Lukupiiri

Surma surutalossa

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  1.10.2013 klo 08:58
  Tämä Susikoski-kirja oli jäänyt aikaisemmin minulta lukematta. Kansi on mielestäni houkutteleva, pidän sen sommittelusta ja väreistä, puhumattakaan itse kuvasta, jossa komeilee ilmeisesti itse surutalo kaikessa uljaudessaan isojen tilusten takana.
  Tarina edustaa siinä mielessä perinteistä dekkaria, että tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen maalaiskirkonkylään Pohjanmaalla jossain lähellä Oulua.
  Juonesta ei tässä vaiheessa enempää, mutta yhteen kohtaan haluan vähän juuttua: Kirjan loppupuolella kappaleessa 15 Susikoski on juuri lopettanut shakkipelin Kalliolan isännän kanssa ja vetäytyy omaan vieraskamariinsa iltasella. Tapahtunut murha kuitenkin vaivaa mieltä eikä uni ota tullakseen. Seuraa syvällisempää ja loppupuoleltaan hyvin kaunista pohdintaa:
  
  "[Susikoski] sytytti uudelleen lampun ja yritti lukea. Yöpöydälle oli kulkeutunut jokin kartanoromaani ja rikostarkastaja sai jo muutamasta sivusta kyllikseen. Siinä oli liian paljon tätejä ja setiä; yksi tädeistä jopa myrkyttäjä, joka kulki injektioruisku kädessä ympäri taloa pysyäkseen kartanon valtijattarena. Hän sammutti jälleen lampun. Schilleriltä opittuja ajatuksia alkoi kulkea hänen päässään. Koko maailman meno: kukat, perhoset, lumihiutaleen mestarillinen muoto, täydellinen koneisto nimeltä ihminen, taivaankappaleitten kiertokulku maailmankaikkeudessa. Oliko ajateltavissa, että kaikki tämä täydellisyys ja tarkoituksenmukaisuus oli luotu tyhjänpäiten? Entä elämä itse. Se oli sytytetty, luotu. Miten oli jollakulla luodulla oikeus se sammuttaa - ja ainakin toisinaan päästä siitä vielä rangaistuksetta."
  
  Tässä luvussa 15 tuntuu minusta aivan erityisen selkeästi kirjaltajan oma pohdiskelu, shakkipelin (vaikkakin kehnon vastapelaajan kanssa pelattu) jälkeinen sisäänpäinkääntynyt ja hieman syvämietteinen mielenvire. Ajatukset ovat soljuneet suoraan paperille, vaivattomasti ja pakottomasti.
  Nautittavaa luettavaa.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  5.10.2013 klo 18:58
  Tuo Surma surutalossa -kirjan kansi on minustakin vaikuttava, suorastaan karmaiseva. Taiteilija Seppo Syrjä on tehnyt myös ainakin Ampiaiskesän kannen. Varsin onnistunut sekin.
  
  Kuinka ollakaan, Sariola on sijoittanut Surman surutalossa samoille, merellisen Pohjois-Pohjanmaan lakeuksille kuin suosikkini Sumusta nousee ristin. Hämeessä syntynyt kirjaltaja onnistuu kummassakin teoksessa upeasti välittämään haaveellisen surumielistä tunnelmaa jopa kaltaiselleni Karjalan pojalle.
  
  Sariolalla on poikkeuksellisen laaja ääniala, alkaen mylvivästä bassosta herkkään mezzosopraanon. Jälkimmäistäkin irtoaa kunhan ajatukset ovat Anne M:ää lainatakseni ”soljuneet suoraan paperille, vaivattomasti ja pakottomasti.
  Nautittavaa luettavaa.” Tekstiä pusertaessaan Sariola taas ei ole parhaimmillaan, heikoimmillaan silloin kun yritti olla pohjimmiltaan kateellisille kriitikoille mieliksi.
  
  Dekkarina Surma surutalossa on vankkaa ja samalla omaperäistä Sariolaa. Kirja alkaa hautajaisista ja vasta loppusivuilla selviää tapahtuiko edes rikosta.
  
  Muuten. Tämä ”kirjaltaja” sanan käyttö eriyttää Sariolan tosiharrastajat satunnaislukijoista. Mauri itse siitä ei loukkaantunut, vaan hörähti hänelle niin tyypilliseen sydämelliseen nauruun ylennyksestään. Mukavaa on tuntea tiettyä sisäpiiriläisyyttä.
  

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  10.10.2013 klo 18:00
  Minäkin kaivoin tämän kirjan esiin pitkästä aikaa. Pitää todeta, että tämä on onnistunut kirja sekä tarinan että kansikuvankin puolesta. Näin lokakuussa on lisäksi sopiva aika lukea tätä loppusyksyyn sijoittuvaa tarinaa. Minusta Mauri Sariolan maaseudun pikkukaupunkeihin ja kyliin sijoittuvat tarinat ovat nykyään varsin rentouttavaa luettavaa. Niistä aina löytyvät samantyyliset ihmishahmot muhoilevasta nimismiehestä lähtien…
  
  Maurilla on mukava tyyli sijoitella kirjoihin pieniä yksityiskohtia Susikosken elämän tapahtumista. Tästä kirjasta löytyy esimerkiksi kappaleesta 7 kohta, jossa kuvaillaan, kuinka ylikomisario Kivinen oli estänyt Susikosken kiinnityksen ampumakilpailujen kiertopalkintoon. Minkälaisen Olavi Susikosken kronologisen elämäkerran näistä yksityiskohdista saisi koostettua, jos kokoisi kaikki Susikoskeen elämään viittaavat tiedot samaan paikkaa? No, epäilenpä, että muutama ristiriita saattaisi löytyä.
  

• ---

  nimimerkki

  Qui a tué le commissaire Wolf?

  16.10.2013 klo 11:26
  Asiaa Jarmo! Kolmekymppisestä Susikoskesta saisi melkoisen elämänkerran Laukausten hinnasta kuusikymppiseen Kolmen naisen taloon. Runsaat kolmekymmentä rikostarinaa saadaan tiivistettyä yhteen julkaisukelpoiseen kirjaan pitäytymällä juuri Leo Olavi Susikosken näkymään.
  
  Tarkoitus ei olisi tavoitella kirjallisuuden Nobelia, vaan ihan toisillemme. Kukin saisi antaa palaa siitä kirjasta jota eniten arvostaa. Kuka saa aloittaa?
  
  Suosittelisin Serambleria alkupaukun antajaksi ja intendenttiämme lopullisen työn ja siedettävän kronologisuuden varmistajaksi. Taso palstallamme on sellainen, että Finlandia palkinnon ehkä suostumme ottamaan vastaan.

• ---

  Matti Nummenpää

  17.10.2013 klo 19:27
  Pienimuotoinen elämäkerta Leo Olavi Susikoskesta on tehtykin. Se ilmestyi seuran jäsenlehdessä 2/2005, joka oli kymmenvuotisjuhlanumero. Juttu on tehty haastattelumuotoisena ja sen nimi on "Pitäähän rekeä vetää, kun on länget selkäänsä ottanut". Tekijä on intendentti Matti Nummenpää. Haastatteluun on otettu kirjoista Susikosken vastaukset ja tehty niihin sopivat kysymykset. Ristiriitaisuuksia ilmeni jonkin verran. Näistä selvin liittyy Susikoskedn lapsuuteen ja sisarusten lukumäärään. Susikoski on eri yhteyksissä maininnut perheessä olleen useita poikia. Perintötilasta ei kaikille riittänyt, joten poikia koulutettiin herroiksi. Joistakin tulikin, mainitsee vaatimaton Leo Olavi. Toisessa kirjassa mainitaan Leolla olleen sisko ja veli. Lehden jatkokertomuksessa Leo mainitaan perheen ainoaksi lapseksi.
  
  Intendentti ottaa kyllä Qui a tué le commissaire Wolf?:n antaman tehtävän vastaan.
  
  Tervetuloa Helsingin kirjamessuille osastolle 7m69. Messut ovat avoinna 24.-27.10.2013. Intendentti on paikalla kaikkina päivinä ja kaikkina aikoina. Puhelinnumeron 0400 439374 voi kännykkään tallentaa, niin löytyy vaikka ei juuri olisikaan esittelypisteessä. Siellä voidaan keskustella lisää elämäkerran kirjoittamisesta.
  
  Matti Nummenpää, intendentti Mauri Sariola -seura ry

• ---

  nimimerkki

  Inkeri Junnila

  23.10.2013 klo 21:15
  Idea Susikoski elämäkerrasta on hyvä. Ensi vuonna tulee Mauri Sariolan syntymästä kuluneeksi 90 -vuotta ja olimme jo seuran hallituksessa pohtineet, jonkinlaista jäsenten ja lukupiiriläisten yhteistä kirjahanketta juhlavuoden kunniaksi. Tämä ehdotus voisi olla sellainen. Jatketaan idean kehittelyä.
  
  Inkeri Junnila, puheenjohtaja Mauri Sariola -seura ry

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  24.10.2013 klo 08:18
  Tiedän että minkä tahansa teoksen aloitus on vaikeinta. Ehdotan että kirjamme akaa sanalla: Susikoski... Loppu sujuu jo itsestään lukupiirimme kyvyillä.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  24.10.2013 klo 08:46
  Kuka kirjoittaisi Hergen Tintistä, pikku lehtimiehestä joka aina kysyi, mitä uutta. Pelkään ettei edes kolmessakymmenessä Susikoskessa ole aineksia juuri parempaan. Sariola teki Susikoskesta vastakohtansa, pihin ja tylsän henkilön
  
  Tarina Laukausten hinnasta alkaa kun aloitteleva poliisiupseeri joutuu penkomaan vähäpätöistä juttua. Sariola kirjoittaa mestarillisesti ja luo Leo Olavin, henkilön joka toisin kuin Mauri ei ole koskaan juovuksissa. Susikoskesta Mauri teki vastenmielisen hahmon joka pystyi ratkaisemaan rikostapauksia niin että riitti lukijoille. Vastaavaan pystyi vain Agatha Christien neiti Marple. Sariolan tekstissä on vielä aidompi uskottavuus, koska siellä rikoksia ratkoo myös erehtymätön Suomen poliisi. Olisihan tuo pitänyt arvata, huokaa moni. Mutta vasta kun vielä on kaksi sivua jäljellä, harva lukija vielä tietää kuka on suurin syyllinen.
  Kuka niitä kirjoittaisi, saati lukisi ellemme me Mauri Sariola seuran jäsenet. Muistutan että Mauri Sariolan satavuotispäivään on vielä aikaa. Siinä yksi syy henkilökohtaisten rasitusten lisäksi kestää vielä kymmenen vuotta. Tehdään kunnolla tai ei lainkaan! Mutta jonkun on aloitettava. Kenen? Minunko? Kykyni eivät ole Seramblerin luokkaa, joten paljon vielä rohkaisua tarvitsen. Jos hanke onnistuu, tuotto menee Mauri Sariolan seuralle.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  27.10.2013 klo 23:15
  No niin. Messut on sitten messuttu, nyt kasukat kaappiin koipussiin ja kirjan kannet kiinni.
  Hirmuinen on tuo tapahtumakasauma, yli kuusisataa erilaista seurattavaa kohdetta valittavana.
  Sanomalehdestä luin Suvi Aholan näkemyksiä lukupiireistä. Alku on Suomessakin jo 1700-luvulta, papit ja virkamiehet on mainittu aloittajiksi. Lukupiirien anniksi Ahola mainitsee lisääntyvän yhteisöllisyyden, esteettisen nautinnon, itsekasvatuksen ja sivistyskokemuksen. Jäseniksi sopivat ihmiset, jotka eivät kaihda keskustelua, eivät väittelyäkään. Miksi otan asian esille? No, Aholan loppuhenkonen näet pelasti päivän. Haluan sen tiedoksi kavereille saattaa: "Esteettisen nautinnon lisäksi lukupiireihin liittyy muutakin. Liki poikkeuksetta niissä syödään ja juodaan hyvin." Perä-Pirkanmaan Pihlajanmarjaviiniseura vahvistaa rakastamamme kirja- ja ruokaekspertin lausunnon.
  
  Kiitos Annelle Surma surutalossa -kirjan esille ottamisesta. Tulipahan haetuksi kirja käsille ja pannuksi taas selaukseen. En siitä oikeastaan muistanutkaan kuin sen mustapartaisen papin naama kastikkeessa. Kastikehan tietysti oli Maurin tapaan erinomaista, muhevaa. Hyvä maku kirjastakin jäi.
  Kirjan voi antaa Sariolan tuotantoa tuntemattomalle eikä tarvitse pelätä haukkuja saavansa. Jos Maurin teksti on tutumpaa, huomaa että peruskauraa on tässäkin pellossa, mutta tyhjää jyvää täynnä olevaa hukkakauraa ei kylvökseen ole paljoakaan solahtanut.
  Olin näköjään joskus lukiessani kiinnittänyt huomiota kirjassa mainittuun kirkkomaalariasiaan. Jostain oli löytynyt tieto, että juuri Surutalon kirjoittamisen aikaan olisi Toivakan kirkon maalauksia uudistellut ihan oikea, mutta kiistelty taiteilija. Olisi sivellinsimo saanut kuulemma seurakuntalaisilta samanlaista palautetta kuin kirjan Kim Karlsson...nyt kun lähdet, niin vielä ehdit... Täytenä vitsinä tuota ei voine pitää, kun jostain olen aikoinaan ollut havaitsevinani ihan oikean henkilönimenkin. Kysynkin tietäviltä piiriläisiltä, onko Pellervo Lukumies -niminen henkilö ollut 1970 -luvun alussa taiteilutöissä Toivakan kirkossa? Joku Arja Koriseva -fani voisi idoliltaan kysäistä...
  Asiaa tukee se, että Maurillahan on tuota tapaa: Ottaa joku olevainen henkilö tai tapahtuma, panna päitset päähän, kietaista marhaminta ranteensa ympärille ja taluttaa mutatis mutandis kirjansa sivuille.
  Tutkitaan Surutaloa tarkemmin tuonnempana, jos intoa ilmenee. Kuitenkin ensin karpalosuolle kun kellojen siirron aikaerorasitus joskus hellittää.
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  28.10.2013 klo 15:18
  Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.

  Näin sanoo Wikipedia:
  
  Pellervo Lukumies (s. 9. huhtikuuta 1935 Toivakka) on toivakkalainen taidemaalari, jonka kuuluisimpia töitä ovat vuosina 1972–1973 maalatut Toivakan kirkon kattomaalaukset.
  
  Pellervo Lukumies syntyi Heiskan koululla Toivakassa, jossa hänen äitinsä oli opettajana. Lukumiehen isä oli Toivakan kirkkoherrana vuosina 1937–1967 toiminut Kalle Lukumies (1901-1980). Maalaaminen kiinnosti Pellervo Lukumiestä jo kansakoulussa. Myöhemmin hän lopetti lukion kesken huonon kielipään takia ja lähti kolmeksi vuodeksi, 1955–1958, opiskelemaan Helsingin Ateneumiin, jossa hänen opettajanaan oli Sam Vanni. Valmistuttuaan Ateneumista 1958 Lukumies palasi Toivakkaan ja ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi.
  
  Toivakan kirkkomaalaukset tekivät taiteilijan kuuluisaksi ympäri Suomen. Alkuperäisenä tehtävänä oli vain entistää Aallon suunnittelemat maalaukset, mutta Lukumies käsitti tarkoituksena olleen tehdä "kuviot vanhalta pohjalta, muuten oman sielun ja persoonan mukaan". Silloinen Toivakan kirkkoherra pahoitti mielensä töistä eikä hetkeen laskenut taiteilijaa kirkkoon.
  
  Myös kirjailija Mauri Sariola esitti oman poikkeavan mielipiteensä näistä maalauksista kirjassaan Surma surutalossa, jonka juonenkehittelyyn kuuluu omaleimainen taiteilija joka maalaa erään maalaispitäjän kirkkoon uusia kirkkomaalauksia - tosin kuvaus on äärimmilleen kärjistetty ja yhdistävää on ehkä vain joissakin pikku yksityiskohdissa...
  
  Nykyään poptaiteen ja Raamatun ja Kalevalan pohjalta luodut maalaukset ovat Toivakan matkailuvaltti. Kirkko onkin tiekirkko ja runsaasti matkailijoita vierailee katsomassa Lukumiehen maalauksia.
  
  Muu Lukumiehen tuotanto on monipuolista. Siihen on kuulunut öljyvärimaalauksia, piirroksia, puuleikkauksia, akvarelleja ja metallitöitä. Vaikutteita hän on saanut paljon Kalevalasta, Raamatusta ja egyptiläisestä taiteesta. Vuonna 1982 hän sai valmiiksi suurikokoisen Atlantis-maalauksen. Hän on tehnyt myös muotokuvia, mutta ei itse pidä niiden tasoa korkeana, vaan ne ovat olleet hänelle elinkeino.
  
  Matti Nummenpää, intendentti Mauri Sariola -seura

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  2.11.2013 klo 23:42
  Edellä käsitellään termiä kirjaltaja. Jotenkin tutulta tuo tuntuu Maurinkin ympärillä pyörittäessä, esiintyykö se hänen päiväkirjoissaan? Jos pitäisi veikata, niin Kertarutinasta lähtisin etsimään. Jospa siellä joku ojokäsi avustusta pyytäessään puhuttelee kirjailijaa kunnioittavassa sävyssä kirjaltajaksi? Melko varmana pidän nimityksen esiintymistä myös/ainakin Reino Repe Helismaan kirjoittamissa/lausumissa repliikeissä. Taisi olla oikeasta ammatistaankin eräässä vaiheessa kysymys..
  Toinen kiintoisa ja laajempaankin käyttöön levinnyt nimitys vilahtaa puheena olevassa Surutalo -kirjassa. Petiittinilviäinen. Kirjassa maininnan saa osakseen lehtimiesmoraliltaan epämääräinen päätoimittaja Leo Juntunen. Yhteys ja tarkoitus ei ole mitenkään mairitteleva. Miten tuon kanssa lienee; onko Mauri ottanut petiittinilviäisen jostain, vai olisiko kyseessä kirjailijan omatuotanto, joka sitten on lähtenyt leviämään laajempaankin käyttöön? Olettaisin ilman mitään perusteita, että sana on tätä kirjaa vanhempi...hauska ilmaisu joka tapauksessa.
  
  Useasti on keskusteluissamme todettu, että tekstit kuvaavat kirjoittajan omaa arvo- ja mieltymysmaailmaa. Tässä kirjassa törmää taas Maurilla kovasti tuttuun pukeutumisen väriyhdistelmään. Voisin liioitella ja leikisti olettaa, ettei ole Maurin kirjaa(onhan niitä toki, kai), jossa joku henkilö ei olisi pukeutunut yhdistelmään vihreä/ruskea. Takki, housut, jakku, hame, solmio, kalvosinnapit... Surutalossa vihreä ja ruskea vaateyhdistelmä esiintyvät toistuvasti. Olisiko tuo jäänyt kiveksi kenkääni siksi, että itse en ihan mieleisenä väriparina ole tuota tottunut pitämään. Eräs kenkäkauppias sanoi aikoinaan, että ruskeita kenkiä eivät pidä kuin painijat ja kansakoulun opettajat. Mistäpähän tuo pohojalaanen sen tiedon tempaisi? No, tulipa tässä omalta osaltanikin tunnustetuksi väriä.
  Vielä pari ajan henkeä ja tapoja kuvaavaa seikkaa. Kuinka luontevasti Kalliolan talossa joitakin kertoja käynyt tutkijapoliisi Kuikka nipistääkään kahvia kaatavaa Marjattaa muhkeasta takapuolesta. Lysti ja hupaisa temppu siis. Sopiipa nyt poliisin kokeilla vastaavaa...Mikä aikoinaan sopi lentokoneessa Juppiterille.. eikun ministerille, ei nyt käy kontoon.
  Sopii myös koettaa nykyään soittaa matkatoimistoon ja kysäistä, että ketäpä on heidän matkallaan ja missä hotellissa...tämähän onnistui Siiri-tädille silloin kun isäntä-Kustaa ja neiti Hepomaa Roomassa maatalousnäyttelyssä kävivät. Tästä matkatoimistoasiasta on jossain Maurin risteilykirjoista vastaava maininta. Tulipa noin vain, pyytämättä ja yllättäen matkalaiselle postissa ennen lähtöä luettelo laivalle tulevista matkalaisista, taisipa listassa olla ammatti ja siviilisäätykin mainittuna. Olisiko ollut se kirja, jossa Saukonsuo seikkailee, en muista tarkasti.
  Vielä pitää mainita yksi juttu. Mauri on kuten tiedetään, Mannerheimin miehiä. Kummastuttaa siis, että Susikoski on päästetty antamaan ajatuksissaan Marskista väärä todistus (Mauri kirjoittaisi nyt "aberratio ictus".) Kun krapulainen taiteilija Karlsson rantahotellissa Susikosken seurassa kaataa viinaa kitaansa ja läikyttää myös lautaselle, ajattelee Susikoski tapausta, jossa kenraali Siilasvuo sai viinaa läikyttäessään Marskin kommentoimaan "Kenraali siis käyttää viinaa kastikkeena?".
  Näin ei liene tapahtunut. Marski ei kiusannut rintamakenraali Siilasvuota tuollaisella asialla. Piikki osui amiraali v. Bonsdorfiin, jonka käsi tärisi kuuluisan kukkuraryypyn kanssa.
  Lähteeni on Taru Stenvallin Mikkelin ajoista kirjoittama kirja "Marski ja hänen hovinsa". Voidaan sanoa, että TS oli todella näköalapaikalla näitä tärinöitä seuraamassa. "Jaså, amiralen tycker brännvin såsom sås", kirjoittaa Stenvall monokkelimiehen todenneen.
  Jouduinpa nyt kauas papintapon tutkinnasta. Tätä se on, kun on kirjoituskone jolla takoo, eikä kukaan ole paimentamasssa. Naapuri osti 60-luvun alussa moottorisahan. Isäukko kuunteli jatkuvaa ulvontaa kaksi päivää ja totesi: Kun antaa hullulle pillin, niin se puhaltaa niin kauan että se on halki. Siis pilli. Tästä ei lopu edes värinauha.
  Hoitakaa toiset sanasorvia. Lähden aamulla karpalosuolle.
  

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  3.11.2013 klo 23:54
  Päiväkirjoistahan se "kirjaltaja" löytyy, ja juuri kuten yllä Serambleri muistelee, ojokäsihän se ikkunasta sillä tavalla Sariolaa puhuttelee. Tarkempi kirjan kohta on vielä löytymättä, mutta vasta päiväkirjat peräjälkeen lukeneena muistan selvästi tuon kohtauksen.
  Kovasti vakaviksi ovat ajat "Surutalon" jälkeen menneet; ei sopisi nykyään tuollainen muhkeastakaan takapuolesta nipistäminen pirtaan. Syyte siitä tulisi tai ainakin kertakaikkinen poru.
  
  "Surutalon" pappi on kuvattu hyvinkin visuaalisesti ja silmään käyvästi, jopa niin, että itselleni nousee välittömästi mieleen Grigori Rasputinin kuulu kuva, jossa hän katsoo suoraan kameraan hypnoottisesti, laihat kasvot mustan tukan kehystäminä.
  Nyt kun ajattelen, huomaanpa Maurin tekstien nostavan itselläni hyvin usein ihan selviä näkyjä tai visuaalisia kuvia ja vertauskohtia.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  4.11.2013 klo 21:20
  Näinpä Suomen sininen laulu -ohjelmassa äsken Repe Helismaan. Persoonallisen äänensäkin kuulin. Tuli vahva muistikuva siitä kirjaltaja -sanasta. Jossain Helismaan (elokuva)vuorosanoissa se kyllä esiintyy. Muistaakseni hänen ensimmäinen(?) ammattinsa oli juuri se "aito" kirjaltaja. Elokuvailmaisu, jota muistelen, kyllä mielestäni tarkoittaa leikillistä merkitystä: kirjoittelija, tekstinikkari...
  Päätin vilkaista Surutonta Sariolaa. Sieltä(kin) kirjaltaja löytyy. Mauri muistelee oloaan Köpiksessä rahattomana pummina. "Aamusella oli miettiminen, mistä nyt rahaa ja suuhunpantavaa. Sama kysymys askarruttaa tänä päivänäkin monia hyvänpäiväntuttujani Helsingin Eirassa. Ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan työhuoneeni avonaisen ikkunan eteen saattaa pysähtyä kaveri, joka on jostakin kaatopaikalta löytänyt vesiämpärin, harjan ja saippuanpalan. Syntyy ystävällinen keskustelu:
  -Mitäs tykkäät, kirjaltaja, jos pestäs noi ikkunat?
  -Paljonko?
  -Kympin se noteeraa...."
  
  Miten Arska tähän liittyi, ja mitä talon rouva saavuttuaan pesutuloksesta sanoi, onkin jo toinen juttu.
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  6.11.2013 klo 07:41
  Päiväkirjasta Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä kohdasta 4.1.1969 löytyy maininta ”Sähkösopimukseen Laivurinkadulle hölmö naisvirkalilja merkitsi ammatiksi kirjaltaja”.
  Tämän jälkeen seuraa viittaus F. E. Sillanpään 1930-luvulla protestiin menneeseen vekseliin, jossa ammattina oli myös kirjaltaja. Mauri ei kai niin pahaksi tästä pistänyt, vaan toteaa vielä, että hän voisi olla ammatiltaan vaikka kirjakauppias.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  6.11.2013 klo 21:41
  Wikipedian mukaan: ”Kirjatyöntekijä (aiemmin kirjaltaja) tarkoittaa henkilöä, joka työskentelee kirjan taitossa, painossa, sidonnassa tai muussa sen kaltaisessa tehtävässä.” Kyseessä olisi siis kunniallisempi ammatti kuin kirjailija, ainakin silloisen (60 luvun) Helsingin energian virkailijan tai kadunmiehen mielestä.
  
  Vaikeampaa on ottaa kantaa Mauri Sariolan pukeutumistyyliin. Mauri sijoittui korkealle jonkun roskalehden listalla eräänä Suomen huonoiten pukeutuvista miehistä. Yhtä silkkaa kateutta kuin väite että maailman mahtavin nainen, Angela Merker pukeutuu huonosti kun ei käytä Karl Lagerfeldin mekkoja.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  25.3.2014 klo 21:55
  Löysin arvokirjan kirpparilta. Tekijä on Reino Hirviseppä, Palmroth, Palle, miten halutaan, kirjan nimi on Silmästä silmään. Tekijä kertoo elon polulla tapaamistaan merkittävistä kulttuurivaikuttajista, ja kertoo hyvin. Se ei nyt ole poittinani, vaan asia on kirjaltaja.
  Tässä keskustelussa on käsitelty kyseistä sanaa ja sen esiintymistä. Arvokkaaseen seuraan on Mauri ylennetty, kun aamukrapulainen vajaarahainen kaveri on häntä kirjaltajaksi tituleerannut.
  Kirjassa Hirviseppä kertoo kohtaamisestaan Urho Somersalmen kanssa.
  Lainaus:
  "Minua(siis Hirviseppää) kutsui Urho kirjaltajaksi, mikä nimitys on itseltään Runokuningas Eino Leinolta peräisin. Hän oli Somersalmen kanssa seurustellessaan kerran kertonut, että häntä oli jossakin "vastoin parempaa tietoa" tällä tavalla karahteerattu."
  Lainaus päättyy.
  Hirviseppä/Palmroth ylioppilaistui Hämeenlinnassa Maurin syntymävuonna. "Kirjaltajaperinnekaupunki" näköjään.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  7.2.2017 klo 16:57
  Tikulla silmään, joka vanhoja muistelee, sanotaan. Muistelin äsken, että kirjaltajasta keskusteltiin jossain vaiheessa. Kävi ilmi, että liki kolme vuotta on siitä, kun täällä surutalossa papintappajaisissa oltiin. Pankaa nyt ne tikut pois, tälle muistelulle on perusteet.
  On arvovaltaiselta taholta tulossa kirjaltaja -sanan käyttöä esittelevä näyte.
  Luen Maarit "Tyrkyn" (kirjoittajan näkemys, oik. Tyrkön) ja Keijo Korhosen UKK:n kirjeistä koostamaa kirjaa Kirjeitä myllystäni, toinen osa.
  UK kirjoittaa 19.5.1972 bestikselleen Ilmari Turjalle mahtavan letkeästi:
  "..mutta Sinähän, saatana, olet suuttunut asiasta, joka ei Sinulle kuulu...rauhoitu nyt, kyttyrä...
  jos on kuuluisa tänään ja unohdettu huomenna, sehän on paha juttu, sillä jälkeenjäävillä ei ole rääpyä kehua hienolla suvullaan. Mutta jos on syrjitty kirjaltaja tänään ja kuuluisa vuosisatoja kuolemansa jälkeen, niin siitä on iloa sukulaisille neljänteen polveen, kunniaa isänmaalle ja valoa koko ihmiskunnalle hamaan atomisotaan saakka..."
  
  Samoilla hauilla tuli esille tietoa sanan synnystä. Kehittäjäksi mainitaan Johan Henrik Forström (1846-1903), kirjapainoalan ja siihen liittyvän sanaston syväkyntäjä, Helsingin Kirjaltajain lukuyhdistyksen aktiivinen jäsen.
  
  Seuraa Maurin käyttämä konsti. "Tästäpä tulikin mieleeni.."
  Edellä kirjoitin taivutusmuodon "hauilla". Suomen kieli on sijamuodoillaan kovin antoisa. Jos haluaa karkoittaa maahanpyrkijän, voi aluksi kertoa, että menet sitten asumaan Läyliäisiin tai Äkönmaahan, saat valita. Jos ei ala tossunpohja vilkkua, niin opeta hänelle, mitä kaikkea tarkoittaa muoto "hauista". Kanta on (ainakin) haku-hauki-hauis, kaikista löytyy kun tarpeeksi taivuttelet....
  Mitä tämä kirjaltajaan kuuluu? Ei sitten mitään. Tikulla silmään vaan.
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  9.2.2017 klo 16:54
  Urho ja Aili Somersalmen kohtalo traaginen. Kesäpaikka oli ja on vieläkin sukulaisilla -----pitäjän, ---- järven rannalla. Tytär Armi E jolla kolme tytärtä. Urho S. oli paikkakunnan kuuluisuus.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  10.2.2017 klo 15:43
  Kaikki taitaa liittyä kaikkeen, niinhän sitä sanotaan.
  PMVS:n Arkisto-Arska, väitteensä mukaan Sota-arkistossa kesäapulaisena alalle meritoitunut vanhapoika, sanoi tuossa TH:n kommentissa olevan jotain tutkittavaa. Oli päivän näkymättömissä. Kertoili sitten asiasta meille kun pilkkiavannoilla ei muuta saatu kuin rusketusta.
  Somersalmet kuolivat Helsingissä 1962. Asiaan liittyi piirteitä, jotka saattoivat virkavallan paikalle.
  TH:n maininta Somersalmien kohtalon laadusta on ytimekäs ja perusteltu.
  
  Arska väitti lukeneensa, että asiaa oli tutkimassa muuan Martti Salander.
  (Tässä oli nyt se kaiken kaikkeen liittyminen, Sariola-seuran palstalla kun ollaan. )
  
  Lähti siinä pilkkiavannolla mielikuvitus laukalle.
  Eletään siis vuotta 1962. Kaverukset Sariola ja Salander ovat Kurjen kabinetissa pitkällä lounaalla. Kirjailija utelee poliisilta uusia aiheita romaaniin. Salander mainitsee ohimennen Tunturikadun tapahtumasta, toki diskreetisti asian laatu huomioon ottaen. Mauri tuumaa, että tuttuja kyllä olivat. Toteaa vielä, että ei tässä taideta Susikoskea tarvita. On muuten makaaberi yksityiskohta tuo työkavereilta saatu läksiäislahja.
  Jälkiruuaksi Katariinaluumut, kahvi ja Calvados.
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  27.3.2017 klo 12:57
  Hautajaiset ovat aina ikäviä.
  Tuli mieleen tuo kirjan avauslause, kun ajelin lauantaiaamuna lumisateessa kohti Keski-Suomea. Myönnän senkin, että olen Susikosken kanssa "niitä ihmisiä, jotka parhaansa mukaan karttavat näitä tilaisuuksia". Tädin hautajaiset oli, kuten Susikoskellakin. Samaa oli sekin, että "eläessään täti oli aina ollut häntä kohtaan ystävällinen". Kieltämättä avonainen kapea hauta maaliskuisessa maassa toi mieleen ajatuksen olisiko omalla kohdalla valittavissa jotain muuta ratkaisua.. Jos vaikka niin kuin kapteeni Morhangen adjutantti...
  
  Siihen yhtäläisyydet oman tätini ja Susikosken tädin hautajaisista loppuivatkin. Siunaus toimitettiin kirkossa, lämminhenkinen muistotilaisuus seurakuntatalossa. Pappikin jäi henkiin. Sitten vielä kävelykierros kirkkomaalla etsimässä edesmenneiden sukulaisten hautoja. Löytyihän niitä ja päätettiin lähiaikoina kirkastaa isovanhempien hautakivien tekstit.
  
  Poistuttaessa pysähdys kellotapulin tuntumassa: Neljän virkatyössään surmansa saaneiden poliisin yhteisen hautakiven on lumi lähes kokonaan peittänyt. Onhan tapahtumastakin jo aikaa neljäkymmentäkahdeksan vuotta. Erään Maurin kirjan alussa sama tragedia nousee tuntematonta taloa lähestyvän konstaapelin mieleen.
  
  Sunnuntaina etelään ajellessani ajattelen vielä kaiken katoavaisuutta ja eilisiä hautajaisia. Kauniin puukirkon alttarin yläpuolella ollut lause muistuttaa elämän - ja ihmisen - rajallisuudesta: "Tulkaa minun tyköni kaikki". Sen verran olen Sariola-seuran jäsen, että huomautan kirkossa vieruskaverille pilkun olevan lauseessa väärässä paikassa. Siskontytär katsoo - ensin lausetta, sitten minua - ja toteaa lyhyesti: "Ei se ole pilkku. Se on naula.".
  
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  19.9.2018 klo 10:43
  Aika tarkasti viisi vuotta on kulunut siitä kun tällä palstalla kirjoiteltiin taidetyöstä, jossa taiteilija sai seurakuntalaisilta ryöpytystä. Oli liehutukka näet maalannut vääränlaisia hahmoja kirkon seinään. Silloin keskustelussa kaivautui esiin Toivakan kirkon kuuluisien maalaustaen tekijä. Tulimme intendentin johdolla tulokseen, että Sariola olisi käyttänyt tätä Toivakan kirkon maalarin tapausta esikuvana kirjoittaessaan Surma surutalossa -kirjan pensselivelhosta.
  
  Eräänlainen "Sariolabongaus" on tämän aamun Hesarista. PMVS:n lehdistövastaava totesi rouskunkerääjien aamukokoontumisen yhteydessä, että lehdessä on nekrologi tutusta taiteilijasta.
  Pellervo Lukumies on poissa. Hän kuoli Toivakassa 28. elokuuta 83 vuotiaana.
  Kirjoituksessa mainitaan hänen maalanneen Toivakan kirkon kattomaalaukset vuosina 1972-73.
  Maalauksia voidaan muistokirjoituksen laatineen Toivakan kirkkoherran Panu Partasen mukaan pitää kunnan tärkeimpänä nahtävyytenä.
  
  Tekstissä mainitaan, että luonto, Jumalan luomistyö, oli taiteilijalle tärkeä. Luonnon arvostus näkyi kauttaaltaan hänen töissään.
  
  Vietimme kirkkomaalareiden muistoksi hiljaisen hetken. Sitten nakattiin sienikorit uskolliseen Transporteriin ja lähdettiin rouskujahtiin, alaville maille, niille jossa hallanvaara väijyy.
  Lampaankääpää on nyt paljon, ja hyvänlaatuista.
  
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  26.9.2021 klo 19:04
  Parhaita Susikoski-dekkareita. Ellei peräti paras...! Oli niin vetävä tarina, että oli luettava melkeinpä kertaistumalla.
  Erinomainen 70-luvun alun maalaismiljöökuvaus, ajankuva nautittava. Avaa jopa hiukan Susikosken omaa henkilöhistoriaa. Pitäjän eliitti koostuu kyllä aika tavanomaisesta henkilögalleriasta, mutta hahmot ovat mielenkiintoisia ja eläviä.
  Murha tapahtuu poikkeuksellisen varhaisessa vaiheessa tarinaa, sivulla 33/229, mikä on vain hyvä asia. Useinhan Mauri antoi rikoksen tapahtua reippaasti yli kirjan puolivälin, ja se kyllä antaa usein toistuessaan kuvan siitä, että kirjailija turvautuu tuttuun konseptiin vain suoltaakseen sivuja mahdollisimman nopeasti ja paljon. Tätä tarinaa Mauri ei myöskään päästä rönsyilemään kaikenmoisilla sivuhypyillä, vaan kertomus etenee tiiviisti ja jouhevasti, aidon jännittävänä (mitä ihan kaikista Susikoski-dekkareista ei valitettavasti voi sanoa). Syyllisen aavistin jo aika alussa, mutta hylkäsin sitten, kun eteen marssitettiin varteenotettavamman tuntuisia ehdokkaita pitkä rivi, vaan mitenkäs sitten kävikään... Hieman hyvää tarinaa heikentää valju lopetus. Kun Susikoski itsekin joutui hengenvaaraan, niin loppukohtaukselta parilla viimeisellä sivulla olisin toivonut paljon dramaattisempaa otetta. Tulee jopa mieleen, että kirjailija on ollut tuotokseensa niin kyllästynyt, että ei ole enää jaksanut lopetusta viimeistellä, on vain laittanut jutun äkillisesti poikki. Tai ehkä posti oli sulkeutumassa, ja piti ehdottomasti ehtiä käsikirjoitus viemään sinne vielä saman päivän aikana?
  Muutama irtohuomio lisäksi:
  S 10: olisiko Susikosken opiskeluaikana syksyllä jo valmistuvan oik.yo:n tarvinnut enää tyytyä kesätöikseen rengin hommiin sukulaisen maatilalla? Eivätkös he noihin aikoihin päässeet jo nimismiehiäkin tuurailemaan maaseudulle?
  S. 54 maurismi: lentoemännän kapeat nilkat.
  S. 76: Susikoski voittanut kahdesti peräkkäin poliisiupseeriyhdistyksen vapaapistoolikilpailuissa kiinnityksen yhdistyksen kiertopalkintoon. Vaikka missään muussa yhteydessä ei taideta mainita, että hän edes harrastaisi ammuntaa. Luonnonlahjakkuus siis?
  S. 83: "Mutta millainen peruukki hän mahtaisi olla ihmisenä?". Mitä tämä lause tarkoittaa?
  S. 89:"Hän vaikutti coltinvetäjältä". Colt on asemerkki, ei asetyyppi. Mauri taitaa sitä kuitenkin viimemainittuna pitää, kun kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Tekee muuten saman jossain muussakin yhteydessä muistaakseni.
  Ss. 101-102: Susikoski katselee vanhan mummon vaivalloista kulkua suurempaa myötätuntoa tuntematta. Maurin maailmankuvan mukaanhan maailma on hierarkkinen paikka, eikä heikompien sääliminen siitä parempaa tee. Siis sääli pois!
  S. 153 paljastuu, että ei ole Susikoskikaan onnistunut urallaan kaikkia tutkimiaan rikoksia ratkaisemaan. Ei noita kyllä montaa voi olla, yhden muistan, mutta siinäkään eivät todisteet riittäneet, syyllinen kyllä oli tiedossa - en vaan muista, missä tarinassa näin tapahtui.
  Mietityttämään kyllä jäi, millä tavoin Susikoski aikoi todistaa itseensä kohdistuneen murhayrityksen. Hän kun oli kahdestaan syyllisen kanssa soutuveneessä pimenevällä järvellä, eikä turvavenekään ollut näköyhteyden päässä. Ansahan kyseessä oli, mutta miten tuo todistelu...?
  Erinomainen lukukokemus. Suosittelen. Antaisin arvosanaksi 10, mutta tuo kehno lopetus harmittaa. Siksi 9 1/2.
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  27.9.2021 klo 23:34
  Tämän kirjan nimestä tuli mieleeni eräs lehtijuttu, jota pidin sen lukiessani törkeänä ja pidän yhä. Helsingin Sanomissa piti aikanaan omaa palstaansa Pirkko Kolbe ja lehdessä oli hänen oivalluksiaan otsikolla "Päivän Pii". Kerran hän kirjoitti jotenkin tähän tapaan: "Tapasin kaupungilla kirjailija Mauri Sariolan, jolla oli silmässään kyyneltippuri, sillä hänen suuresti ihailemansa Kersti Bergroth oli kuollut. Sariolalta on ilmestynyt dekkari "Surma surutalossa", joten hän voisi seuraavaksi kirjoittaa kirjan nimeltä "Irma ilotalossa".
  
  Mauri oli joskus istunut ravintolassa Kolbea vastapäätä ja pikkutunneilla pyytänyt tarjoilijalta sakset. Sitten hän oli leikannut irti Kolben keltaisen mekon etumustassa olleen suuren napin. Seuraavana päivänä Kolbe oli soittanut Maurille ja ollut vihainen pukunsa turmelemisesta. Mauri oli lohduttanut, että hän säilyttää nappia arvokkaan kirjan välissä ja että teos on Aarno Karimon "Kumpujen yöstä".
  
  Kersti Bergroth syntyi Viipurissa 24.1.1886 ja kuoli Helsingissä tasan 89-vuotiaana 24.1.1975. Ehkä parhaiten hänet tunnetaan näytelmästään "Anu ja Mikko". Toinen samana päivänä ja kuukautena syntynyt ja kuollut lennähtää mieleen sen enempää muistelematta: kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari, lentomestari Ilmari Juutilainen (21.2.1914 - 21.2.1999) eli 85 vuotta.

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  28.2.2022 klo 23:17
  ”Surutalo” luettu. On kyllä parempaa Susikoskea ja Sariolaakin. Sijoittuu Oulun lähistölle, tulee mieleen Kalajoki merenrantahotellista, vaikka Mauri onkin yhdistellyt tarinaan enemmänkin ”laajaa aukeeta Pohjanmaata”. Oulun seutu, vaikka alavaa onkin, ei nyt ehkä varsinaista lakeutta ja ”kytösavun aukeita maita” ole. Vaikka Sariolalle tyypillinen maalaisnimisimies Tuutti muuta väittää, kyllähän Oulun seudulta ja ympäristöstä löytyy enemmänkin niitä, erästä kirkkomme suurinta herätysliikettä edustavia, ei kaikkein suvaitsevaisimpia kiihkouskovaisiksikin luonnehdittavia.
  
  Nyt kirjaa lukematon voi lopettaa.
  
  Itse kirkkoherran murha oli melko sattuman sattuman sattuma. Kirkkoherra salasi sairautensa, miten rouvan käsilaukussa ollut lääkerasia oli murhaajan tiedossa ja mistä hän tiesi, että kirkkoherra ottaa siitä lääkettä juuri tuolloin? Poliisit koversivat laboratoriossa tabletin ontoksi, miten murhaaja?
  
  Pystyykö seinän läpi tai edes ikkunan takaa kuulemaan keskustelun, varsinkin kun Susikoski ja Marjatta varmasti keskustelivat hiljaisella äänellä, koskapa lapset jo nukkuivat.
  
  Itseäkin ihmetytti se, etteikö matkatoimistoilla tosiaan ollut mitään vaitiolovelvollisuutta? Kuka tahansako pystyi kysymään jonkin matkan osallistujat? Loppu oli vähän hutaistu aivan järvelle menosta alkaen. Eikö kuolinpesän omistaman, tyhjän huvilan saunan piipusta noussut savu herättänyt maanviljelysneuvoksen huomiota? Muuten kirja on analysoitu melko tarkkaan.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  1.3.2022 klo 19:09
  Magisterin tietosuojaa koskeva kommentti palautti mieleen täällä joskus käymämme keskustelun. Elomme merta laiva purjehtii -kirja oli työn alla. Jouko Saukonsuo, arkkitehti, oli lähdössä risteilylle. Hän oli valmistautuessaan noutanut matkatoimistosta (!) luettelon matkalle osallistuvista. 400 nimeä oli listassa. Lueteltiin nimi, nainut vai -maton(varmaan rouva - neiti, herra onkin jo vaikeampi), hytin numero, vuodepaikka, miten tulee satamaan...S.oli pahoillaan siitä, että arvo tai ammatti oli jätetty mainitsematta, olisihan se ollut hyvä tietää, kenen seuraan hakeutuu. Oliko muuten tämä sama kirja, jossa kapteeni antoi toimittajalle koko sakin passit jutun taustoittamista varten?
  Muistelen, että jossain muussakin matkustamista käsittelevässä Maurin kirjassa mainitaan vastaavasta ilmiöstä,matkalainen on utsinut järjestäjältä tietoja kavereiden henkilöllisyydestä. Taisi olla ajan tapa kuten Magisteri olettaa. Olihan Hesarissa ammoisina aikoina palsta, jossa lueteltiin, ketä on milloinkin yöpynyt kaupungin hotelleissa. Isäntä se, johtaja hän, sihteeri joku...
  Ajat ovat muuttuneet kuten P Jarla Fingerporissa mainiosti joku päivä sitten osoitti. "Juna saapuu Helsinkiin klo 72 Hevonen" tai sinnepäin se ainakin oli.
  

• ---

  nimimerkki

  Vasta vanhana Sariolan löytänyt

  26.6.2022 klo 01:28
  Kirkkoherran murha on huonosti motivoitu - murhaajan kannalta suorastaan tarpeeton. Siiri käy kertomassa murheensa, jotka ovat vain se että hänen miehensä harrastaa jatkettua uskottomuutta taloudenhoitajan kanssa. Tämä, josta pitäjä muutenkin jo juoruilee, tulee kirkkoherran tietoon. Asia ei mitenkään riitä syyksi raivata pappi päiviltä. Eihän murhaaja voi edes tietää mitä pappi ja Siiri ovat keskustelleet. Kirja ei kerro mistä keskustelun sisältö, joka kaikessa arkipäiväisyydessään oli vain sitä että maanviljelysneuvoksella ja taloudenhoitajalla oli suhde, olisi tullut murhaajan tietoon. Sariola vain mainitsee että Siirin käynti pappilassa oli jotenkin tullut murhaajan tietoon. Kirkkoherran tietämä asia oli tosin tullut astetta kuumemmaksi sen jälkeen kun Siiri pappilassa käyntiään seuraavana yönä kuolee - murhattuna mutta sitä ei siinä vaiheessa kukaan tiennyt. Miksi siis maanviljelysneuvos ja taloudenhoitaja ottivat valtavan turhan riskin murhaamalla kirkkoherran tarpeettomasti? Kirkkoherra tiesi heidän suhteestaan, mutta niin tiesi myös puoli pitäjää ja toinenkin puoli tiesi kun taloudenhoitaja julkeasti asettui talon emännän paikalle heti Siirin hautajaisten jälkeen.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  26.6.2022 klo 11:39
  Susikosken risteillessä päiväntasaajalla tehtiin murha ihan vain myrkkyä kokeiltaessa ja toinen uhri oli vasta varsinainen kohdehenkilö. Kolmas uhri oli jälleen "turha", kun murhia koetettiin lavastaa "hullun sarjamurhaajan" työksi. Siinä meni Susikosken suuri ihastuskin violetissa uimapuvussaan. Eilen tuli mieleen sanonta: "Lepaan käynyt hortonomi". Muistelen sen olevan jostakin Maurin kirjasta. Lepaan kartanon kukkaloisto onkin näinä aikoina komeimmillaan. Petäyksessä - jossa seuran vuosijuhla keväällä 1999 - lennähti eilen vastaan Ritariperhonen (Papilio machaon). Siitäpä olisi Maurikin maininnut päiväkirjassaan!

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »