Lukupiiri

Kuukauden kirja: Susikosken vaikein juttu

• ---

  Matti Nummenpää

  30.3.2014 klo 11:25
  Huhtikuun 2014 kuukaudenkirjaksi MS Int. valitsi vuonna 1967 valmistuneen teoksen Susikosken vaikein juttu. Tämä kirja sai mainintoja määriteltäessä Sariolan parasta poliisiromaania. Kun maaliskuussa arvioitiin Maurin huonoin kirja, otetaan nyt käsittelyyn paras.
  
  Kirjan takakannen teksti:
  
  Rikostarkastaja Olavi Susikoski on virkauransa aikana tutkinut monia visaisia juttuja. Erikoisesti on osoittautunut, että harkitun murhan tekijät usein 'pelaavat' asiansa etukäteen mitä ovelimmin; poliisin tutkimustyö yritetään sotkea kaikin tavoin. Tähän Susikoski on jo tottunut ja hänen vaalilauseenaan onkin se vanha totuus, että mitä toinen ihminen pystyy rakentamaan, sen toinen pystyy purkamaan.
  Mutta kun eräs juttu sitten uhkaa kääntyä vallan yliluonnolliseksi ja kaikkia entisiä käsitteitä vastaan sotivaksi, Susikoskikin on jonkin aikaa ymmällään. Ihminen ei voi kadota tyhjään, mutta niin vain tällä kertaa näyttää käyvän - jopa kahteenkin otteeseen. Jäljet jäävät, vain menojäljet, ja niitten päättyessä poliisin kiihkeästi etsimä rikollinen näyttää nousseen siiville. Kun juttu on täynnä muitakin merkilliksiä yksityiskohtia, kun se on poliisien kielellä sanottuna todella 'ruotoinen', Susikoski joutuu vaivaamaan tuhkatiheään päätään turhaan.
  Vasta kun hän ymmärtää katsoa asiaa kokonaan uudesta ja lähes uskomattomasta näkökulmasta, suma laukeaa ja yhteiskunnan koneiston leuat loksahtavat rikolliseen pureutuen.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  30.3.2014 klo 16:39
  Jo tällainen sanojen käyttö osoittaa ettemme aivan kelvottoman kirjailijan lukupiiriin kuulu: ”Vasta kun hän ymmärtää katsoa asiaa kokonaan uudesta ja lähes uskomattomasta näkökulmasta, suma laukeaa ja yhteiskunnan koneiston leuat loksahtavat rikolliseen pureutuen.”
  
  Jumalat rankaisevat vain heitä joita rakastavat. Mauria parhaimmillaan!

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  9.4.2014 klo 21:46
  Kovasti kaksijakoiselta tuntuu tämä kirja. Osaksi teksti on suoraan sylttytehtaalta, siis sitä ihan perussariolaa monilta kohdin. Toisaalla taas lukijalle tarjotaan epätavallisia ratkaisuja, joita ei usein Maurin töissä tapaa.
  Perustavaraa edustavat jättimäinen henkivakuutus, vekselipelin tärkeä rooli, (korttipeli isoin panoksin tästä sentään puuttuu), keväisen luonnon merkittävä osuus, paksu, väsynyt vallesmanni, vanhetessaan pisteliäiksi muuttuvat vaimot, kirjailijan kriittinen suhtautuminen "nykytaiteilijoihin". Susikoskikin on jälleen ollut lähikaupungissa poliisiupseeripäivillä, yöpynyt kollegan luona. Sitten hälytyksen tullessa hyppää hänkin rattaille ratkomaan juttua.
  
  Poikkeuksellisempaa on mielestäni se, että taidettiin mennä tarina läpi ilman yhtään hengiltäottoa? (Jos siis oletetaan, että pääosan esittäjä oli tosiaan kylmää poikaa silloin, kun sahanomistaja hänet ensi kerran yhytti.) Sanotaan, että vaikeaa on tehdä kunnon rikoskirja ilman muutamaa tappoa, murhat ovat tietysti vielä makeampia. Tämän kirjan teho ei jäänyt vajaaksi, vaikka kukaan ei ketään tainnut tappaakaan.
  Noita vale/vaihtovainajiakaan ei Maurin tuotannossa ihan taajaan esiinny. Taisi tosin Punaisen kukon laulussa olla joku vastaavanlainen koukero, ja vakuutusrahat tietysti siinäkin takana.
  Poikkeuksellisena, suorastaan epämaurillisena pidän juonen teknistä epäuskottavuutta. On siinä Arvo Einarin kalmon retuutuksessa niin monta vaihetta ja pieleen menon mahdollisuutta, että olisi luullut kouluja käyneen sahanomistajan miettivän vielä kerran ennen kuin alkaa hanketta Riitalle ehdotella...
  Olen ollut havaitsevinani, että mitään yllättäviä huumoripläjäyksiä ei kovin usein Sariolan teksteihin ole kätketty. Hyvä syy näkemykselle on tietysti se, että en ole vaan osannut lukea. Nyt ilahdutti lukea vakuutuspetoksen suunnittelusta. Todetaan, että puoli milliä nykymarkkoina on paljon rahaa, eikä siihen pysty ulosmittaus eikä mikään. "Ainoa varsin kiusallinen seikka oli, että ennen kuin leski saisi nostaa rahat, aviomiehen pitäisi kuolla". Laittamattomasti sanottu!
  Kyllähän leskiä tehdään vakuutusrahojen takia kirjoissa ja elokuvissa useinkin, mutta tähän tapaukseen liittyy vakaa aie yhteisen aviomatkan jatkamisesta palmujen alla runsahammilla rahoilla. Sehän tässä tekee aviomiehen kuolemisesta eräänlaisen ongelman ja samalla kirjan juonelle ytimen.
  Ovela temppu kirjoittajalta on maalata lukijan eteen herra Bergholmista niin vastenmielinen ensivaikutelma. Myönnän olleeni jo taluttamassa tuota lieroa rikollisten joukkoon. Ei sitten mennytkään tämä asia kuten Maurilla yleensä....
  
  Olisipa kiva tietää, mitä Maurilla on (sala)poliisikoiria vastaan. Tässä kirjassa spk. Mustin mainitaan erään etsinnän yhteydessä juoksennelleen ympäriinsä ja heilutelleen iloisesti häntäänsä. Kolmen naisen talossa(?) taas poliisikoira tulee kohteelle ja sanoo "sniff".
  
  

• ---

  nimimerkki

  Juhani

  11.4.2014 klo 11:55
  Punaisen kukon lauluun yhtymäkohtia Vaikeimmassa jutussa on. Vakuutuspetos, tulipalo (toisessa paloi talo ja toisessa auto), "leskirouvan" riehaantuminen, Susikosken sattumalta ravintolassa iloisen lesken näkeminen ja muutakin. Jopa Teerisuot temmeltävät molemmissa. Kukossa puutarhuripariskunta Arvid ja Signe Teerisuo ja vaikeimmassa jutussa nimismies Vilho Teerisuo. Mahtavatko olla sukua?
  
  Ei tämä haitaksikaan ole. Kirjat ovat kuitenkin myös erilaisia. Minusta rikosromaanin ja oikean elämän pitääkin vähän poiketa. Tosielämän rikoksissa viime aikoinakin on ollut piirteitä mitä eivät voisi olla liian apäuskottavina kirjassa.
  
  "Jos Koskenniemi olisi kolmekymmenluvulla astunut Tulenkantajien kokoukseen, ei vaikutelma olisi voinut olla hyytävämpi." Eihän se vastaanotto kovin hyytävä ollut, lasillistakin tarjottiin. Koskenniemikin erittäin hyvin moniin Tulenkantajiin väleissä oli. Kokoukseen ehkä ei olisi tervetullut kutsumatta ollut - kuten ei ulkopuolinen henkilö muittenkaan järjestöjen kokouksiin.
  
  Hyvä juonirakenne kirjassa on kuten myös henkilökuvaukset ja maisemat. Missä tämä saha muuten sijaitsi? Sitä ei taideta kuntatasolla mainita. Ei ihan pieni, kun kaksi hammaslääkäriäkin elättää.
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  17.4.2014 klo 10:26
  Poliisikoirista ei tainnut Maurilla paljon tietoa olla. Maurin aikaan ei sankarikoirista niin paljon lehdistössä ollut kuin nykyään. Nykyisinkin näyttävimmät sankariteot ovat kadonneiden etsintään liittyviä. Ja tullin tehtäviin. Tämä ei ollut Maurin kirjojen perusaiheita. Oppaana rikoksen poluilla oli Martti Salander, jonka omaan rikostutkijan työhön poliisikoirat liittyivät vain välillisesti. Olihan Maurilla koiria itselläänkin, Soili ja Martti muun muassa.
  
  MS Int.

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  19.4.2014 klo 18:47
  Edellisiin kommentteihin voisin lisätä sen, että tätä kirjaa lukiessa oli mukava odotella, mikä paljastuisi selitykseksi hiukan mystisiin alkutapahtumiin. Minusta tässä Mauri oli käyttänyt ihan hyvin ajatuksiaan ja kehittänyt ”varsin loogisen ketjun” tapahtumille. Esimerkkinä Maurin pohdinnoista voisi mainita sen, että hän oli huomioinut ratkaisun myös sille, että jos joku olisi löytänyt ruumin ennen maisteri Ojannetta.
  
  Tuo Seramblerin mainitsema hiukan riskialtis toteutus kenenkään huomaamatta annettakoon anteeksi. Se, että kukaan ei huomannut tapahtumia, ei liene kuitenkaan suurimpia sattumuksia Maurin kirjoissa. Maurin poliisiromaaneissa kyllä esiintyy Laukausten hinnasta alkaen Kolmen naisen taloon Laukotkin huomioiden tiettyä sattuman kauppaa. Tällöin esimerkiksi kaksi henkilöä saattaa tavata toisensa varsin epätodennäköisissä yhteyksissä ja tätä kautta tapahtumat lähtenevät etenemään tai ratkeamaan. No, eipä anneta tämän liikaa häiritä lukukokemusta…
  
  Minusta tämä oli viihdyttävä kirja ja varsinkin ensimmäistä kertaa lukiessa loppuratkaisu voi olla mukava yllätys.
  

• ---

  nimimerkki

  Iso Hookana

  23.4.2014 klo 13:47
  Kuunnelma salamanmuotoinen arpi perustui tähän kirjaan juoni oli ainakin samanlainen. Vai muistanko sittenkin väärin.

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  25.4.2014 klo 20:19
  Kun luin kirjaa ensimmäistä kertaa, jäin "koukkuun" heti ihan alkusivuilla. Mielestäni tunnelma on hieman mystinen, ja alkusivuilla kuitenkin tavallaan yhdistellään arkisia ja salaperäisiä tunnelmia ja tapahtumia. Hiihtolenkin kuvaus ja hiihtäjän ajatukset ovat sitä arkista ja harmitonta. Taustalla tuntuu kuitenkin epäilyttäviä pohjavireitä. Tämähän on se klassinen keino, joka Maurilla on tuossa toiminut hyvin ja luontevasti.
  
  Olen pitänyt "Vaikeimman jutun" alkusivuja erittäin onnistuneina, nimenomaan sellaisina, että lukemista on pakko jatkaa luvallisella ja luvattomalla ajalla. Lumisen metsän kuvaus, ja hiihtäjän yksinäisyys siellä, on hyvää kirjallisuutta, ja jos joku väittää vastaan, se ei ymmärrä kirjallisuudesta mitään, murrrrr.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  26.4.2014 klo 22:36
  Piti oikein ottaa kirja esille, ja katsoa vielä tuota Anne M:n kehaisemaa lumitunnelman kuvausta. Hienosti se tosiaan menee. Eräs yksityiskohta alkoi kolkuttaa. (Omassa lukupiirissäni käy usein niin, että kun kirjan juonen kuljetus on tuttu, alkaa lukiessa kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, joilla ei itse asian kanssa ole juurikaan tekemistä) Mies hiihtää polveen ulottuvassa keväthölseisessä lumessa, tulee torppaan johtavalle tielle. Tiellä on kerros pari yötä sitten satanutta vitilunta. Mökkiä lähestyessään kulkija tekee asumuksesta havaintoja:
  "Hän näki mökin pärekaton, niin vanhan että sinne tänne sirotellut paikkauspäreetkin olivat haalistuneet melkein pohjan värisiksi."
  Miten tuon päreiden näkymisen kanssa lienee.
  
  Toinen maininta, joka ei tunnu uskottavalta, liittyy tupakkamiehen noudattamaan käytäntöön. Mies on hiihtänyt itsensä hikimäräksi, saavuttaa tavoittelemansa tien ja päättää vetäistä savut. Aikuiseen ikään ehtinyt tupakkamies muka pitää savukeaskia housun sivutaskussa litistymässä siten että "savukkeet olivat hiestynyttä reittä vasten kostuneet käyttökelvottomiksi".
  Miehellä on päällään pusero, jonka rintataskusta hän seuraavaksi ottaa kartan. Sen verran on aikojen kuluessa matkaani tarttunut tuon tason mikrologistiikkaa, että siellä puseron taskussa ne Coltitkin maastotöissä kulkiessani olisivat.
  
  Kokemukseni sahateollisuuden puunhankintaketjusta ja sen aikatauluista käskee ihmettelemään kirjassa myöhemmin esiin tulevaa asiaa. Sahanomistaja on arvioinut tilanteen sahalla ja todennut, että "tukit kestävät enää korkeintaan viikon". Niinpä hän kertoo vaimolleen, että on tullut aika latoa rommia reppuun ja lähteä ostelemaa leimikoita. Ei toimi tämä, ei. Pitkä huoltotauko on tuollaiselle sahalle tulossa. No, sittemmin käykin ilmi, että väliäkö hällä. Susikoski nokkelana maalaispoikana olisi kyllä saanut kiinnittää tuohon tilanteeseen huomiota ja ruveta Lieksan kanssa epäluuloiseksi.
  
  Kun nimensä nyt mainitsin, kiinnitin huomiota erääseen kohtaukseen, jossa Susikoski osoitti hyvin suurta henkilökohtaista rohkeutta outoon tilanteeseen jouduttuaan. Palataan asiaan, jos keskustelu kirjasta jatkuu.
  
  Ai niin, meinasi unohtua. Maurin kirjoissa on useinkin kohtia, jotka tuntuvat syystä tai toisesta ajankohtaisilta vuosikymmenien kuluttua. Miten olisi tämä?
  Lieksa tulee Susikosken huoneeseen, tekee ovella koomisen natsitervehdyksen, ja tokaisee vielä "Sieg heil!". Susikoski moittii: "Viitsitkö olla esittämättä noita eleitä tässä valtakunnassa ja tällä vuosiluvulla. Ne ovat poissa muodista." Oli vuosi 2013, kun joku tolvana piti samaa käsimerkkipeliä eduskunnan ison salin lehterillä ja toinen hyväkäs tätä pelleä salin puolelta filmasi. Aleksis Kivi pani erään henkilönsä sanomaan, että niin muuttuu maailma, Eskoni. Voinemme kysyä, että muuttuuko?
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  11.5.2014 klo 08:11
  Kirjan Susikosken vaikein juttu sijaan kommentoin ensiksi lehtileikettä, joka on lukupiirimme aihelistassa kirjan kannen alapuolella. Siinä paljastuu, millainen henkilö oli Mauri Sariola. Oikeastaan arvostan tätä kirjailijaa vielä enemmän kuin hänen teoksiaan. Kammottavaa kyllä, ei mennyt pitkäkään aika tuosta jutusta kun Mauri menehtyi sairaalabakteeriin. Muutoin elimistö olisi käsittääkseni kyllä kestänyt kieltämättä aika railakastakin menoa.
  
  Mitä itse kirjaan tulee, se on kyllä hyllyssäni ja vieläpä irtolehtipainoksena, joten ovat siitä muutkin tykänneet. Sariola intoni ollessa suurimmillaan tuossa 80-luvun alussa hankin niitä hyllymetrillisen divareista. Luokittelisin sen Maurin tuotannon yläkvartaaliin. Muistaakseni siinä on kyse eräänlaisesta suljetun huoneen arvoituksesta John Dickson Carrin tyylin ja taso vähintään samaa luokkaa.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  21.6.2014 klo 04:04
  Käytännössä 99 prosenttia rikoksista selviävät niin että epäilty on kiistatta syyllinen. Tunnusti tahi ei, näyttö riittää ja tuomio napsahtaa. Poliisiromaaneissaan Mauri Sariola, itsekin paria tenttiä ja käräjiä vaille varatuomari, tarkastelee juuri tätä yhtä prosenttia jossa tarvitaan rikostarkastaja Leo Olavi Susikosken kykyjä, joilla motiiveja ja tilaisuuksia tarkastellaan korkean poliisiupseerin ammattitaidolla. Kyseessä ovat tapahtumat jotka jo luonnostaan ovat äärimmäisen epäuskottavia. Muistahan ei kirjaa kannata kirjoittaakaan.

• ---

  nimimerkki

  T H

  3.11.2014 klo 15:57
  Mauri tässä lähtenyt silloisen maakunnan tuotantolaitoksen / tms. suuntaan?
  Juoni sinänsä senajan tuotannon mukaan joka nykyisin täysin käsittämitänkö-
  mänkö? Asetusten vastainen?
  
  Vakavaraisen sahan omistaja lienee vähiten syyllinen? Kuolee käsittämät-
  tömän onnettumuuksien seurantana. Täysin kummallisesti eräänlaisten erä-
  mökkien muorien todistajana hän esiintyy. Ja varma alibi löytyy.
  
  Maurin yksi varma juttu lienee se, että omistaja lienee/ on kunniallinen joka
  on löytänyt asemansa omalla avullaan.
  
  Loppu lienee että paha saa palkkansa.
  
  
  
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  12.12.2021 klo 17:13
  Keskisuuren sahan perinyt mutta sen johtamiseen perin juurin kyllästynyt, talousvaikeuksien piinaama ekonomi Ojanne ja hänen taiteilijavaimonsa kehittelevät ovelan joskin aika työlään suunnitelman elämänmuutoksensa toteuttamiseksi. Välikappaleiksi löytyvät syrjäiselle metsätielle kuoliaaksi paleltunut linnakundi-merimies sekä tietämättään apuriksi joutuva vaimon eno, paikkakunnan ikääntynyt nimismies Teerisuo. Maksumiehinä puolestaan saavat kunnian toimia vakuutusyhtiö, helsinkiläinen koronkiskuri ja paikalliset pankit. Niin juonikas on rikos, että se lähtee purkautumaan vasta mainitun koronkiskurin aivan muista syistä tapahtuvan kiinnioton ja rikostutkinnan myötä, lähestulkoon sattumalta.
  
  Tämä Susikoski-dekkari taitaa olla ensimmäinen lukemani Sariola. Parikin kertaa sen olin lukenut, mutta nyt kolmas kerta pitkän tauon jälkeen ei mielipidettäni kirjasta muuttanut. Eli sitä, että kyseessä on yksi parhaista Susikoskista. Kirja on jotenkin mukavan pienimuotoinen, hyvin tiivis tarina ja tavalliseen arkiseen elämänmenoon pitäytyvä ilman loistoristeilyjä, kalliita hotelleja, ylipursuavia seisovia pöytiä ja kosteita pitkiä illallisia. Puuttuvat myös käytöstavattomat mahtailevat ökyrikkaat, uhkeat kapeanilkkaiset naiset, pahansuovat ex-vaimot, tehokkaat ja viehkeät sihteerit ja kaikentietävät, nuhteettomat juristit ja lääkärit. Ei ole kytkentöjä sota-aikaan, ei lomamatkoja Välimerelle eikä kansakunnan selkärangan muodostavia reserviupseereita. Ei siteerata vuoropuheluissa latinaa eikä ranskaa, eivätkä taida yksityisetsivätkään saada normaaliannostaan halveksuntaa. Puuttuu siis todella paljon Susikoski-tarinoiden "vakiokamaa". Sen sijasta löytyy varsin lämpimästi kuvattu kurjassa mökissä hulttiopoikaansa turhaan odotteleva vanhus, vanha kyyninen mutta lähimmäisistään huolehtiva hyväntahtoinen nimismies, pikkuilkeästi kuvattu taiteilijaseurue, tyylikäs ja "ymmärrettävää" taidetta tekevä maisteri, morfiinipöllyssä touhuava asiakkaiden karttama vanha hammaslääkäri sekä koppavaksi heittäytyvä, leskeä ja tämän kautta tiedossa olevia rahavirtoja hamuava sahan tekninen johtaja. Toimintaa on riittävästi ja juonenkäänteet maltillisia mutta tarinaa eteenpäin vieviä, vain huumoria puuttuu - vaikka onhan sitä kyllä em. hammaslääkärin hahmossa jo hieman siinäkin. Rikos sinänsä on varsin kekseliäs "sommitelma". Susikoski -dekkareista muutoin puuttuvaa jatkuvuuttakin on pieni häivähdys, kun Lapin lääninrikospoliisin komisario Ruosniemi viittaa teoksen 'Revontulet eivät kerro' lopputapahtumiin. Susikosken henkilökuvaan ei tästä kirjassa kuitenkaan juurikaan mitään uutta löydy. Sellainen määrä mielenkiintoisia ja mieleenpainuvia hahmoja tässä kirjassa on, että en äkkiä toista samanveroista Susikoskea muista.
  
  Pari huomiota ehkä kannattaa nostaa esiin. Sivuun 148 viitaten voinee kysyä, oliko Merimiesunionilla tuolloin (ja onko nyt) sellainen asema, että se olisi kyennyt ja halunnut poliisin ilmoituksen perusteella estää tietyn henkilön laivaan pestautumisen? Eikö poliisin olisi pitänyt tuollainen vaatimus osoittaa varustamolle eli työnantajalle? Sivuun 205 viitaten taas pieni ihmettelyn aihe on, että eikö sahan lainakaton saavuttaminen paikallisissa pankeissa olisi jo melko varhaisessa vaiheessa tullut tutkinnassa poliisin tietoon ja osoittanut vakavia talousvaikeuksia, sen sijaan että se tulee ilmi vasta syyllisen tunnustuksen yhteydessä? Kolmas huomio on (sivua en muista), että kun Ojanne suunnittelee lähtevänsä tukkien ostoon kun sahan puuvarastot riittävät enää viikoksi, taitaa mies olla aika lailla myöhässä. Ei ihme, jos tuolla ennakoinnin tasolla konkurssi häämöttää. Yleensähän sahattavaksi aiottu puutavara kai myydään pystystä... Vaikka taisi ollakin Ojanteelle jo tuossa vaiheessa samantekevää, löytyykö puuta sahattavaksi vai ei.
  
  Yllätyksellisyyttä tästä tarinasta ei kyllä puutu. Syyllisen henkilöllisyys on lukijalle täysi yllätys! Herkullinen on Susikosken tälle sivulla 221 esittämä, peräti harvennetulla tekstillä painettu kysymys, joka havahduttaa syyllisen huomaamaan, että vakuutuspetokset ja muut huiputukset ovatkin pientä sen rinnalla, että edessä saattaa olla vielä murhasyytekin...
  
  Hyvin kirjoitettu, nautittava, jossain määrin jopa epätavallinen Susikoski-tarina. Edeltävät kolme sarjan dekkaria olivat olleet hyvinkin keskitasoista tuotantoa ja niitä edeltänyt ei yltänyt edes keskitasoon, tämä teos taas nousee käytännössä muutaman alkupään kirjan veroiseksi. Ehkä merkittävimpänä miinuksena jää mieleen väistämättä hiipivä pieni epäusko siitä, että Ojanne olisi yksinäisellä metsätiellä näinkin monimutkaisen rikoksen tuosta vain mielessään kehitellyt, ja myös toteutus vaikuttaa kaikessa riskialttiudessaan hieman "keksityltä". Mutta kaiken kaikkiaan kuitenkin hieno kirjallinen "korjausliike" Maurilta, eräänlainen "ponnahdus takaisin pinnalle". Tosin ei pitkäksi aikaa eikä pysyvästi... Arvosanaksi tälle kirjalle annan 9 ½.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »