Lukupiiri

Kuukauden kirja: Susikoski ja Kolmen naisen talo

• ---

  Matti Nummenpää

  2.3.2014 klo 23:29
  Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.

  Kolmen naisen talo on johdossa Mauri Sariolan huonoimmaksi kirjaksi. Maaliskuun aikana voimme arvioida mikä kirjasta huonon tekee.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  3.3.2014 klo 17:57
  Luvassa on entisiä purevampia arvioita kun kohta ei tarvitse luottaa pelkkiin muistikuviin. Espoon Sellon kirjaston hyllyssä oli yksi kappale tätä bibliografista harvinaisuutta jäljellä, vaan ei ole enää kun ukkelo sen jo varasi. Johan tuo kansikuva kertoo millaisesta teoksesta on ainakin mieslukijan näkökulmasta kyse. Tämä tiedotus kaikella ystävyydellä, tarkoituksena säästää hitaampien, samalla seudulla asustavien vaivaa.

• ---

  nimimerkki

  T H

  4.3.2014 klo 20:29
  Kovasti on tämä huonoimman kirjan paikalle ehdolla. En väitä vastaan. Otan
  vain otteen Maurin päiväkirjasta jossa sanotaan: Mahtaako tulla tuohesta takkia?
  Mutta ei kaikki aluksi huonoa. Kerrotaan vaikkapa tuosta Kolmen naisen talon
  ns. umpipihasta. Jota Mauri kuvailee. Nämä olivat yleisiä aikoinaan. Joku his-
  torioitsija voi kertoa, mistä alkaen.
  
  Joku puolustustarkoitus näillä lienee? Vaan näitä löytyy. Muun muassa eräs
  tällainen miljöö löytyy vaikkapa TL Kosken Urmaankulmasta. Siellä lienee
  vieläkin ainakin 2-3 kappaletta. Yksi myynnissä aikoinaan. Mielenkiintoinen
  ympäristö. Vaan seinähirret eivät aivan niin isoja???
  
  Kirja vielä hieman kesken. Vaan kansikuva taitaa kertoa paljon? Monenlaista
  naiskuvausta (Maurin mukaan) ikkunan takaa katselee. Kuolleelta näyttää.
  Tämä pakollinen ruumis.
  
  Mukaan saatu myös paikallinen suutari (yleismies) paikkakunnalta. Joka
  tietää ja osaa kaikenlaista. Myös mahlan tiputuksen. Joka hieman lainvastais-
  ta silloin. Serambleri mehujen asiantuntijana tietää varmaan myös näistä
  mahlahommista?
  
  Kirjan loppu lienee ennalta selvää. Pitää kuitenkin lukea loput että tietää.
  Siinä sitten lienee tämä tarina. Kaikki loppuu aikanaan.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  4.3.2014 klo 23:04
  Jotenkin sitä ihan huomaamattaan asettuu päähän potkitun puolelle. Kun kertailin Kolmen naisen talon tapahtumia, olikin asenteeni aluksi se, että miten niin huonoin Susikoski, mitä erikoisesti on pielessä? Jossain yhteydessä jo mainitsin, että koivikossa rynnistävä vihreä tikarimies on ihan virkistävä rariteetti toukokuisessa Suomessa, ja TH:n edellä esiin ottama talon rakennusten linnoitusmainen ryhmittely ja suuren pirtin interiööri on mielestäni hyvin kuvattu. Tuli ihan mieleen edesmenneen mainion toimittaja-kirjailija Jyrki Maunulan kesäöiset aittaretkikuvaukset.
  Kirjan kansikuva jotenkin hämmentää. On kaksi mahdollisuutta. Joko kannen tekijä ei ole perillä kirjan sisällöstä(no, onhan siinä kyllä kolme naista ja talo..) tai sitten kirjoittaja ei ole kantta nähnyt kuin vasta kirjakaupan ikkunassa. Lukijana jäin ihmettelemään, että kenen sammunut sulhasehdokas siinä ikkunan alla oikein pötköttää.
  Niin, nuo TH:n mainitsemat seinähirret. Lukiessani ajattelin asiaa minäkin. Jonkun rakennuksen seinässä on puuta sellaista, "ettei mies olisi kaksin käsin ympäri yltänyt. Oli niitten paikalle tuomisessakin ollut ahertamista". Taitaa käydä niin, että vahvuudestaan kuulut muurahaisetkin jäävät lautaportaalaisille toiseksi.
  
  Susikosken roolista ja kirjailijan valitsemasta teoksen lopetusmenetelmästä voidaan keskustella myöhemmin, sitten kun useampi piiriläinen on saanut aineiston ahmaistua/ahmaistuksi (noista valitkaa mieltymyksen mukaan, pitää minun tässä ruveta alkaamaan nukkua.)

• ---

  Matti Nummenpää

  5.3.2014 klo 11:36
  Umpipiha on vanhaan maatalouskulttuurin kuuluva maatilan rakennusten ryhmittelytapa, jossa pihapiiri on jaettu kahteen osaan: asuinpiha eli miespiha, ja talouspiha eli karjapiha.
  
  Suomen maatalouskulttuuriin umpipihat tulivat lounaisrannikolle 1200–1300-lukujen taitteessa. Maanviljelyksen ja veronkannon kehittyessä maatiloille oli tarve mitata omat maa-alat. Ruotsalaisen aurinkojaon mukaan kylän pellot jaettiin niin, että kunkin tilan tuli saada jako-osuutensa verran kaiken tyyppistä maa-aluetta. Tämä johti hajanaisiin peltosarkoihin joita yhdellä tilalla saattoi olla kymmeniä.
  
  Jakotapa, jossa piha on ympäröity kokonaan rakennuksilla, levisi lounaisrannikolta Länsi-Suomeen 1300-luvulla, Hämeeseen myöhemmin 1500-luvulla. Jakotavalle ominaista oli etteivät tilat voineet enää vapaasti määrätä rakennusten paikkaa, rakennuspaikat pienenivät ja alue jouduttiin käyttämään tiiviimmin hyväksi. Tämä, ja lähinnä pedoilta suojautuminen edistivät Ruotsista Lounais-Suomeen omaksutun umpipihakäytännön leviämistä. Länsi-Suomen talonpojat omaksuivat umpipihojen rakentamisen kaupunkien linnoitusmaisista rakennustavoista. Umpipihojen avulla saatiin suojaisat pihat petoja vastaan ja ne antoivat myös yksityisyyttä tiheissä kylissä asuville. Pihan rakennukset olivat niin tiiviisti lähekkäin ettei porttien kiinni ollessa jalkamieskään päässyt sisään. Ulkopuolisissa seinissä ikkuna-aukot olivat pieniä tai luukuilla varustettuja. Umpipihaa pidettiin maatalousväestön keskuudessa arvostettuna, erityisesti jos se sisälsi lukuisan määrän eri rakennuksia.
  Umpipihat eli umpinaiset kartanot olivat tavallisia myös Karjalassa, Länsi-Kannaksella sekäInkerinmaalla. Länsi-Kannaksella ne lienevät yleistyneet vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Karjalaisia ja inkeriläisiä umpikartanoita ei ole museoitu eikä juuri tutkittukaan. Niiden katsotaan liittyvän Länsi-Venäjän talonpoikaiseen rakennuskulttuuriin.
  
  Umpipihoissa oli suhteellisen runsaasti rakennuksia, vauraammilla alueilla yleisesti 20-30, köyhemmillä kaskimailla taas vähemmän. Asuinrakennus sijoitettiin umpipihassa yleensä mahdollisimman kauas karjapihasta, harvinaisemman rakennustavan mukaan pihojen rajalle. Miespihalle sijoitettiin sauna- ja mallaspirtti, keittokota, luhtiaitat (vaateaitat ja kesäluhdit, ruoka-, vilja- ja jauhoaitat), portti tai porttirakennuksena toimiva liiteri ja käymälä. Karjapihan puolelle rakennettiin karjasuojat: navetta, sikolätti ja lampola, rehuaitat ja ladot. Kaarle XI:n talontarkastusasetuksessa vuonna 1681 määrättiin sauna, mallastus- ja kuivausriihi rakennettavaksi pihan ulkopuolelle palovaaran vuoksi. Talli rakennettiin alun perin portin yhteyteen miespihaan, mutta myöhemmin karjapihan puolelle. Miespihan portti kehittyi porttirakennukseksi, jossa usein oli katetun porttikäytävän molemmin puolin ruoka-aitat. Länsi-Suomessa portin viereisestä luhtirakennuksesta kehittyi ylistupa, renkien asuinrakennus.
  
  Suomen merkittävimmät umpipihat ovat tälläkin hetkellä Länsi-Suomesta. Kiikoisissa on Museoviraston valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi ympäristöksi luokittelema, alkuperäisellä paikallaan sijaitseva Vakkalaan Lähteenmäen torpan umpipiha (yksityiskäytössä, ei museona). Helsingin Seurasaaressa on Säkylästä 1930-luvun alussa siirretty Antintalo. Laitilassa sijaitsee alkuperäisellä paikallaan museona toimiva Kauppilan umpipiha. Satakunnan ehkä tunnetuin umpipiha on 1970-luvulta alkaen umpipihaksi eri satakuntalaisrakennuksista koottu Jalomäen umpipiha Kullaalla Ulvilassa (yksityiskäytössä, ei museona, mutta avoinna tilauksesta). Hämeessä yksi parhaiten säilyneitä umpipihoja on Tammelan Portaan Syrjälän umpipiha alkuperäisellä paikallaan kylän vanhalla tontilla (yksityiskäytössä, ei museona). Hämäläisestä torpan umpipihasta on esimerkkinä Tammelan Saaren kartanon Kivilammin torppa alkuperäisellä paikallaan Hämeen härkätien varrella. Varsinais-Suomessa mainitaan säilyneinä umpipihoina mm. Auran Laukkaniityn Jukola ja Pulkkion torppa Liedossa. Pohjanmaalta löytyy restauroitu umpipiha Hämes-Havusen tilalta Kauhajoelta. Etelä-Karjalassa on säilynyt umpipiha Suomenniemellä Lyytikkälän museotilalla.
  Mauri Sariolan kirjassa "Kolmen naisen talo" nimellä paikkakunnalla tunnettu talo on viralliselta nimeltään Lautaporras. Siis lähellä Tammelan Porras -nimeä. Kyllä Mauri perinteet tunsi ja otti asioista selvää kirjojaan varten.
  Lähde: Wikipedia
  
  MS Int.
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  5.3.2014 klo 22:21
  Kirja loppuvaiheessa, siitä myöhemmin. Tuo umpipiha maalaistaloissa sai nyt
  tarkan ja selventävän selostuksen. Komeitahan nuo olivat suurimmillaan ja
  samalla turvallisia. Petojen ja vaikkapa vihollisten satunnaisten käyntien varalle.
  Palovaara oli tietysti uhkana omien ja em. käypäläisten suhteen. Siis vaikkapa
  veli v----läisen.
  
  Taisi tulla mainittua, että T L Kosken Urmaankulmalla on tai oli eräänlainen
  ulkomuseo tässä suhteessa. Käsittääkseni tämä Urmaan suku oli ja on ehkä
  vieläkin pitäjän mahtisukuja? Vaan Viron ulkoministeri Urmas Paet on kunnos-
  tautunut viime aikoina toisissa yhteyksissä? Ukrainaan viittaa taas sekin.
  
  Tuolla em. Urmaankulmalla nuo umpipihat ovat kuten MS Int selvittää. Siis
  asuinpiha eri puolella kuin nämä navetat ja tallit. Vaan naapuri on lähellä, siis
  seuraava umpipiha. Tämän tuvan ikkunan alla onkin naapurin lantala. Noin
  neljä metriä räystäästä räystääseen. On siinä ollut olemista kuten nykyisillä
  pienillä tonteilla. Maasta pula jo silloin.
  
  Totta tämä kuitenkin on. Isoisän äiti oli kotoisin Somerniemen Jakkalasta. Siitä kylästä kerrottiin tarinaa, että emännät ojensivat leivottuja lämpimäisleipiä
  talosta toiseen ikkunasta ojentaen. Eli lähellä olivat. Kylä sitten tuhoutui tuli-
  palossa ja uudet talouskeskukset ovat nyt erillään. Oliko se Helvi Hämäläinen
  kun kirjassaan tästä kertoi? Tämä nyt MS kirjaan huonosti liittyy, vaan MS Int.
  aloitti tutkielman.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  6.3.2014 klo 19:34
  Kun kirjassa tulee vastaan sellainen paikannimi, jonka lukija luulee tuntevansa ja osaavansa sijoittaa kartalle, alkaa vimmattu yhtymäkohtien haku. Otan esimerkin.
  Lautaporras on aikoinaan elettynä kulku- ja vaelluskautena jotenkin jäänyt paikannimenä jäänyt minulle mieleen.
  Piti siis ruveta Kolmen naisen taloa lukiessa hakemaan liittymäkohtia.
  Käyttelin jo aiemmin kehumaani Maanmittauslaitoksen Karttapaikka -nimistä sovellusta. Kehaisen sitä taas. Siitä on paha panna kartan toimivuutta paremmaksi. Esitin kartan hengelle, että haepa minulle Lautaporras, jos on monta, niin valitse Hämeestä. Teki työtä pyydettyä.
  
  Lautaportaaseen päätyy, kun kymppitietä ajelee Forssasta itään kymmenisen kilometriä, kääntyy Myllykylässä vasempaan, ja mutkailee toisen kympin kokolailla tarkkaan karttapohjoiseen. Jo vain löytyy risteysalue, jossa seutunimi on Lautaporras. Eikä sillä hyvä. Risteyksen tuntumassa jykevöi talo apurakennuksineen. Nimi on tismalleen sama. Asuuko talossa nykyään naisia ja jos, niin kuinka paljon, sen kuullakseen olisi kartan taikalamppua kai pitänyt hieroa lisää..
  En ihmeenä pitäisi, että Mauri olisi tuosta nimen kirjaansa imaissut. Eihän tuo seutu kovinkaan kaukana Maurin kasvualustasta ole.
  Lautaportaasta pääsee sopivalla reitinvalinnalla melko pikaisesti Renkoon. Nyt Maurin lukija onkin kartalla, Renkohan mainitaan niin monessa kirjassa. Rengon rajanaapuri onkin sitten Hattula. Kirjassa mainitaan, että Portaan talon väki menee Hämeenlinnaan, kun "käydään kaupungissa".
  Karttatiedustelun perusteella arvioisin, että Portaan siskokset ovat Mazdallaan matkan kaupunkiin pyyhkäisseet alle tunnin mitään isompaa kiirettä pitämättä.
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  7.3.2014 klo 08:24
  Porras löytyy useasta paikasta Suomen kartalla. Viittaa ehkä jonkinlaiseen ylityspaikkaan, pitkospuihin tai vastaavaan. Näitä pitkin aikoinaan taitettiin
  taivalta. Itsekin armeija-aikana tallannut paljon. Suo- ja metsäojitukset olivat
  silloin muotia. Ihmetellä piti, kuinka telakaivurit ajoivat surutta pitkospuiden yli
  rikkoen ne. Valtio silloin kai molempia rahoitti?
  
  Toinen asiaan viittaava on Taipale, Taipalo paikannimenä. Voi tarkoittaa vesi-
  tai maareittiä tai molempia. Yksi esimerkki on entinen Salkolan motellin paikka.
  Sijaitsee tai sijaitsi kakkostiellä Karkkilasta Forssaan päin. Siitä on vedetty
  veneitä Salkolanjärvestä Liesjärveen ja näin päästy Hämeen suuntaan. Paikan
  nimi on Taipale.
  
  Motellissa olen käynyt kahvilla. Sen sijainti oli kahden läänin rajalla, raken-
  nukset Uudenmaan ja Hämeen läänien puolella. Mahtoi olla vaikkapa vero-
  ilmoitus mielenkiintoinen juttu. Paikka kai nykyisin hiljainen, paloivatko sen
  rakennukset jokin aika sitten?

• ---

  nimimerkki

  PPP

  7.3.2014 klo 13:05
  Piti ihan lukea Susikoski ja kolmen naisen talo uudelleen, että onko se tosiaan huonoin Sariolan kirjoista. Väittäjä ei ainakaan kovin paljoa ole väärässä. Lyhyesti sanottuna kirja on vanhan toistoa ja jaarittelua sivumäärän täyttämiseksi. Susikoski on ympätty mukaan vain myynnin parantamiseksi.
  
  Samoja asetelmia on ollut useissa muissakin Sariolan kirjoissa: eristäytynyt ökytalo (mm. Sumusta nousee risti), sota-ajan tapahtumat/ystävyys käynnistää tapahtumat (mm. Rommelin poikien hauta ja oliko Susikosken omatunto (rikkaan miehen katoaminen?)) ja aika on vain muodollisesti tuolloista nykyaikaa 1980-lukua. Asetelmat ja ilmapiiri ovat muuten jostain 1930-1950-luvulta. Yksi henkilö on suutari, yksi miettii esiintymistä tukkipomona, ökytalon maine on tärkeä, puhutaan poliisiupseereista jne.
  
  Kirjassa on turhaa jaarittelua ja saman asian vatvomista sivukaupalla (mm. nuoremman konstaapelin ensimmäinen vierailu Lautaportaan talossa). Tämä ei vie tapahtumia ollenkaan eteenpäin. Varsinainen rikos tapahtuu noin sivulla 110 ja Susikoski mainitaan vasta sivulla 144. Kirjassa on reilut 170 sivua. Rikoksen ratkaisee nuorempi konstaapeli mennessään penkomaan suutarin liiteriä ja sattuu sattumalta kaivamaan oudonnäköisen klapikasan alla olevan halkopinon alta. Suutari puhuu juovuksissaan sivu suunsa juuri poliisille. Tämä vihattu poliisi on ulkonäöltäänkin epämiellyttävä Sariolan mittapuun mukaan: pottunokka, viikset ja parta. Sen sijaan "sankari" on miellyttävä ja lupaava urheilija. Samoin kolmesta naisesta epämiellyttävin on ulkonäöltäänkin kolho ja miesmäinen. Teoksen konnat tapaavat aivan sattumalta metsässä neljänkymmen vuoden kuluttua edellisestä tapaamisesta (tietenkin periaatteessa mahdollista). Kirjan kansikuva ei liity kirjan tapahtumiin mitenkään.
  
  Kaikesta näkee, että kirja oli väsähtäneen kirjailijan pakkopullaa. Susikoski on tosiaankin mukana vain nimenä edistämässä myyntiä (kirjan ja erään polttamansa tupakkamerkin). Sariolan loppukauden kirjoissa oli paljon turhaa jaarittelua, mutta yleensä se koostui mielenkiintoisaista anekdooteista, tällä kertaa ei. En ehkä ole kaikkia loppukauden Susikoskia lukenut, mutta tämä on ainakin huonoimmasta päästä. Joissakin myöhemmin kirjoiksi kootuissa jatkokertomuksissa voi olla heikompiakin esityksiä.

• ---

  nimimerkki

  T H

  7.3.2014 klo 14:39
  Kuukauden kirja luettu. Edellisiin mielipiteisiin pitää yhtyä. Miten 40 vuotta
  köyhänä elänyt lähtee yks kaks mukaan tällaiseen juttuun? Siis tuosta vaan pari
  viatonta hengiltä ja työntää tikarinkin itseensä. Ei kuullosta loppuratkaisu lain-
  kaan luontevalta. Rahanko takia, sivullisethan ne rahat olisivat saaneet. Että
  tällainen uran loppuhuipentuma, valitettavasti.
  
  Vaan: Koonvantti kolppohentti korvostellaantti kohtyätentti koötätyntti.
  Kovatköönlentti korjailijakintti kouhassarantti!

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  7.3.2014 klo 16:54
  Kirjan loppuselvittelyssä oli jotain tutun tuntuista. Lukijoille kerrotaan ikäänkuin referaattina, mitä on tapahtunut. Palaan siihen. Kuukauden kirjassa päätutkijat ja tuleva syyttäjä istua kenottavat nimismiehen takkahuoneessa, temperoivat konjakkia pulleamahaisissa laseissa kämmenten välissä ja kertoilevat leppoisasti toisilleen(ja siinä samalla lukijalle) että miten se nyt oikein kävi ja mitä tulikaan tehdyksi.
  Halpa ja helppo tapa, nyt ei tarvinnut Susikosken lentää ulkomaille.
  
  Pahus sentään, olisi se ollut jännittävää lukea kirjan finaalissa ammuskelusta Akropoliin pylväiden keskellä. Ukko-Mauserin järeän luodin irrottamat marmorinpalat vaan viuhuivat ilmassa, kun reservin majuri Susikoski heittäytyi...
  
  Suoraan sanottuna olisikin ollut jossain määrin, ehkäpä kovinkin tutun tuntuista lukea kun "DC-9:n voimakkaiden moottorien jylinä vaimeni tasaiseksi huminaksi koneen saavutettua matkalentokorkeuden. Pitkänhuiskea, harmaasilmäinen, muodikkaaseen punapilkullisesta tweedistä valmistettuun hyvin leikattuun matkapukuun pukeutunut mies ojensi pitkät jalkansa edessään olevan istuimen alle, hapuili taskustaan Colt-pakkauksen..." (ja huomasi harmikseen,että nykyään onkin lentokoneessa tupakointi kielletty). Sitten olisi syöty herkullista kullanruskeaksi paahdettua kananpoikaa bearnaisekastikkeen ja rapean salaatin kera, keskusteltu viereen sattuneen suihkunraikkaan, vihreäsilmäisen älykköleidin kanssa ja parin konjakin jälkeen jo laskeuduttukin Finnairin kippareille tyypillisellä silkinpehmeällä kosketuksella Ateenaan...
  Monien vaarallisten ja tiukkojen tilanteiden jälkeen olisi pantu konna kahleisiin Buenos Airesissa ammoisina aikoina poliisivalioiden neuvottelupäivillä tavatun ja hyväksi ystäväksi tulleen paikallisen ylipoliisin Margos Pergos Papadopopouloksen kanssa. :-)
  
  Meinaan sitä, että kirjailija laisti tuolla takkatulikeskustelulla sen työn, joka olisi tarvittu lopputapahtumien kuvaamiseen lukijalle. No, saattoi tulla painoarkkien määrä täyteen. Kuten PPP edellä totesi, Susikoskihan olikin kirjassa vain lyhyesti piipahtava Also Starring -kategoriaan luettava henkilö.
  
  Mikä tuossa ratkaisussa tuntui tutulta? Muistelen jostain (olisiko ollut seuramme julkaisemaa materiaalia, ja kyseessä Maurin kirjasta tahty filmi?) lukeneeni jonkun elokuvan teosta. Kun budjetti oli tiukka tai lähes olematon, hoidettiin isonkonnan jännittävä(ja filminteon kannalta kallis) kiinniottohomma elokuvassa siten että päätutkijaa tultiin pyytämään neuvotteluhuoneesta puhelimeen, hän kuunteli ja murahteli luuriin jotain, lopetti puhelun ja palatesaan tutkijoidensa pariin kertoi, että nyt on sitten tämä Liukas Luikku saatu kiinni erittäin pitkän ja vaarallisia vaiheita sisältäneen takaa-ajon jälkeen....Sitten lopputekstit valkokankaalle.
  Jotenkin noin se meni nyt tässä kuukauden kirjassakin.
  
  En ryhdy kirjaa erityisesti puolustelemaan. Onhan Kolmen naisen talo sellaista keskivahvaa tasatyöntöä. Olen käyttänyt kriteerinä sitä, antaisinko Maurin tuotantoa tuntemattomalle kirjan ensimmäisenä maistipalana. Tuskinpa vain.
  On kirjassa valoisatkin puolensa. On hyvin kuvattuja ihmisten välisiä kohtauksia ja luonnon ilmiöiden osuvaa havainnointia. Paikoin myöskin hiukan jännitti lukiessa.
  Käyttäisin luontovertausta. Kun hevospeliaikaisen talvitien pohja keväällä alkoi sulaa, oli siellä asialla joukoittain varpusia. Eivät niitä siellä olisi, ellei tiellä kaiken muun seassa olisi ollut jyviä. Hyviä jyviä.
  Mitä muuten sanoo poliisikoira? Se sanoo "sniff sniff". Nyt sen tiedämme.

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  7.3.2014 klo 17:34
  PPP ja T H summaavat kirjan sisällön samansuuntaisesti kuin minäkin tuumailin kirjan pitkästä aikaa uudestaan luettunani. On todettava, että hiukan harmittaa, koska Mauri toi Susikosken näin heikkoon esitykseen. Eipä tätä olisi kannattanut yrittää markkinoida noin helpolla keinolla.
  
  No kerronta on sinänsä maurimaisen sujuvaa, mutta sisältö ja juoni jäävät valitettavan köykäiseksi. Jos Susikoski-romaaneja lukee, kyllä tämä kannattaa viimeisenä lukea.
  
  Kansikuvan piirtänyt taiteilija on tehnyt perusteellista työtä. Siinä on selvästi Susikoski, kolme naista ja talo.
  
  No tässä suhteessa Maurilla itsekritiikki pelasi. Hän itse toteaa päiväkirjassaan seuraavasti:
  13.9.2014: Susikosken kansikuva taiteellisesti törkeä ja asiallisesti väärä. Määräsin uusittavaksi. G:n Mikko Meronen huokaili.”
  28.10.1984: ”Kansikuva tökerö ja naiivi. Minunko pitäisi perseen takana kytäten kaikki valvoa!”
  
  Tietääköhän joku, vaihtuiko tuossa välissä kansikuva vai tuliko se ulos syyskuun versiona?
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  7.3.2014 klo 20:23
  Seramblerin mainitsema elokuva lienee Yrjö Nortan ohjaama Kolmas
  laukaus vuodelta 1959. Pääosaa eli komisario Susikoskea esitti silloin tunte-
  maton turkulainen Ismo Kallio ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Elokuva ei
  saanut mainittavaa menestystä yleisön parissa.
  
  En ole nähnyt ko. elokuvaa, tullut kai kerran, pari televisiossakin. Asioitsija Anttila (Eli Liukas Luikku) saatiin kiinni elokuvassa juuri tällä tavalla. Tämä
  lienee yksi esimerkki huonosta elokuvaversiosta. Josta Maurikin mainitsi
  päiväkirjoissaan. Eikä tainnut kehuja saada se viimeiseksi jäänytkään niin
  Maurin kuin muidenkaan taholta. Eli siis Tuntematon ystävä.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  8.3.2014 klo 23:43
  Nyt kattila on räjähtämispaineissa.
  
  Varasin Susikoski ja Kolmen naisen talon netissä viime maanantaina ja kun keskiviikkona kävin sitä noutamaan, riemumaisteri kertoi ettei kirjaa ole toimitettavien varausten listalla ja vasta pyynnön jälkeen suostui tarkastamaan että todellakin, ai niin Susikoski ja Kolmen naisen talon varausprosessi on edennyt jo lajittelukeskukseen ja ehkä jo huomenna se on saatavissa. Ei ole ihme että noilla otteilla kirjastotoimen tuet aiheellisesti vähenevät ja mistäs muualta kuin kirjahankinnoista. Rakennuksiin, logistisiin ääliöihin ja saunoihin käytetään kirjoista tyhjien viihtymiskeskusten tilat, mutta älköön niitä enää kutsuttako kirjastoiksi! Maanantaina käyn vielä kerran Leppävaarassa katsomassa josko Susikoski ja Kolmen naisen talo löytää arvioijansa.
  
  Varoitan etukäteen että arvio ei tule olemaan suopea.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  9.3.2014 klo 19:54
  Perä-Pirkanmaalle asti kuuluu, kun Ukkelon höyrykattilan varoventtiili viheltää. Toivomme, että venttiilin jousiston kalibrointi on kunnossa ja ansioitunut kanssakirjoittaja palaa turvalliseen käyttöpaineeseen, mittarin viisari vihreälle alueelle..
  Ukkelon varoituksesta säikähtäneinä pyydämme häneltä pientä armonpisaraa kolmelle naiselle ja heidän vaiheilleen. Vaikka kirjaa onkin ehkä jopa perustellusti moitittu, on siellä kuitenkin jotain herkkää ja mieltä liikuttavaakin asiaa kuvattuna. Myönteinen ilmiö on naisista nuorin. Seuramme elokuvafriikki tokaisi, että kirjassa kuvattu Elisa on ihan kuin ihana Elina Salo Komisario Palmun erehdyksessä (joku jatkoi arviointia että on myös kuin Pikku Myy). Terhakka, terävä ja rakastettava. Ilmankos fiksu sankarikonstaapelikin... ei nyt kerrota enempää.
  
  Annettakoon kirjalle mahdollisuus, vaikka kirjasto vähän töpeksii. :-)

• ---

  nimimerkki

  T H

  10.3.2014 klo 15:52
  Elina Salo s. 1936 Sipoo on todella viehättävä näyttelijä eri tulkinnoissaan.
  Ääni hyvin erikoinen, sopii nuorten, lasten ja aikuistenkin rooleihin. Myös tuo
  toinen kotimainen sujuu.
  
  Oli komisario Palmun erehdyksessä (1960) Liisa Rykämön roolissa. Tuo ko.
  sukunimi ennen suomennosta oli kai selkäreppu? (Rygseck)
  Sekä Kaasua, komisario Palmu (1961) Kirsti Skrofin roolissa.
  Molemmat elokuvat suomalaisia klassikkoja. Jatkokin katsomisen arvoista.
  Myös paljon haukuttu Vodkaa, komisario Palmu.
  
  Ylläolevaan otsikkoon mitenkään liittymättä (vaan Serambleri aloitti) kysymys
  (helppo) kuuluu: komisario Palmun etunimi, sekä apulaisten Virran ja Kokin
  etunimet?

• ---

  nimimerkki

  PPP

  10.3.2014 klo 16:43
  Frans, Toivo ja Väinö

• ---

  nimimerkki

  T H

  10.3.2014 klo 18:43
  Hyvä vastaus. Toivo ja Väinö oikein. Vaan jos Palmun etunimi on Frans J,
  mikä on se J ?

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  11.3.2014 klo 14:30
  No joo, no jaa. Kun nyt vihdoinkin sain Suskikoski ja Kolmen naisen talon kynsiini, räjähtämispisteessä olleen kattilan paineet alenivat siedettäviksi. Eihän tämä todellakaan mikään mestariteos ole, mutta olin varautunut vielä pahempaan, kun hammasta purren ja syvästi huokaillen kävin luku-urakkaan käsiksi.
  
  Paineet alkoivat taas kasvaa kun kaksi kolmannesta kirjasta alkoi olla luettu ja ainoat rikokset olivat mahlavarkaus ja vaaraton, mielestäni jopa ansaittu pistohaava tekijän olkapäässä. Sitä sitten joku konstaapeli yrittää selvittää kovin anteeksipyytelevällä ja häpeilevällä asenteella. Oma kokemus poliisimiehistä on hiukan toisenlainen.
  
  Loppusivuilla alkaa sentään tapahtua ja kirjaa ei enää halua jättää kesken. Susikoskikin astuu vihdoin kuvioihin, joskin lähinnä siinä PPP:n mainitsemassa myynninedistämisroolissa. Loppuratkaisu on, vaikkakin erittäin epäuskottava, sen verran kekseliäs, että vaikeaa siitä noin vähistä aineksista juuri parempaakaan olisi ollut kehittää. Oli tämä sittenkin parempi kirja kuin muistin, mutta toki silti Sariolan heikoimpien joukossa.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  11.3.2014 klo 20:22
  Taas tarvittaisiin seuran oikeiden juristien kannanottoa. Maallikkotuomareitahan meitä tässä taitaa kirjoitella useampikin.
  Kuuluisa kysymys on "Missä on nainen?" Naisia tässä kirjassa on ihan tapettavaksi asti. Kirjan loppuun luettuaan voikin nyt kysyä "Missä ovat rahat?"
  Kertokaapa kantanne siitä, miten kävi Lautaportaan rotevan tilan myynnistä saadun jyhkeän rahasumman. Miten se nyt oikein meni?
  Kävikö siinä niin, että Helinä Porras on vapaa, rikas nainen? Niin siinä taisi käydä. Hankkii vain rusketusraitaa Rhodoksella ja katsastelee sopivaa kumppania setelikasan kuluttamiseen. On se niin epistä.
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  14.3.2014 klo 14:52
  Tämäntapaisia juttuja ei liene liiemmälti ollut Sariolan jälkeen. Rahat ovat tietysti Helinä Portaalla. (Jos tila muutettu rahaksi). Palkkamurhien tekijän
  asema tosi huono, kun tunnustanut. Sotakaveri voi muuttaa tilanteen, jos
  lähtee mukaan. Vaan miksi lähtee?
  
  Eri asia, jos sotakaveruus niin vahvoilla, että todistaa Helinän suunnalta
  jotain luvatun. Silloin suullinen sopimuskin pitää. Murha taitaa olla eri asia?
  Taitaa olla Paavo Siltanenkin kuivilla, jos ei mitään tunnusta. Mistä häntä voi
  muuten syyttää?
  
  Arvioni lopputuloksesta on, että Timo Toiviainen saa syytteen kaksoismurhasta
  ja todisteiden perusteella muut vapautetaan. Helinä Porras on rikas perijätär
  ja voi jatkaa haluamaansa elämää. Jos siihen liittyy Paavo Siltanen, niin mitä
  sitten? Näin Mauri Sariolan viimeinen dekkari saa arvoituksellisen lopun.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  17.3.2014 klo 12:51
  Olen samaa mieltä T H:n kanssa että niinhän siinä kävisi. Jos olisi valta kuten mieli, en olisi päästänyt Kolmen naisen talon leveäharteista emäntää noin helpolla. Kirjailija päätti noin, mutta oikeus ei toteutunut. Paitsi pieni alkuperäiskielialue, teoksen kehnohkoon menekkiin vaikutti myös se ettei Mauri noudattanut kultaista viihdekirjailijan ohjesääntöä jossa tehdään lukijalle alkusivuilla selväksi keihin ihastua ja keihin vihastua ja loppusivuilla kaikki saavat ansionsa mukaan. Tätä noudatti Agatha Christie ja tulos on että over two billion copies sold.
  
  Viimeiseksi teokseksi tämä on sentään vielä lukukelvollista, paikoin jopa upeaa tekstiä toisin kuin Queen of Crimen viimeinen teos Postern of Fate, jota en saa millään luettua loppuun, vaikka kuinka yrittäisin. Hauki on kala tyylikin vielä menisi, mutta kun tekstissä ei ole minkäänlaista järkeä.
  

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  3.8.2014 klo 22:44
  Minulle kirjan alku kyllä osui ja upposi hyvinkin. Mielenkiinto heräsi juuri umpipihan ja suutarismiehen tapaturman kuvailussa, jossa tuntui heti olevan jotain vinossa. Lukeminen on minulla vielä kesken, joten en uskaltanut kovin tarkkaan ylläolevia pohdintojanne vielä tutkia.
  Yksi asia, johon joku viisaampi voisi antaa selitystä: luvussa 6 puhutaan Helinästä, joka pirtin pöydän ääressä tutkailee papereita ja kirjoja. Mihin viitataan tällä: "Tämän päätelmän [ammattikirjallisuuden lukemisen] Ilola otaksui oikeaksi, vaikka Helinä muuten oli sen näköinen ja oloinen, että jompikumpi kirjoista olisi saattanut olla vaikka Humiseva harju." Mitä tarkoitetaan tuolla "sen näköinen ja oloinen"? Humiseva harju on kyllä todella väkivaltainen ja raaka kertomus. En vain saanut tähän viittaukseen ymmärrystä.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  24.8.2014 klo 11:07
  Jos aloitteleva kirjailija tarjoaisi Kolmen naisen taloa kustannettavaksi, julkaisematta olisi jäänyt. Ehkä jopa sellaisin kommentein että tästä kirjasta puuttuu sankari ja ylipäätänsä hahmojen puolesta tai vastaan on vaikeaa olla.
  
  On kaksi tapaa lukea dekkareita. Yksi tapa on piruna etsiä epäjohdonmukaisuuksia ja toinen, miellyttävämpi tapa on suhtautua niihin asenteella että ei tuo ole niin nokon nuukaa kunhan teksti säilyy lukemisen arvoisena.
  
  Queen of the Crime, Agatha Christie teki pohjanoteerauksissaan vielä tökerömpiä virheitä kuin Mauri kehnoimmillaan ja silti taisi kahden miljardin myydyn kopion raja mennä tuossa 2000 luvun alussa mennä rikki. Arvostan Anne M:n terävää huomiota. Kaunosieluna joka todisti että totuusarvoja on vain numeroituva määrä, loputtomasti, mutta ei riittävästi, joten joudun arvioinnissani hylkäämän sen vähäisen järjen käytön jota Ahti Karjalaista (RIP) lainataksani minulla vielä on.
  

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  24.8.2014 klo 12:01
  Kiitos ukkelo kommentistasi. Nyt kun Kolmen naisen talon lukemisesta on jo muutama viikko, on kaikista haukuista huolimatta todettava, että kirjan alkupuoli viipyy mielessäni yhä vielä.
  Kun olen itse joskus maailmassa myynyt juuri tuota koivunmahlaa, niin kotimaista kuin virolaistakin, rupesin miettimään että mistä se mahla oikeastaan olikaan valutettu, ja luvallisesti vai luvatta. Eipä se silloin 1980-luvun alkuvuosina käynyt mielessäkään. Mauri kiinnitti huomioni tähänkin asiaan, jonka luulin tuntevani, mutta jota en tuntenutkaan.
  
  Ja niin ikään kirjan alun luonnon- ja kevätpäivän kuvaus ei unohdu ainakaan minulta. Luulenpa että muutaman vuoden kuluttua lukaisen Kolmen naisen talon uudestaan! Siinä välissä luen näitä Maurin tasokkaampia teoksia.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  24.8.2014 klo 14:00
  Kiitän kiitoksistasi Anne M. Lujaa on tekstisi ja miksikäs ei. Silti tuo mahlan valuttaminen on vain yksi vastemielinen ja lisäksi mielestäni täysin turha yksityiskohta kirjassa joka ansaitsisi aukeaman jossain roskalehdessä. Kirjaksi siinä on liian vähän eväitä, koska toisin kuin useimmissa muissa teoksissaan, Mauri ei minussa pystynyt herättämään minkäänlaista tunteita, puolesta tahi vastaan yhteenkään kirjan henkilöön. Käytän alkoholia ainoastaan juopumistarkoituksiin ja siksipä vierailen Etelä-Helsingissä eli Tallinnassa pari kertaa vuodessa. Säästö on melkoinen kun kymmenellä eurolla saa 25 paukkua yhden helsinkiläisen ravintolapaukun hinnalla, toisin sanoen puolen litran pullon 80 prosenttista. Coke Zeroa, neljä jääpalaa sekaan ja juodaan Veikkola Librejä. Niitä kun ostaa riittävästi, mäyräkoiriksi pakattuna pysyy viinoissaan siedettävillä kustannuksilla.
  
  Turha jatkaakaan toteamalla että työskentelin julkishallinnon korkeissa johtotehtävissä. Kunhan saataisiin lisää turhaa väkeä pois, loppuisi kuntien kurjistaminen. Yksi hullu kehitysintoinen virkamies ehtii säätää nopeammin kuin kaksi viisasta kerkiää purkamaan
  
  Meitä on niin moneksi tässä seurassamme. Myönnän etten saa paljoakaan irti Maurin luontokuvauksista, mutta sitäkin enemmän henkilökuvauksista. Niissä on arvostettavaa autenttisuutta, kuten vaikkapa rouva Mansikkalassa. Ken on tehnyt kunnon risteilyjä, ei voi välttää tällaistakin käytöstä. Henkilöitään Mauri kuvaa aika raskaalla tussilla ja turhaa sitä on syventyä kaikkiin yksityiskohtiin, koska juonen kannalta Mauri huippudekkaristina ottaa konnaehdokkaat esiin hyvissä ajoin eikä liiallisesti jutustele ja silti, mikä parasta perustelee uskottavasti ratkaisunsa.
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  4.9.2014 klo 18:02
  Maurin luontokuvaukset olivat vertaansa vailla. Vuorilta avautuvat näköalat
  eri kirjoissa. Meri- ja järvinäkymien kuvaukset samoin. Kaupunkinäkymät ja
  sen puistot eri puutarhanäkymineen hyvin kuvattuna. Puhumattakaan perhosista
  ja muista herkemmistä elikoista aina muurahaispesään asti. Näistä tuntui Hän
  nauttivan aina lähtöhetkeensä asti. Joka paikassa.
  Tämä ei mitenkään vähennä näitä henkilökuvauksia. Joita kyllä riittää joka
  kirjassa. Risteillään tai ei.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  4.10.2021 klo 10:31
  Tämä taisi olla Maurin viimeiseksi jäänyt Susikoski-dekkari. Rutiinilla väännetty romaani, josta huokuu selvästi kirjailijan urautuneisuus ja varmaan jo jonkinlainen väsymys ja jopa kyllästyminen. Tarina kyllä etenee sujuvasti, mutta mitään huipennusta siinä ei tapahdu. Jälkikäteen mieleen jää vain metsästä veitsineen säntäävä vihreäpukuinen kummajainen ja uhriksi joutuva paikallinen velmu pikkurikollinen suutari. Jotain luonnonsuojeluaatettako Mauri on tässä tarinaansa koettanut tunkea?
  Susikoski on melkeinpä sivuroolissa, etualalla touhuavat paikallisen nimismiespiirin nimismies ja konstaapelit. Erityisesti nuori konstaapeli Ilola, joka itse asiassa nousee tarinan "sankariksi". On vielä jonkin tason aktiiviurheilijakin, jollaisia Maurin tuotannossa esiintyy kovin vähän. Jos ollenkaan? Mauri ei yleensä konstaapelitason poliisimiehiin kirjoissaan suurempaa huomiota kiinnittänytkään, pikemminkin hänen asenteensa vaikutti usein hiukan alentuvalta (liekö sille pohjaa kirjailijan omissa kokemuksissa esim. rattijuopumustapauksensa tiimoilta?). Joten tässä suhteessa kirja on kyllä poikkeuksellinen. Naisetkin saavat tavallista suuremman roolin, eivätkä vain ihailua keräävinä patsasmaisina haavekuvina, jollaisia tuppaavat Maurin tuotannossa niin usein olemaan.
  Ja saahan Mauri linkitettyä tämänkin kertomuksensa sotavuosiin, jos ei nyt ihan tyylikkäästi ja saumattomasti, niin kumminkin. Erikoisen kömpelösti on kuvattu kahden vanhan naisen riitely, jossa koko ikänsä toisensa tunteneiden naisten kahvikutsu muuttuu parissa vuorosanassa ilmiriidaksi ja ulosmarssiksi - kohtaus on kuin suoraan vanhasta kotimaisesta elokuvasta.
  Koko kertomus on toteutettu jollain tavalla "veltosti", ponnettomasti, vaikka aineksia olisi riittänyt parempaan. Tämä on tainnut olla tässä lukupiirissä aikoinaan vahva ehdokas huonoimmaksi Susikoski-romaaniksi? Mitenkähän siinä valinnassa kävi? En itse osaa sanoa, onko tämä kaikista huonoin, mutta uskoisin kyllä viiden huonoimman joukkoon varmasti mahtuvan. Arvosanaksi tälle tuuppaan 5 1/2.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »