Lukupiiri

« aihelistaan

Kuukauden kirja: Aina roiskuu kun rapataan


  • Matti Nummenpää

    1.11.2014 klo 11:07
    Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.
    Marraskuun 2014 keskustelukohde on vuonna 1964 ilmestynyt Susikoski -romaani "Aina roiskuu kun rapataan".

    Takakannen teksti:

    Kyllähän rakkausseikkailuja sattuu. Ei vaikuta kovinkaan kummalliselta, että tuomari Alpo Palosteen ja hänen firmansa pääjohtajan nuoren vaimon välille syntyy suhde. Mutta tapahtumat kehittyvät huimaa vauhtia: käydään juhlimassa Hangossa, syntyy pientä riitaa, ja hurjistunut Paloste ajaa autoa vähän liian raskaalla jalalla ja törmää konsuli August Etumaan kuoliaaksi. Tästä seuraa työsiirtolatuomio - ja paljon muuta. Ennen kaikkea runsaasti päänvaivaa Olavi Susikoskelle, joka on kuvitellut jutun mitättömämmäksi kuin se onkaan. Langat johtavat lopulta Nizzaan saakka, tai ehkä on parempi puhua nauhoista, sillä magnetofonilla on tapauksessa suuri osuus. Rikos on tietysti kysymyksessä, ja kaiken lisäksi hyvin erikoisella tavalla suunniteltu rikos. Mutta Susikoski - supisuomalainen poliisitarkastaja, jolla on kansainväliset otteet - hoitelee taas asiat omalla rauhallisella tavallaan. Hänen seurassaan lukija viihtyy. Sariola tarjoaa jälleen runsain mitoin sitä, mitä häneltä on totuttu odottamaan: nautittavan reipasta kerrontaa, jonka jännitys pysyy vireillä alusta loppuun saakka.

  • nimimerkki

    Serambleri

    2.11.2014 klo 21:55
    Sanotaan, että tikulla silmään häntä joka vanhoja muistelee. Riskin otan kuitenkin ja nostan taas kissan pöydälle.
    Silmäilin kertauksen vuoksi Aina roiskuu kun rapataan -kirjaa ja sattui eteeni kohtaus, jonka lainopillista paikkansapitävyyttä olen täällä piiriläisiltä aiemminkin kysellyt saamatta minkäänlaista vastausta. Ehkä se on niin, että tuomarinsormusväki ei ilmaiseksi ....
    Kuukauden kirjan päähenkilö Alpo Paloste on menossa työsiirtolaan tasaamaan tilejä yhteiskunnan kanssa. Päällikön sijainen luettelee tulijalle talossa noudatettavia reklementtejä. Painottaa erityisesti sitä, että " juopottelu, kortinpeluu ja luvaton alueelta poistuminen tuovat heti lähdön lääninvankilaan, missä rangaistus on aloitettava alusta". Siis aloitettava alusta.
    Tämä sama alusta uudelleen -uhka esiintyy myös Veljensä vartijat -kirjassa. Lasse Porras on työsiirtolassa hermostumassa rääväsuiseen kohtalotoveriinsa ja tinttaamaisillaan käppyrää kuonoon. Muistaa kuitenkin säännön, jonka mukaan siitä seuraisi lähtö kalteritaloon ja tuomion aloittaminen alusta. Siis aloittaminen alusta.
    Veljensä vartijat -keskustelun yhteydessä kyselin tämän säännön todenperäisyyttä seuramme ukko- ja herastuomareilta ynnä muilta lakitietäjilä. Vastauksia en ole havainnut. Edes Lammaskarinlahti ei ole ottanut kantaa.

    Tähän ei mielestäni nyt auta toteaminen, että yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata. Kunhan nyt yksikin viisas tulisi kolostaan.

    Rookas pillit: Onko ihan totta, että 1960 -luvulla olisi ollut voimassa tuollainen sääntö? Kovasti minua vaan epäilyttää.

  • nimimerkki

    Tkke

    3.11.2014 klo 09:32
    Kuusikymmentäluvulla ei niin pykälien mukaan puhuttu.
    Tuollainen uhkaus esitettiin, koska sillä saatiin kuri pysymään hyvänä.
    Luultavasti Mauri Sariola on ottanut sen suoraan omista kokemuksistaan.
    Itse kysymykseen en osaa vastata.

  • nimimerkki

    T H

    3.11.2014 klo 13:39
    Pakko vastata Seramblerille. Näin maallikkotuomarin maallikkojärjellä on
    vastaus selvä ei. Yksinkertainen vastaus johtuu, että vankeustuomioita ei
    voi antaa mikään työsiirtolan joku instanssi, joka tulkitsee työsiirtolan sään-
    töjä.

    Sääntörikkomus on asia joka käsitellään esim. silloisessa käräjäoikeudessa,
    tms. raastuvassa? Jos siitä sääntörikkomuksesta voi lisätä tuomion pituut-
    ta on se aivan selvästi oikeuden asia.

    En tiedä, miten tuomioita määrättiin esim. vankilaoikeudessa? Tämä osa
    myös Maurin kirjallisuuden osaa. Näitäkin löytyy.

    Työsiirtoloiden sääntöjen rikkomuksien käsittelyssä olevaa koostumusta ei
    minulla tiedossa. Voi vaan arvata, että epävirallinen ja ainakin hyvin salai-
    nen juttu? Missä lienee dokumentit ja laillisuudet?

    Siinä muodoin Tkke;n uhkaus-oletus lienee hyvinkin totta? Kuri säilyi ja
    jatkon häpeä oli osa tuomiota. Vain harvat ottivat siihen aikaan huomiota
    näistä jutuista? Osa otti tästäkin julkisuutta tosin, harva selviytyi?

    Olen sitä mieltä, että peloitus ja kuri olivat tämän uhkauksen takana.
    Ei laki ja oikeus.

  • nimimerkki

    T H

    3.11.2014 klo 14:10
    Taitaa olla niin, että yksi hullu vastaa ja ne 10 viisasta kysyvät, vastaavat.
    Samassa veneessä taidetaan olla? Tämä kai pätee tähän koko hommaan?

    Lukupiirin puitteissa pitäisi mennä. Nuo muutamat vain jotain ylitse muiden??

  • nimimerkki

    T H

    3.11.2014 klo 23:06
    Hyvä kirja. Hotellin kirjauskin täydellinen. Timgen Irma s. 3.6.39 Helsinki.
    Paloste Alpo s. 9.9 34. Helsinki. Ja lainopin kand. Jo vain, lakimiessormus
    etu sormessa.
    Hangosta Helsinkiin viisikymmentäneljä kilometriä ja perillä. Vaiko Lohjan
    tai entisen Jorvaksen tietä? Joka kai silloin jo käytössä? Miten lienee?

  • nimimerkki

    Serambleri

    4.11.2014 klo 10:38
    Kommentoin vielä tuota tuomion alusta aloittamisella uhkailua. Noinhan sen täytyy olla kuten maallikkotuomarikumppani TH kirjoittaa. Kirjojen kuvaus on täyttä höpötystä sillä tavalla esitettynä kuin Palosteen ja Lasse Portaan seikkailuissa on kerrottu. Ei työsiirtolatöppäilyistä tuollaista seuraamusta tule. Kalteritaloon kyllä pääsee nykyäänkin, mutta ei törmäilijän lusintapäivälaskuria sentään nollata.
    Suuresti kuitenkin ihmettelen, että Paloste koulutettuna juristina ei edes ajatuksissaan kyseenalaista työsiirtolan sijaispäälliköltä kuulemaansa. Voisi myös kuvitella, että Lasse Porras, kokenut toimittaja, valt maist. ja varmaan muutenkin valveutunut mies, olisi tuota alusta aloittamisuhan todenperäisyyttä epäillyt ja jutulle ajatuksissaan hymähdellyt.

    TH:n tavoin uskon olevan mahdollista, miksi ei jopa todennäköistä, että kirjailija Sariola olisi ammentanut omista kokemuksistaan tuon uhkailun. Hämmentää kuitenkin se, että S. oli jo näitä kirjoittaessaan opintojensa ja rikostoimittajatyönsä perusteella aika tavalla perillä lainkäytöstä. Varmaan hän olisi kyseistä uhkailua kuunnellessaan ajatellut, että puhu sinä siirtolanpäällikkö mitä puhut, mutta ei se noin ole. Joissain tilanteissa on vain niin, että vaikeneminen se kultaa on. Ainakin pääsee kevyempiin töihin kun ei liikaa suuta soittele....mielessään vaan miettii, että alusta muka, hösh, sanon minä.

  • nimimerkki

    Jarmo

    9.11.2014 klo 18:46
    Tämä oli perushyvä kirja Mauri Sariolan tuotannossa. Alun matkakuvaus oli minusta melkein parasta antia kirjassa. Siihen oli minusta saatu aikaiseksi mainio tunnelma. Kirjassa oli tosin hiukan venytyksen makua kuvattaessa Palosteen elämä työsiirtolassa. Kyllikki Etumaankin vierailua työsiirtolassa kuvattiin mielestäni vähintään riittävän perusteellisesti.

    Idea murhan toteuttamiseksi oli sinänsä hyvin keksitty. Joskus on pohdittu, missä vaiheessa Mauri kirjoitusprosessiaan tiesi loppuratkaisun. Tässä tapauksessa idean oli oltava tiedossa jo ilmeisesti kirjaa aloittaessa tai viimeistään Palosteen ja Irman Hangon paluumatkan alussa. Susikosken ja kumppanien kokous hotelissa ja autojen salakuljetustapaus olivat juonen kannalta ehkä hiukan irrallisia tapahtumia.

    No, jos tässä haluaisi vielä juuttua tiukkoihin yksityiskohtiin, voisi kaivaa esiin ruutupaperia, kynän sekä taskulaskimen ja yrittää laskea, kuinka tarkka ajoituksen on oltava, jotta auto osuisi konsuli Etumaahan kirjassa kuvatulla tavalla. Osuma saattaa olla samanhenkinen ”onnenkantamoinen” kuin eräät mestarilaukaukset pimeässä. Mutta eipä tämän kannata antaa liikaa häiritä lukukokemusta.


  • nimimerkki

    Serambleri

    9.11.2014 klo 21:20
    Sopivasti sattui Jarmon aloitus. Olin juuri tuuminut, että tätä isänpäiväksi nimettyä turhaketta voisin osaltani piristää roiskuttamalla vähän rappausta.
    Tuo Jarmon mainitsema teksti salaparin ajomatkasta Hankoon ja Maurin siinä yhteydessä hersyttämästä luontokuvauksesta on minunkin kehulistallani. Osaa se, tuo Sariola. Eikä tullut yhtään yliampumistunnelmaakaan. Metsälammetkaan eivät päilyneet ylenmäärin.

    Tutussa ja turvallisessa kyydissä tässä kirjassa ollaan. Kun ajattelee koko tuotantoa, ei voi tältä vaikutelmalta välttyä. Sariolalle tunnusomaista kasvustoa versoo kirjan sivuilta pitkin matkaa.
    Vekseliasiat ovat hunningolla, shakkia pelataan, tehokkaalla, sulavalinjaisella autolla päästellään täysillä moottoritien ohituskaistaa, nimeltä useasti mainittu savukemerkki (nyt kuitenkin vaihteeksi North State) pannaan huuleen, puku on erinomaisesti leikattu, Aulangolla musiikki humisee ja serpentiinit lentelevät, konnajahtiin liittyy avustajaksi Susikosken pari viikkoa sitten kansainvälisessä kongressissa tapaama mainio ranskalainen poliisipomo....eikä mennyt tämäkään kirja ilman iänikuista aberratio ictusta.
    Näitä toistuvaisuuksia luetellessani muistan toki , että vertaan asiaa myöhempäänkin tuotantoon, tämä kirjahan on vasta viestiä siitä, mitä jatkossa tuleman pitää.

    Sarioloita arvioidessani olen käyttänyt kriteerinä tilannetta, jossa minun pitäisi Maurin töitä täysin tuntemattomalle ystävälle valikoida hyllystä sellainen Maurin kirja, jonka kehtaisi luettavaksi antaa ja kuvitella ystävyyden jatkuvan. Aina roiskuu kun rapataan on ilman muuta yksi kärkiehdokkaista. En joutuisi kirjoittajan enkä oman mieltykseni puolesta häpeämään.

    Kirjan juoni on kelvollinen, konnuus ei ala paistaa läpi liian aikaisin. Mitään ihan mahdotonta ei tarinaan kätkeydy. Kyllä se noin voisi mennä, ajattelin luettuani. Jarmon pohdinta yliajotapahtuman aikautuksesta on perusteltu, mutta tokihan on mahdollista Porschella kumauttaa konsuli kumoon kuvatulla tavalla. Taimaus vaan on tehtävä tarkasti. Alpo Ilmari Palosteen kuolemakin on lääketieteellisesti perusteltu.
    Eipä tullut ekalukemalla mieleenkään, että murhasta siinä yliajoa kuvaavassa kohdassa luin. Sitten Paloste luuli myrkkyyn kuolevansa. Sama käsitys syntyi lukijallekin.

    Olemme täällä lukupiirissä kehuskelleet Maurin siivoa kieltä ja siistiä petipelehdinnän selostamista. Tämä kirja vahvistaa osaltaan asiaa. Kun vanhoissa suomalaisissa elokuvissa saavutaan kohtaan, jossa parinmuodostus lähenee pidäkkeettömyyden porttia, hyppäytetään kamera heinäkasapeuhuista säännöllisesti taivaan kiitäviin valkopilviin tai vilkkaasti virtaavan kosken kuohuihin ja lisätään volyymia musiikkiin.
    Maurin tekniikka on vastaava, mutta tyylikäs ja toimiva. Miten se menikään siellä Regatassa? Oli yö, oli väliovi. Paloste ei ehtinyt koetella oven kahvaa, kun jo kuuli Irman äänen matalana toiselta puolelta. - Odota, minä avaan sen. Avain on tällä puolella.... Ja sitten onkin jo aamu, säkenöivä auringonpaiste valaiseekin hotellin ruokasalin. Hyvä suoritus kirjoittajalta. Jäikö jotain epäselvää?
    Joku nyt rupeaa murehtimaan, että Mauri ei muka osaisi. Epäilijä voi ottaa Kolmannen valtakunnan kuningattaren ja kerrata, miten Erich Kempka Pariisissa selviää kohtauksesta, jolle olen täällä aiemmin antanut nimen "yö ympärikännissä Yvonnen kanssa". Ei ollut se pelkkää Suomi-Filmin kosken kohinaa, ei.

    Tarvitaankin viestiupseeri keksimään tuo mainio vertaus seuraavanlaisen totaalista tuhoa tarkoittavan tilanteen kuvaamiseen. Ekonomi Etumaa venkoilee Susikosken kuulustellessa. Puolustuslinja on luja, mies ei tunnusta mitään. "Kuulustelu oli tähän asti katkonut vain kaukaisempia puhelinyhteyksiä." Siten Susikoski lyö lavaan Nizza-kortin. "Mutta nyt suorasuuntauskranaatti tuli ujeltaen kohti ja osui keskelle puhelinkeskusta." Ekonomi Etumaa muuttui kalpeaksi.
    Kranaatti keskelle puhelinkeskusta -vertaus on täysosuma sekin.

    Aina jotain roiskuu, kun nopeasti pitää saada kirja painokoneeseen. Juureva pääjohtaja Gustaf Timgren on välillä August. (toinen painos, s.138)

    Taisi sitten tulla Kyllikistä rikas nainen. Hänen rooliaan juonen(kuvitellussa) kulussa voitaisiin porukalla pohtia tarkemmin. Olisikohan ekonomiveljellä ollut jotain varattuna hänenkin osalleen? Perhanan magnetofoni, mokomakin paholaisen keksintö....

  • nimimerkki

    T H

    10.11.2014 klo 08:50
    Tuosta ajoituksesta vielä.... Olemme joskus porukalla keskustelleet aiheesta
    liittyen tieliikenteeseen. Allekirjoittaneelle ja muillekin on useasti sattunut
    tilanne jossa harvassa liikenteessä autot kohtaavat kapealla tiellä. Samaan
    aikaan kohdalla on se jalankulkija, pyöräilijä tai lastenvaunut. Sattumako vai
    murphyn laki? Kaikki kolme osapuolta ovat liikkeellä omalla vauhdillaan. Voiko
    tätä kohtaamista millään laskea tai ajoittaa? Mielestäni ei. Vaan näin joskus
    tapahtuu.

  • nimimerkki

    Serambleri

    10.11.2014 klo 21:12
    Ryhdyttiin Perä-Pirkanmaalla Jarmon ja TH:n yllyttämänä pohtimaan tuota yliajon ajoitusta. Pihlajanmarjaviiniveljeskunnan urheiluautoekspertti ja eläköitynyt onnettomuustutkintaan perehtynyt poliisi alkoivat tosissaan asiasta alustaa. Piti oikein ruveta toppuuttelemaan.

    Sellaista pojat esittivät, että rannekelloaan vilkuilevan (eikö Porschessa muka ole supertarkkaa kelloa?) Palosteen on täytynyt olla seisoksissa siten että hän näkee kolkattavan konsulin vakioreitille. Näköesteen takaa ei voi sekunnilleen ennustaa tulevan vainajan tälläytymistä ajoradalle. Kun keskimääräinen konsuli köpöttää vajaan metrin sekunnissa, on hyvää osuma-aikaa nelisen sekuntia siitä kun äijä astuu rootvallin reunalta alas. Jos lähdössä yhtään kupeksii, syntyy silminnäkijöille käsitys, että Porschella jouduttiin oikein koukkaamaan ukkelin tavoittamiseksi jotta tulisi kaato. Se saattaisi kuulostaa oikeussalissa pahalta, vallankin jos sattuisi se autokaahaukseen nuivasti suhtautuva ajokortiton puheenjohtaja.

    Visioitiin siinä tulevaa elokuvakäsikirjoitusta silmälläpitäen sitä hetkeä kun toiminta käynnistyy. Paloste näkee konsulin pistävän patiinin ajoradalle, komentaa vieressään säkättävää Irmaa, että turpa kiinni, nyt mennään pois täältä riitelemästä. Irma naama kalpeana heittää kättä silmille ja hokee mitä sinä Alpo nyt....Kylmähermoinen Alpo Ilmari vaan miettii mielessään sopivaa sananlaskua kansanperinteen käsikirjasta. Sitten hänellä välähtää. "Voi kissa jäädä hiirettä, jos ei pidä kiirettä...." Iso raha se kakskyt vanhaakin miltsii. Saksalainen tekniikan mestariteos näyttää miten lennetään. Kakarat kiskan vieressä pällistelevät. Osuma!

    Todettiin sakilla, että hyvin on Sariola tuon kohtauksen kirjoittanut. Irman mukana oloakin on tekstissä sittemmin perusteltu. Jäsenistössämme pari suoran toiminnan kannattajaksi tiedettyä olisi Palosteen asemassa vienyt Irman ensin kotiin, pussannut ovella ja sanonut käyvänsä vielä tankkaamassa. Sitten puiston kulmalle parkkiin ja jalka kytkimellä valmiina antamaan tilattua konsulinkyytiä.
    Selitettiin poitsuille, että hyvä muuten, mutta se ei nyt vaan olisi sopinut juonen kuljetukseen. Ei lukijoille tässä vaiheessa voinut paljastaa, että ihmisjahdissa oltiin. Tämän takia juuri piti kirjoittaa niin kuin Kirjailija on tehnyt.
    Sehän oli Rokan Antero eikä Paloste, joka Suen Tassun kuullen mutisi, että ko siu varjois sattuu tuon närreen kohal....

  • nimimerkki

    T H

    11.11.2014 klo 08:44
    "Eiköhän olisi syytä ottaa toinen kaveri?" sanoi vänrikki kuiskaten. "Lampinen
    on äskeisestä järkyttynyt, sillä hän oli vasemmalla eikä hän muutenkaan ole
    lujahermoisimpia."
    "En mie tarvihe hyvvää. Lippaanlattaajan mie."
    "Upseer ies. Millo häne pääse varjo sattuu tuon piene närree kohal, ni sillo
    hänel tullookii noutaja. Nii mie oon päättänt hänen kohastaa."

    Eikä mitenkään liity kuukauden kirjaan mutta Serambleri aloitti! Ihmetellä
    vaan täytyy että missä se Suen Tassu olikaan? Sentään porkkakaveri.

  • nimimerkki

    Serambleri

    11.11.2014 klo 22:26
    Aina roiskuu kun dokataan, näemmä.
    Nyt kyllä menee Pihlajanmarjaviiniveljeskunnan yöviestinnän valvontajärjestelmä laadunparannukseen. Hyvä, että TH on paikalla. Kiitos.
    Meillä on aikojen alusta ollut harmittavanakin tapana viikottaisissa viinin laaduntarkastustapahtumissa loppuillasta sähkötellä mitä tahansa kelle tahansa ja tekniikan kehityttyä lähestyä ketä tahansa tahoa mielestämme iloisilla ja oivaltavilla sähköposteilla.
    Tajusimme jo varhaisessa vaiheessa eräiden opettavaisten kokemusten jälkeen, että jokaiseen istuntoon on määrättävä ns päivystävä selvä, joka tarkastaa ja sensuroi sanomien sisällön ennen kuin painetaan antaa palaa -nappia.
    Niin piti asian oleman viime istunnonkin kohdalla. Vastuulliseen ja lujaa luonnetta kysyvään selvän sensorin tehtävään oli vuoroluettelossa nimetty alta kolmekymppinen "hang-around" -jäsen, jonka habitus ja CV oli arvioitu riittävän vakuuttavaksi. Ilmeni sitten, että jouduimme tarkastamaan arviotamme. Jäsenkokelas oli illan mittaan saattanut itsensä lähes koomaan verrattavaan tilhitilaan, sattuvaa sinänsä, kun pihlajanmarjasta kerran on kysymys.
    Jäi sitten viestinnän faktapuoli hieman heikosti valvotuksi.
    Kokelas ilmoittautuu puolen vuoden ajan johtoryhmälle tunnuksella "Lampinen, lippaanlattaaja."
    Henkilöstöpäällikkö ottaa asiasta omaankin piikkiin. Oli lukenut kokelaan CV:n sittenkin kursorisesti. Sieltä löytyi tarkemmassa tarkastuksessa maininta: "Olen opiskellut Lapualla kaupallisen koulutuksen keskuksessa kolme ja puoli vuotta tavoitteena merkoholistin tutkinto."
    Olisihan tuosta pitänyt osata....

  • nimimerkki

    ukkelo

    12.11.2014 klo 04:21
    On ollut mielenkiintoista seurata tätä nimimerkkien T H ja Serambleri välistä keskustelua. Saahan sitä hiukan sivaltaa kunhan ei hyökkää aivan alivoimaista sanan miekan käyttäjää vastaan ja kerrankin on tullut itse pysyteltyä viisaasti hiljaa.

  • nimimerkki

    ukkelo

    12.11.2014 klo 07:37
    Parasta Mauri Sariolan dekkareissa on se, ettei kirjoittaja aina itsekään tainnut tietää loppuratkaisua ennen legendaarista sivua 111(?) , jolloin alkoi tulla aika käydä sitä rakentamaan ja aina tyylillä missä oikeus voittaa ja lukija saa hyvillä mielin sulkea kirjan. Eli ei maksa vaivaa vielä alkusivuilla spekuloida, kuinka tämä päättyy. Eniten näissä kiehtoo kirjoittajan syvä ymmärrys ihmiskunnan erehtyväisyyttä kohtaan.

    Agatha Christie alkoi vihata narsisti Hercule Poirotia ja Sir Conan Doyle Sherlock Holmesia jo puolessavälissä heidän seikkailujaan kun taas Mauri sieti tosikkomaista Susikoskea uransa loppuun asti.

  • nimimerkki

    T H

    13.11.2014 klo 06:13
    Tässä aamupostia vonkaillessa hieman aiheesta. Seramblerille senverran, että tuo tiimityöskentely tällaista. Omat hyvät ja huonot puolet.
    Ukkelolle myös kiitoksia kehuista! Sellaiseksi ainakin otin... Sivalluksista en
    tiedä, mutta ainakin ylläpitäjä on pistänyt ylilyöntini kuriin. Hyvä näin, aivan kuin
    kotona eukkoväen toimesta. Hellästi ja määrätietoisesti.

    Kuukauden kirjasta hidasta jatkoa. Porsche, saksalainen urheiluauto. Siis
    Länsi sellainen. Idästä ei kai sodan jälkeen tullutkaan mitään tällaista? Jollei
    sellaisiksi lasketa esim. EMW coupe, Wartburg coupe, IFA avo tms?
    Hangon kasino hieno paikka, kävin 1966 siellä. Kelpaa viettää vapaa-aikaa
    hienossa seurassa, kuten kirjassa. Siinä nimenomaan.

    "Onnettomuuden" jälkeiset tapahtumat ovat tuttua 1960-luvulla. Työsiirtola
    vaan eri kuin Maurilla. Hänellähän Rihun saha, Heinolassako se oli? Ja
    sivulla 111 ei vielä kyllä loppuratkaisu oikeasti häämötä. Vaan lähtö rangaistus-
    laitoksesta tavanmukainen. Jälleen herra ja vartijat elinkautisia. Näin se meni
    silloinkin.

    Jatkoa seuraa, aamupostikin jo laatikossa. Kirja ei ollenkaan huono, juonen-
    käänteet seuraavat toisiaan. Ajankuvaus tärkeää, se kyllä Maurilta sujui.

  • nimimerkki

    Serambleri

    16.11.2014 klo 21:43
    Näyttää olevan julmaa tuo julkisuus. Ainakin on ollut.
    Kuukauden kirjassa on toki monta ajan tapaa kuvaavaa kohtaa. Nyt on kyse lehdistön menetelmistä. Piti siitä jo aiemmin mainitsemani, mutta asia jäi sitten pyörimään odotuskuvioon vartomaan sitä, että muutkin kirjaa ehtivät kommentoimaan.

    Tänään, 16.11. 2014, Hesarin 125 -vuotispäivänä, pidettiin hämäränhyssyä ja samalla lukukinkeriä veljespiirissä. Oli näet saatu Helsingin Sanomat meillekin iltapäivän mittaan. Lehdessä on mittava katsaus siihen, mitä ja miten on 125 vuoden aikana ollut tapana asioista uutistaa. Nyt lukija kaivakoon esille lehden C-osan, sivu 5. Silmät suitsenrenkaina sitä tavailtiin. Elokuun 13. päivänä vuonna 1895 on Päivälehdessä palstalla "Matkustajia" lueteltu keitä matkustavaisia on asunut helsinkiläisissä hotelleissa edellisen yönseudun tietämissä. Tässä vähän otteita: Seurahuoneella professori Senn Chikagosta, v.amiraali Stromiloff pheineen Hangosta, reht. Törngren Oulusta(hänen pojastaan tuli sittemmin pääministeri, kertoo nykyinen toimitus)....Kämpin hotellissa metsähra Rosell Viipurista, nti Roos T:holmasta...Kleinehin hotellissa...Uudessa hotellissa... Villensaunassa.... Vaatimaton kortteeripaikka viimeksi: Yömajassa kapt Davidson Viipurista, maanv. Naatu Vampulasta, nti Serin Inkoosta, hra Isakson H:linnasta...
    Se meilläkin kyllä muistetaan, että lehdessä oli palsta satamiin tulleista ja lähteneistä laivoista, mutta että hotelleissa yöpyneistä amiraaleista ja neideistä!

    Miten tämä liittyy kuukauden kirjaan? Liittyy se. Ajan tapaa siinäkin kuvataan.

    Kirjassahan menee meidän ihmettelemämme juttu näin.
    Kun Paloste on autollaan kumauttanut konsulin katuun, tormautuu paikalle "suurlehden" valokuvaaja. Kirjan mukaan hän saattaa onnitella itseään siitä, että nyt yleisö saa mieleisensä kuvan. On poliisiauto, on ambulanssi, on pollari tuikeilemassa onnettomuuden aiheuttajalle, Palosteelle. On myös sorjavartaloinen nainen, jonka ilme on onneton ja hätääntynyt.
    Susikoski lukee Lieksan hänelle toimittamasta lehdestä kuvatekstiä:
    "Tuomari Alpo Paloste(nimi harvennettuna)...pääjohtaja Gustav Timgrenin omistamalla Porsche-merkkisella autolla. Ajajana toimi tuomari Alpo Paloste ja mukana oli myös rouva Timgren. Pääjohtaja itse sitävastoin on ulkomailla..."

    Että tuolla tavalla tuohon aikaan. Kai se sitten silloin oli maan tapa. Kirjoittajallahan oli tuolloin mittava kokemus siitä, miten yksityiskohtaisesti "suurlehdessä" henkilötietoja julkistettiin.

    Jonkinlaista samankaltaisuutta olimme täällä Perä-Pirkanmaalla näistä kahdesta uutisoinnista löytävinämme. Huvittelimme veljespiirissä kuvittelemalla, minkälaisen äläkän nostattaisi nykyään edellä kuvatun kaltainen kuvateksti valtakunnan johtavassa lehdessä.
    Huvittava aspekti tässä on oikeastaan se, että nykyään kuitenkin ollaan elävinään niin mahdottoman julkista aikaa. Tuntuu, että kaikesta sometetaan, tviittaillaan, painetaan seiskaan ja veispuukkiin tai plokataan ketään säästämättä...
    Veikattiin, että lehtiuutisen muotoilu olisi tyyliä ...noin 30 vuotiaan mieshenkilön kuljettama henkilöauto....alkoholilla ei epäillä olevan....ajo-olosuhteet olivat hyvät... Yksityisyydensuojan hieno huntu kääräisisi kokonaan kätköönsä itkevän Irman. Paloste olisi selin ja Porschen tunnuskilpikin olisi sattunut jäämään mittanauhaa pitelevän poliisimiehen jalan varjoon.

    Osaisiko joku "suurlehden" lukukokemusta aikojen alusta hankkinut piiriläinen kommentoida 1960 -luvun alkupuolen uutisointia, nimenomaan tuota henkilötietojen julkistamista? Pihlajanmarjaviiniveljeskuntaa ei silloin tunnettu, tuleva jäsenistö vaan rassaili satapiikkisen Jawan äänenvaimentimen sisäkaluja kaasujen kulun kannalta vähemmän haitallisiksi...Siinä sitten jäi meiltä "suurlehtien" lukeminen aika vähälle. Anttilan postimyyntiluettelosta vaan tutkittiin mallien henkilökohtaisia ominaisuuksia.



  • nimimerkki

    T H

    17.11.2014 klo 19:05
    Julkisuus kumma asia. Ensin siihen pyritään hinnalla millä hyvänsä, vaan
    kun siihen päästään, halutaan ulos. Onneksi ei kokemusta kummastakaan.
    Tuohon silloiseen (1950-1960 luku) uutisointiin senverran, että oli alka
    yksityiskohtaista. Nimet mainittiin ensimmäisinä ja epäilty oli heti syyllinen.
    Ei tietoakaan intimiteettisuojasta. Hyvä vai huono asia?
    Vielä sentään jäljellä tuo hotellien asukas -asiakaskorttien täyttö. Vaan kukahan niitäkään koskaan syynää? Ja mihinkähän ne tiedot arkistoidaan?
    Käyttöä ehkä jossain erityistapauksissa...

    Mutta kuukauden kirjaan. Se ei ole mikään muuraus- tai laastialan oppikirja.
    Kirjan nimen syntykin löytyy lopusta. Hieman yllättävienkin käänteiden kautta.
    Perinteiseen Maurin tapaan taustalla on raha. Sitähän saa tunnetusti hel-
    poimmin perimällä. Nykyisin siihenkin valtio lykkää ottavan kätensä väliin,
    kertovat muutamat. Ainakin pitää olla hyvin kuolinsyyt ym. selvillä. Ettei vaan..

    Juonen kehittelyssä ja ratkaisussa esittää merkittävää osaa kelanauhuri.
    Se oli kai jo ennen toista maailmansotaa keksitty ja tuli yleiseen käyttöön kai
    jo 1950-luvun lopulla? Siis Suomessa. Aluksi isoja ja kolhoja laitteita mihinkään
    kätkettäväksi. Vaan mikrofoniin sai pitkiäkin johtoja. Niillä salahommatkin sai
    onnistumaan.

    Yksi merkittävä motiivi ja muukin aihe Maurin kirjoissa olivat naiset. Nehän
    tunnetusti kääntelevät maailmassa isojakin asioita. Kuten Maurin kirjoissa.
    Sekä myös pienemmissä ympyröissä. Kuten vaikkapa lehdistä voimme lukea.

    Kuukauden kirja liikkuu sujuvasti noissa paremman väen senaikaisissa pii-
    reissä. Käydään sentään ulkomaillakin... Samoin tietyt hotellit: Hangon kyl-
    pyläkasino, Aulanko, tms. Autotkin senajan eliittiä. Miehillä tumma puku ja
    solmio tietysti. Nenäliinakin tietyllä tavalla taitettuna rintataskussa.

    Lopussa taitaa kuitenkin häkki heilahtaa oikealle henkilölle. Ja Susikoski
    saa myös osansa tässä yhteydessä. Sehän ei sankariamme kauan vaivaa.
    Ja itsehillintäkin toimii. Kuinkahan monella tässä yhteydessä näin olisi???

  • nimimerkki

    PPP

    18.11.2014 klo 08:15
    Ihmettelen taas, miten raha saa kunnianhimoisen lakimiehen tekemään murhan? Yliajon tarkka ajoitus myöskään ei ole kovin uskottava. Hanko - Helsinki -välillä olisi voinut tapahtua vaikka mitä; yksi htaasti köröttelevä auto tai poliisin pysäytys jne, joka olisi voinut pilata koko aikataulun. Tuskin konsuli Etumaankaan aikataulu oli sekunnintarkka.

    Vastenmieliset henkilöt ekonomi Etumaa ja johtaja Timgren, joka osoittautui sijaiskärsijäksi, kuvattiinkin vastenielisen näköisisksi: oli roikkuvaa poskea, mulkosilmiä, silmäpussia, pientä leukaa, pieniä hampaita ja keikarimaisia viiksiä sekä vielä lihavuutta, siis molemilla yhteensä. Johtaja Timgrenin kuvaus kirjan alkupuolella voisi viitata siihen ettei Sariolalla ollut juonenkulku ehkä kokonaan selvillä vai liekö kuvaus vain yleinen kuvaus johtajasta.

    Kuten olen jo aiemminkin maininnut Sariolan kirjojen yksi viehättävyys onkin uskomattomissa sattumuksissa, epäjohdonmukaisuuksissa ja tapojen kuvauksissa. Nyt sentään myönnettiin Palosteen ja Etumaan hurvitelleen Nizzassa ilotytön seurassa eli ulkomaalainen nainen ei ollut suomalaisen miehen kanssa pelkästä ihastuksesta.

    Nimien maininnasta vielä. Ainakin ennen sotia lehdissä mainittiin epäiltyjenkin nimet jopa näåistysten tapaisten tekojen yhteydessä. Muistan erään tapauksen niinkin myöhään kuin 1980-luvun alusta. Maakuntalehdessämme mainittiin humalassa pahoinpidellyksi tulleen miehen nimi asiasta kertovan uutisen yhteydessä.

  • nimimerkki

    ukkelo

    13.12.2014 klo 04:25
    Parasta ja uskottavinta Mauri Sariolan rikosromaaneissa on se että sankarina toimii huippupoliisi, rikostarkastaja Susikoski, eikä joku yksityisetsivä. Tapahtumien kulku on äärimmäisen epäuskottavaa, mutta niin sen tulee ollakin. Kuka jaksaisi lukea sitä tavanomaista tarinaa, jossa tekijäksi osoittautuu juuri se ilmeinen henkilö joka saadaan rautoihin ilman dramatiikkaa?
    Eipä todellakaan ilahduttaisi sellainen julkisuus että sain juovuksissa turpaani. Onneksi silloinen (1970) paikkakunta oli Helsinki ja kiusallinen tapaus ei ylittänyt Hesarin uutiskynnystä

  • nimimerkki

    Shuh

    4.12.2021 klo 13:33
    Tässä se sitten tuli, Susikoski-saagan ensimmäinen pohjakosketus. Syntyi lattea, tasapaksu ja käänteissään ennalta arvattava kertomus. Aloituksessa näkyy ensimmäisen kerran kunnolla se ylipitkä, viipyilevä, venytetty ja itse juonen kannalta tarpeetonta sisältöä runsaastikin sisältävä johdattelu, joka tuli Maurin tuotannolle niin tunnusomaiseksi aikaa myöten. Juoni on yksinkertainen, eivätkä käänteet ja tapahtumat tarjoa lukijalle suuriakaan yllätyksiä. Rikostutkinnan potkaisee liikkeelle toisen syyllisen yllättävä luonnollinen kuolema - tässä tulee mieleen Henning Mankellin Kurt Wallander-sarjasta trilleri 'Palomuuri', jossa kylläkin mittakaavaltaan aivan toisen suuruusluokan tapahtumat käynnistyvät samanlaisesta sattumasta. Miljöö- ja ajankuvaukset ovat toki kohdallaan, nehän aina olivatkin Maurin vahvaa aluetta. Henkilögalleria on suppeahko, eikä se sisällä ketään erityisesti mieleen jäävää hahmoa. Susikosken henkilökuvaan ei löydy mielestäni oikein mitään uutta.

    Sivulla 68 Mauri kirjoittelee 'Gööteporista', nykyisin paikan nimi kyllä tunnetaan poikkeuksetta
    'Göteborgina'. Liekö kirjoitusmuoto muuttunut, vai onko kyse vain kirjoitusvirheestä?

    Sivulla 221 toisen syyllisen olemuksen ja eleiden kuvaus toistuu sana- ja lausetarkasti samanlaisena kuin sivulla 142, aivan kuin suoraan kopioituna. Liekö alkuperäinen kömpelyys, vai vain tässä painoksessa (3. painos, 1964)?

    Sivulla 188 esiintyy naispuolinen poliisi, KRP:n palveluksessa oleva tuomari Helvi Ahonen. Hänen työtehtävänsä kuvaus tosin lähentelee sihteerin työnkuvaa, vaikka jonkinlaista kansainvälistä yhteydenpitoa Mauri on siihen koettanutkin sisällyttää. Merkittävää tässä hahmossa, niin sivuroolissa kuin se mainitaankin, on se, että Maurin kirjoissa ei juuri naispoliiseja ole, vain yhden toisen muistan, olisiko ollut kirjassa 'Enkeli lumessa'?

    Alkupuolen vuoropuhelut kylpylähotellissa ovat epäluontevia, kolmoispisteen liiallisen runsas käyttö niissä on aika häiritsevää, se antaa merkillisen tarpeettoman jahkailevan sävyn niihin. Jännitys ei missään kohdin kertomusta nouse mukaansatempaavaksi, sellaista oikeastaan tuskin edes havaitsee. Aivan lopun kohtaus komisarion ja syyllisen välillä on "päälleliimatun" oloinen episodi, se on kuin kirjoitettu oikeuttamaan kirjan nimi. Toisaalta, tuon nimen voisi kyllä ilkeämielisesti ajatellen sanoa kuvaavan koko teosta - mitä Mauri ei varmaankaan nimeä miettiessään tarkoittanut. Tai sitten hän oli paljon suurempi humoristi ja itsekriitikko kuin mitä olen tähän saakka ajatellutkaan...

    En tiedä, tuleeko nyt annettua ansaitsemattoman kehno arvosana tälle kirjalle, vähän jo kaduttaa. Mutta menköön! Koen kontrastin aiempiin Susikoskiin niin suureksi, että uskallan antaa tälle arvosanaksi vain 5.
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Kuukauden kirja: Aina roiskuu kun rapataan