Lukupiiri

Esko Laukko: Kuolemanlotossa kuusi oikein

• ---

  nimimerkki

  Eskon puumerkki

  7.1.2015 klo 12:27
  Kirjan luettuani, ihmettelen kirjailijan ilmeisiä loogisuuslipsahduksia sinänsä hyvässä tekstissä.
  Ensinnäkin lottokuponki oli tekstin mukaan leimattu konekirjoitetulla nimellä varustettuna jo ennen, kuin kumpikaan "konna" tiesi ao. neitosesta yhtään mitään.
  Toisekseen lottovoitosta kiristävä HH ei ollut yhteydessä toimeksiantajaansa enää tämän lähdettyä Rhodokselle, jossa PE vasta sai kuulla
  kiristysyrityksessä sittemmin käytetystä autosta.
  
  HH osasi kuitenkin käydä varastamassa juuri tämän auton??
  
  Pienempiä juonilipsahduksia en pitänyt kovin pahoina.
  
  Onko joku kiinnostunut tutkimaan tällaisia asioita kirjailijan tuotannosta?
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  7.1.2015 klo 15:29
  Oma into ei taida riittää tutkimaan epäjohdonmukaisuuksia, vaan olen kiitollinen niistä viskipaukuista joiden avulla ei muista kuinka siinä lopulta kävi. Kuuterselän laukausten hinta ei olisi saanut Grand Prix du roman d'Adventures palkintoa ilman pätevää kustannustoimittajaa. Olet puolestani enemmän kuin tervetullut joukkoomme Esko! Väkeen joka ei ole nimikkokirjailijansa edessä rähmällään.

• ---

  Matti Nummenpää

  7.1.2015 klo 18:14
  Kuolemanloton ensipainoksen jälkeen loogisuusvirheistä puhuttiin, mutta taisivat kirjat hajota ennenkuin niistä selvää saatiin. Nyt on lukukelpoisempi painos käytettävissä, joten keskustelu voi jatkua.
  Tämä lukupiiri on mainio paikka näistä keskustella - ja näinhän tehdäänkin. Lukupiirin aikaisemmista keskusteluista voi oman halun mukaan epäloogisuusviestejä haeskella.
  Voihan nämä sitten koota omaksi kokonaisuudekseen, jos jollakulla siihen aikaa ja halua on.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  23.11.2015 klo 21:03
  Juuri epäloogisuudet ja uskomattomat sattumukset tekevät Sariolan tuotannosta poikkeuksellisen mielenkiintoista. Niitä oikein etsii. Monesti Sariola sortui omaan näppäryyteensä tehtyään juonesta liian monimutkaisen ja usein uskomaton sattumus selvitti umpikujaan menneen juonen.
  
  Sariola eli hetkessä. Hän ei aina tiennyt kirjaa aloittaessaan, miten se päättyy (kuten on jo usein todettu) eikä tainnut olla aivan selvinpäinkään. Pääasia, että Adler paukkui ja liuskoja syntyi.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  24.11.2015 klo 00:20
  Viisaasta kirjoittajasta sanotaan että hän ei ikinä maalaa itseään sellaiseen nurkkaan kuin Mauri Sariola useinkin teki. Selviytyäkseen siitä tarvitaan jo neroutta ja onneksemme sitäkin Maurilta löytyi. Juuri se ettei kirjoittaja itsekään tiennyt loppuratkaisuja ennen kun sai useimmat langanpäät punottua yhteen tekee näistä kirjoista niin mielenkiintoisia. Lukijan on turhauttavaa yrittää päätellä mitä tuleman pitää viimeisillä sivuilla kun sitä kirjoittajakaan ei tiennyt. Niin upeasti Mauri on useimmat teoksensa päättänyt, solminut sekavat langat sellaisella taidolla yhteen että arvostavin mielin teos sulkeutuu. Leivätön pöytä on valmiina seuraavaan kattaukseen!
  
  ukkelo
  
  p.s.
  
  On todella mukavaa että tämä lukupiiri jälleen pyörii. Suurkiitokset MS / Intille ja myös muille Mauri Sariolan ystäville!
  

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  8.12.2015 klo 20:00
  Lukaisin tämän kirjan pitkästä aikaa, koska muistelin myös ketjun aloittajan motivoimana, että tässä teoksessa on pari pahempaa logiikkavirhettä. Eskon puumerkin mainitsemat lipsahdukset kyllä jo meinaavat mennä häiritseviksi virheiksi. Maurin kirjoissa tapahtuvat uskomattomat sattumat, joilla juoni saadaan etenemään sinänsä kuuluvat asiaan. Näiden sattumusten ei kannata antaa häiritä lukunautintoa.
  
  Tästä kirjasta pitää todeta, että se ”sisältää tuotesijoittelua”. Näin ollen Maurin piti kehitellä huikea juoni, jossa lottokuponki esiintyy tarinassa tärkeässä roolissa. Lotto näkyy myös komeasti alkuperäisen kirjan kansikuvassa. Tämä juoni ei valitettavasti pidä vettä vaan mukaan on pujahtanut ehtoja virheitä. Sattumusten sarjaan menee sitten tuo kuponkiin osunut päävoitto. Lisäksi voi kysyä, että eikö rahojen kätköpaikkaa olisi voinut sopia helpommallakin tavalla jo jopa etukäteen ennen pakomatkalla lähtöä.
  
  Tässä kirjassa Laukon teksti on myös varsin maurimaista ja asioita tapahtuu tutunoloisissa paikoissa kuten kasinossa, Viiskulmassa, Joutsenlammella, Lapin piilopirtissä, …
  Mauri ei piilottanut Laukon oikeaa henkilöllisyyttä kovinkaan hyvin tässä kirjassa.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  15.12.2015 klo 00:32
  Hyväksyn että kirjailijoilla on oikeus tuotesijoitteluun siinä kuten ammattiurheilijoillakin. Kukaan ei ärähdä siitä että Roger Federerin ranteessa komeilee Rolex, Maria Sarapovalla Tag Heuer ja Rafael Nadalin ranteessa Audemars Piguet jopa ottelujen aikanakin. Silti joidenkin mielestä on sopimatonta että Susikoski ajeli Laukausten hinnassa Mersulla ja joskus myöhemmin Saabilla, sytytti Coltteja ja kurkunkoskessa kohisi Ballantines. Korvaukset ovat olleet aika vaatimattomia, kun Maurilla 12 pullon Ballantines pakkaus ei riittänyt edes viikoksi. Parempia sponsoreita ovat olleet Veikkaustoimisto, jonka tuote esiintyy käsittelyssä olevan kirjan nimessä ja Finnair, jonka koneen kuva komeilee kirjan Näin lentää outo lintu kannessa.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  17.12.2015 klo 16:42
  Tuotesijoittelun ja kirjallisuuden suhteen setviminen on helkkarinmoinen hetteikkö, johon ei sääntöjä kyetä laatimaan. Miksi ihmeessä edes pitäisi?
  Kirjallisuudessa käsitellään (pää)osin elämän arkea, ja sen kuvaamisessa pitää voida mainita tuotemerkkejä. Olisikin hupaisaa tavata dekkari, jossa pyssy on pyssy, auto on auto jne., siis mitään tuotemerkkejä ei olisi mainittu.
  Toisaalta, tuostahan saisi hyvän kohteen sääntöjen laatijoille, sensoreille ja seuraamuksien määrääjille. Nyt voisikin kiristämistä kokeilla, kun sääntöviidakkoa pelottavasti on alettu karsia. Kaupatkin muka auki milloin lystäävät...
  On sitä ollu ennenkin nuijasotia tässä maassa, eikun palanut kirjanuotioita piti sanomani. Tuokin ketale mainitsi kirjassaan Opel Mokka monikäyttöauton, vaikka poliisi olisi voinut mennä pelkällä autolla sinne peitetehtävään! Nuotioon kirja ja kirjoittaja! Raskauttava asianhaara olisi ollut, että kyseinen nelivetoturbo olisi pantu kansikuvaan.
  Kansikuvasta tuli mieleen, että yllä mainitun Sariolan ornitologista omituisuutta käsittelevän kirjan kannessa on todella lähes puolitoista lentokonetta. Koneiden merkistä en saa selvää, ja taivas yksin tiennee, minkä yhtiön väreissä nuo liitelevät.
  Heti mainostan: Kai Ekholm on toimittanut 14 tekstiä käsittävän teoksen "Kielletyt". ISBN 951-8908-01-X, painettu 1990. Asiantuntevia kirjoittajia, opettavainen sisältö. Avaa kummasti näköaloja.
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  17.12.2015 klo 18:41
  Tuotesijoitteluun liittyen Mauri Sariola taisi olla edellä aikaansa. Kun lukee hänen päiväkirjojaan, käy ilmi, että hän sai "sopivia" vastineita tai vastapalvelukisa mainitessaan tuotemerkkejä tai esim. hotelleja kirjoissaan. Olikohan muilla kirjailijoilla (tuohon aikaan) vastaavia mahdollisuuksia tähän?
  
  Ilman muuta minun mielestäni kirjoihin saa ja pitää kirjoittaa ne ”tuotenimikkeet”, jotka kirjailija haluaa vastineen kanssa tai ilman. Olisihan se outoa tekstiä, jos Susikoski ei ajaisi Saabilla kohti Joutsenlampea Colt suussa ja Ballantine’s iltapala mielessä.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  31.12.2015 klo 05:11
  Vain nämä autot palautuvat Mauri Sariolan teoksista mieleeni:
  
  * Mercedes Benz 180 (tällä ajoi sekä Mauri että Susikoski nuorena)
  * Saab 99 (tällä ajoi sekä Mauri että Susikoski vanhempana)
  * Volkswagen kupla (tällä ajoi Sumusta nousee ristin uhri ja Maurille kävi käry ratissa)
  * Citroen CX 2200 (haaveksi jäi kun oli mitoitettu alle 130 kiloisille)
  * Porsche (Roiskuu kun rapataan)
  
  On niitä ollut muitakin, joten täydentäkää arvoisat keskustelijat. Tuotesijoittelupalkkiot jäivät vähäisiksi, Mauri ei tuntenut arvoaan autokaupoissa.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  31.12.2015 klo 14:25
  Tämän "Das Auto" -pajatson(kun termi VW:lta vapautui, otan lainaan) taisi intendentti jossain vaiheessa tyhjentää. Muistelen nähneeni valtavan moottoriajoneuvoluettelon jossain keskustelun vaiheessa. En oikopäätä hahmota, oliko kyseessä Maurin tai/ja Susikosken käytössä ollut kalusto, vai riittikö listoille pääsyyn maininta tuotannossa kuten Ukkelo edellä rajannee. Jos jälkimmäinen ehto riittää, tulee luettelosta mitä melkoisin. Milläpä ajeli esim Erich Kempka Kotkanpesän kurvitiellä? Mrs. Middleton taas kuskattiin ompelijan ateljeehen pukua sovittamaan mitä melkoisimmalla vihreisiin silmiin sävytetyllä aristokraattiautolla.
  Susikoskelta sentään varastettiinkin(!) Volvo.

• ---

  Matti Nummenpää

  1.1.2016 klo 14:19
  Tuotesijoittelumielessä tuntuu, että ainakin jotain autoistakin Maurin tilille tuli. Ainakin Volkswagen (viistoperä) ja Saab esiintyivät kirjoissa samoihin aikoihin, kun Maurillakin samanmerkkisiä oli. Tekihän Mauri myös matkakertomuksia Saabin asiakaslehtiin. Ison kalan katiskan aikoihin Fiat Ritmo esiintyi useammassakin jutuissa, mutta muutoin ei Fiateja paljon Maurin kirjoituksissa ollut.
  
  Saabeja Maurilla oli useampiakin. Postinkeltaisen hän myi lankomiehelleen Asko Saviaholle. Silloin Asko toimi Postin johtajana ja autoa luultiin värin perusteella työsuhdeautoksi. Silloin ei vielä pääjohtajallakaan työsuhdeautoa ollut - myöhemmin kyllä. Poliisi muuten pysäytti Askon epäillen autossa olevan vikaa, kun se kulki kuljettajan puolelle kallellaan. Selvityksenä riitti se, että auton edellinen omistaja oli 140 kiloinen kirjailija.
  
  SA int.

• ---

  nimimerkki

  Juha K

  14.1.2016 klo 19:01
  Maurin neuvotellessa ja tehdessä autokauppoja Saabista hän lähestyi kirjeitse autotalon johtajaa ja mainitsi päiväkirjassa: "Kainosti liitin mukaan kopion kirjani tekstistä missä Saab kehrää kuin kissa".

• ---

  nimimerkki

  Viiskulman kundi

  14.10.2019 klo 02:43
  Luin juuri tämän "Kuolemanloton". Se oli siis kirjoitettu nimimerkillä "Esko Laukko". Lehdistössä kovasti arvailtiin nimimerkin oikeaa henkilöllisyyttä ja pidettiin todennäköisenä että se oli Mauri Sariola, joka pontevasti asian kiisti. Tämä keskustelu lainehti kiivaana joskus 60-70-lukujen vaihteessa. Kun tämä kirja ilmestyi 1974 lienee Sariolakin jo myöntänyt olevansa Laukko. Nimittäin ei tämän tekstin jälkeen olisi ollut enää mitään mahdollisuutta asiaa kiistää. Niin monet yksityiskohdat viittaavat aivan peittelemättömästi Sariolan omaan henkilöhistoriaan.
  
  Jotkut keskustelijat ovat maininneet tekstin epäjohdonmukaisuuksista ja kömmähdyksistä. Minulle tuli mieleen sellainen seikka että miten ja mitä kautta juonen punoneet rikolliset nimesivät lottokupongin haltijaksi juuri tämän heille täysin tuntemattoman Marittan. Ottivatko umpimähkään nimen ja osoitteen puhelinluettelosta? Monen sarakkeen systeemi oli tarpeen jotta saataisiin tarpellinen määrä numeroita näkyville. Mutta miksi kestolotto - yksi kierros olisi ajanut saman asian? Ei oikein vakuuta.
  
  Kun peliriippuvainen Sariola aina vain hävisi pelatessaan hän tähän romaaniin on vastapainoksi sijoittanut kolme täysosumaa: Sekä Eskola että Hallikainen voittavat Rodoksen rulettipöydässä sijoittamalla yhdelle numerolle suuren panoksen ja sitten Marittan saaman lottokupongin kuusi oikein. Tämä ampuu jo aika lailla yli.
  
  Itselleni romaani oli mukava nostalgiamatka menneisiin aikoihin. Asuin ja liikuin vuosikymmeniä Viiskulman maisemissa ja takavuosina tein muutamia pakettimatkoja Rodokselle. Matkani tapahtuivat joitakin vuosia myöhemmin kuin kirjan julkitulo ja ne olivat kyllä puitteiltaan arkisempia kuin kirjassa kuvattu. Paikallisväri oli kyllä tuttu. Kasinolla en koskaan käynyt mutta tiesin kyllä sen ja mm. sen pukeutumisvaatimukset.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  14.10.2019 klo 17:31
  Esko Laukko on esillä myös tämän päivän Ilta-Sanomissa. "50 vuotta sitten"-palstalla on lehden etusivun aiheena ollut tunnettu plagiaattikohu "Sen yli käy vain tuuli viheltäin" (Laukko) - "Kynsi ja hammas" (Ballinger). Esko Laukko on pitänyt korvausvaatimusta kohtuuttomana. Kuinkas muuten.
  
  Kirjailijasta on myös tämän päivän lehden etusivu: "Seksi vei Kalle Päätaloa". Juttu on puffi Päätalo-elämäkerralle (olisikohan kolmas tai neljäs) nimeltään "Kallio-poika, peilikuvassa Kalle Päätalo". Tämän viimeisimmän on kirjoittanut Antti Heikkinen, joka on aiemmin koonnut melkoisen tiiliskivi-elämäkerran ainakin Juice Leskisestä. IS:n naistoimittajan juttu ei ole häävi. Kallen kerrotaan mm. tehneen uran metsätyönjohtajana! Toivottavasti Heikkisen kirjassa faktat ovat paremmin kohdillaan.
  
  Viiskulman kundille tervetuloa mukaan ja aktiivista kirjoitusotetta edelleenkin lukupiirin sivuilla.

• ---

  Matti Nummenpää

  15.10.2019 klo 09:10
  Ilta-Sanomien juttu kokonaan.
  
  Laukon kirjan synnytti "tahaton muistuma"
  Kysymyksiä herättävä dekkaristi. Ensin pohdittiin, onko hän Mauri Sariola ja nyt sitä, onko hän kopsannut tekstinsä:
  Salaperäinen salapoliisikirjailija Esko Laukko pitää amerikkalaisen kirjailijan Bill S. Ballingerin korvausvaatimusta kohtuuttomana.
  Ballingerin edustajat vaativat kaiikia Laukon "Sen yli käy vain tuuli viheltäin" -kirjan tekijänpalkkioiden palauttamista.
  Neuvottelujen pohjana oli Suomen kirjailijaiiton puheenjohtaja Kai Laitisen sekä Pirkko Pesolan asiasta antama lausunto, jossa todettiin Laukon teos Ballingerin "Kynsi ja hammas" -kirjan suomalaiseksi muunnelmaksi.
  Näitä vaatimuksia pitää Esko Laukko täysin kohtuuttomina, sillä hänen mielestään on kysymyksessä vain täysin tahaton muistuma.
  
  MS / Int

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  11.9.2022 klo 19:18
  Edellä olevissa kommenteissa on jo perattu kirjan isompia loogisuusvirheitä ansiokkaasti, joten ei niistä enää sen enempää. En tältä kirjalta suoraan sanottuna kovin paljon etukäteen odottanut, mutta yllätyinkin myönteisesti. Ei tämä niin huono tarina ollutkaan kuin mitä odotin. Mauri - anteeksi, Eskohan tietysti piti kirjoittamani - on onnistunut taituroimaan tarinan sen verran kiemuraiseksi, että paikoitellen mukana pysyminen vaati oikein tarkkaavaisuutta. Erilaisia tapahtumia oli kertomukseen tungettu aika paljon, ja henkilöhahmojakin oli runsaanlaisesti. Miljöökuvaukset olivat jälleen hyviä, ja ajankuvaus jopa korostuu. Huumoria tarinasta kyllä puuttui, mutta se puuttuu muustakin Laukon tuotannosta. Pääsyyllinen ei ollut suuri yllätys, apuri enemmänkin.
  
  Erilaista esille nostettavaa ja huomioitavaa tarinasta nousi kylläkin paljonlaisesti:
  
  s. 13: Laukon dekkareissa on usein naisia keskeisissä rooleissa. Ja yleensä nämä ovat iältään siinä parinkymmenen paikkeilla, alta 25 vuotta joka tapauksessa useimmiten. Tietysti akateemisesti kouluttautuneita. Niin tässäkin kertomuksessa. Vaan mihin opettajantyöhön valmistaa aineyhdistelmä ranskankieli, taidehistoria ja estetiikka? Onko tuommoinen ollut mahdollista edes tutkintorakenteeksi valita? Tai mihin muuhun työhön se voisi pätevöittää? Aika lailla jollain tämän tapaisella aineyhdistelmällä rakennetulla tutkinnolla taisi tässä joku vuosi sitten kylläkin Valtion tarkastusviraston pääjohtaja Tytti Yli-Viikari tehtäväänsä päästä, sittemmin hyvin tunnetuin seurauksin...?
  s.21: Maritta Telkkä tupakoi harvoin: "... ehkä kolmisen savuketta päivässä". Kun en ole itse koskaan tupakoinut, en osaa sanoa, onko tuo harvoin tai vähän, jokapäiväistä kun tuntui kumminkin olevan.
  s. 23: viinaksia kuluu tässäkin tarinassa tasaiseen tahtiin lähes jokaisessa kohtaamisessa. Maritta kiskoo yhtenä lomapäivänä laskujeni mukaan ainakin yhdeksän annosta, mikä hentoiselle 24-vuotiaalle naiselle lienee ihan kelpo määrä? Vaikka pitkin päivää meneekin, ja rantalomalla ollaankin.
  s. 59: nykyään valitellaan eteläisen Suomen lumettomia talvia. Samanlaisia näytti kumminkin olleen jo 70-luvun alussakin, lämpö plussan puolella ja kadut lumettomia helmikuussa. Ja kyllä jotain tuommoista olen muistavinani itsekin.
  s. 63: pankin kassaholvissa oli ase, Coltin revolveri. Jokin määräys velvoitti sellaiseen. Mistähän määräyksestä voisi olla kyse, vai oliko se vain kirjailijan keksintöä? Tosi kummalliselta kyllä tuntuisi, jos semmoinen olisi jokaiseen konttoriin komennettu hankkimaan.
  s. 78: "Hän viritti joutuisasti hanan ja pyöräytti rullaa". Kun revolverin hanan eli iskurin vetää vireeseen, rulla lukittuu eikä sen jälkeen enää pyörähdä minnekään. Ellei sitten Mauri tarkoita, että hanan vireeseen vetäessä samalla rulla pyörähtää ja lukittuu. Noin toiminta mennee suurimmassa osassa revolvereja.
  "Hän taittoi Coltin kätevästi, työnsi rullan jokaiseen reikään panoksen...". En muista Coltilta yhtään taitettavaa revolverimallia. Ehkä Mauri tarkoitti sivulle kääntyvää rullaa, jollainen niissä kyllä on? Tuota 'reikää' rullassa muuten kutsutaan asiantuntevammin 'kammioksi'. Esko Laukko osaa joka tapauksessa kirjoittaa Coltin oikein isolla alkukirjaimella, Maurihan kirjoitti sen ainakin parissa kirjassaan sitkeästi pienellä kuten niin monet muutkin asemerkit...
  s. 80: kerrassaan merkillinen on Paavolan tapa käyttää revolveria. Rulla tyhjäksi ympäri pankkisalia, vaikka ryöstäjää ei edes näkynyt siellä enää. Sivullinen ikkunanpesijäkin tuli melkein ammutuksi. Kun aseenkäyttötaito oli tuommoista tasoa, niin ihmettelen vielä enemmän aseen säilyttämistä pankin tiloissa. Tuommoisesta ammuskelusta saisi nykyään todennäköisesti jonkinlaisen rikossyytteen.
  ss. 86-87: mielenkiintoinen juridinen ongelma vastuun kohdistumisesta kun lähetille luovutetut rahat joutuvat ryöstön kohteeksi pankkisalissa. Liekö taustalla jokin todellinen tapahtuma, vai onko kirjailija taiteillut tämmöisen juridisen probleeman ihan omasta päästään?
  ss. 103-104: Maritta selailee aikansa kuluksi (!) myymälässä pornolehtiä. Seuraa ankaran tuomitsevaa tekstiä moista roskalehdistöä kohtaan! Ja tiettävästi Mauri kuitenkin itse tämänkin tapaisiin lehtiin artikkeleja tuotti, ei tosin pornojuttuja.
  ss. 108-109: ankaraa kritiikkiä Suomen tuoreesta Euroviisu-edustajasta. Kun väärä esitys valittiin. Mainiota ajankuvaa.
  s.109: kova ajankohtainen kritiikki jatkuu: nyt kohteena tuore määräys yleisestä 80 km/h kattonopeudesta.
  s. 110: ja arvostelu jatkuu: kun muualla maailmassa on selvät promillerajat ja voi huoletta lähteä ajelemaan kun tuo raja ei ylity, niin meillä poliisi haistelee ja voi kieltää matkan jatkamisen ilman tarkempia tutkimuksia. Jos hiukankin haiskahtaa niin siihen jää matkanteko... Eiköhän meilläkin jo tuolloin sentään ollut promillerajat, mutta niiden toteaminen tien päällä tietysti oli mahdotonta? Poliisihan sai meillä tietääkseni ensimmäiset alkometrit lahjoituksena (!) vuonna 1974. Mainiota ajankuvaa tämäkin.
  ss. 131-132: merkillisen voimakas on Marittan suunnaton ahdistus saamastaan lottovoitosta ja pyrkimys päästä siitä eroon jopa poliisin avulla. Hänen pahan aavistelunsa on jotenkin epäuskottavan oloista ja pahasti yliampuvaa.
  s. 153: "Ennen yliopistollista loppututkintoaan Suihkonen oli käynyt kadettikoulun". Kadettikoulu oli 60-luvulla korotettu korkeakouluksi, joten komisariolla oli siis takanaan jo kaksi akateemista tutkintoa. Tämän Mauri jättää mainitsematta tyylinsä vastaisesti. Ei ehkä tiennyt tuosta kadettikoulun "arvonnoususta".
  s. 155: käsittääkseni ainutkertainen kuvaus Maurilta: komisario Suihkonen käy käsiksi ja läimäisee avokämmenellä kiinniotettua saadakseen tämän puhumaan. En muista toista tapausta, jossa Mauri olisi kuvannut poliisin tällä tavoin pahoinpitelevän kiinniotettua.
  s. 214: Ukko-Mauser ei ole koskaan ollut Suomen poliisin virka-ase, puolustusvoimissa se kyllä oli palvelusaseena sotiin saakka. Tai ainakin upseerit sitä palveluksessaan käyttivät. Niin suurikin ase se oli kooltaan, että suuri sai nimismies Markkasen turkin tasku olla, kun se sinne mahtui. Ukko-Mauser pysyi kyllä suosittuna aseena Pohjois-Suomessa aina 90-luvulle saakka etenkin poromiesten keskuudessa, joten saattoi muutenkin originelli nimismies Markkanen sitä kanniskella palvelustehtävissään. Suosio perustui siihen, että suurikaliiperisena ( 9 mm ) ja etenkin koteloperällä varustettuna se oli kelpo teurastus- ja metsästysase runsaaseen 50 m saakka. Suomeen tuli ennen muuta jääkärien ja von der Goltzin pataljoonan mukana noita aseita, mutta ostettiin niitä kai myöhemmin lisääkin. Parisen tuhatta noita lienee meillä ollut käytössä.
  ss. 215-216: ja jälleen sattumanvarainen havainto lentokentällä laukaisee koko umpisolmussa olevan tarinan näppärästi.
  s. 195: nimellä Pajula on Mauri saanut sijoitettua tarinaansa neutraaliin rooliin aikanaan melkoisessa nosteessa olleen eversti, myöhemmin kenraali Aimo Pajusen. Pajunenhan eteni urallaan melkoista vauhtia, presidentti Kekkosen suosiollisella tuella, sivuuttaen ylennyksissä ja tehtävissä vanhempia ja sotilaallisesti ansioituneempiakin upseereita. Mistä syystä Pajunen ei ollut ylemmän upseeriston keskuudessa niitä suosituimpia kollegoita, jos en aivan väärin muista. Käviköhän vielä niin, että kun Kekkonen poistui kuvioista, niin Pajusenkin karriääri koki takaiskun? Mukavaa ajankuvaa tarjoilee kuitenkin tämäkin pikku episodi.
  
  Vaihteleva, tapahtumarikas, hieman keskittymistäkin vaativa tarina, joka muuttuu alun rantalomakuvauksesta vähitellen rikostarinaksi. Erilaisia juonenkäänteitä, tapahtumia, henkilöitä ja pikkuhavaintoja on tungettu tarinaan niin runsaasti, että mielikuva siitä muodostuu jollain tavalla jopa "repaleiseksi", hieman levottomaksi. Ei ihme, jos kirjailija sortui epäloogisuuksiin. Kelvollinen lukukokemus siitä huolimatta. Arvosana 8+.
  

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »