Lukupiiri

Huhtikuu 2016. Nuoruuden komentosilta

• ---

  Matti Nummenpää

  14.4.2016 klo 08:47
  Aloitetaan kevätauringon myötä uusi keskustelu.
  
  Huhtikuun kirja on Mauri Sariolan viimeinen, kirjailijan kuoleman jälkeen ilmestynyt omaelämäkerrallinen teos Nuoruuden komentosilta.
  
  Kirjan kansikuvassa on pelikortti. Tämän Mauri itse halusi kirjan kanteen. Hän lähetti Gummerukselle pelikortin varmistaakseen, että kanteen tulee juuri oikea kortti. Korttipakka, josta kyseinen patakuningatar puuttuu, on Mauri Sariola -seura ry:n hallussa. Kannen on suunnitellut Nikolai Punin.
  
  MS / Int
  
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  24.4.2016 klo 08:31
  Tuolla hyllyssä sekin kirja on, mutta alustan, vaikka viimeisestä ja ainoasta lukukerrasta on kymmeniä vuosia. Kyseessä lienee kertomus Tapio Heinlammen, talvisodan vänrikin, jatkosodan kapteenin otteista sodan päätyttyä. Otteista, joilla Suomi silloin saatiin nousuun. Nyt saattaa tulla puutaheinää kun tulkitsen että tuossa kirjassa Mauri Sariola kuvaa kuinka hän olisi toiminut ellei olisi sortunut ensin toimittajaksi ja mikä vielä pahempaa, kirjailijaksi.
  
  Olisiko tässä ollut kenties maamme lahjakkaimman rikoskirjailijan testamentti? Tiettyä resignaatiota muistelen kirjassa nähneeni ja turhautunutta yritystä kirjoittaa niin että kriitikoillekin kelpaisi, ikään kuin he päättäisivät tekstin laadun. Monet heistä arvioivat että sähköttäjä Mauri Sariolan ote ei ole riittävän syvällinen. Sancta simpicitades! Jos kuvataan suomalaisen miehen ajatusmaailmaa, on todettava että kirjailija pureutui riittävän syvälle. Minulle on turhaa kuvata sellaisia herkkyyden asteita, joita ei ainakaan kaltaisessani sotaa käymättömässä reservin upseerissa löydy, varsinkin jos aselaji on JV/KIV.
  

• ---

  nimimerkki

  PPP

  24.4.2016 klo 13:47
  Taisipa mennä ukkelolla sekaisin Nuoruuden komentosilta ja Jälleenrakennettu maa. Viimeksimainittu on jatkoa "Vänrikille" ja "Kapteenille". Olisinkohan seuran sivuilta tai lehdestä lukenut, että trilogia voisi kertoa tavallaan Sariolan ennen sotia moottoripyörällä sulaan ajaneen ja hukkuneen veljen kuvitteellisen tarinan tilanteessa, jossa hänen elämänsä olisi jatkunut normaalisti.
  
  Nuoruuden komentosilta, jota itse pidän yhtenä Sariolan huipuista (en tosin ole lukenut sitä liki kolmeen vuosikymmeneen) lienee avainromaani ja kertoo osin kuvitteellisesti Maurin itsensä vaiheista oppikoululaisesta aina sotien jälkeisen ajan opiskelijaksi. Pääpaino on tietenkin sotavuosissa ja Esa Lehmuksen sotasaavutuksissa (jotka lienevät Sariolan vastaavia suuremmat). Mukana on myös Sariolan nuoruuden ystävä, Mannerheim-ristin ritari Olli Aulanko liki oikealla nimellään.
  
  Kirjassa on runsaasti yhtymäkohtia moniin Sariolan kirjoihin. Itsellä tulevat mieleen ainakin Viiden tien risteys, Onnen soturit, Joka tuulen kylvää ja Aamu Heinjoen tielläkin sisältää varmaan koulupoika Sariolan vaiheita. Yhtäläisyyksiä on niin paljon, että jotakin näistä kirjoista (Onnensoturit?) ensi kertaa luettuani aloin epäillä lukeneeni kirjan aikaisemminkin.
  
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  24.4.2016 klo 22:40
  Niinhän tuossa kävi. Hävettää niin raskaasti, että on pakko lukea tuo Nuoruuden komentosilta ja kainuulaisittain sanottuna yksillä häppeillä tuo Jälleenrakennettu maakin. Perästä kohta kuuluu, tai Mauria lainatakseni kumpusi kurkun perältä ja enteili purkausta. Tämä lainaus siis Nuoruuden komentosillan ensimmäiseltä sivulta. Luvassa on niin ankaraa kritiikkiä, että jopa Toini Havu kokisi säälin tunteita. Just wait!

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  29.4.2016 klo 19:59
  Melkoinen aiemman tuotannon noutopöytä tämä kirja todella on. PPP kiteyttää hyvin asian tekstinsä loppukappaleessa. Tunne että kirjan olisi lukenut aikaisemminkin johtaa ajatukseen, että olikohan Sariolalla tuota luodessaan tunne siitä, että olen tainnut kirjoittaa tämän aikaisemminkin.
  Mitäpä tuota ihmettelemään. Onhan se selvä, että kun kirjoittaa aika suppeasta aihepiiristä sellaisen määrän tekstiä kuin Mauri kolmenkymmenen vuoden aikana, tulee pakostakin perusteellisesti kuvatuksi ison rahan kortinpeluuta, ravintola- ja hotellielämää, mustanpörssin saavutuksia, sähköttäjän ranteen suorituskykyä, kypsiä ja kypsymättömiä naisia, sotatyönjohtajien ponnisteluja sekavissa tilanteissa, sodanjälkeisen akateemisen elämän vaikeuksia ja iloja tietenkään unohtamatta. Ulkomailla ei tässä kirjassa juurikaan seikkailtu, no, Itä-Karjalan korpitukikohta nyt lienee rajatapaus sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
  Kustantaja sanoo tätä kirjaa hullun hauskaksi ja hilpeäksi. Mikäpä siinä, onhan sana toki vapaa.
  Tällä teoksella on kyllä käyttökohde. Jos lukija ei ole lukenut Sariolaa aiemmin, on tässä aivan kelpo maistiainen kirjailijan romaanituotannosta. Tällä on hyvä aloittaa ja sitten harkita, laajentaako tuttavuutta. Kirja kertoo tekijänsä elämästä kaunokirjalliseen vapaaseen muotoon pakatun elämäkerran tavoin.
  
  Nyt odotamme, mitä Ukkelo ehkä Vapun jälkeen sanoo.
  
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Juhani S.

  30.4.2016 klo 11:39
  Hyvä kirja tämä on!
  
  Kirjallisuusteknisesti kirja on ympyrä, joka alkaa lintujen ruokkimisella ja ympyrä sulkeutuu samaan aiheeseen: "Vie, poikani, vie! Kyllä linnut palaavat."
  Samoin paluu kotiin valmiina tuomarina vie muistikuvat lapsuuden koulumatkoihin, jotka jo kirjan alkupuolella on kuvattu.
  
  Ehkä kirjailija Sariola on halunnut muistelmiensa lisäksi tuoda elämätarinansa romaanimuodossa siten, että joitakin todellisia asioita on parannettu kirjailijan toiveiden mukaisiksi. Näitä ovat ainakin akateemisen tutkinnon loppuunsaattaminen sekä sodassa taisteluun osallistuminen,.
  
  Hyvä päätösromaani paljon julkaisseelta kirjailijalta. Vaikka Sariola ei varfmaankaan tätä kirjoittaessaan viimeiseksi kirjaksi ajatellut.

• ---

  nimimerkki

  Johanna K-H

  1.5.2016 klo 13:44
  Jotenkin mystinen tämä viimeinen Mauri Sariolan teos on. Voisikohan olla, että kirjailijalla oli jonkinlainen aavistus ennenaikaisesta kuolemastaan. Myös toisen päiväkirjakoosteen, Hyvästi, Sammatin kuu viimeiset merkinnät viittaavat tällaiseen. Edellisen arvioinnin lisäksi myös Birgit -suhteen kuvaus jatkuu kirjan loppupuolella erilaisena. Lieneekö kirjan naiskuvauksilla todellisia esikuvia? Vai ovatko nämäkin kirjailijan toteutumattomia haavekuvia? Muista Sariolan kirjoista poikkeavaa on myös kirjan lukujen otsikointi hengellisen laulun säkeinä. Tässä laulussakin taitaa olla viitteitä elämän katoavaisuudesta.

• ---

  Matti Nummenpää

  1.5.2016 klo 17:11
  Birgitillä (nimi muutettu) on Mauri Sariolan nuoruusaikainen esikuva. Tästä ei kuitenkaan tässä vaiheessa enempää.
  Kyseinen laulu on Lina Sandell:n tekstittämä, suomennos E. Tamminen.
  
  Nuoruuden aika
  
  Kun nuoruuden aika on ruusuinen,
  ja riemuinen on joka puoli,
  ota tiestäsi vaari ja suunnasta sen,
  älä kaikista ruusuista huoli.
  
  Ota tiestäsi vaari, kun muuten se vie
  syvyyksihin, joissa voi kuolla.
  Ah, vaaroja täynnä on maailman tie,
  ja kuiluja sen joka puolla.
  
  Ilo maailmass' on lyhyt, pettävi tuo,
  pois kohta sen viehätys vaihtui,
  kuin ruusu, min lehtiset henkäys luo,
  kuin kupla, mi hohti ja haihtui!
  
  Ilo Herrassa on iankaikkinen vaan,
  se ruusu ei lehtiä poista.
  Jo nuorena riennä se saavuttamaan,
  ei vertaista ruusua toista.
  
  MS / Int
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  2.5.2016 klo 03:38
  Näin vapun jälkisammutustunnelmissa totean vain, että onneksi käytössä on toinenkin makuuhuone, ettei sohvalle joudu häpeämään. Lohtua tuo intentendin runo, Chivas Regal ja se etteivät kissat ole vihaisia.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  1.9.2021 klo 20:05
  Mauri kirjoittaa useassa kirjassaan tapauksesta, jossa sota-ajan viestimies seuraa radioliikennettä asemapaikallaan ja pyydystää eetteristä persoonallisen sähköttäjän, jonka "käsialan" tunnistaa välittömästi naisen viestitykseksi. Näin toimii ainakin alikersantti Merta "Viiden tien risteyksessä" ja alikersantti Lehmus korpitukikohdassa Himolan kylässä "Nuoruuden komentosillassa". Kirjojen ilmestymisellä on väliaikaa yli kaksikymmentä vuotta.
  
  Radion käyttäminen henkilökohtaisiin viestityksiin oli sota-aikana ankarasti kielletty, joten mahtoiko tuollaista todellisuudessa tapahtua? Toisaalta aihe on ainakin kiehtonut kirjailijaa voimakkaasti, koska on siihen vielä vuosien kuluttua uudelleen palannut.
  
  Molemmissa tapauksissa neuvokkaat alikersantit selvittävät persoonallisen sähköttäjän asemapaikan, sopivat kirjeenvaihdosta ja sitä kautta myöhemmin tapaamisesta. Alikersantti Merta matkustaa Tiiksjärvelle tapaamaan "tyttöä avaruudesta", jonka nimi on Saara: "Ruma tyttö - oikeastaan. Ei edes vaalea. Ristiverinen, kesakkoinen, laiha. Oikeastaan vain suuret silmät kaidoissa kasvoissa. Ja raskas, upea tukka". Myöhemmin Merta mietiskelee asiaa: "Tuo matka Tiiksjärvelle ei ehkä ollut pettymys, mutta ei se ollut myöskään mikään täyttymys. Tuloksena oli ollut vain tyydyttämätön, ärsyyntynyt olo - ja opinsiru sikäli, ettei aina käynyt niin kuin kuviteltiin".
  
  Alikersantti Esa Lehmukselle käy paremmin. Hän matkustaa ilmeisesti Kajaaniin nähtyään titarityttönsä unessa, jossa tämä on muistuttanut amerikkalaista elokuvanäyttelijää. Ränsistyneestä häkäpönttölinja-autosta laskeutuu kuitenkin toisenlainen nainen: "Ei ollut Gene Tierneyn näköinen. Olipa tullut vastaan vallan vankka Vuokko". Naisella on vasemman käden nimettömässä kaksi sormusta. Kapeat nilkat, vahvat pohkeet, leveä lantio ja pullea povi. Illasta ja yöstä tulee kuitenkin onnistunut ja Esa Lehmus silittää kiitollisena Vuokon poskea ennen uneen vaipumistaan.
  
  Kaksikymmentä vuotta on muuttanut epäonnistumiset onnistumisiksi. Upseerikokelas Aimo Merta nousee Toijalan asemalta junaan lähteäkseen Lapin sotaan, mutta Esa Lehmus ottaa opintojensa päätteeksi Toijalan asemalta taksin ja ajaa kotiin huutaen jo kynnykseltä: "Ei tule ulosottomiehiä. Mutta tuomareita tulee!".

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »