sama oikeus henkilökohtaiseen määrittelyyn...Se koira kolahtaa...
    Ajattelutti, että kuinka paljon tuon kellosepän hahmossa mahtaa olla kirjoitushetkellä vähän yli nelikymppisen Sariolan oman isäsuhteen peilausta.
    Toinen kiinnostavasti asenteellinen kuvaus on lääninrikospoliisin eräs tehtävänimitys. Alaisten mielestä uudeksi esimieheksi olisi pitänyt nimittää talon sisältä kokenut komisario, "joka ei vaatinut alaisiltaan liikoja, oli leppoisa, lihava ja muhoileva, jouheva ja hätäilemätön, vaimonsa mielestä lisäksi saamaton". Menivät sitten nimittämään siihen akateemisen untuvikon, ihan varatuomarin, 28 -vuotiaan herran ja ylhäisyyden, jolla ei ole mitään pätevyyttä tutkinnan johtamiseen. Märkäkorva on lisäksi etäinen ja kiusallisen tarmokas...on hänellä kuitenkin hlp, sivu 78... :)
    Sariolan kunniaksi on mainittava, että hänen tuotannossaan tuo nuori, aluksi vähätelty akateeminen heppu yleensä selvittää jutun kunhan ensin oppii olemaan niuhottamatta vanhemmilleen, heittää tittelit pois ja tiukan paikan edessä kutsuu Leo "Leijona" Susikosken vaihtopenkiltä peliin.
    Tyypillistä Mauria on aivan kirjan alussa oleva luonnehdinta osasta nuorisoa: "purukumia mälväävät, sukupuolettomat olennot..."
    Tämä on kolmas Laukko. Kirja tuli myyntiin 1967. Jos oli lukenut Sariolan siihenastisen tuotannon ja kaksi edeltävää Laukkoa, piti olla aikamoinen puusilmä jos ei nähnyt mistä tehtaasta teksti tulee vaikka Susikoski olikin pelikiellossa.

    Postimerkkiasiasta mitään tietämättömänä olisin utelias lukemaan asiaa tuntevilta palstalaisilta tihkuvaa tietoa tuosta kolmen rahan virhepainamasta. Onko kirjassa annettu tieto miten lähellä oikeaa elämää? Kuinka monta Helene Schjerfbeckin tekemää naisenpäätä sen merkin nykyhinnalla saisi? Tämän päivän Hesarissa mainittiin yhden mustatukkaisen naisen hinnaksi 825 kiloeuroa.






  • nimimerkki

    ukkelo

    10.10.2013 klo 10:25
    Muiden huippudekkaristien tavoin Sariola alkoi kyllästyä Susikoskeen. Ammattitaito ei antanut myöden muuttaa äärimmäisen tylsän sankarin luonnetta kiinnostavammaksi. Mitä mieltä olisitte jos luojanne tekisi teistä aivan toisenlaisen? Toisin kuin Sir Arthur Conan Doyle ja Agatha Christie, Sariola ei koskaan antanut Susikoskelle Sherlock Holmesin tai Hercule Poirotin kaltaista loppua. Sensijaan hän kevensi kynäänsä alkamalla julkaista Esko Laukon nimellä. Ja johan alkoi tulla kehuja maailman turhimmalta ammattikunnalta, eli sellaisilta kirjallisuuskriitikoilta joiden teksti riittää vain kulttuuripalstoille.
    Itse kun tartuin alle kolmekymppisenä ensimmäiseen Susikoskeen, joka oli niin Syvä kuin on pitkäkin, hämmästelin kuinka noin vanhoilla äijillä voi olla tuollaisia otteita. Nyt ylitettyäni reilusti Juho-vanhuksen iän en itse huomaa olevani ”ulkomuodoltaan kuihtunut, vanhalta huuhkajalta näyttävä tassutteleva vanhus”. Painoa on sata kiloa, poskilla terve punakkuus ja vaatteet kiristävät edelleen vain hartioista. Ellette usko, tulkaa marraskuun lopulla Sikalaan toteamaan. Olen se komea mies laivastonsinisessä klubitakissa.

  • Matti Nummenpää

    12.10.2013 klo 08:26
    Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.
    Kolmen killingin keltainen.
    Gul tre skilling banco on värivirhepainama ruotsalaisesta kolmen killingin nimellisarvoisesta postimerkistä vuodelta 1855. Värivirhepainamaa tiedetään olevan vain yksi laatuaan. Tavallinen kolmen killingin merkki on väriltään vihreä. Tämä filateelinen keräilyharvinaisuus tunnetaan myös nimellä "keltainen kummitus".
    Kolmen killingin keltainen merkki on luokiteltu jopa kahden miljoonan euron arvoiseksi. Postimerkki myytiin geneveläisessä huutokaupassa ennätyshinnalla toukokuussa 2010, mutta tarkkaa hintaa ei paljastettu.

    Kolme naiskuvaa siis pitää seinältä irrottaa keltaisen kummituksen saamiseksi kotikansioon. Vaihtorahoja toki vähän tulee.

    Tavallinen kolmen killingin postimerkki.
    Vuoden 1855 skilling banco -sarjan postimerkit olivat ensimmäiset Ruotsissa julkaistut merkit. Keltainen väri kuului kahdeksan killingin arvoiseen merkkiin. Luultavasti painajat olivat joutuneet kesken työnsä vaihtamaan rikkinäisen painostanssin toiseen mutta olivat erehdyksessä ottaneet tilalle kolmen killingin merkin stanssin painaessaan kahdeksan killingin arkkia. Neljätoistavuotias koulupoika Georg Wilhelm Backman löysi keltaisen kolmen killingin merkin isoäitinsä kirjeenvaihdosta vuonna 1885 ja myi sen seitsemällä kruunulla postimerkkikauppias Heinrich Lichtensteinille, joka huomasi värivirheen

    Lähde: Wikipedia

    Matti Nummenpää, intendentti, Mauri Sariola -seura

  • nimimerkki

    ukkelo

    29.10.2013 klo 04:08
    Esko Laukon Keltainen kummitus taitaa olla yhtä harvinainen teos jopa lukupiiriläisen kirjahyllyssä kuin kyseinen virhepainama filatelistin kansiossa. Päättelen näin, koska vain alustaja itse on varsinaista kirjaa kommentoinut. Nyt on häveten tehtävä sellainen tunnustus, että paitsi kirjaa ei löydy hyllystä, en muista sitä edes lukeneeni. Kaiken Maurin Sariolan nimellä julkaistun tuotannon olen lukenut, kenties lukuunottamatta joitakin alun perin lehdissä julkaistuja jatkokertomuksia.

    Kun spekulointi kävi kuumimmillaan siitä kuka on kirjailijanimen Esko Laukko takana, Mauri osallistui itsekin kysyen, miksi kirjoittaisin parempia kirjoja toisella nimellä. Eräs syy on varmaankin ollut näpäyttää kriitikoita, joille teksti alkoi heti kelvata Laukon nimellä. Toinen, ehkä painavampi syy saattoi olla se että Mauri halusi hiukan irrottautua takuuvarmasta tavaramerkistä, jolla Susikosket kävivät kaupaksi. Sellainen kun saattaa tehdä kirjailijasta menestyksensä vangin.

    Olivatpa syyt mitkä tahansa, niin tässäkin ilmenee ettei seuramme nimihenkilö ainakaan ollut tosikko. Ja sellainen taitaa olla seura kuin seurattava. Sen verran vähän olen fanaattisen palvovaa asennetta havainnut.

  • nimimerkki

    Anne M

    29.10.2013 klo 10:51
    Keltainen kummitus on käynyt harvinaiseksi kirjastoissakin; jouduin tilaamaan pääkirjaston varastosta koko ison läänin luultavasti ainoan kappaleen luettavaksi.

    Serambleri tuossa ylhäällä mainitsee, että Laukon teksti pitäisi (risupartakriitikonkin) tunnistaa Sariolaksi, jos on viimemainittua yhtään lukenut. Itse tunnistin Maurin näppäimet jo kirjan kolmannelta riviltä: "Veitsi ei ottanut sopiakseen kuoren ja kehyksen väliseen [...]rakoon." Ottanut - niinpä niin.

    Sivulla 55 esiintyy verbi 'ramahtaa', jota en muista muilla kirjailijoilla tavanneeni, mutta Maurilla se esiintynee jossain muuallakin. Nyt tietäjät teroittakaa hoksottimenne: Mistä Sariolan muusta kirjasta löytyy tuo erikoinen teonsana? Kummituksessa se on seuraavasti: "Ilta oli lämmin, mutta nyt Isokalliokin tunsi pahaenteisen vilunpuistatuksen ramahtavan hartioissaan." Nykysuomen nettisanakirjakaan ei tunne ramahdusta, mutta se saattaa kuulua jonkun murrealueen kieleen.

    Maurismin tunnusmerkkejä on mielestäni myös tietty symmetria lauserakenteissa. Niistä ainakin itse uskoisin tuntevani tutun tempon. Sivulla 84: "Mikäli isoperheisen komisarion kesti ajaa kuin viimeistä päivää, kesti siinä kyydissä istua perheettömän nuorenmiehenkin." Mitä mieltä olette arvoisat kanssamauristit, kalahtaako tuontyyppinen lauserakenne tutunomaiselta korvaan?

    Mediassa on puhuttu viime viikkoina turkulaisneitosen ideoimasta hankkeesta "Edes yhtenä päivänä maailman tärkein", jossa ajetaan yksinäisten, syrjässä olevien lasten muistamista heidän syntymäpäivänään. Tuo tuli jotenkin jo pelkästä sanamuodosta mieleeni Keltaisen kummituksen sivulla 85, jossa ollaan kellosepän ruumiin äärellä: "Elettyään huomiotaherättämättömän ja syrjäänvetäytyneen elämän oli kelloseppä itse joutunut kuoltuaan päänäyttelijäksi. Ensimmäisen - ja ainoan - kerran hän oli tapahtumien keskipiste, johon jokainen näyttämöllä liikkuva hahmo kiinnitti koko huomionsa."
    Maurista olisi tullut mainio mainos- ja iskulauseiden sepittäjä. Varmaan "taistolaisetkin" olisivat mieluusti ottaneet Maurin kaltaisen kieliakrobaatin heille iskulauseita sepittämään... (tähän yksi hymynaama, sellainen silmää iskevä)

    Luvussa 10 esiintyvä sotasokean todistus on vaikuttava ja erityisen mielenkiintoinen. Luin sen kokonaan ääneen perheelleni, hekin kuuntelivat hievahtamatta. En ole sokeuden asiantuntija, mutta sen verran olen kokeillut silmät ummessa liikkumista, että uskon tosiaan tällaisten ylikehittyneiden tilan- ja äänenaistimisten olevan mahdollista. Jos itse kokeilet lähestyä silmät ummessa hitaasti seinää, tunnet pinnan lähestymisen jotenkin, vaikka et näe. Kirjan ilmestymisaikaan 60-luvun lopulla automerkkejä oli paljon vähemmän kuin nyt, ja eri merkkien tunnistaminen äänestä oli varmasti mahdollista. Kuplavolkkarin ja rättisitikan nyt jokainen tunnistaa, mutta ne muutkin saattoi tarkoilla korvilla varustettu tuntea.

    Sivulla 121 on miltei arkkityyppinen kellarikuvaus. Mieleen häivähtää suorastaan Norman Batesin kuuluisa kielletty kellari elokuvassa ja kirjassa "Psyko". Puhumattakaan teoksesta "Tohtori Jekyll ja Mr.Hyde".

    Pitemmälle en ole vielä kirjassa ehtinyt... kommentoikaa arvoisat kanssamauristit tuota "ramahtamista".

  • nimimerkki

    Serambleri

    29.10.2013 klo 11:10
    Kipaisepa Kunnioitettu Kanssakirjoittaja kirjastoon! Kyllä sieltä varastoista muiden kummitusten seasta luulisi yhden keltaisen löytyvän. Yllytän siksi, että uskon vakaasti kirjan Sinua miellyttävän. Et luettuasi varmaan kehdanne kumota väitettäni, jonka mukaan työ on "selvää Sariolaa".
    Yksi asia kirjasta.
    Kirjan alussa on hieno ajatusrakennelma, joka sopii edustamallemme ikäluokalle.
    Kuvaus koskee suhtautumista kellojen käyntitarkkuuteen ja sille esitettäviin vaatimuksiin.
    Kun seuraa nykyistä huippuhektistä surinaa, jossa ihmisen pitää olla joka hetki ajassa ja läsnä, tietää heti kaikesta kaikki, olla joka paikassa samaan aikaan...mitä olinkaan sanomassa....niin sitä, että tulee halu hypätä sivuun ja odottaa seuraavaa metroa. Seis, maailma, tahdon ulos!
    Oli rauhoittavaa lukea Maurin kirjoittama näkemys asiasta. Jos kellome heittää minuutin tai pari, niin hätäkös meillä. Nykyinen sekuntipeli vain ahdistaa. Nykykiitäjän olisi tuo kirjan kuvaus hyvä lukaista ja sen jälkeen vaikka vähän hengittää syvään.
    Lempäälän kirjaston edessä on kivitolpan päässä kirjailija. Hänen tekstiään on kivessä.
    "Tahtoisin jälelle jäädä, virstan verran viivähellä, soudella nykyvesiltä ajan mennehen merille". Lainaus ei ehkä ole kirjaintarkka, mutta ajatus on se, mitä tuolla kellojutulla yritän sanoa.

  • nimimerkki

    Serambleri

    29.10.2013 klo 11:46
    Kylläpä nyt rummut lyö, ja torvet raikaa! Mahtavaa. Onkin ollut kovin rauhallista. Meinaan vaan sitä, että kirjoittaessani kommenttia Ukkelolle, havaitsin olleeni Annen kanssa samaa aikaan hereillä. No, selväksihän tuo taisi tulla, siis viestini U:lle. Lystiä on se, että kirjastovihjeeni olikin jo toisella taholla toteutettu.
    Tuo ramahtaa on Annen havaitsemassa paikassa kyllä ihan omimmillaan. Perustan myöntymykseni siihen, että enpä ollut sanaa lukiessani poiminut, olen vain hyväksynyt. Kylmä alkoi karsia selkäpiitä, tai jotain sellaista. Kiitos havainnosta!
    "Vanha Nykänen" eli 1950 -luvun Nykysuomen Sanakirja, se ruskeaselkäinen, tuntee ramahtamisen, mutta merkitys ei ole lainkaan niin kuvaava kuin tässä tapauksessa. "Ramahtaa, ramista, --syytetyn käsiraudat ramahtivat--"

    Juuri hiljattain luin jostain Maurin kirjasta sanan rosma. Sen selvitti asiayhteys, mutta paljaaltaan olisi kai jäänyt minulta selittämättä. Puimakone, tappuri..
    Ainakin kolme onea -adjektiivia olen bongannut Maurin kirjoista, aina hyvin sopivasti kohdalleen naputettuina. Tästä olen joskus riemuinnut aiemminkin.

  • nimimerkki

    Anne M

    29.10.2013 klo 21:03
    Tuossa yllä Serambleri runoilee kelloista ja kiireestä nykyajassa. "Kummituksessa" kelloilla ja kellosepänliikkeellä on keskeinen asema, jopa välillä näyttämönä, lavastuksenomaisesti. Juuri "Kummitusta" lukiessani muistelin, kuinka vielä 60- ja 70-luvulla ja myöhemminkin ihan oikea rannekello oli arvostettu kapine, jonka rannekemateriaalilla ja metallin lajilla oli melkein elämää suurempaa merkitystä. Itsevalaisevat numerot tai taustataulu olivat jotain aivan mahtavaa silloin kun tulivat markkinoille. Ikinä en unohda ensimmäistä omaa rannekelloani. Sen saaminen oli siirtymäriitti isompien joukkoon ja se pantiin sängyn lähelle turvaan yöksi.

    Nykyisin kännykkä on syrjäyttänyt rannekellon aika monen nuoren ja lapsen maailmassa. Onneksi on vieläkin teinejä, jotka arvostavat ja käyttävät oikeaa rannekelloa, usein ikätovereidensa kummastukseksi. Heidän valitsemansa mallitkin muistuttavat 50- tai 60-lukujen klassisia rannerautoja ilman kaikkea turhaa härpäkettä.

    Sariolalle itselleen laadukas rannerauta oli, ainakin päiväkirjoista nuuskitun perusteella, tärkeä tyylikkääseen pukeutumiseen kuuluva osa, ja useissa häntä esittävissä kuvissa on näkyvissä rannekello. Muistanko oikein, että Tuulan ja Maurin hääkuvassa (Teizellä otetussa) näkyy sulhasella rannekello heidän kurkottaessaan hääkakkua leikkaamaan? Jos muistan väärin, silloin sieluni silmät ovat sen kellon Maurin ranteeseen lisänneet.
    Aika entinen ei koskaan enää palaa, mutta Maurin kirjoista saa kaiken muun hauskan ja ylösrakentavan ohessa myös takaumia omaan nuoruuteensa ja historiaansa ja tärkeiden esineiden historiaan.

  • nimimerkki

    ukkelo

    29.10.2013 klo 21:28
    Suomen kielen vahvuuksiin kuuluu, että jokainen sana joka päättyy kirjaimiin -ttaa on suomea. Lukijan asia on asiayhteydestä pääteltävä merkitys. Kukaan ei voi keksiä -ttaa päätteistä sanaa, joka ei tarkoita mitään. Pistäkäähän mikä nelikirjaiminen tahansa konsonantti- vokaali-konsonantti-vokaali yhdistelmä eteen, niin tulos on aina suomea. Englannista tuli siksikin maailmankieli, että siinä four letter words riittivät sellaisenaan.

    Latinokieliopillamme -rryt päätteisiä sanoja on vaikeampi keksiä. Vihjeeksi lainaan Wikipediaa joka kertoo että : Pluskvamperfekti eli entispäättymä on aikamuoto, joka ilmaisee menneisyydessä päättynyttä tekemistä tai tapahtumaa, joka päättyi ennen kuin jokin toinen toiminta tai tapahtuma alkoi.

  • nimimerkki

    ukkelo

    29.10.2013 klo 22:12
    Vielä on myös vanhuksia jotka käyttävät oikeaa rannekelloa. Helsingissä Kallion kauppahallin kupeessa toimi -80 luvun alussa liike, joka myi kellonsa 70 % alennuksella. Sieltä minä Lamassue Orienttini ostin ja edelleen se tuossa käy. Ei edes kultaus ole ohentunut. Ja koskaan ei ole sekunninkaan heittoa ilmennyt. Aikavyöhykkeistä riippumatta aika pysyy siinä miksi se on asetettu. Näin on myös lähikylän kelloseppä pariston vaihdon yhteydessä todennut, että tämä on huippukello. Siitä tarkkuus ei ole kolmessakymmenessä vuodessa parantunut ja kuinka voisikaan.. Oikeassa olemista on vaikea parantaa. Miksi vaihtaa selaista ihmettä toiseen, joka saavutti huppunsa jo silloin.

  • Matti Nummenpää

    30.10.2013 klo 01:36
    Ramahtaa, ramahdella -verbiä käytti varsin useinkin kirjailija Kalle Päätalo. Metsätyömiehellä helposti kylmä ramahteli hartioissa sateesta tai hiestä kastuneen sarkatakin läpi. Päätalo kuului Sariolan mielikirjailijoihin, joten sieltä sana lienee peräisin.
    Vaikeasti saatavia kirjoja voi kysyä seurasta. Lukupiirin etusivulla on lomake. Keltaisia kummituksia myin useampiakin Helsingin kirjamessuilla. Saattoi vielä joku jäädäkin.

    Matti Nummenpää, intendentti, Mauri Sariola -seura

  • Matti Nummenpää

    3.11.2013 klo 22:39
    Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.
    Enpä sellaista kuvaa löytänyt, missä Maurin kello hääkuvissa hyvin näkyisi. Tuulan kello näkyy, mutta ranteen sisäpuolelta eli pelkkä hihna. Parhaiten Maurin kello häätilanteissa näkyy kuvassa, jossa pariskunta on valitsemassa sormuksia Joyeria Escandinavasra. Kuvan lisäsin lukupiirin etusivulle. Kun vierittelee kuvaruutua riittävästi alaspäin, niin sieltä löytyy

    Matti Nummenpää, intendentti Mauri Sariola -seura

  • nimimerkki

    Serambleri

    4.11.2013 klo 20:58
    Vielä tuosta kelloaiheesta. Kapasiteettia irtosi, kun säätyyppi ei suosinut monituntista suolla luuhaamista. Rupesin selailemaan Sammatin kuuta. Muistelin, että kuvasivuilla taitaa rannekellojakin vilahtaa. Onpa hyvinkin. On Maurilla ja on Tuulalla, eräässä kuvassa ovat molemmat yhdessä ja aikarauta kummallakin ranteessa. Paras sivu on se, jonka kuvissa ollaan Marokossa filmaamassa. Toisessa kuvassa on Maurilla kainalossa Anne Pohtamo ja toisessa otoksessa kyljessä kyhnyttää naispääosa-Kate. Ennen kuvan ottoa on Mauri kai itseltään kysynyt sen pakollisen "onks tukka hyvin, näkyyks kello?". Niin hyvin on Citizen(?) framilla.
    Maurin pedanttisuuteen asti ylettyvää tarkkuutta kuvaa päiväkirjamerkintä 29.3.81. "On sekuntiosoitin synkronisoitu digitaalisekuntien kanssa -ja koko kronometri siis sekunnilleen kesäajassa- mutta oli se tarkkaa puuhaakin. Ohjekirja kului ja Neiti Aikaan soitettiin 10 kertaa. Mutta nyt ollaan kesäajassa"
    Kellon merkki selviää 27.9.81: "Citizen. Siirtyminen talviaikaan (yksi tunti taaksepäin) rustattu sekunnin tarkkuudella."
    Enpä malta jättää lainaamatta kelloaiheista kommenttia 17.3.81: "Kello ranteeseen. 2 x naps. Aamulehdet ja serambler. Sitkeää toipumista. Omin voimin."

    Tuo yllä korostettu sekunnintarkkuuteen tähtääminen ei todellakaan ole synkronissa Keltaisen kummituksen kelloliikkeen tunnelman kanssa. Sitä kiireetöntä väljyyttähän ihastelin tämän keskustelun alkupuolella. Itselläni on jo 30 vuotta ollut varmaan ihan samanlainen Citizen kuin Maurilla. Säätöä ja toimintoa on jos jonkinlaista, on digitaaliaikaa ja on sitä tavallista...Laite on äärettömän tarkkakäyntinen, niin tarkka, että oikein alkaa ahistaa jos ilmenee sekunnin heitto. Kapine onkin ollut jo pitkään kaapissa. Jo aikoja sitten kasvoin niin isoksi, ettei tarvitse pitää kelloa eikä solmiota.

  • nimimerkki

    ukkelo

    7.11.2013 klo 05:52
    Nyt tulee aidosti juovuksissa kirjoitettua tekstiä. Tarkka laskuri osoittaa että promillet ovat siinä 2,5 paikkeilla. Kokeneena en suosittele muille enempää. Alkoholi, ainoana laillisena huumeena antoi sellaisille kirjailijoille kuten Eino Leino, Aleksis Kivi ja Mauri Sariola kykyä kestää luomistuskaansa. Kysymys kuuluukin, kenestä olisi tullut arvostettu kirjailija ilman vapautusta, jota tämä aine antoi. Väitän ettei kenestäkään!

  • nimimerkki

    Serambleri

    31.5.2014 klo 10:19
    Sadepäivä pelasti. Sain keskeyttää osalleni määrätyn yhdyskuntapalvelun eli voikukkasadon korjaamisen. Otin kirjan ja aloin tehdä vertailevaa tutkimusta. Otin siis yhden Laukon ja sitä lukiessani tein marginaaliin (lyijy)kynällä m-kirjaimen aina kun tuli selkeä mielleyhtymä Maurin kieleen, sanontoihin, lauserakenteisiin, (väärin) siteerattuihin iskelmäteksteihin jne. Voitte uskoa, että ämmiä piisaa.
    Mutta asiaan.
    Tuli sitten eräässä kohdassa mieleen että jotain tuttua tässä on. Muistin, että Anne kerran kyseli tässä keskustelussa ramahtamisesta (lokakuun loppu 2013).
    Kysyi, missä muualla Maurin tuotannossa mahdollisesti ramahtaa? Kyllähän siellä.
    "Puistatus ramahti Onervan hartioissa. Kellojen läppäys hänen korvissaan oli muuttunut suhinaksi..."
    "Kerjäläisnuttu", sivu 203.
    Keltaisessa kummituksessa Isokallion hartioissa ramahteli.
    Liekö nyt niin, että Sariola-puolella ei hartioissa lainkaan ramahtelisi?

  • nimimerkki

    T H

    31.5.2014 klo 11:43
    Siitä sadepäivan pelasasisti ei nyt mikkään kello ramahtele. Nuo Onervan
    kirrjaauukeset eyuö kylllläkin nyt eiiyö kiirjaiuu?

  • nimimerkki

    T H

    31.5.2014 klo 12:00
    Maurilla kello Citicen ja traktori Foordi. Siinä tärkeimmät.

  • nimimerkki

    T H

    31.5.2014 klo 19:08
    Ja auto tietysti Saab.

  • nimimerkki

    PPP

    16.8.2014 klo 12:26
    Luin juuri Keltaisen kummituksen ja täytyy sanoa, että teksti oli niin selvää 1960-luvun Sariolaa, että olisi luullut arvostelijoidenkin huomanneen yhtäläisyydet ja parhaimmassa tapauksessa syyttäneen Laukkoa Sariolan matkimisesta. Toisaalta, olihan 1930-luvullakin monen mielestä Matti Reima Georg Malmstenia parempi laulaja.

    Ihmiskuvat, tapahtumien alkuunpaneva voima oli niin selvää Sariolaa kuin olla ja voi. Vehmas oli ilmetty Susikoski ulkonäöltään, ainoastaan ikää oli vähemmän. Komisario Korhonen oli kuvattu muistakin Sariolan kirjoista tutuksi maalaisnimismiehen tai -poliisin prototyypiksi. Koska sota-aika oli pohjana tapahtumille, konna oli tietenkin korkeintaan aliupseeri; ulkonäöltäänkin nuorena vähemmän miellyttävä: lihavuuteen taipuvainen, roikkuvaposkinen ja oravahampainen. Kultaseppä Suhonen taas oli rehti mies, sota-aikanakin oikeudenmukainen ja arvoltaan luonnollisesti reservin kapteeni. Suhosen tytär taas oli kuin useista Sariolan aiemmista ja myöhemmistä kirjoista tuttu kunnollinen perhetyttö, mutta myös intohimoinen ja tunteva nainen.

    Kirjaa lukemattomat voivat jättää viestin lukemisen tähän. Pari kohtaa jäi vaivaamaan. Miten konna tiesi postimerkin arvon? Tuskin kultaseppä kertoi hänelle siitä, kun konna tuli hakemaan painolaattaa, vaikka olisikin ollut merkkiä tutkimassa juuri silloin? Miten konna tiesi painolaatan kätköpaikan nuoren parin asunnossa? Tuskin Suhonen oli niin ajattelematon, että kertoi, etten anna patsaan jalustassa olevaa painolaattaa, koska minulla on tässä huippuarvokas postimerkki. En tiedä setelin painolaatan painoa, mutta sekö teki patsaan jalustasta niin painavan, että sen kuviteltiin olevan onttouden sijasta umpigraniittia?

  • nimimerkki

    Serambleri

    8.11.2020 klo 18:37
    Mikä nyt on se vanhus ja vanhuus? Palataanpa tänne Keltaisen kummituksen aikaan. Kirjoitan tätä siksi, että olen tästä aiheesta pitänyt porinaa jopa toistuvasti.
    Lukaise ensin tämän keskustelun avauksessa(29.9.2013) siteerattu Maurin kuvaus tutisevasta vanhuksesta. Huuhkajalta tuo(kuusikymppinen) tassutteleva ukko näyttää..
    Seuraavaksi voit palauttaa mieleen usalaisten nyt syksyllä 2020 valitseman presidentin habituksen. Mr Biden on 77 vuoden ikäinen. Mediassa kuvaillaan jäntevää ja pontevaa pitkän linjan poliitikkoa. Ei vetistä silmä. Katse on kuin valkopäämerikotkalla. Olihan istuvalla pressalla toki tarvetta vaaliväittelyssä vihjailla höperyydestä. (Hauhon Sotjalassa kyllä sanottiin, että itse on joka toista sanoo..)
    Jos saat käsiin, voit lukea Hesarin ykköspääkirjoituksen 8.11.2020.
    "75-vuotias ei ole nykyisin vanhus...moni tuon ikäinen pukeutuu farkkuihin ja lenkkitossuihin ja jättää lenkkipolulla nuoremmat taakseen"

    On näköjään käsitys vanhenemisesta muuttunut vuodesta 1967, jolloin vähän yli nelikymppinen kirjoittaja taisi Keltaista kummitusta naputtaa. No, eipä yleistetä. Taisi vain olla Sariolalle jonkinlainen pinttymä tuo jopa alle kuusikymppisten "vanhustelu", niin monessa kohdassa siihen hänen tuotannossaan törmätään. Olisiko oma isäsuhde vaikuttanut asiaan?

    Suhteellista toki kaikki. Muistelen, että opettajat olivat 13-vuotiaiden mielestä ikäloppuja. Aikanaan paljastui, että 25 - 30 oli noiden kantturoiden keski-ikä.
    Olettaa sopii, että olisi Maurinkin vanhuuskäsitys ajan mittaan korjaantunut, jos elää olisi saanut. Surullista on, että emme päässeet toteamaan.

« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Keltainen kummitus