Lukupiiri

Asioitsija

• ---

  nimimerkki

  T H

  22.11.2014 klo 17:26
  Tuossa kun Maurin kirjallisia teoksia tms. käännellään tulee esiin hyvinkin
  usein asianajajan hommat. Niin kirjoissa kuin myös elämänkerroissa. Nämä ovat
  hyvinkin merkittävissä rooleissa melkein koko ajan. Kuten olemme yllä tämän
  huomanneet. Myös hänen ammatinvalinnoissaan.
  
  Myös maalaisasioitsijat ovat merkittävissä rooleissa Maurin teoksissa. Var-
  sinkin alkuvaiheessa aina 1960-luvulle asti. Vaan mikä on tämä maalaisasioit-
  sija ja hänen ammattinsa/roolinsa? Vanhoissa tietosanakirjoissa löytyy
  asiainhoitaja joka on arvonimi joka edustaa diplomaattisten edustajain alin-
  ta neljättä arvoluokkaa. Tästäkö nämä E U;n nimitykset?
  
  Mauri ei tuntunut koskaan arvostavan maalaisasioitsijoita. Hänen mielestään
  ne olivat pöllimetsän ja ojaurakoiden kiertäjiä. Kuten myös välillä vakuutus-
  asiamiehet. Eli heikkokuntoisia helpompia hommia välttäviä. Ja vakuutuskilpi
  seinässä tiedoksi.
  
  Nämä maalaisasioitsijat olivat mielestäni tarpeellisia. Toimittivat syrjäkylien
  asukkaiden asioita ylöspäin kohtuuhinnalla, tarpeen ja tiedoksi. Tämä homma nythän menee täysin johonkin??? Häviää byrokratiaan?
  
  Maalaisasioitsijoiden rooli korostuu heidän asemaansa myös asiasajajana.
  Joka oli voimassa kai taannoin? Milloin hävisi? Miten nämä koulutetut juris-
  tit halusivat vaikuttaa asiaan? Koska viimeinen maallikkoasianajaja oli äänessä
  käräjäoikeudessa?
  
  Mennyttä mikä mennyttä. Kuitenkin mielestäni Mauri Sariolan suhtautuminen
  kirjoissa on hieman väheksyvää näihin maalaisasoitsijoihin. Kommentteja
  asiaan?
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  24.11.2014 klo 06:11
  Maurin teoksissa huokuu paheksuntaa maalaisasioitsijoita kohtaan. Syynä saattaa olla että Mauri oli ”tenttiä vaille” valmis lainopin kandidaatti kunnes lupaavan juristin ura suuntautui onneksemme kirjojen tekemiseen. Kaiketi on niin ettei kirjoja synny ihan peruskuvioilla, vaan jossain on epäonnistuttava jotta saa uskottavaa tekstiä aikaiseksi. Tarvitaan tietynlainen epätasapaino jotta syntyy turhaumia purettavaksi kynällä. Moni tälle palstalle kirjoittajista pystyisi laatimaan huippudekkarin siinä kuin Mauri, mutta jäivät tekemättä kun elanto on hankittavissa helpomminkin. Viittaan erityisesti nimimerkkeihin Serambleri ja T H. aakkosten mukaisessa järjestyksessä. Kumpaakin suuresti arvostaen.

• ---

  nimimerkki

  T H

  25.11.2014 klo 18:48
  Vaan elanto ei ole koskaan hankittu helposti. Muutama teos toisten avulla
  julkaistu vuosien varrella. Ja meneillään vieläkin tosin. Vaatimatonta tekstiä.
  
  Nuo mestarit erikseen. Esim. Maurin teokset omaa luokkaansa vaikkapa
  kansainvälisyydessä. Ollaan menossa ulkomaillakin jo siihen aikaan. Ja muuta
  samanlaista. Josta vielä pääsee käsitykseen
  
  Nykydekkareissa tätäkin tarjolla. Reijo Mäki välillä, Remes koko ajan. Muut
  aika paljon. Ei pysy enää meikäläinen mukana. Raid hyvä elokuvana tms.
  vaan ei niinkään kirjana. Nuo kaksi aikamuotoa: takautuma/nykyisyys menee
  vielä jotenkuten. Noin yleensä. Vaan jos 3-4 vastaavaa aikamuotoa niin en
  pysy mukana. Sukupolvien kuilu?
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  30.11.2014 klo 18:00
  Tuntui tutulta tuo TH:n esille ottama asioitsija -nimisen lajin esiintyminen Maurin teosten tapahtumamaailmassa. Kyllä niitä siellä vipeltää. Ei ole todellakaan kyseessä mikään tarkasti silmälläpidettävä laji, uhanalaisesta puhumattakaan. Jospa joku ottaisi asiakseen vilkaista populaation kokoa käymällä adventtiajan viihteeksi tuotannon läpi...
  Mietiskelin, kuka olisi itselleni tutuin asioitsija, siis hän, joka ensimmäisenä mieleen palautuu. Ratkaisu oli selvä. Ison kalan katiskassa jytkähtelee (tietysti) Pekka Hiesu. Ettei vaan sama vekkuli tullut lukijallekin mieleen?
  Maurin kuvaus henkilöstä ja tapahtumasta on herkullinen.
  Hikikämmeninen Eero Reivi on avaamassa Peterin pirtissä ensimmäistä käräjäpäiväänsä. Valmistauduttu on.
  Muotomääräys käskee, että aluksi tulee kysäistä, olisko ehkä jollain otettuna kaverusta vastaan suullinen haaste. (Kysyttävä siis on, vaikka ei niitä muinaisjäännöksiä kukaan nykyisin...päästään sitten eteenpäin..) Mitäpä tapahtuukaan?
  Lyhyt (no niin!) henkilö alkaa myyrän lailla huojutttaa väkijoukkoa! On paitsi lyhyt, myös lihava. Herraskainen puku (eikä ole nyt hyvin leikattu, vaan)kiristää vatsan kohdalta. -Kuka te olette? -Olen Hiesu, asioitsija Pekka Hiesu. Reivi jo ehtii tiedostaa, että asioitsija-nimityksellä on kaikkien lainopillisen loppututkinnon suorittaneiden korvissa paha kaiku.
  Reivi alkaa tuntea tuomarille sopimatonta vastenmielisyyttä tuota lihavaa, pää kallellaan seisovaa asioitsijaa kohtaan. Kehtaa vielä näyttää pirullisesti hymyilevän, kun on saamassa itseopiskelleena maallikkona lainoppineen puheenjohtajan pussiin. Taitaa vaan kaivata mainosta kotiyleisön edessä. Meidän Pekka se pani herran matalaksi...
  Sariola jatkaa taitavasti asian kehittelyä. Lukijan mielessä kuohuu. Saisipa Reivi nyt tuon itseriittoisen ketkaleen kuriin!
  Apuun tulee, jos ei nyt antiikin näytelmänikkareiden "jumala koneesta", niin kuitenkin reilu jätkä, nimismies Arra, joka on tainnut aavistella tulevaa näytelmää ja ryhtynyt toimenpiteisiin. Nytpä taitaakin tulla oikeuslaitosta pilkkaamaan tulleen, kukkoilevan Hiesun matkaan mutka. Pallo onkin jäämässä omalle kenttäpuoliskolle. Hiesun hätääntyminen näkyy hänen kasvoistaan ja leuka loksahtaa.
  Täystyrmäys. Yleisön joukosta alkaa kuulua hyminää. Asioitsija avaa pari kertaa suunsa, mutta ääntä ei kuulu. Lopputulos on suun vääristyminen hämilliseen hymyyn.
  
  Noin se suunnilleen kirjassa menee. On niin hyvin kirjoitettu kohtaus, että on jäänyt mieleen. Muistin Hiesun aivan heti, kun piti löytää vahvistusta sille miten Sariola asioitsijoista ajattelee. TH:n maininta Maurin maalaisasioitsijoihin kohdistamasta "väheksyvästä näkemyksestä" saa tukea.
  
  Kannattaa muuten (taas) lukaista. Kirja kokonaisuudessaan on ihan Maurin huipputöitä. Jos ei ennätä koko kirjaa, niin pirtin ovensuusta lähtee joku lyhyt henkilö liikkeelle sivun 127 alareunassa. Totuus on armoton, 1. painos.
  
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  30.11.2014 klo 22:17
  Käyty on. Siis Maurin tuotanto adventin ajankuluna. Totuus taitaa olla armottomampi kuin luullaankaan. Asioitsijaa ei Maurin romaanituotannossa mainitun Pekka Hiesun lisäksi muita ole. Siis siten, että mukaan luetaan henkilö, jonka ammatiksi on nimen yhteydessä mainittu "asioitsija". Maalaisasioitsija Ilmari Räty ansaitsee elantoaan kirjassa Rotat pois laivasta. Asiainhoitajia ovat Bruyckner Kolmannen valtakunnan kuningattaressa sekä Viljo Vaippala kirjassa Pieni anoo, iso sanoo. Nämä molemmat koulut käyneitä ja ammattitaitoisia. Yksityisetsivä kuuluu ammattinimikkeenä Sariolalla vähään samaan arvostusluokkaan. Näitä ovat Karl Nieminen, Laulujen lunnaat, Ekholm, Surmansyöksy Caprilla, Leevi Lahnavesi Susikoski ottaa omansa, Jaakko Suutarinen Susikoski päiväntasaajalla sekä Samuli Ylätalo kirjassa Susikoski sulhaspoikana.
  
  Kirjassa Ison kalan katiska ei asioitsijaa ole, mutta mielenkiintoisia ammattinimikkeitä muuten runsaasti:
  Alivaltiosihteeri, autokoulunomistaja, insinööri, kauppaneuvos, kenraali, kenraalikuvernööri, komisario, kondottieeri, luutnantti, merkonomi, neiti, osastopäällikkö, poliisineuvos, presidentti, professori, pääkonsuli, rautatievirkamies, rikostarkastaja, senaattori, sihteeri, sitomonjohtaja, säveltäjä, taiteilija, täti, varatuomari ja ylikonstaapeli.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  30.11.2014 klo 23:44
  Nopeaa toimintaa jälleen ylläpidolta. Tietolaarissa jyvää piisaa ja pohjaventtiili on hyvin voideltu. Kyllä meidän kelpaa.
  Maurin kirjojen asioitsijat, avustajat ja yksityiskytät mahtuvat sittenkin raastuvan ovesta sisään ja ulos peräkkäinkin kulkemalla. Pitääkin ottaa vakavammin TH:n mainitsema huoli siitä vaarasta, että kouluja käyneet juristit syrjäyttävät nämä maalaiset itseoppineet salkkumiehet. Kyseessä on sittenkin uhanalainen laji.
  Kun luin tuota IKK:n ammattiluetteloa, niin joku asia pani kellon kilkattamaan. Se ei ollut niinkuin laulussa, jossa Mimmin pienet rantapöksyt sai mun syömmeni soimaan, vaan joku muu juttu. Sitten selvisi. Tuo kondottieeri se on. Ei siis kondiittori eikä korrepetiittori eikä..
  Ison kalan katiskassa ui todella kondottieeri Bartolommeo Colleoni, uljas titteli kertakaikkiaan, ja varmaan salskea sälli, ei siitä sen kummempaa.
  Mutta teelmässä nimeltä Susikoski ja lentävä hollantilainen mainitaan kondolieeri sellaisessa yhteydessä, että hommassa ei (mielestäni) ole päätä ei häntää. Jonkinlaista järkeä asiaan tulisi, jos tuon o sole mio-airomiehen tilalla olisi tekstissä edellä mainittu kondottieeri, siis eräänlainen sotatyönjohtaja tai sen suuntainen.. Lentävän hollantilaisen kondolieeri panee epäilemään, että book-karit ovat (jälleen)töpeksineet kun jatkokertomuksesta ovat kirjaa työstäneet. Tiedossani ei tietenkään ole, onko (olettamani) virhe ollut jo lehden palstoilla jatkokertomuksessa hilpeyttä herättämässä. Jos näin on, mitätöityköön kirjan ulos-antajaan kohdistuva ilkeyteni.

• ---

  nimimerkki

  T H

  2.12.2014 klo 18:13
  Näin edelliseen aiheeseen , tms liittyen niin pienet kirjoitusvirheet muuttavat
  maailmaa.
  
  Aikoinaan joku suuri rikollinen sai vanhan suuriruhtinaskunnan mukaisen
  tuomion. Joka kuului: Armoa ei, Siperiaan. Jonka kirjuri kirjasi: Armoa,
  ei Siperiaan. Vieläkö joku muistaa/huomaa, mikä on kirjurin osuus tässäkin
  systeemissä tai prosessissa?
  
  Tällä kai mennään?

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  2.12.2014 klo 19:29
  Yhden merkin merkittävästä merkityksestä on edellä puhe.
  Selailin MS Int:n tehtävänannon mukaisesti kuukauden kirjaa, ja tuttu esimerkki yhden kirjaimen vaikutuksesta tuli vastaani.
  Lipevä konna Lindroos(jääköön tässä nyt enemmin moittimatta, kun meni heti kirjan alussa edes), näyttelee naiselleen maailmanmiestä, käyttelee ravintolassa nenänsä koulittuja osia ja ottaa "bukeeta" viinistään. Toisessa kohtauksessa Susikoski on suivaantunut krapulaansa. Hän päättää panna kovan kovaa vastaan, terhentäytyä tehokkaaksi. ".. hän aikoi kohta ottaa terävän nuolen viinistään." 1. painos, s.154
  Joku tuossa nyt varoittaa.
  Tämä asia ei toki ole niin vakava kuin TH:n edellä kertoma "Siperiaan vai ei" tapaus. Tarkkana on kuitenkin syytä olla. Jos viinissä on terävä nuoli, niin se on syytä ottaa lasista pois ennenkuin syvästi siemaisee, voi muuten pistää tikku silmään.
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  4.12.2014 klo 10:31
  Viini, laulu, naiset ain... jne. Sam Sihvo kai 1921? Ei taida liittyä tuohon
  juomapuoleen ollenkaan tämä Susikosken tokaisu. Vaan: Onko lepakoita
  tapulissa, inkkareita kanootissa, muumit laaksossa? Eli silloinen luonnehdinta
  ajatusten juoksussa tärkeissä ratkaisuissa.
  
  Nuoliviini hauska käännös/sekaannus asiassa. Kai jonkinlainen säilytyspaik-
  ka käyttämättömille nuolille? Jolla eri kulttuureissa monia nimiä. Vaan näitähän
  löytyy. Sariolan kirjoissa ja muissa... Siis sananväännöksiä tms.
  
  Täytyy vielä täsmentää. Tarkoitin siis nuolien mukanakulkevaa säilytys-
  paikkaa. Josta tempaistiin se sopiva vasama, kolkka tms. tarpeen mukaan.
  Jotenkin kolkuttaa, että intiaanit perinteisine kaarijousineen olivat sen viinin
  käyttäjiä... Suomalaisilla taas ne varsijouset omine variaatioineen. Taisivat
  ne kolkat ja vasamat olla jonkun muun nimisisiä säilytyspaikkoja vyössä?
  Joku tietää ....

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  4.12.2014 klo 14:23
  Sanotaan, että milli päässä on metri jaloissa. Tästä voidaan johtaa se, että yhden kirjaimen vaihtamisella on asiassa merkitystä. iin ja een eroa on opittu arvostamaan alkeisakateemisissa piireissä siitä saakka kun päätettiin ylioppilaskirjoitusten arvosanoihin lisätä välteltävän iin seuraksi tavoittelemisen arvoinen ee.
  Johtopäätös:(näinhän sanoi tunnettu yksityisetsivä Nikke Knatterton silloin kun asia tuli selväksi eli valkeni) Siis vielä kerran iistä ja eestä. Kun Robin Hood tuli kevyeen iltapäivähuppeliin ystäviensä tarjoamasta viinistä, hän asetteli sulkahatun kutreilleen,otti jousensa ja teräviä nuolia täynnä olevan viinensä ja lähti osallistumaan ilkeän sheriffin järjestämään ampumakilpailuun.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  7.12.2014 klo 03:45
  Kainuun prikaatissa jalkaväen kiväärimiehelle JV/KIV piirua havainnollistettiin niin että jos naisella on kilometrin pituiset jalat ja kantapäiden etäisyys on yksi metri, niin osuma vaatii vain sitä että ase on oikein säädetty. Punastellen kuuntelin, mutta osasin.
  
  Mauri Sariola on sikäli aika harvinainen rikoskirjailija että rötökset selviävät poliisivoimin viran puolesta. Sir Arthur Conan Doylen saati Dame Agatha Christien kirjoissa poliisimiesten kyvyt eivät koskaan riittäneet, vaan tarvittiin Sherlock Holmesia tai Hercule Poirotia. Englanniksi kirjoittavat tekivät sankareistaan niin ylipäteviä että halusivat kirjoittaa jostain muusta, mutta yleisön pyynnöstä uhrautuivat. Toki päätöstä auttoi että rahaa tuli ovista ja ikkunoista, mikä suomeksi kirjoittavalle ei samalla lailla onnistu.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  7.12.2014 klo 07:29
  Nyt tuli lähetettyä niin typerä kontribuutio että sitä on täsmennettävä. Meneillään on 992 sivuinen ”The Complete Illustrated Short Stories” Sherlock Holmesista ja täytyy todeta että mestari on ollut asialla. Esimerkiksi juttu ”His Last Bow” on varmaankin ensimmäisiä vakoilutarina- genren kirjoja ja hyvinkin malli Ian Flemingille kuinka tehdä James Bondeja. Fleming osasi ehkä paremmin kuvata ympäristöä, kuten Maurikin, mutta juonen rakentamisessa Doyle ylittää molemmat. Eipä juuri kukaan muu osaa selittää mysteerejä niin johdonmukaisesti kuin, skotti Sir Arthur. Tuo arvonimi, muuten ei tullut fiktiosta, vaan raportoinnista Buurisodasta.
  
  Suomalaisessa rikoskirjallisuudessa Mauri painii omassa sarjassaan. Hän on ainoa joka kykenee pitämään näin vaativan lukijan mielenkiintoa yllä ja silti esittämään uskottavan loppuratkaisun. Unilukemistoksi käyvät Outsiderit, erityisesti arkkitehti Karman tutkimukset kuten myös Matti Remeksen Hankoon sijoittuvat kirjat. Ilkka Remes taas on satusetä, joka ei minulle kolahda. Nämä tietenkin vain omia mielipiteitäni. Kumotkaa tai avartakaa arvoisat Maurin ystävät.
  

• ---

  nimimerkki

  Seppo Selodes

  23.12.2014 klo 22:39
  Nimimerkki TH kysyy keitä olivat maalaisasioitsijat ja mikä oli heidän roolinsa käräjillä. Mauri Sariolan dekkarien kulta-aikana 1960-luvulla Suomessa oli 350 asianajajaa, jotka olivat lakimiehiä ja kuuluivat asianajajaliittoon. Nimike oli suojattu jo edellisellä vuosikymmenellä. Näitä ammattiasianajajia nähtiin kovin harvoin maaseudun käräjillä. Ihmisten asioita käräjillä hoitivat nimismiehet, poliisikonstaapelit, lautamiehet ja asioitsijat. Asioitsijat eivät olleet lakimiehiä, vaan he olivat hankkineet käräjillä kokemuksensa. Hekin alkoivat karttaa asioitsija-nimikettä, koska siihen oli vuosikymmenten saatossa tarttunut negatiivinen sävy. He ryhtyivät kutsumaan itseään oikeudenkäyntiasiamiehiksi.
  
  Tänä päivänä edes Sariolan ihailemat varatuomarit eivät enää saa esiintyä oikeudessa, elleivät he kuulu asianajajaliittoon tai ole ns. lupalakimiehiä, jotka ovat suorittaneet asianajajan tutkinnon, mutta ovat jääneet liiton ulkopuolelle. Heitä on Suomessa yli 2500 joten jokainen voi nyt palkata huippukalliin asianajajan hoitamaan juttuaan.
  
  Maalaisasioitsijat kuuluivat vanhaan käräjäperinteeseen, joka 1960-luvun jälkeen on kokonaan haudattu. Siihen kuuluivat äreät ukkotuomarit, seitsemän vakaata lautamiestä, käräjäjumalanpalvelukset, uuninpeltien avaamiset valan ajaksi jotta piru voi noutaa valapaton sielun jne.

• ---

  nimimerkki

  T H

  5.4.2016 klo 18:05
  Milloin Maalaisasioitsijat/Oikeudenkäyntiasiamiehet tms. ovat haudatut? Hieman lakipykälää ja vuosilukua tähän haluaisin. Äreät ukkotuomarit ja muut
  uunipeltien avaajat myös tiedoksi tähän lakimuutokseen. Joka tietysti kirjoittajalla
  selvillä? Toivon mukaan?

• ---

  nimimerkki

  Seppo Selodes

  28.5.2016 klo 17:45
  Uuninpeltien avaamista tapahtui ehkä parisataa vuotta sitten, mutta oman ukkotuomarini tapana oli kertoa vitsinä asiasta lautamiehille joka käräjillä ja nauraa hohottaa päälle. Legendaariset ukkotuomarit liittyvät ns. sporttelipalkkaukseen. Aikanaan valtiovalta oli jättänyt tuomiokunnat kihlakunnantuomarien hoidettavaksi ja oikeuttanut heidät myös perimään itselleen asioista tulevat lunastusmaksut. Tästä syystä kihlakunnantuomarin tehtävät olivat tavoiteltuimpia koko oikeuslaitoksessa. Sitä mukaa kun nämä ukkotuomarit 1970-luvun alkupuolelta lähtien jäivät eläkkeelle siirryttiin kokonaispalkkaukseen ja sporttelien periminen lopetettiin.
  
  Tänä päivänä oikeutta jakaa 27 käräjäoikeutta ja määrää on kaavailtu vieläkin pienennettäväksi. Käräjäoikeuksissa on puheenjohtajana joko laamanni tai käräjäoikeustuomari. Törkeissä rikosasioissa ( noin 7 % rikosasioista ) asioiden käsittelyyn osallistuu kaksi lautamiestä. Juttujen käsittely on uusittu kokonaan ja avustajina voivat 2013 alusta toimia vain asianajajat tai ns. lupalakimiehet. Toki jokainen voi hoitaa edelleen omaa asiaansa, mutta toivottavasti vastapuolena ei ole nokkelaa asianajajaa.
  
  Äreitä ukkotuomareita ei siis enää ole. Tuomioistuintuomarit ovat uutta sukupolvea ja liki puolet heistä on naisia. Juttujen käsittely on nykyisin perin toisenlaista kuin mitä se 1960-luvulla saattoi olla.
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  29.5.2016 klo 05:48
  Minusta olisi hyvä että oikeustajunnalla olisi edelleen merkitystä ainakin tuomion ankaruuteen nähden. En kannata anarkiaa, mutta en liioin sitäkään että tuli pitkä kakku kun oli huono juristi.

• ---

  nimimerkki

  T H

  30.5.2016 klo 22:56
  Oliko se Wanhan Wenäjän aikana kun kirjurilla oli melkoinen valta tuomioissa?
  Tuomio voi kuulua: "Armoa ei, Siperiaan". Tai "Armoa, ei Siperiaan".

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  18.6.2016 klo 08:14
  Mauri Sariola ei samalla lailla ole huikea nero ja palvonnan kohde kuin Richard Wagner, vaan sujuvakynäinen henkilö joka on luonut sankarikseen, komisario, myöhemmin rikostarkastaja Susikosken. Susikoski muistuttaa belgialaisen mestari Hergén Tinttiä tylsyydessään. Aivan muut henkilöt tuovat teoksiin syyn tutustua niihin. Ja juuri heitä kuvatessaan Mauri on parhaimmillaan. On Ala-Uotia ja muita neuvoksia, joista harva haluaisi myöntää olleensa Maurin inspiraation lähde.
  
  Nyt onkin aika kysyä että onko aika kypsä tehdä Mauri Sariolasta samantasoinen, ja yhtä kriittinen elämänkerta kuten Juhani Suomi teki Mannerheimistä. Erästä tämän palstan loisteliainta sananiekkaa lainatakseni Armoa ei, Siperiaan! Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen teosta joka kertoo kuinka Larry Alan Thornesta tuli 52:ksi suosituin suomalainen voisi käyttää mallina, meille joilla ei ole ollut tilaisuutta samalla lailla kunnostautua.
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  21.6.2016 klo 19:21
  Joo, asioitsijat käsitelty. Aikoinaan hyvinkin merkittävissä rooleissa eri hommissa
  olivat. Ukkelon kanssa samaa mieltä että kunnon elämänkerta olisi Maurin
  tasoisista kirjailijoista hyvinkin paikoillaan. Saatikka elokuva jostain teoksesta.
  Tuo Sammatti-teema vielä odottaa itseään. Sariola-Joenpelto.

• ---

  Matti Nummenpää

  29.6.2016 klo 00:34
  Mauri Sariolan elämäkertaan on materiaalia kylliksi saakka. Joka asian omaksensa ottaa, ottakoon yhteyttä seuran toimistoon ja intendenttiin. Aineistosta saa elämäkerran ja vaikka väitöskirjan - tarvittaessa useampiakin.
  
  MS / Int.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »