Lukupiiri

Mauri kirjoitti parhaimmillaan nopeasti?

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  3.4.2016 klo 23:24
  Nyt kun tämän lukupiirin innoittamana on aika tarttua johonkin niistä yli viidestäkymmenestä niteestä joita yksi kirjahyllyn rivi on pullollaan Mauri Sariolan teoksia, on aiheellista antaa jonkinlainen tökerö tunnustus. Ei tarvitse lukea kuin parikymmentä Lady of Crimen, ts. Agatha Christien teosta niin jo tietää kuka on syyllinen ensimmäiseen henkirikokseen. Eli se vähiten epäilyttävä henkilö. Jatkoahan toki seuraa niin, että seuraava uhri on vaiennettava. Huvi saattaa jatkua niin että puhtain paperein selviä juuri kukaan kauhugalleristi. Maurin kirjoissa saattaa käydä jopa niinkin että se ilmeinen konna onkin syyllinen. Mitä kirjoitusaikaan tulee, se on mielestäni kääntäen verrannollinen tulokseen. Paljon vetävämpää tekstiä on syntynyt voiman tunnossa kuin vekselin vedossa.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  4.4.2016 klo 10:14
  Kun lukee Sariolan päiväkirjoja, huomaa sen, missä paineessa (tosin itseaiheutetussa) hän teoksensa kirjoitti. Näissä teoksissa, joita hän ei välttämättä juurikaan suunnitellut ennen kirjoittamisen aloittamista, on oma viehätyksensä. Adlerin jo paukkuessa piti keksiä täytemateriaalia, että sen rikosjuonen saisi mahdollisimman lyhyeksi ja murhan tapahtumaan sivulla 125 ja Susikosken paikalle sivulla 147. Näissä on monesti enemmän kirjoittamisajankohtaan liittyviä juttuja ja yhteiskunnallisia pohdiskeluja kuin jossain alkukauden etukäteen mietityissä rikosjuonissa.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  13.4.2016 klo 23:58
  Minun tulisi joskus oikein paneutua edes jonkin Maurin dekkarin juoneen ja vasta sitten esittää painavia kommentteja. Ennen tätä Urhotyötä esitän käsitykseni, joka on syntynyt sekä julkaistuista kirjoista että Maurin päiväkirjoista.
  
  Päiväkirjoissaan Mauri antaa Adlerinsa paukkua paljon vapautuneemmin kuin myydyimmissä teoksissaan. Jälki on jo sellaista tekstiä, jota pidän ylittämättömänä suomalaisessa kirjallisuudessa: ”Enpä tiedä, mitä ne kymmenkunta vastaanottajaa tuumivat. Luultavasti sanovat että hösh! Voi peijakas. Kun seuraavan kerran otan pöhnän, menen Sammatin metsään Istumaan kannon päähän. Siellä ei ole tiedotusvälineitä.”
  
  Jos Mauri olisi joutunut elämään sosiaalisen median aikakaudella, Twitter ja Facebook olisivat täynnä hänen kommenttejaan ja lukijoita olisi satojatuhansia.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  2.12.2023 klo 14:12
  Tähän Ukkelon jo vuosia sitten avaamaan mutta kovin lyhyeksi jääneeseen ajatustenvaihtoon teki mieli palata. Kyse on Maurille hyvin tyypillisestä työskentelyotteesta. Hänhän oli itse vankkumattomasti sitä mieltä, että tekstin moneen kertaan kirjoittaminen ja korjailu ei sitä paranna, huonontaa vaan. Tätä periaatettaan hän ymmärtääkseni varsin uskollisesti myös noudatti, vaikka ei tietenkään täysin poikkeuksettomasti.
  
  Valtaosa Maurin tuotannosta on syntynyt varmasti nopean inspiraation tuloksena ja myös siirtynyt paperille varsin nopeasti, useimmiten kai korkeintaan muutaman viikon kuluessa, lienee varsinaiseen kirjoitustyöhön parikin viikkoa riittänyt monesti. Nopea hän siis oli, sitä ei voi kukaan kieltää. Oliko tuotannon taso sitten parempi kuin mitä se olisi hieman maltillisemmalla kirjoitustahdilla ollut, siitä voidaan kyllä olla montaa mieltä. Yleisenä kehityslinjana tuotannossaan kai oli, että uran alkuvaiheen teoksiin hän kulutti enemmän kirjoitusaikaa kuin sitten myöhempinä vuosinaan, mutta samanaikaisesti myös niiden taso trendinomaisesti laski. Joten kyllä minusta tuota kirjailijan itsensä arvostamaa "nopean kirjoittamisen laadukkuutta" vastaan voi ihan perustellusti vastaväitteitäkin esittää. Mauri kieltämättä oli tässä nopeassa kirjoittamisessa useimpia kollegoitaan selvästi etevämpi, mikä ei kuitenkaan mitätöi sitä tosiasiaa, että monin paikoin pieni hiominen olisi mielestäni tuottanut parempaa tarinaa ja tekstiä. Ymmärtääkseni kustantaja teki joskus isojakin korjauksia hänen käsikirjoituksiinsa; oliko se 'Koltan Uni', josta Mauri juuri tästä syystä veti pahemman kerran ns. herneen nenään?
  
  Lukaisin tässä joku aika sitten erään toisen dekkarikirjailijan elämäkerran. Kyse oli Raymond Chandlerista. Hänhän loi maailmankuulun yksityisetsivän Philip Marlow'n hahmon - miehen, joka edusti Maurin niin kovasti ylenkatsomaa ammattikuntaa. Mauria ja Chandleria tuskin kannattaa yrittää vertailla, niin erilaisia ympäristöjä, maailmankatsomuksia, tyylejä ja aikoja he edustivat, mutta pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia miehistä ja heidän tekemisistään voi vertailumielessäkin löytää. Chandler hioi dekkareitaan vuosikausia, eikä lähellekään Maurin tuotantomääriä päässyt. Maurin teokset ovat selkeitä ja helppolukuisia ja monista niistä näkee, että juonta on kehitelty voimakkaastikin kirjoitustyön edetessä. Chandlerin dekkarit taas ovat kaikkea muuta: ne ovat monipolvisia, vaikeaselkoisia elleivät peräti sekavia, ja joka tapauksessa niiden lukeminen edellyttää herpaantumatonta keskittymistä. Hupaisa "yhteispiirre" niissä kyllä on: jos Mauri ei kirjaa aloittaessaan läheskään aina tiennyt, miten juoni loppuun saakka etenee, niin Chandler ei aina tiennyt sitä kirjan jo valmistuttua! Kun dekkaria 'Syvä Uni' elokuvattiin, ohjaajalle ei ollut selvää, kuka erääseen tappoon oli syyllinen. Hän soitti kirjailijalle, joka ei myöskään osannut kysymykseen oikopäätä vastata. Lupasi selvittää. Soitti ohjaajalle parin päivän kuluttua ja kertoi lukeneensa kirjansa uudelleen, mutta ei osannut vieläkään sanoa, kuka tappaja oli!
  
  Mauri käsittääkseni keskittyi kerrallaan yhteen teokseen tai kirjoitelmaan. Teki sen nopeasti ja siirtyi seuraavaan. Chandler taas saattoi työstää samaan aikaan kolmeakin teosta. Ja vielä palaili useampaan kertaan jo kerran kirjoittamiinsa teksteihin. On epäselvää, pyrkikö hän ylipäätään teoksissaan täyteen loogisuuteen ja johdonmukaisuuteen. Voi olla että ei - onhan väitetty, että ei hän oikeastaan pyrkinytkään kirjoittamaan rikostarinoita vaan pikemminkin yhteiskunnallisia ajankuvauksia. Mauri varmasti pyrki selkeään rikokseen keskittyvään kertomukseen, mutta varsin usein hän joutui juonenkehittelyssään turvautumaan tarinan loppupuolella puhtaaseen sattumaan tai sellaiseen ratkaisevaan tekoon tai tietoon, josta ei mitään ennakkotietoa ollut edeltävillä sivuilla lukijalle antanut. Tämä mielestäni antaa jo selvän viitteen siitä, että ei tarina kirjailijan ajatuksissa kovin valmiina ollut kirjoitustyötä aloittaessaan. Jossain vaiheessa joutui sitten tämmöisellä "hätäratkaisulla" nivomaan kertomuksen kokoon. Nopean kirjoittamisen toki mahdollisti osaltaan se, että vuosien mittaan kirjoissa yhä suuremman tilan saivat itse juoneen kuulumattomat "sivuhypyt", laajat tarinoinnit, kuvailut ja anekdootit. Tällaista tietyllä tavalla "löysää" kerrontaa on toki paljon joutuisampi tuottaa kuin kovin johdonmukaista, yksityiskohtaista ja tiivistä juonenkuljetusta. Helppoa se on etenkin silloin, kun tietää joka tapauksessa saavansa tuotoksensa julkaistuksi. Ja semmoinen varmuushan Maurilla toki käytännössä oli jo 60-luvun alkupuolelta alkaen.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  13.12.2023 klo 19:33
  Shuhin innoittamana tartuin kolmannen kerran Raymond Chanderin dekkariin The Long Goodbye. Parhaiten teos avautui toisella lukukerralla n. v. 2010, jolloin se tuli luettua kerralla loppuun. Nyt ottaa taas lujille.
  
  Harvasta julkaisutahdista voisi päätellä, että Chandler hioi äärimmäisen huolellisesti tekstejään. Minusta ne kuitenkin vaikuttavat paremminkin nousuhumalassa sutaistuilta. On kuitenkin myönnettävä, että karakterisointi ja replikointi on vetävää ainakin alkukielellä. Arvostankin Chandlerina enemmän aikojen ja tapojen kuvaajana kuin dekkaristina.
  
  Kiitos, Shuh helpottavasta tiedosta, ettei Chandler aina itsekään tiennyt kuka oli syyllinen edes kirjan julkaisun jälkeen.
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  19.12.2023 klo 22:01
  Mukava huomata, Ukkelo, että onnistun usuttamaan lukupiiriläisiä kirjallisuuden pariin. Vaikka ei kyse Maurista olekaan tällä kertaa kuin vähän mutkan kautta. Kommentistasi, että epäilet Chandlerin kirjoitelleen dekkareitaan mukavassa nousuhumalassa, nousi mieleen että tuo alkoholinkäyttö oli näillä molemmilla kirjailijoilla saman tapaista. Eli liiallista. Sillä erotuksella, että Chandlerilla kosteiden kausien välissä oli kai huomattavasti pidempiä jaksoja kuin Maurilla, vuosia jopa. Mutta sitten kun repesi niin repesi kunnolla hänelläkin.
  
  Elämäkerrassa näet kerrotaan semmoinenkin episodi, että yhtä Chandlerin dekkaria (en muista mitä) oltiin elokuvaamassa. Kirjailijan oli sovittu tekevän kuvauksia varten kässäri, ja semmoista hän olikin jo saanut hyvän siivun aikaan kun elokuvan teko aloitettiin, Mutta sitten kävi niin, että inspiraatio lopahti. Elokuva alkoi saavuttaa käsikirjoituksen loppua eikä lisämateriaalia vaan ilmaantunut. Tuotantoa uhkasi pysähtyminen. Tuottaja penäsi jatkoa yhä kiivaammin, mutta kirjailija totesi vain olevansa täysin lukossa. Sen saisi auki vain kunnon rentoutuminen. Eli kännääminen. Hän pyysi tuottajalta muutamaksi päiväksi limusiinin, autonkuljettajan, konekirjoittajan ja korin viskiä - vai olisiko tuota ollut kaksikin, en muista. Pari päivää siinä tietämättömillä teillä humputeltuaan kirjailija toimitti muutamia uusia kässäriliuskoja ja nopeasti sitten loputkin. Kuvaukset saatiin kunniallisesti päätökseen.
  
  Maurille ei kai ihan vastaavaa sattunut, mutta ei hän ymmärtääkseni kirjojensa elokuvaamiseen kovin aktiivisesti osallistunutkaan. Hän on ainakin Sarkolan mukaan muistaakseni myös väittänyt, että ei koskaan kirjoittanut humalassa, mitä uskallan kyllä vahvasti epäillä. En usko hetkeäkään, etteikö hän olisi ajoittain turvautunut "pullon hengen" apuun ajatuksia ja ideoita tuottaakseen. Eihän tuo mitään ennenkuulumatonta olisi, samaan apuun on kai turvautunut moni raittiimpikin kirjailija.
  
  Semmoinen näitä dekkaristeja yhdistänyt piirre juolahti vielä mieleen, että Maurihan tunnetusti harrasti tuotannossaan iältään kovin epäsuhtaisia avio- ja seurustelupareja, nimenomaan niin että nainen oli reilusti miestään nuorempi. Niinhän oli tilanne Maurin omassakin toisessa avioliitossa, parikymmentä vuotta hänellä ja Tuulalla kai osapuilleen oli ikäeroa. Chandlerin avioliitossa tuo ero oli päinvastainen, Cissy oli Raymondia lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi. Mauri ei käsittääkseni ikäeroa koskaan ongelmana pitänyt, mutta Chandler alkoi aikaa myöten pitää. Ei vähiten siksi, että Cissy pyrki kovasti käymään parikymmentä vuotta nuoremmasta siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Mutta molemmat liitot kestivät.
  
  

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »