Lukupiiri

Maaliskuun 2016 keskustelu: Lavean tien laki

• ---

  Matti Nummenpää

  27.2.2016 klo 11:05
  Edellinen kuukauden kirja ei herättänyt erityisen laajaa keskustelua, vaikka aikaa lisättiin helmikuullekin.
  Aloitetaan maaliskuu ja otetaan tarkasteltavaksi Mauri Sariolan myydyin ja kansainvälisesti palkittu teos Lavean tien laki. Kirjaa on käsitelty lukupiirin aikaisemmassa formaatissa, mutta nyt on sopiva aika ottaa tämä uudestaan käsittelyyn.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  1.3.2016 klo 05:08
  Toivon, ettei lavean tien lakia sovelleta henkilöön joka tätä kirjaa joutuu ensimmäiseksi kommentoimaan. Tällä taisi tulla Grand Prix du roman d’Adventures palkinto, mutta omassa arvosteluasteikossa tuo sijoittuu jos ei nyt aivan vihonviimeiseksi niin ainakin yhdeksi kehnoimmista Mauri Sariolan teoksista. Kirjoitettu liian kevyellä kynällä raskassoutuisen suomalaisen lukijan makuun.
  
  Täytyy lukaista tuo ensin ties monenneko kertaan ennen kuin kommentoin lisää. Agatha Christien kirjoissa pääkonnaksi osoittautuu aina vähiten todennäköisin henkilö, kun taas Mauri jättää jotain myös lukijan vastuulle. Käsissä on divarista ostettu toinen painos vuodelta 1961. Täytynee se vielä kerran lukea löytääkseni lisää perusteluita murskaavalle arvostelulleni. Kappas, kun sitä lukee ei se sittenkään taida olla niin kehno kirja kuin muistin.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  5.3.2016 klo 23:19
  Onpa hyökkäävä kansipaperi! Ei olekaan se tuttu sininen käsirautakuva, vaan kuuluisan kuvantekijän Seppo Polameren punaista ja keltaista kirkuva kansi, nyt kerrankin siis kansi ilman kuvaa. Tekijä yllä ja kirjan nimi alla. Keskelle kantta on survottu maininta ranskalaisten antamasta palkinnosta. Gummerus on päättänyt rahastaa ja pannut kirjan julki Kolibri -sarjassa vuonna 1970.
  Hyvä kun vielä julkaisivat. Hyvä kirja tämä on. Mauri on omalla maaperällään.
  
  Tuli heti ensi sivuilla tuttu ja turvallinen tunne(vinoa hymyä). Ei ole epäselvää, kenen koneesta teksti on. Naisia "osataan" sekä kohdella että kuvailla. Näin vuonna 1961:
  Ensimmäinen sivu on vielä kesken kun päähenkilö, varatuomari Matti Maatalon poika Viima ehtinyt sanoa sihteerilleen (26 vuotta, noin 75 kiloa) "Hyvää huomenta, minusta näyttää, että olette jälleen viime aikoina hiukan lihonut." Sillä lailla se hyvä työpäivä alkaa asianajotoimistossa...
  Toinen sivu on vasta puolivälissä kun olemme saaneet tietää sihteerin olevan varsin täyteläinen, erityisesti poven ja rakenteellisesti voimakkaan lantion seutuvilta. Uumansa sen sijaan on ällistyttävän kapea ja sääret hyvät.
  Enemmän Sariolaa lukenut jää kaipaamaan niitä ohuita nilkkoja (ei huolta, kyllä asiaan palataan, kapoiset ovat nilkat). Uimapuvussa nainen on hivenen koomillinen, mutta samalla jotenkin houkutteleva näky.
  Olisi kiinnostavaa pohtia, miten ranskattaret ovat suuta suipistaneet voittajakirjaa lukiessaan.
  
  Muistan ensitapaamisen tämän kirjan kanssa. Loppu on aivan huikea, teki totisesti vaikutuksen. Kylläpä pääsi kirjoittaja ratkaisullaan yllättämään. Kun kirjan lukee ännännen kerran, tilanne on toinen. Loppuratkaisu kummittelee mielessä ja tavallaan häiritsee lukunautintoa.
  Tästä juonesta ei nyt enempää. Jos kirja on outo tai perusteellisesti unohtunut, niin äkkiä lukemaan, hopi hopi. Jos pitäisi suositella jotain Sariolan kirjaa tuotantoa tuntemattomalle, on LTL aivan listani kärkipäässä. Ei ole turhaan palkittu.
  
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  6.3.2016 klo 00:25
  Kirjan arvostus näkyy olevan kiinni, paitsi lukijasta, myös lukijan iästä. Edellisestä lukukerrasta kun on kulunut muutamia vuosikymmeniä, huomaa kuinka paljon lukija on kehittynyt. Välissä on tarvinnut lukea koko Agatha Christien tuotanto, jotta osaa arvostaa kuinka hyvä Lavean tien laki on nimenomaan dekkarina. Sariola kuvaa henkilöitään voimakkain siveltimen vedoin. Hän ei pläjäytä kertarysäyksellä ohuesti luonnehdittuja tyyppejä, vaan sopivasti matkan varrella, muistaen aina palauttaa mieleen kenestä on kysymys jatkossakin. Se mistä puusta kukin on veistetty, paljastuu vasta loppusivuilla.
  
  Jo kirjan alkuasetelma on herkullinen kun varatuomari Viiman kehnonlaisesti menestyvään lakiasiantoimistoon astelee taloustirehtööri Patamaa. Tirehtööri on runollisten rakkauskirjeittensä takia joutunut kiristyksen uhriksi. Toki kyseessä saattaa olla paljon vakavammastakin. Juonesta en paljasta enempää, koska saattaahan olla että joukossamme on joku muukin joka ei sitä muista tai ei edes ole lukenut koko kirjaa. Varsin hyvin kirjoittaja tarinaansa kuljettaa. Suurin osa kirjan henkilöistä on perustellusti epäiltynä, Patamaa itsekin. Kirjan 30 viimeistä sivua ovat jo sellaista luettavaa, ettei kirjaa voi enää siinä vaiheessa jättää kesken.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  6.3.2016 klo 03:01
  Nyt kävi sellainen epätodennäköinen sattuma, että samalla kun pusersin omaa jatkokommenttiani, Serambleri oli jo kommenttinsa julkaissut. Siitä intoutuneena jatkan yökukuntaani. Tämän oman niteen sinikeltaisessa kannessa komeilevat nuo mustat käsiraudat ja Divari Freda 14 hintalappu 10.00, peräisin ajalta, jolloin markallakin oli vielä ostovoimaa ja teosta ei ollut vielä käännetty ranskaksi.
  
  Olen täydellisesti samaa mieltä Seramblerin kommenttien kanssa, mutta en malta olla maustamatta niitä ukkelon puumerkeillä. Siinä vaiheessa kun arvostettu, tyylikäs ranskatar ojensi Maurille huomionosoituksen parhaasta dekkarista linnansa pihalla, suomalaisten naiskriitikoiden viha oli vasta nousemassa huippuunsa. Ei käynyt heidän pirtaansa että Mauri luonnehti myös naisten fysiologiaa. Täysin käsittämätön mielipide, koska vielä armottomammin Mauri luonnehti miesten habitusta. Punaiset silmät, paksut silmäpussit jne. Ei siitä mieslukija suutu että Patamaata luonnehditaan leveäharteiseksi, römeä-ääniseksi ja voimakasrakenteiseksi, mutta se oli silloin naisen aliarviointia jos mainitaan että Raili Lehmus oli korkeapovinen ja muutoinkin uhkeamuotoinen, kaikin puolin upea nainen. Mitä henkisiin kykyihin tulee, siinäkin suhteessa Mauri kuvasi tuossa kirjassa sihteeri Vehmaan paljon kyvykkäämmäksi kuin pomonsa juristi Matti Vihman.
  
  Perustelen kehnoa alustusarviotani tästä kirjasta juuri sillä että varatuomari Viima ei ollut nuoruudessani eikä vieläkään olisi juristi jonka puoleen kääntyisin jos tarvitsisin apua lainopillisissa kysymyksissä. Se käsitys vain vahvistui kirjan ns. miehen iässä luettuani. Nyt kun elämänkokemus on opettanut arvostaman kirjaa muillakin kriteereillä, täytyy todeta että maailmanluokan dekkari tuo on ja palkintonsa ansainnut.
  

• ---

  nimimerkki

  PPP

  6.3.2016 klo 16:32
  Mikä tämä Le prix du roman d’aventures -palkinto on? Ranskankieliseltä wikipedialta katsoessani, on sitä jaettu vuodesta 1930 ja Sariola on ensimmäinen nimi, joka ei silmiini näytäranskankieliseltä nimeltä. Myöhemmistä nimistä ainoastaan Peter Lovesey ja Patricia Cornwell ovat jotenkin tuttuja.
  
  Itse kirja on tyypillistä aikansa Sariolaa, ei sen enempää. Mikä on kyseisen kirjan menestyksen salaisuus? Elvis muistetaan mainita, eikä mitenkään myönteisessä mielessä. Loppuratkaisu on vähintäänkin yllätyksellinen. Jälleen amatööriampuja "onnistuu".
  
  En tietenkään väitä, että kuka tahansa voisi kirjoittaa paremman, itse ainakaan. Kyllä Sariola kirjoittamisen hallitsi. Itse luin kirjan ensimmäisen kerran joskus teini-ikäisenä. Ja nyt lukemani versio oli kolibri-sarjan punakeltainen,jonka "pelastin" jätepapereista.

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  6.3.2016 klo 16:32
  Lavean tien laki 8. painos vuodelta 1994 tuli luettua. Ukkelon räväkän keskustelun avauksen jälkeen itse joudun toteamaan, että tämä kirja Maurin parhaimmasta päästä. Loppuyllätys on hyvin ideoitu. Toki uudestaan luettuna tämä ”yllätys ei enää pääse yllättämään” yhtä tehokkaasti kuin ensi lukemalla. Sai Mauri aikoinaan lähteä noutamaan palkintoaan ihan ansaitusti Ranskasta.
  
  Sisällöstä ei nyt enempää, mutta Matti Viiman persoonasta voisi todeta, että hän oli hiukan erikoinen persoona. Viima on nopea kiivastumaan ja hiukan outoja sammakoita suustaan päästelevä tyyppi.
  
  Siitä olen joskus miettinyt, että oliko Mauri Sariolan tarkoitus alun perikin kirjoittaa useampi Viima-kirja? Sarjassahan on havaittavissa tietty draaman kaari. Hurjan pojan koti ja Punaisen kukon laulu ovat hyviä kirjoja. Viiman pitkä siimakin toimii kohtalaisesti. Budapestin uni ei minuun taasen oikein tehoa vaikka siinä Matti Viima saatiin rikkaisiin naimisiin.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  6.3.2016 klo 21:58
  Olemme tällä palstalla useasti käsitelleet ja kiittäneet sitä, että Sariolan tekstit kuvaavat ansiokkaasti tapahtuma-ajan tapoja, tunnelmia, taloutta jne. Olemme myöskin joskus havainneet, että eräät asiat eivät ole yhteiskunnassa juurikaan muuttuneet kirjoitusajankohdasta nykypäivään tultaessa. LTL antaa asiasta hupaisan, tai sanottaisiinko kuitenkin, surullisen esimerkin.
  
  Viima hiillostaa oikeussalissa pankinjohtaja Kanervamäkeä.
  
  "Vetäisin salkustani uuden paperin ja kiitin samalla vielä hengessäni sitä, että Helsingin rikospoliisi ja keskusrikospoliisi olivat huononlaisisa väleissä keskenään. Olin saanut lausunnon keskusrikospoliisista ilman että asiasta olisi tiedotettu pääkaupungin poliisin murharyhmälle."
  
  Kun muistelee viimeksi kuluneiden 10-15 vuoden uutisointia em. laitosten suhteista, havaitsee että eipä mitään uutta auringon alla tai länsirintamalta, mitä lainausta nyt halutaankin käyttää. Saisivat parantaa tapansa.
  
  Toinen asia, joka vuosikymmenien aikana ei dekkareissa tunnu muuttuvan (ja jonka kai ei pidäkään muuttua), on toimintaohje henkilölle, joka on läsnä tai hetikohta tulee murhapaikalle. Hänen pitää muistaa ottaa käteensä vainajan vieressä oleva pistooli tai sen puuttuessa vetäistä kalmon rinnassa törröttävä tikari reippaalla otteella kouraansa.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  6.3.2016 klo 23:14
  Le prix du roman d'aventures est un prix littéraire décerné chaque année par la Librairie des Champs-Élysées, puis par lesÉditions du Masque à un roman policier français ou étranger.
  
  • Elikkä kyseessä on palkinto, jonka kustantaja myöntää vuosittain parhaalle ranskaksi käännetylle poliisiromaanille, korostan että un roman policier, tarkoituksenaan lisätä kustantamiensa kirjojen myyntiä, mikä ei vähennä listalle päässeitten teosten arvoa. Se että 1969 : Un printemps finlandais - Mauri Sariola voitti kisan ilman Susikoskea, kertoo että lautakunta on arvioinut kirjailijan muutakin tuotantoa suuremmalla ymmärryksellä kuin he jotka päättävät Finlandia palkinnoista. Jo kirjan nimi ”Erään suomalaisen kevät” joksi kääntäisin sen takaisin ranskasta, kertoo paljon suuremmasta huumorintajusta kuin paskantärkeässä Finlandia raadissa olen koskaan havainnut.
  
  • Minulta kesti yli 30 vuotta kunnes itsekin muutama päivä sitten joudun toteamaan että kirja onkin Maurin parhaasta, eikä sen heikommasta päästä. Dekkarina tai painokseni takakantta lainatakseni oikeudenkäynti- tai palkinnon jakajaa lainaten poliisiromaanina tämä edustaa maailmanluokan tasoa. Mauri lähes kädestä pitäen opastaa lukijaa, kuten pankkineuvoja aloittelevaa sijoittajaa. Vahvistaa arvauksia, esittää lisää johtolankoja, jotka kantavat loppuun saakka, mutta olivat vain pieni siivu isosta kuvasta. Vihjeitä vilisee kuten että, tuo Koskenniemen teos on vain kaksi vuotta vanha painos. Poikkeuksellisen suurella huolellisuudella Mauri käsittelee myös epätodennäköiset sattumat osoittaen kykynsä myös skeptiselle lukijalle.
  
  Rikoskirjallissuudessa tämä vertautuu sellaisiin mestariteoksiin kuten Christien Murder of Roger Acryod ja loppuyllätyskin on samaa luokkaa.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  8.3.2016 klo 16:27
  Lukupiirissä on joskus etsitty maurismeja, ilmaisuja, jotka paljastavat kenen kirjoituskoneesta merkit on paperille levitelty tai ainakin antavat aiheen arvella sylttytehtaan sijaintia.
  Aloin joskus Laukkoja lukiessani laitella marginaaliin ämmiä (lyijykynällä tietysti) sellaisiin kohtiin, joista Sariolan tekstiä lukeneelle voisi pilkahtaa vihje siitä, kuka Eskon puumerkkejä levittelee.
  Asia tuli mieleen kun Lavean tien lakia pitkästä aikaa luin.
  
  Pari esimerkkiä siitä, mitä tarkoitan. (Juujuu, on näistä ennenkin tarinoitu.)
  Sariolahan kuvailee lukijalle paljon asioita, kuvaa henkilöitä ja pukeutumista, rakennuksia sisältä ja ulkoa, autoja, luontoa usealta alueelta jne.
  Huomiota herättää toistuva ilmaisu, jossa joku asia piirtyy tietynlaisin linjoin, kaarin tai viivoin. LTL antoi tähän kommenttiin perusteita.
  Kun Sistonen kiidättää seuruetta Buickilla kohti Patamaan kartanoa niin "alastomien puitten oksat piirtyivät kirkkaan ilman läpi mustin, terävin viivoin". Matti toheloi liikenteessä ja päättää ajaa jatkossa varovaisesti. Paikkakin selviää: "Marskin patsaan kovat viivat ilmestyivät vasemmalla näkyviin saderyöpyn keskeltä."
  Vain viisi riviä eteenpäin, niin löytyy pysäköintipaikka. "Patamaan auto oli seissyt samassa paikassa. Silloin sen ylpeät, kromilta ja teräkseltä välkkyneet viivat olivat tuntuneet kaiken varman ja pysyväisen vertauskuvalta.."
  
  Seramblerin luokituksessa teknilliseksi maurismiksi luetaan auton keulan nimeäminen jäähdyttäjäksi esimerkiksi silloin, kun kerrotaan mihin suuntaan auto on pysäköity tai pysäköidään.
  
  Sistonen kertoo oikeudessa Patamaan puhumisesta Elsan ovipuhelimeen. "Satuin näkemään. Tarkoitan....en halunnut vakoilla, mutta auton jäähdyttäjä oli tuohon suuntaan ja istuin ohjauspyörän ääressä."
  Maurin tuotannossa jäähdyttäjä kilpailee levinneisyydessä sen raskaan jakoavaimen kanssa vähintäänkin tasapäin.
  Tuumailinkin, että pitäisiköhän ruveta katselemaan, olisiko jossain kirjassa kuplavolkkari pysäköity jäähdyttäjä jonnekin päin.... Tuskin sentään, ei Mauria tuollaisesta varmaan kiinni saada.
  
  
  
  
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  11.3.2016 klo 13:10
  "Jos pitäisi suositella..." kirjoittaa Serambleri.
  Intendentin hommassa siihen joutuu tämän tästä.
  
  Kohderyhmän mukaisesti suosituksia annetaan. Usein suositusvaihtoehtoja ovat:
  Ei loitsu eikä rukous, Isänmaan parturit, Joka tuulen kylvää, Ampiaiskesä, Heinlampi-trilogia. Joitain aikoja sitten olin puhumassa Suomen Dekkariseuran tilaisuudessa ja kyseisen järjestön puheenjohtaja, joka ei ollut lukenut Mauri Sarioloita, kysyi suosituksia, mistä aloittaa?. Silloin ykkösehdotus oli tämä "Lavean tien laki". Reijo Mäki on muuten luvannut kirjoittaa menestysromaanin "Lavian tien laki". Ei ole vielä näkynyt.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  11.3.2016 klo 23:19
  Intendentin vaskoliin on jäänyt kovaa tavaraa.
  
  Lisään MS-int:n suositeltavien listaan yhden, jonka aikoinaan luokittelin pilipalikirjaksi. Kun runsas vuosi sitten teos puitiin lukupiirissä, muuttui käsitykseni.
  Maailman pitkä sivu kuuluu Sariolan tuotannon kympin kärkeen.
  Pankaa vastaan te, jotka toisin ajattelette, perustelen sitten kantaani lähemmin.
  
  Lavian tien laki olisikin oiva yhtymäkohta Jussi Vareksen ja Olavi Susikosken välille. Ettei vaan olisi Susikoski -niminen kylänseutu (entisen ?) Lavian kunnan alueella? Ei se ainakaan kaukana voi olla. Helsinki-Vaasa postiautolinjalla Suodenniemeltä Lavialle ajettaessa kulki tie yli synkän virran ja sillan seutuvilla oli viitta Susikoski.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  11.3.2016 klo 23:33
  Pitipä tuo Maanmittauslaitoksen erinomaisesta karttapalvelusta tarkastaa kun pieni epäilys asiasta jäi. Sen verran on aikaa noista koulupoikana tehdyista matkoista kulunut, että oli mielikuvissani Susikoski pässyt valumaan Lavian eteläpuolelle. Se on oikaisun paikka nyt. Susikoski ja Susijärvi ovat pari kilometriä Lavian taajaman pohjoispuolella, sinne Kankaanpään suuntaan.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  12.3.2016 klo 14:25
  Nuoruuden komentosilta on mielestäni osan edellämainituista lisäksi yksi Sariolan huipuista. Suruton Sariola myös, mutta sitä ei voi suositella ihan aloittelijoille, koska se vaatii perustietoja Sariolasta. Myös ritarikirjoja voi suositella aloittelijoillekin.

• ---

  Matti Nummenpää

  12.3.2016 klo 17:00
  Kaikki nämä suosituskelpoiset kirjat ovat ilman muuta myös MS / Int:n listalla.
  Joskus ammoin sotien aikana kirjailija Ilmari Kianto oli paossa pahaa maailmaa juuri täällä Seramblerin mainitsemalla alueella. Hän sai silloin kyläläisiltä korkonimen "Susikosken Sulttaani". Susikosken silta löytyy myös Kymijoesta, jostain sieltä Anjalankosken vaiheilta.
  
  MS / Int

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  14.3.2016 klo 18:51
  Viima ja Raili, no, tässä vaiheessa vielä neiti Lehmus ovat Patamaan autossa matkalla kohti kartanoa. Patamaa selvittää vierailleen suhdettaan Sistoseen.
  ---
  Asia on nähkääs näin....
  Patamaa kääntyi puhumaan minulle:
  - Kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus... Se on jostakin runosta...mistähän se nyt olikaan...?
  - Runebergin Vänrikin markkinamuistosta, huomautin. - Edelliset säkeet kuuluvat: Yhteistäpä kummallekin, horjumaton alttius...
  - Ihan niin, vahvisti Patamaa vilkkaasti. Niin se on myös meillä tämän Sistosen kanssa. Vai miten, Valtteri.
  ---
  
  Viima siis päätti loistaa uuden työnantajansa silmissä siteeraamalla Runebergia ja täydestähän tuo taisi mennä.
  Huvittelin hetken hupaisalla kuvitelmalla. Jos Buickin kyydissä olisi ollut myös Sariolan erittäin epämiellyttäväksi naiseläjäksi kuvaama Iiris "lutka" Rytkönen,
  olisi tämä kielitaitoinen neitonen tässä vaiheessa tokaissut Viimalle mielilauseensa "don't be silly!" No eipä ollut Iiris mukana ja aseveljien suhde tuli Viimalle ja hänen sihteerilleen matkan edetessä selväksi.
  
  Iiris olisi ollut ehkä oikeillä jäljillä, Vaikuttaa siltä, että Sariola on tempaissut tuon Viiman lausuman runosäkeen sanamuodon ulkomuistista, joka tunnetusti on usein aika veijari tietolähde. (Tämän olen useasti huomannut omista tarinoistani. Ainakin rouva S. kärkevästi joskus niin väittää.)
  Mitäpä vikaa tai haittaa siitä on, jos vähän runoa runtelee? Ei tosiaankaan mitään, varsinkin kun tarkoitus selviää. Se vaan hiukkasen hiertää kun runo ja runoilija kuitenkin täsmällisesti mainitaan. Pitäisiköhän panna Pihjajanmarjaviiniseuran agentti jollain Hattulan Tyrväntöön suuntautuvalla hiivanhakumatkalla poikkeamaan Sariolan työhuoneen kirjastossa tarkistamassa millainen versio siellä "Vänrikeistä" on ollut kirjailijalla käytettävissä. Että jospa Viima sittenkin on kirjansa lukenut...
  
  
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  16.3.2016 klo 12:57
  Eipä nyt kannata Hattulan kirjastossa tämän asian takia poikkeilla. Työhuoneen tavarat on nyt komerossa ja lukko päällä. Toivottavasti jossain vaiheessa saadaan näyttely taas pystyyn ja yleisölle nähtäväksi. Vanhassa paikassa tai jossain muualla. Pitää vain luottaa MS / Int:n tietämykseen.
  Maurilla on ollut useampiakin eri painoksia Vänrikeistä. Myös alkuperäiskielellä eli ruotsiksi. Käyttökirja, josta hän yleensä lainaukset ottaa, on Paavo Cajanderin suomennos, 33. painos, vuodelta 1924. Taitaa olla Kosken kouluta peräisin ja jo lapsena ahmittu. Kyseinen kohta sanatarkasti kuuluu:
  "yhteistäpä meillä paras: horjumaton alttius, kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus."
  Eräässä toisessa yhteydessä Mauri sanoo lukeneensa Hämeenlinnan lyseossa Mannisen suomennosta. Siinä runo on muodossa: "mutta paras meill' on yhtä, horjumaton alttius, kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus."
  
  Mutta...
  
  Kysehän ei ole siitä, miten kirjailija Mauri Sariola runon osaa tai muistaa. Kyllä hänellä lähdekirjallisuus on ollut vieressä ja varmasti osasi tämän runon oikein ja kohdalleen. Kyse on siitä, miten herrat Patamaa ja Viima autossa keskustellessaan asian muistavat. Siinä tilanteessa ei kirjoja haeta esiin. Runolainauksen täsmällinen muistaminen tässä kohdassa olisi epäuskottavampaa kuin sinnepäin lainaus. Enpä ihmettelisi, vaikka Mauri olisi ensin runopätkän kirjoittanut kirjasta ja sitten muuttanut sitä tämän verran tilanteen luontevuuden ja uskottavuuden takia. Pisteet Maurille
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  22.3.2016 klo 12:06
  Piste Maurille. Fifteen - love.
  Pihlajanmarjaviiniseuran kirjallisuusjaosto ei laske pisteitä eikä myöskään kirjoita pistekirjoitusta.
  Intendentin edellä olevaa perustelua sitaatin oikeellisuudelle tai sinnepäinsyydelle ei ole mitään syytä kiistää. Kaunokirjallisuudessa kirjailijalla on mahdollisuus ja lupa kirjoittaa tavalla joka edellä on esitetty. Käsittelemäämme tapaukseen sopii sanonta, jonka mukaan paras on hyvän vihollinen. Patamaan ja Viiman keskustelu on Sariolan kirjoittamalla tavalla ihan luonteva. Emme kiistä sitä mahdollisuutta, että Mauri olisikin tehnyt tuon vakain tuumin.
  Näin asia hyvin voi olla.
  
  Tässä lukupiirissä ja PMVS:n kirjallisuusjaostossa on vuosien aikana usein käsitelty Sariolan tuotannossa runsain mitoin esiintyvien runo- ja kirjallisuussitaattien, lentävien lauseiden ja vieraskielisten ilmausten osumatarkkuutta. Vaikutelma on se, että ainakaan ampumahiihdossa ei tuolla prosentilla kristallimaljoja jaettaisi. Vertaus kylläkin ontuu sikäli, että ko. urheilulajissa pyrkimys osumaan lienee korostetumpi.
  Jaoston mielestä asiassa jää juristerian termillä ilmaistuna varteenotettava epäilys siihen suuntaan, että Sariola ei olisikaan katsonut kirjasta runonpätkää ja sitten tarkoituksellisesti uhrannut tekstin täsmällistä muotoa luontevuuden ja uskottavuuden alttarille, vaan on kiireessä tekaissut hyvältä kuulostavan, runomittaan rytmillisesti sopivan sanonnan.
  Näin asia hyvin voi olla.
  Fifteen - all?
  
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  1.5.2020 klo 10:51
  Toukokuun kuukaudenkirjaksi olen valinnut oikeudenkäyntiromaanin Lavean tien laki. Tämä on Mauri Sariolan myydyin kirja. Sitä on käsitelty lukupiirissä viimeksi 22.3.2016.
  
  sivuilla 6 ja 7 Asianajaja Matti Viima kuvaa sihteeriään: ”Joka tapauksessa olin hänen äkillisen ilmestymisensä häkellyttämänä päästänyt suustani tervehdyksen, jossa tiedustelin jotakin siihen suuntaan kuin että mitä omalle ampiaiselleni kuului niin kauniina sunnuntaipäivänä. --- Myöhemmin ajattelin itsekseni sadatellen, että olisin edes voinut käyttää sanontaa kimalainen tai mehiläinen, koska neiti Lehmus epäilemättä keräsi hunajaa toimistooni hankkimalla sinne hyvillä suhteillaan asiakkaita.”
  
  Mauri Sariolan isä harrasti eläkepäivinään mehiläistenhoitoa.
  
  Itsekin olen jo kymmenen vuotta harjoittanut monien muiden harrastusten ohella mehiläisten hoitoa ja hunajatuotantoa.
  
  MS / Int
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  19.5.2020 klo 09:46
  Pekka Tarkan muistelmakirjassa mainitaan Mauri Sariola useassa yhteydessä. Olivathan he kai työkavereitakin Hesarissa hetken, varsinaisesta kaveruudesta ei tosin liene ollut kysymys.
  Yliopistovaiheensa aikana Tarkka oli mukana kokeilussa, jossa tietokoneelta kysyttiin, onko Laukko Sariola tai päinvastoin. Huvitti lukea touhua, jossa annettiin koneelle jotain lauseen rakenteeseen liittyviä parametrejä. Sitten kone ilmoitti tuloksen, että voi olla mutta voi olla olemattakin, jäi ns varteenotettava epäily eli yhtä tyhjän kanssa. Mitä tästä nyt sitten pitää tänne kirjoitella?
  
  Sitä vaan, että lukemalla muutama Mauri ja päälle pari Laukkoa, ei ole tarpeen kysellä tietokoneelta mitään. Yliopistolla oltiin turhan tieteellisiä. Reikämenetelmällä homma olisi ratkennut. (Reikämenetelmä on se, että käytetään otsan alareunassa olevia reikiä. Näkeehän sen nyt silmälläkin)
  Tästä päästään reikämenetelmän tärkeään välineeseen "maurismiin". Jalostuneempi, hieno käsite putkahti aikoinaan arvostetulta kanssakirjoittajalta, "sariolaani". Kiitos kehittäjälle.
  
  Selailin Lt-lakia kun intendentti komensi. Sattui eteen kohta, jossa tullaan autolla Patamaan ökykartanon pihapiiriin. Viiman Matti näkee paikan ensi kerran:
  
  "...puisto talon ympärillä muodostaisi varmaan kesän tullen rehevän ja hyvinhoidetun näyn, ja sementtitiilistä tehdyssä, päärakennuksen takaa mäenkumpareella erottuvassa kivinavetassa oli jo päällisin puolin arvioituna tilaa ainakin sadalle lehmälle."
  
  Kelpuuttaisin selväksi sariolaaniksi. Täällä joskus mainittu "kolmimiehinen trio" on tosiasia, mutta miten on tämä edelläoleva?
  Ai mikä nyt pännii? Pohditaanpa sitä ja ruvetaan perustelemaan ja vastustelemaan.
  Kyllä ne korvasienet ehtivät odottaa.
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  21.5.2020 klo 00:23
  Mielestäni mainion sariolaanin on Serambleri löytänyt. Johan tuossa kalpenee piilotettu salapullokin, mutta ei ihan vielä ne laituriin kiinnitetyt lentokoneet, jotka olivat kaikki vesitasoja. Olen vasta päässyt Buick Superin (vm-61) tilavassa takakontissa Patamaan maatilalle, mutta jo nyt osui silmään eräs kohta, jollainen minua aina Maurin tekstissä harmittaa. Se ylimalkaisuus - kunhan hänessä on!
  
  "Neiti Lehmus vastasi hymyyn ja asettui eteen istumaan. Patamaa ja minä asetuimme taakse. Kun Sistonen siirtyi ohjauspyörän ääreen ja polkaisi auton liikkeelle, aloin ihmetellä huonoa tuultani. Patamaan äskeisen silmäyksen nähtyäni en olisi sallinut neiti Lehmuksen istua hänen viereensä, mutta en pitänyt siitäkään, että hän istui Sistosen kupeessa. Kuitenkaan ei autossa ollut enää muita valinnan mahdollisuuksia.". Tietenkin Patamaa oli herra ja Sistonen renki sekä Valtterina luonnollisesti kuski, mutta olisi kai ollut mahdollisuuksien rajoissa, että Patamaa olisi istunut kuljettajansa viereen, sillä varmaan hän istui siinä myös yhteisillä kaupunkireissuilla, joita kertoi Sistosen kanssa tekevän.
  
  Vanhemmissa teksteissä keskusteltiin kirjoista, joita Maurilta voisi ensimmäisinä suositella lukijoille. Siihen LTL sopii hyvin, samoin esikoinen "Laukausten hinta". Mainittu oli myös "Suruton Sariola", jonka loppu muutaman konjakin jälkeen nostaa kirkasta silmäkulmaan, mutta sitä ylimalkaisuutta kirjassa on niin paljon, että varmasti riittää. Eräänä esimerkkinä Maurin maininta, että ohjaaja Yrjö Norta halusi tehdä filmin hänen kirjastaan "Laukausten hinta". Sitten Mauri kertoo filmin valmistumisesta, Susikoski-hahmon blaskauksesta ja lopuksi: "Filmistä tuli täysi fiasko.". Olisi Mauri voinut mainita, että ei sitä filmiä Laukausten hinnasta tehty, vaikka nimi olikin "Kolmas laukaus". Hyvä ensimmäinen Susikoski-kirja sai siinä aiheetta varjon ylleen.
  
  Oliko Mauri niin sähkötyskunnossa kirjoittaessaan "Surutonta Sariolaa", ettei muistanut omaa tuotantoaan? Aiemminhan on jo todettu, ettei Gummeruksella ole ollut minkäänlaista tekstin tarkistusta Maurin kirjojen kohdalla. Sellaisen Maurin tuotanto kyllä olisi ansainnut. Faktoista vapaata tulkintaa - sitä sementtitiilistä tehtyä kivinavettaa - on paljon. Ehkä sekin on kuitenkin osa Maurin kirjojen kiinnostavuutta.
  
  

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  21.5.2020 klo 08:03
  Ei ole Lavean tien laista, mutta vastaaviin olen törmännyt muissakin Maurin kirjoissa. Silmän ympärysten sinerrys oli sekoitus sinooperia ja pronssia, hovimestarin nenä punoitti tummansinisenä, Amerikkaan karannut aviomies kuoli siellä lapsettomana vanhanapoikana, eno ja veljenpoika jne.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  25.5.2020 klo 02:01
  En kadu hetkeäkään, vaikka ranteessa luistaa vaimon lahjoittama kultainen Omega,malli Geneve, valmistumisvosi 1950. Jätättää pari sekuntia viikossa, mutta silti kello josta on aihetta olla ylpeä,

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  27.5.2020 klo 21:33
  Sanotaan, että "meni yli ymmärrykseni." Nyt kävi juuri niin. Toki on käsitykseni kulho kovin matala reunoistaan, mahtumukseltaan vaatimaton ja muutenkin vaja- ja vuotavainen. Asiasta rouva S. antaa välillä lausuntoja ihan rookas pillit.
  Sattui siis niin, että nyt mä en hoksaa. Avittakaat minua te, jotka oikeammin oivallatte ja tietotynnyrinne tiukkuvat täyteyttään.
  
  Päätin siis harrastaa tutkivaa silmäilyä ja katsoa, mitä LTL:sta on kirjoitettu. Onhan sitä sivukaupalla, Kertarutinassakin Pariisin keikasta lähes kymmenen sivua kuvineen.
  Suruton Sariola kuitenkin yllätti ja aiheutti tuon esittämäni apuhuudon.
  Mauri pohtii että "jotain enemmän on rahkeissaan"(Turkka Mali). Hän saa oikeussalien hitailussa pitkästyneenä idean asianajajapäähenkilöstä. Syntyy Matti Viima.
  Kirjailija menee töistä, alkaa takoa kirjoituskonetta kuin piru pianoa Kailaan(?) runossa. Sarastuksen viiva jo piirtyy taivanrantaan. Mitä hittoa! Yhden yön aikana on syntynyt yli 40 liuskaa. Ja teksti on hyvää. Yliluonnollista kertakaikkiaan!
  Toinen yönseudun vauhtikirjoitus heti perään. Koska varattu Istanbulin matka pakkaa päälle, on tehtävä kirja valmiiksi samaan tahtiin. Viisi yötä vielä, ja kirja on valmis. Tekijä on tyytyväinen. Johan on peijakas, jos tästä ei tule menestys!
  
  "Vetäessäni viimeisen liuskan koneesta, -sen jossa Marita sanoo Matille suorat sanat- tunsin ennenkokematonta onnistumisen riemua".
  
  Sitten vaan käsikirjoitus pikana Jyväskylään ja itse lentsikkaan. Täältä tullaan Turkinmaa! Ennen Wienin välilaskua on kirjan nimi valmis. Sähke Ville Revolle lentoasemalta: "Lavean tien laki. Onko ymmärretty ". Repo vastaa: "On ymmärretty. Onnittelen!"
  
  Kotomaassa Repo palaa asiaan. "Siitä tulee menestys". Niin tuli. Yli satatuhatta Suomessa ja kielelliset päälle.
  
  Mutta nuo Marita ja Matti siellä viimeisellä liuskalla?
  
  Joku nyt humeetissani huojahtelee. Keittelin kyllä eilettäin korvasieniä. Se voi olla tuo gyroskoopp..gyne.. gyrometr..geriat...gyromitriinihöyry. Rouva S. tuli ja tietää nämä höyryt.
  
  SS sivut 133-136
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  28.5.2020 klo 23:18
  Ei ainakaan puttonen enää riepottele teosta, jota on myyty "yli satatuhatta Suomessa ja kielelliset päälle", kuten arvoisa kanssakirjoittaja asiantuntevasti toteaa. Ja juttuhan LTL:ssa luistaa. Mauri myös kuvailee henkilön näppärästi yhdellä lauseella: "Hän saapui tukevana ja kaljuna, yllään entinen sininen puku ja kaulassaan entinen sininen solmio, jonka sitomistapaa silmäillessä kasvitieteilijän mieleen olisi välähtänyt sana vastapuikea.". Tässä kohtaa puttonen hätkähti - Maurihan kuvailee minua! Aloin muistella, että taisin olla LTL:n ilmestyessä vasta 4v ja selvisihän se, että kyseessä olikin rikososaston vanhempi komisario Kalle Itkonen, joka silmäili oikeudessa asianajajaa samalla tavoin kuin vastahakoinen hevonen aisojen välistä Viiman Mattia nuoruuden myllymatkoilla: "Eleessä oli hienoinen luimistelun maku.".
  
  Lavealta tieltä Lavialle, jossa puttonen kävi eilen ja näki Susikosken! Ei ollut Leo Olavi vaan se kosteampi versio vaikka arvon rikostarkastajakin joskus joi pulloittain Chivas Regalia viikonlopun purjehdusreissulla jonkun kaverin kanssa, joka joi vain laadukkaita aineita. Ei näkynyt myöskään "Susikosken sulttaania", joka taisi sotien aikana paikkakunnalla vaikuttaa. Tienviittoja tarkkailimme "Maurin silmällä". Ilmolahtea ei tullut vastaan eikä Lautaporrasta, mutta viimein sentään nassahti yksi osuma melkein kotikulmilla: Nihattula! Päivä pelastui viimeistään siinä vaiheessa. Anja Hillevi. Veijon serkku. Heleniuksen. Karoliinin kuolinkello.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  29.5.2020 klo 21:51
  Nihattula on löydetty ja mainittu! Kolme eläköötä puttoselle, ne välillä hengittämättä, nyt heti!
  Nihattulasta tuli meille heti muistiosuma ns. ammoisista ajoista ammennettuna.
  Tästä päästäänkin Maurin kirjoista tuttuun, joskus hieman moitiskeltuunkin menettelyyn: Tästäpä tulikin mieleeni.....ja sitten muutama sivu joutilasta pärinää. Täältä pesee.
  Ei nyt pidä pelästyä. Otetaan lyhyempi versio. Lisäksi lupaan että Nihattulakin mainitaan, jopa ihan etymologisessa katsannossa. Nyt vaan mukava asento.
  
  Taava-täti Tarttilassa oli jäänyt leskeksi. Yksin, isännättä oli jäänyt myös iso BMW-auto. Pitkä kapea nokka, etulokasuojat valtavat , miten sen sanoisi, kuin hevosen perse, lepattivatkin ajaessa. Sisällä pimeää, autossa siis. Mustaa hirvitystä vei voimakkaasti suora kutonen, se ei mäkiä tuntenut. Konetta luotaessa ei ilmeisesti ollut Baijerissa bensiinistä pulaa, sota-ajan pula oli jo sen verran takana.
  Meillä serkkupojilla oli usein asiaa autotalliin. Päätettiin kerran ruveta harjoittelemaan kortitta-ajoa. Täältä tullaan Kuurila ja muu maailma!
  
  Ajanmääritystä auttaa maininta, että "kolmostie" eli nykyinen tie 130 oli silloin aukko metsässä, ja pelloillakin oli sakeasti vaakitustolppia. Silloin ajettiin Toijalasta suureen maailmaan ns. Viipurin tietä; Kuurila, Iittala, Kankainen, Hakinmäki, Sattula ja (mähän lupasin), Nihattula. Siellä meiltä loppui vauhti-iloittelu.
  Kävi kuin sille italialaiselle sirkuslentäjälle (mutatis mutandis), onneton pilotti ehti vain hihkaista radioon; "bentsina finito, propello stoppo!" ja sitten mentiin, tai oikeastaan tultiin.... Me tuumattiin, että maitse onkin hyvä matkustaa. Kaunis kylä toki Nihattula ja kaunis myös vihreä Armijärvi, mutta tavoite oli tietysti Hämeenlinna, Hattelmalan harju ja aseseppä Standertskjöldin kuuluisa huvilakin oli tarkoitus katsastaa.
  Oltiin siis Nihattulassa tankki tyhjänä. Asioilla on kuitenkin taipumus järjestyä. Kylässä oli kauppa, T. Salarin sekalaisten asioiden "kaikki hoituu" -puoti. Bensiinimittari ihan porraspäässä. Kauppias tuli ulos, ihmetteli. No, missäs Nestori(nimi muutettu), tässähän se usein poikkeaa, (ei tiennyt, että vainaa). Kerrottiin, että Taava on nyt leski ja me "saatiin auto lainaan". Kauppamies ei enempää ihmetellyt kun rahaa oli, pyysi sisään puotiin. Oli muuten kova poika puhumaan.
  Halusi kertoa ja kertoi kylästään. Hypätään yli yksityiskohtia. Oltiin kuitenkin ajassa, jolloin Jukolan talon, sen sittemmin häviöön menneen, seitsemän uljasta poikaa olivat joutuneet hakaukseen yhteiskunnan kanssa ja päättäneet lähteä Parolan kumiseville kankaille sotaoppiin.
  Tähän aikaan isoisoiso jne isien muistitiedon mukaan sai Nihattula nimensä.
  
  Moneen kertaan sukupolvien aikana muisteltu ja kuultu tarina meni meille kerrottuna näin.
  Torpan pihaan puhaltautui pölypilvi, josta ilmaantui tusina kasakoita hepoineen. Päällikkönsä komensi torpan äijän luokseen, ääni kova, ilme äreä. Vaati tietoa siitä, missä nyt ollaan, piti löytää Hattulaan. Keskustelu on nyt translitteroitu foneettisten ihmeiden kautta moneen otteeseen ja edestakaisin, mutta näin se meille kerrottiin:
  
  -Skasiite mne, gdje hatuula, eta hatuula?
  -Njet, isviniite, eta nie hatuula, nie hatuula!
  -NIHATUULA! harasho, a gdje hatuula?
  
  Olettaa sopi, että kasakkapartion tehtävä oli kartoittaa seutua ja hankkia kysymällä sopivia nimiä.
  Mikäpä siinä. Nihattula jyrää!
  Missähän se BMW...olis kallis peli nyt, nahkapenkit ja kaikki..
  
  
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  31.5.2020 klo 14:52
  Nihattulan bongauksen ilo jäi lyhytaikaiseksi - tosin Seramblerin eläkööt sitä hieman pidensivät - kiitos niistä! Päätalon henkilö sanoisi: "Ei oisi ollu määrässä...". Nimittäin tunsin suurta osattomuutta ja eriarvoisuutta luettuani Lauri Meren kirjoittaman ansiokkaan elämäkerran: "Tuntematon tähti Jussi Jurkka" (Otava, 2015). Enkä ainoastaan itseni vaan lukemattomien suomalaisten puolesta. Ensiksikin siksi, että kirjassa kuvattu teatterimaailma suurine taiteilijoineen jää useimmalle suomalaiselle haaveeksi kokea edes yleisön näkökulmasta. Toiseksi "lukemattomien suomalaisten" siksi, että he eivät siitä edes lue. Ja masennu. Kuten minä. Kalle Päätalo on sanonut jotenkin näin: "Taiteen, teatterin ja konserttien maailmat ovat ja pysyvät minulle suljettuina.". Aivan varmasti ne pysyvät minullekin.
  
  Kävin kerran silloisen naisihanteeni kanssa katsomassa teatteriesityksen "Kauppaneuvoksen härkä". Minua askarrutti suuresti, että en ymmärtänyt siitä "pyhhää pölläystä" (Riitu Päätalo). Siinä ihmissuhteessa puhalsi vastaan, sillä kun yritimme elokuviin, niin filmi olikin alkanut jo tuntia aiemmin ja niinpä menimme viereisessä katsomossa alkavaan esitykseen: "Hudson Hawk - varkaista parhain". Elokuvan jälkeen tunnelmat olivat samat kuin teatterin, paitsi että en myöhemmin tuntenut itseäni yhtä tyhmäksi - Hudson Hawk sai Golden Rasperry-palkinnon vuoden huonoimpana elokuvana. Olen siitä asti inhonnut Bruce Willisiä, sillä hän käsikirjoitti elokuvan ja esitti siinä pääosaa.
  
  Mauri Sariolaa ei mainita Jussi Jurkan elämäkerrassa, mutta eräs Maurin päiväkirjassaan mainitsema asia sai hieman lisävalaistusta. Nimittäin, että SS-kenraali Reinhard Heydrichin leski olisi asunut Suomessa. Intimiteatterin perustaja Mauno Manninen oli lukenut keväällä 1964 lehtiartikkelin, jossa kerrottiin "Prahan pyövelin lesken" pitävän täysihoitolaa Tanskan kupeessa Fehmarnin saarella. Manninen varasi täysihoitolasta huoneen koko kesäksi seurauksella, että hän ja Lina Heydrich vihittiin keväällä 1965 Helsingin Punavuoressa. "Rouva Lina Mannisen aika Suomessa kului enimmäkseen siihen, että hän yritti pitää miehensä erossa päihteistä. Joulun alla 1966 hänen mittansa tuli täyteen ja hän palasi takaisin Saksaan. Avioliittoa ei kuitenkaan koskaan purettu. Kun Mauno Manninen kuoli Kotavuoressa syyskuussa 1969, Lina Manninen saapui siunaustilaisuuteen Krematorion kappeliin.".
  
  Suuren näyttelijän Jussi Jurkan lopun lähestyessä hänen sisarensa Vappu Jurkka kuiskasi tajuttomana olleen veljensä korvaan kiirastorstai-iltana: "Jussi, et sinä tänään vielä lähde. Sinä lähdet huomenna, niin kuin Jeesus Kristus.". Vaikka ei Mauria mainittukaan, niin dekkaristi sentään Lauri Meren kirjasta löytyy: "Kaikista toiveista huolimatta Jussi Jurkka kuoli tajuihinsa tulematta pitkäperjantaina 9.huhtikuuta 1982 iltapäivällä kello 13.50. Outi Pakkanen oli lähdön hetkellä hänen luonaan ja ikkunoiden takana satoi hiljakseen lunta.".
  
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  4.6.2020 klo 20:14
  Muistelen joskus lukeneeni sellaista palstaa, jossa sai kysyä mitä vaan, ja luvattiin vastata mitä vaan. Kuulostaa lystiltä vai? Nyt ei lystitytä. Uskoin näet, että pikapian joku minulle kertoo, mutta ei. Apeuttaa nyt kovin.Tuli mieleen H. Asunnan runo Pieni Episodi, jossa päähenkilö hiipii nuoranpätkä kourassaan ympärilleen pälyillen epämääräiseen suuntaan... No, ette te minusta niin vähällä.
  Olen näet yhä yrittänyt selvittää, mihin Mauri viittaa Suruttomassa Sariolassa kertoessaan laveasti Lavean tien lain synnystä. (tämä palsta 27.5.) Hän on ylpeä käsikirjoituksen valmistumisesta ja laadusta. Lainaus:
  
  "Vetäessäni viimeisen liuskan koneesta - sen, jossa Marita sanoo Matille suorat sanat - tunsin jopa ennen kokematonta onnistumisen riemua." (SS sivu 135)
  
  Katselin pikaisesti ne kirjat, joissa Matti (on SS:n tekstin mukaan pakko tarkoittaa Viimaa) esiintyy, enkä havainnut loppukohtausta, jossa "Marita ja Matti" selvittelisivät välejään. Mistähän tuossa lie kysymys? Onko tässä ajan aiheuttama ajatusvirhe? SS on kai kirjoitettu 1976.
  Tuntuu, että Maritoja Maurin kirjoissa esiintyy useitakin, en ole laskenut, mutta kuka heistä olisi Mattia ripittämässä...? Kuolemanlotossakin seikkailee muistakseni Maritta Jokulintu, mutta kirja on Laukko, että se siitä.
  
  Yksi konsti on vielä. Seuraavan vuosikokouksen tietäjäkilpailuun ratkaisukysymys: Minkä kirjan viimeisellä liuskalla Marita sanoo Matille suorat sanat? Sieltä luulisi tietoa löytyvän.
  Eikös Kalevalassakin kaivettu tietoja kiven navasta ja jättiläisen mahasta ja vaikka mistä?
  
  Pidän sen nuoranpätkän toistaiseksi tuossa eteisen naulassa.
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  5.6.2020 klo 11:23
  Ei Maritoja ole kovinkaan monta Maurin kirjoissa. Vain kaksi ja yksi kahdella t:llä
  
  
  neiti Eisen Marita Marita Eisenin tapaus
  näyttelijätär Stendahl Marita Punainen laituri
  maisteri Telkkä Maritta Kuolemanlotossa kuusi oikein
  
  
  Lavean tien laissa väkeä riittä kuin helluntain epistolassa ( oli siinä sentään vähän enemmmän noin 3000 ihmistä) Tässä luettelo:
  
  
  konttoristi Ahtonen Uolevi
  professori Alaviitala
  ovenvartija Bengtsson Olof
  leskirouva Einola Elsa
  nimituomari Itkonen Julius
  komisario Itkonen
  ylipoliisipäällikkö Jarva
  Kailas Uuno
  pankinjohtaja Kanervamäki Jaakko
  kaupunginviskaali Karlsson
  Koskenniemi
  varatuomari Laakso
  varatuomari Laaksola
  varatuomari Laaksonen
  sihteeri Lehmus Raili
  yöhoitaja Lind Edvard
  lainopin kandidaatti Oksakoski
  taloustirehtööri Patamaa Jussi
  oikeusneuvosmies Petäjä Arvid
  Pohjanpää
  agrologi Runeberg
  annostelija Rytkönen Iiris
  professori Saarnila
  pehtori Sistonen
  kassanhoitaja Ström
  Suortti Elsa
  varatuomari Tirkkilä
  nimineuvos Töräpää
  tuomari Viima Matti
  Ingeborg
  Pirkko
  
  Ei ole Maritaa, ei. Yhdellä eikä kahdella T:llä
  
  MS / Int
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  5.6.2020 klo 21:59
  Intendentin Maritakartoitus selvitti osaltaan pelikenttää. Varsinainen MOT eli mikä on tutkittavana pysyy yhä mysteerinä.
  Olettaa sopii, että kaikki tietävät sanaparin Ave Maria. "Aave Marita" kummittelee Suruttoman Sariolan sivuilla. Hänet lisään edellä olevaan Maritaluetteloon epiteetillä Mystinen Marita.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  6.6.2020 klo 11:35
  Viittaan 21.5.2020 klo 00.23 kirjoittamani kommentin viimeisen kappaleen alussa esittämääni kysymykseen kirjailijan kunnosta ja vastaan myönteisesti. "Suruton Sariola" on alusta loppuun "sementtitiilistä tehtyä kivinavettaa", jota kirjoitettaessa kirjailija on noutanut Hiilenmäen muurahaispesästä piilotetun salapullon. Mauri kertoo lähettäneensä komisario Salanderille esikoiskirjansa tekijänkappaleen "lämpimästi ja veljellisesti" omistettuna. Kuitenkin Salander moittii Mauria kirjan luettuaan: "Mitä helvetin helvettiä sinä tarkoitat kuvailemalla, että sormenjäljet otettiin vanhan ladon ovesta!". En muista, että tällaistakaan kuvausta olisi "Laukausten hinnassa".
  
  Eräässä jännitysromaanissaan Mauri käyttää samasta naisesta kolmea etunimeä ja tämän aviopuolisosta kahta. Mirjam, Ulla, Sointu, Armas, Gunnar... Matti ja Marita olisivat voineet olla aivan hyvin vaikka Vihtori ja Klaara. Tähän yhteyteen tajunnanvirrasta pulpahtanut välikevennys. Kun Maikki Länsiö vaihtoi Jussi Jurkan kunnon sotamies Svejkiin eli Matti Varjoon, hän kertoili ystävilleen: "Ennen minulla oli Jussi Juonio ja nyt minulla on Matti Mainio.".
  
  Kirjoitettuaan "Suruttoman Sariolan" Mauri lienee itsekin ajatellut, että tällä kertaa juttu luisti vähän liiankin lennokkaasti ja lipsahduksia saattoi tulla. Niinpä hän entisenä vakuutusmiehenä "vakuutti" kirjansa kaikkea kritiikkiä - ja meitä lukupiirin palstasatiaisia - vastaan kahdella tyhjentävällä sanalla. Niitä ei löydy kirjan kansipaperista eikä selkämyksestä, mutta ne löytyvät kolmannelta lehdeltä: "kirjailijan muistikuvia".

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  29.12.2020 klo 22:11
  Kirjan nimi kääntyisi ranskasta suomeen pikemminkin ’Eräs suomalainen kevät’ tai ’Suomalainen kevät’. Ehkä kirjassa kuvataan ranskalaisen makuun kiinnostavasti meidän leveyspiirimme kevään tunnelmia, siihen on ainakin moni kirjan lukenut kiinnittänyt huomiota. Tuo ’finlandais’ on lisätty ilman muuta herättämään lukijan kiinnostusta eksoottiseen maahamme viittaamalla. Jotain uutta ja kaukaista.

• ---

  Matti Nummenpää

  31.12.2020 klo 11:59
  "Kirjailijan muistikuvia" on todella kuvaava nimike Suruttomalle Sariolalle.
  
  Kirjan ensimmäisellä sivulta suora lainaus:
  
  "Eräänä päivänä luin Helsigin Sanomista ilmoituksen: "Paikan saa erinomaisin stilistisin kyvyin varustettu, hyvän uutissilmän omistava ja säännöllisiin elintapoihin tottunut hovioieudenauskultantti tai mahdollisesti myös verrattoman pätevä lainopin ylioppilas tämän lehden palveluksessa rikosasiain ja oikeusselostuksen toimittajana."
  
  Kirjailija jatkaa: "Ehkä ilmoituksen sanamuoto ei aivan sanatarkasti ollut juuri noin..."
  
  Ei todellakaan.
  
  Tarkka lehti-ilmoitus 1.2.1956 oli:
  
  LEHTIMIES-JURISTI
  tai JURISTIOPISKELIJA, jolla on hyvä uutissilmä ja nopea kirjallinen esityskyky, otetaan palvelukseemme. Vastaukset toimittaja Swanljungille puh, 55 082 klo 12 jälkeen.
  HELSINGIN SANOMAT
  
  Kirjailijan muistikuvissa oli pääsykoejuttuna mainittu:
  
  Humu-Eeva joi
  Salonen söi
  ja haitari soi
  
  Todellisuudessa oli Hesarissa 4.2.1956 kaksi Maurin pääykoejuttua: "Hiljainen tappelu" Ja Halonhakkuu varmempaa.
  
  ”Hiljainen tappelu”
  Lieviä mustelmia olivat saaneet ne kolme helsinkiläistä nuorukaista, jotka viime vuoden syyskuussa selvittelivät välejään nyrkiniskuin öisellä kadulla. Kaksi väitti kolmannen ilmoittaneen halunsa tapella viidensadan markan edestä niin kovaääniesti, että heidän velvollisuutensa oli antaa tälle tuo tilaisuus. Syyttäjä väitti aluksi nuorukaisten syyllistyneen lievään pahoinpitelyyn, mutta katsoi sittemmin kysymyksessä olleen vain ilkivaltaisen meluamisen. Puheenjohtajan tiedusteltua, katsoivatko nuoret miehet syyllistyneensä viimeksi mainittuun, lievemmänlaatuiseen rikokseen, kiistivät kaikki syytetyt mitenkään häirinneensä kenenkään rauhaa. Puheenjohtaja ”totesi” silloin kysymyksessä olleen uudenlaatuinen, ns. hiljainen tappelu, mutta tästä huolimatta katsoi oikeus Rl. 42:1 nojalla olevan syytä rangaista kaikkia kolmea kymmenellä 150 mk:n päiväsakolla. Neljäs syytetty, eräs samanikäinen nuorukainen, vapautettiin syytteestä, mutta hänen haluaan saada asiassa vielä todistajanpalkkio ei oikeus ymmärtänyt.
  
  Halonhakkuu varmempaa
  Muuan Hollolasta kotoisin oleva metsätyömies, joka aikoinaan oli tuomittu useista varkausrikoksista eripituisiin vankeusrangaistuksiin, seisoi eilen RO:n VII osastolla perin katuvaisena selvittelemässä sen 200 kpl:n arpaerän kohtaloa, minkä hän oli Suurarpa r.y:ltä saanut myytäväkseen. Syytetty tunnusti saaneensa mainitut arvat, mutta ilmoitti arvoista kertyneiden rahojen menneen vaimonsa ja neljän alaikäisen lapsensa elatukseen. Näin ollen hän otaksui myös vaimona olevan osasyyllisen siihen, että rahoja ei ollut Suurarpa r.y:lle tilitetty, ainakin päätellen siitä, että hän kyynel silmässä pyysi raastuvanoikeutta säästämään hänet ja vaimonsa linnatuomiolta. Kun hän lisäksi ilmoitti jo vuosikausia pysyneensä hyveen polulla, hakanneensa lujasti halkoja perheensä elatukseksi ja kun hän vielä ilmoitti olevansa valmis heti tilaisuuden saatuaan tilittämään häneltä vaaditun summan 20.000 mk Suurarpa r.y:lle, katsoi oikeus syytetyn syyllistyneen vain lieventävien asianhaarojen valossa tehtyyn kavallukseen ja tuomitsi hänet RL 29:1 ja 6.1 nojalla viiteentoista 100 mkn päiväsakkoon. Lopuksi puheenjohtaja kehoitti tuomittua jatkamaan yhä lisääntyvällä tarmolla myös halonhakkuutaan ja pysyttelemään tämän jälkeen visusti kaikenlaisten arpakauppojen ulkopuolella.
  
  Kyllä näissä todellisissa jutuissa oli lennokkuutta ja hyvät lähtökohdat tulevalle rikostoimittajalle ja kirjailijalle.
  
  Mutta "kirjailijan muistikuvat" ovat hauskoja ja mukaansatempaavia.
  
  MS - Int
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  1.8.2022 klo 18:31
  Tämä dekkari on helppo arvostella. Kuuluu sarjaan "Maurin täysosumat". Mikäli kirjailijan kertomus kahden viikon hurmosmaisesta kirjoitusrupeamasta pitää paikkansa, niin on tämän kirjan kohdalla pakko puhua myös jonkinlaisesta onnenkantamoisesta. Päivätyön ohessa tuossa ajassa naputeltu tarina ei ole voinut suuria tuumaustuokioita sallia, tekstiä on ollut pakko siirtyä päästä sormenpäiden kautta Adlerin näppäimistölle suurempia miettimättä. Samaa luomistyyliä Mauri toki toteutti useasti myöhemminkin, mutta ei enää yhtä loistavalla lopputuloksella.
  
  Juoni on sopivan mutkikas mutta ei sekava. Loppuratkaisu on täysin yllättävä. Kerronta käy sujuvasti, on mukaansatempaavaa ja pitää lukijan tiukasti otteessaan. Missään kohdin ei ole tarpeettomia sivuloikkia, ei jahkailuja eikä venyttelyjä, ja vuoropuhelut ovat uskottavia ja "puhutun tuntuisia". Huumoria löytyy sopivasti sitäkin. Ote on kaikkineen rento, omalla tavallaan jopa kepeä. Kirjailija ei ole sotkeentynut tarinan kehittelyssä enkä asiavirheitäkään huomannut. Rakenne on tasapainoinen, jännitystä riittää koko matkalle ja se huipentuu lopussa kuten pitääkin. Ei ole kohtia, joiden yli tekisi mieli loikata. Yksinkertaisesti sanoen: erinomainen lukuelämys. Ranskasta saakka haetun palkintonsa ansaitsi.
  
  Kertomus on loppujen lopuksi melko pienimuotoinen, ei seikkailla ulkomailla eikä juuri matkustella kotimaassakaan. Miljöökuvaus ei erityisesti korostu, henkilökuvaus on sen sijaan hyvää. Linkin sotavuosiin on maestromme saanut tähänkin dekkariinsa sovitettua, ja mikä merkillisintä: Maurin niin suuresti arvostamiin reservin upseereihin lukeutuva sotasankari osoittautuu roistoksi! Näitä ei Maurin tuotannosta montaa löydy. Aktiiviupseereita hän kohtelee tarinoissaan tylymmin. Huomion arvoista on myös, että kun Mauri niin usein tuomitsee yksityisetsivät halventavassakin sävyssä, niin samoin tai pienemminkin valtuuksin toimiva asianajaja saa tässä kirjassa sankarin roolin. Mutta Viima onkin Maurin jumaloima juristi, yksityisetsivät ties mitä virkaheittoja poliisikonstaapeleja tai eläköityneitä aliupseereita... Silti Viimakin selvittelee rikosta täysin yksityisetsivämäisin ottein, mistä tuomari häntä hieman kahden kesken piikitteleekin (s. 172).
  
  Muutamasta kohdasta tekee mieli kommentoida. Ss. 58-60 kuvattu kiristyskirje on laadittu sellaisin monivivahteisin sanankääntein, että kukaan tosissaan kiristyshommiin ryhtynyt ei varmasti moista kaunokirjallista vuodatusta olisi käsistään päästänyt. Tästä tosin Viiman sihteerikin työnantajaansa huomauttaa (s. 136). S.86 maanviljelijä Patamaa tarjoaa Viimalle, tämän sihteerille ja pehtoorilleen kotonaan päivällisen tavallisena arki-iltana. Olisiko tuohon aikaan tämmöiseen ateriaan kuulunut todellakin Maurin mainitsemia "valikoituja viinejä"? Vaikka varakas talo olikin, niin tuskinpa kuului maaseudun tyyliin 50-60 -luvuilla viiniä tarjota arkiruualla, ei edes vieraille. S. 120 mainitaan Viiman asustaneen kerrostalokaksiossa Pohjois-Haagassa? Muistelen, että samoilla kulmilla majaili noihin aikoihin samanlaisessa asunnossa myös eräs Leo Olavi Susikoski... Sivulla 284: "... Sistonen oli kaikkien luvuissaan epäonnistuneitten ihmisten lailla kunniastaan arka mies". En tiedä, onko noin yleisesti, mutta Maurille itselleen lukujen kesken jääminen lienee ollut arka aihe. Selvästi se ainakin oli jäänyt hänen mieltään painamaan. Miten herkkä hän mahtoi asian suhteen käytännössä olla? Ottiko itseensä pahastikin, jos joku asian esille nosti? Olen ymmärtänyt, että Mauri ei kovin helposti loukkaantuva ja "nokkiinsa ottava" luonne kuitenkaan olisi ollut.
  
  Erinomainen teos. Kestänyt hyvin aikaa. Ehdottomasti Maurin parhaita. En tiedä, onko paras mutta parhaisiin kuuluu varmasti. Arvosanaksi ei voi muuta antaa kuin 10 (Sariola-asteikkoni 4-10).

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »