Lukupiiri

« aihelistaan

Kesäkuu 2016 Minä, Olavi Susikoski


  • Matti Nummenpää

    8.6.2016 klo 00:08
    Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.
    Kesän keskustelukirja on 1963 ilmestynyt "Minä, Olavi Susikoski".

    Presidentti Tarja Halonen kertoo Mauri Sariola -seuran jäsenlehdessä 2016 suhteestaan Sariolaan ja kirjaan:
    "... Kouvolan dekkaripäivien vuoksi tartuin uudelleen Sariolaan, ja se olikin jännä aikamatka. Luin yhden vanhan Sariolan, eli romaanin Minä, Olavi Susikoski ja otin sen ikäänkuin ajankuvana. Täytyy sanoa, että Sariola kirjoitti mukaansatempaavasti aikansa ilmiöistä ja koin jopa jonkinlaisen dèjà-vu -hetken kun komisario Susikoski matkalla Mallorcalle sai polttaa tupakkaa lentokoneessa. Ja kyllähän rikoksentekijän mielenlaadun kuvaaminen osoitti Sariolalta tarkkaa psykologista silmää..."

    Koko haastattelu ja paljon muuta on luettavissa seuran uusiutuneesta lehdesä, jonka uusi nimi on "Mauri & Me.

    Lehti postitetaan Mauri Sariola -seuran jäsenille. Muut voivat tilata lehden seuran intendentiltä: matti.nummenpaa@elisanet.fi tai puh. 0400 439374. Hinta on 5,00 euroa. Aikaisemmat lehdet ovat myös ostettavissa hintaan 2,00 euroa. Postitse toimitettuna lisätään postikulu. Lehteä on myös myynnissä seuran tilaisuuksissa. Ensimmäinen on huomenna 9.6.2016 Hattulassa ja seuraava 10. - 11.6. 2016 Kouvolassa. Tarkemmat tiedot tapahtumista tämän sivuston etusivulla.

    MS / Int

  • Matti Nummenpää

    12.6.2016 klo 10:59
    Presidentti Tarja Halonen kommentoi puheessaan Kouvolan Dekkaripäivillä 11.6.2016 Sariolaa:

    "Täällä Kouvolassa on perinteisesti esillä myös Mauri Sariolan dekkarit. Luin ihan sitä varten pari hänen kirjaansa. Se oli viehättävä aikamatka menneisyyteen: Aikaan jolloin lentokoneessa sai tupakoida ja jolloin Mallorcalle matkustaminen oli luksusta kuten esimerkiksi teoksessa ”Minä Olavi Susikoski”.

    Sariolan - tai pitäisikö sanoa Susikosken - maailma on kovin miehinen. Se on maailma, jossa naiset vähän vierailevat, eivätkä naisten maailman asiat paljonkaan häiritse Susikoskeamme. Aikakausien ja ehkä myös kirjoittajasukupolvien ero tulee selvästi esiin, kun vertaa Matti Yrjänä Joensuun alkujaan jo vuonna 1978 kirjoittaman Harjunpää ja pyromaani - romaanin päähenkilöä ylikonstaapeli Harjunpäätä Susikoskeen. Harjunpään miehistäkin mieltä painavat perheasiat. Vaimon raskaus ja odotettavissa olevan vauvan terveys sekoittuvat toivomatta työasioihin."

    MS / Int

  • nimimerkki

    Serambleri

    13.6.2016 klo 22:59
    Harvinainen Susikoski-seikkailu siinä mielessä, että "minä kerron" -periaatteen avulla lukija viedään totuttua enemmän päähenkilon pään sisään. Susikoski, se töksäyttelevä tosikko, paljastuukin mitä melkoisimmaksi pohdiskelijaksi, etteikö jo sanottaisi kenttäfilosofiksi.
    Jänisjahtivaiheeseen kirjoitettu päähenkilön päänsisäinen pohdinta on hyvä alku. Jahtikuvaus kokonaisuutenakin on mielestäni melkoisen hieno aloitus kirjalle. Jatkoa ajattelulle seuraa pitkin tarinaa. Sk pohtii perusteellisesti luontoa, mietiskelee Harlammen viimeisiä vaiheita, arvioi ihmisen elämän tarkoitusta ja jonninjoutavuuksien tavoittelua.
    Tuli mieleen kysymys. Onkohan Sariola päättänyt ensimmäisten Viima-kirjojen menestyksen innostamana kokeilla, taipuisiko Susikoski myöskin suoraan kerrontaan?
    Onhan tuosta Sk:n ajatusten virrasta pitkä matka jonnekin Alastalon saliin tai Waltarin mielenjuoksuun, mutta kiinnostava ja virkistävä kokeilu tämä kirjoitustapa on.

    Teemaa dekkari ajankuvana on jo edellä korkealla tasolla käsitelty. Lentäminen Mallorcalle on juonen kannalta toki tarpeetonta venyttelyä, mutta päästiinpä siinä kuvailemaan sen autuaallisen lentokonesavukkeen jälkeen myöskin mahtava ateriaihme. Eipä arkkitehtijumala Aalto turhaan kehunut lentämistä matkustustapana ("ei tarvitse rahvaan seassa tungeksia"). Kademielellä lukee nykyinen Finnairin matkustaja kun Susikoski tekee selvän hummerista, mitä pikanteimmasta majoneesikastikkeesta ja hienosti maustetusta salaatista.

    Ajankuvaa, Sariolalle ihan tyypillistä kannanottoa on sekin, että 60+ vuosiltaan oleva mies on "vanha ja väsynyt".
    Jouruilunhaluinen, utelias ja puhelias sentraalisantra, vihoviimeinen harppu, saa pariinkin otteeseen erikoismaininnan. Poliisien käsitys on aika selvä: "Puheluitahan ei lain mukaan saa kuunnella, mutta..."

    Skoda-harrastajat voisivat muuten ottaa kantaa siihen, onko Lokkilan Skoda, se jonka "raskas kotelointi pudotti pellit melkein maahan asti" todella "vanhinta sodanjälkeistä mallia".
    1960 -luvulle taisi olla tyypillistä kirjassa kuvattu rattijuopumustuomio. Promille on 0,82, alioikeus ottaa kortin neljäksi vuodeksi ja määrää kuusi kuukautta vankeutta, jonka hovi lieventää sitten kahdeksi. Ehdollisesta tuomiosta ei puhettakaan tuohon aikaan.
    Toinen esimerkki: "Myi viinaa, oli ensikertalainen, 90 päiväsakkoa". Mitenpä lienee nyt kun Ikaalisten nakkikioskin takana ensikertalainen myy yöllä kossun tarvitsevalle ja sattuu poliisi näkemään?

    Jotain on sentään ajanvirrassa ollut läpi vuosikymmenien pysyvää. Eläköitynyt lääkäri on muuttanut Suomesta Mallorcalle. Hän selittää Sollerissa Susikoskelle, että (Suomen) veroruuvin kiristäminen yritti tappaa kaiken yritteläisyyden. Hän ei halua lukea (suomalaisista)lehdistä poliitikkojen rohmuamisesta ja röyhkeydestä. "Täällä on kaikki toisin...helpompaa ja oikeudenmukaisempaa". (nyt hymyilyttää, kirjoittajan huomautus)

    Susikosken erääseen pohdintaan on ujuttautunut hieno, itselleni ennenlukematon ilmaisu: rienauksen rihkamahylly. Rytmiä ja alkusointua löytyy, ja sopii kohtaansa kuin Mohammad Alin nyrkki Listonin leukaan.
    Kiitos, Mauri!

    Jotenkin pidän tästä kirjasta.
    Puidaan tarkemmin, jos harrastajia piisaa.


  • nimimerkki

    Jarmo

    18.6.2016 klo 18:10
    ”Mauri Sariolan odotettu uusi Susikoski-teos on suvereenilla taidolla hallittu poliisiromaani, jossa tämä suosittu rikostarkastaja nyt esittäytyy lukijalla minä-muodossa.” Näin lukee tämän kirjan takakannessa ja tämä tiivistää asian hyvin. Tämä on vahva sariolamainen kirjan, jota oli mukava lukea.

    Juonessa oli hyvä idea, joka perusteli loppuyllätyksen. Jos oli kirjan lukenut aikaisemmin ja muistaa murhaajan etukäteen, juoni voi kuitenkin tuntua hiukan suoraviivaiselta, koska homma lähtee aukeamaan ns. kertarysäyksellä.

    Seramblerin kommentit yllä olivat hyviä. Lopuksi vielä esiin nostona Susikosken tiuskaisu (sivu 61): ”Minä olen yhtä vähän Maigret kuin Sariola on Simenon”.

  • nimimerkki

    PPP

    19.6.2016 klo 18:10
    Jälleen tapahtumapaikkana Sariolalle tyypillinen, syksyinen uinuva maalaispitäjä eteläisessä Suomessa, nyt Tampereen lähistöllä.

    Maurin omat autoilut alkoholin vaikutuksen alaisena tietäen ymmärtää hänen vähättelevä ja puolusteleva suhtautuminen rattijuoppouteen, promillejahan oli vain 0,82. Kortti meni kuitenkin neljäksi vuodeksi.

    KIRJAN LUKEMATTOMAT VOIVAT JÄTTÄÄ LUKEMISEN TÄHÄN

    Miksi pariskunnalla oli syytä tehdä keskinäinen testamentti, eivätkö he jo tuolloinkin muutenkin olisi perineet toisensa? Avioparin keskinäistä testamenttia sivuttiin toisessakin liki samanaikaisessa Sariola-dekkarissa. Oliko syynä pelkästään se, että asia Brandtin kertomana johdatti rikoksen selviämieen?

    Kaksinkertainen kaksinnaimisongelma häipyi taka-alalle vuodeksi, kun asiaa ihmetellyt kirkkoherra kuoli. Entäpä henkilö,jota epäiltiin ja jona esiinnyttiin? Hän ilmeisesti tyytyi olemaan kaksinnaimisesta epäilty ja aikanaan saanut perinnön.

    Jälleen ihmelaukaus kiireellä metrien päästä ja siististi ohimoon. Rikospaikkatutkinnan viimeisimmistä virtauksista tietämättömät maalaispoliisi ja virastotyössä kannuksensa hankkinut nimismies olisivat tulkinneet tapahtuman väärin, ellei Susikoski olisi aivan sattumalta ollut jänisjahdissa paikkakunnalla (vrt. Susikosken ajojahti).

  • nimimerkki

    Serambleri

    19.6.2016 klo 20:52
    Kun lukee kirjaa "uudemman kerran" ja muistaa tapahtumien kulun ainakin pääpiirtein, on aikaa pysähdellä ja kehitellä ajukopassaan visioita kirjassa kuvatuista tapahtumista. Joskus kirjailija avaa asiaa ehkä tarkemmin ajattelemattaan aikamoisia näkymiä. Mainitsen työn alla olevasta kirjasta pari esimerkkiä.
    Ylietsivä Toivakka on koonnut viime aikoina paikkakunnalla tapahtuneita hengenlähtöön johtaneita tapahtumia. "Puukotus metsäkämpällä/ Uittotyömiesten tappelu keksit aseina,," Keksit aseina? Tuosta aloin rakentaa mielikuvaa. Aikamoiset turnajaiset on nyt järjestetty illan viihdykkeeksi! Uskon, että mainitun työkalun kuva on aikuisiässä oleville lukupiiriläisille melko selvä. Ainakin nelimetrinen varsi (johon laulun mukaan kaiverrettiin nimiä tyttöjen..) ja varren päässä monitoimityökalu tukin työntöön ja vetoon. Tappelu tuollaiset aseina vaatii ainakin paljon vapaata pihaa ympärilleen...No, miksikäs ei keksit aseina voisi yrittää toista hengiltä, mutta jotain liikuttavaa olen tuossa näkevinäni.

    Toinen mielikuvia herättävä kohta on hyytävä kuvaus synkän ja pimeän yön seudussa taskulamppuvalossa lapiopelillä tapahtuvasta exhumatiosta. Kaivetaan hihat käärittyinä, paidan selät höyryten. Ruvetaan olemaan kohta parissa metrissä, sitten kihveli kolahtaa arkun kanteen. Lääninlääkäri kumartuu katsomaan kuoppaan. "Siinä se on...arkku on hyvin säilynyt...varovasti nyt. Luokaa sora pois ympäriltä, että saamme köydet pujotetuksi alle..." Tuossa kohden pääsi lukijan mielikuvitus laukalle. Aloin asiaa visioida. Kuinkahan tuo "sora pois ympäriltä ja köydet arkun alle" -juttu käytännössä toteutetaan? Aika paljon saa santaa suihkuta kuopasta ylös ennenkuin siellä alhaalla on tilaa riittävästi hankkeen toteuttamiseen. Tai turhapa tätä on kysellä, eihän se arkku sieltä muuten ylös tule kuin tarpeeksi kaivamalla.
    Pyydän anteeksi aiheuttamaani pahennusta. Ei pidä puuttua epärelevantteihin yksityiskohtiin. Pidetään se mielikuvageneraattori vaan joutokäynnillä ja otetaan asia viihteeksi tarkoitettuna kirjallisuutena.Todetaan vaan, että sodassa, rakkaudessa, Strömsössä ja dekkareissa kaikki on mahdollista...

    Putosikohan minulta eno veneestä, eli onko kyseessä hoksaamishäiriö kun jäin märehtimään erästä ylietsivän kommenttia. Toivakka vinoilee kevyesti Susikoskelle heidän pohtiessaan Harlammen surmaajaehdokkaita ja motiivia. Toivakka heittää ilmaan ehdotuksen: "Tuollainen klassillinen salapoliisiromaanitapaus, vai? Rikas eno ja hultio veljenpoika...niinkö?" Veljenpoika?

    PS Kävi mielessä, että pitäisikö tehdä analyysi naisen asemasta tässä kirjassa. Aineisto ei ole kovin runsas. Kukapa ottaisi asiakseen?

  • nimimerkki

    ukkelo

    20.6.2016 klo 02:50
    Minä, minä Minä! Muistan tuon minä muodossa kirjoitetun Susikosken, josta toteaisin ettei se tyyli kaltaistani lukijaa innostanut, kun ikää on jo 66 vuotta ja vasta kolmas ryyppypäivä menossa. Vielä nousee käsi skooliin, vaimo ei ole jättänyt ja jäsenyydetkin säilyvät kaikissa merkittävissä seuroissa!

  • nimimerkki

    ukkelo

    20.6.2016 klo 13:42
    Armoa, intendentti! Menköön vielä tämä viesti läpi jos lupaan että seuraava tulee vasta kun nimimerkki ”ukkelo” on siirretty kumpujen yöhön kohdasta ”viimeisimmän kirjoittanut… Häpeää lieduntaisi jos joku muu ottaisi tuon kunnian. Nimimerkit Serambleri, T H, PPP ja Matti Nummenpää tulevat tässä maineen pelastusoperaatiossa ensimmäiseksi mieleen

    ukkelo
    Bachelor of Military Arts and an eternal student of life

  • nimimerkki

    T H

    21.6.2016 klo 18:56
    Tuo arkkuhomma pisti mieleeni. Monessa Mauri Sariolan romaanissa on
    todella tuo arkun kaivaminen ylös. Se ei mielestäni ole aivan helppoa hommaa.
    Varsinkin jos hautauksesta on kulunut aikaa.
    Valitettavasti nuo ( ruumillisen) työn tekemiset ovat usein ystävältämme
    Maurilta hieman ns. hakusassa. Se voidaan anteeksiantaa?

  • nimimerkki

    Serambleri

    21.6.2016 klo 19:58
    Kun kirjoittelin tuosta haudan avaamisesta, oli mielessäni toinen suomalaisessa dekkarissa kuvattu tapaus. Jossain Risto Karlssonin kirjassa kaivetaan arkkua ylös. Yöllä tietenkin, en muista oliko yö synkkä ja myrskyinen. Arkun sisällöksi arveltiin jotain epäpyhää. Oli kaivajilla ajatus, että laatikossa olisi valtaisa kasa seteleitä. Kirjan nimi saattaa olla Siunatut setelit. En ryhdy nyt etsimään teosta, orapihlaja-aidan leikkuu on niin kiukuttavasti kesken.
    TH mainitsee, että monissa Maurin kirjoista ollaan arkunkaivussa. En ryhdy kiistämään, koska asiaperusteita minulla ei ole. Käsitykseni kuitenkin näin kylmiltään on, että tapausten laskemiseen riittäisivät vanhankin sirkkelisahurin sormet.

  • nimimerkki

    T H

    22.6.2016 klo 07:53
    Sirkkelisahurin sormet lienevät ne kaksi!!! Muuten ei olisi monikossa.
    Vedän takaisin sen MONESSA. Lienee että puhutaan haudan avaamisesta tai
    ehkä sitä harkitaan.

  • Matti Nummenpää

    29.6.2016 klo 01:06
    Naisen aseman kirjassa Minä, Olavi Susikoski, analysointi pitänee aloittaa luetteloimalla kyseisen kirjan naiset.
    Herra Toivakka soittaa läpi kaikki Helsingin asianajajat: Aalto, Aaltonen, Airaksinen, Alkunen, Alopaeus, Ant-Vuorinen... Liekö näiden joukossa naisia mukana. Mauri Sariolan luettelossa tuskin on.
    Talollisentytär Hilkka Etelälahti on tärkeässä roolissa. Nimismiehen rouva Liisa Piispanen tekee hyviä voileipiä.
    Tapahtumapaikalla on iso liuta rampoja ja vaivaisia - heitä oli kymmenkunta, miehiä ja naisia sekaisin.
    Ja vielä taloudenhoitaja Alma Saaristo.

    Ei, kun analysoimaan!

    MS / Int.

  • nimimerkki

    Serambleri

    29.6.2016 klo 10:00
    Mainitsin jo edellä, että aineiston runsaus ei tässä kirjassa tule hankaloittamaan naiskuvauksen analysointia. Tämä asetelmahan toistuu monessa Sariolan kirjoista. Naisen tehtävä on usein tilkitä tapahtumien kuvausta, olla osa "interiööriä".
    Mainitsen kirjasta kaksi tällaista tilkettä. Pitihän sinne mukaan saada se lähes pakollinen hiukan liian vetreänmuotoinen nuori tummasilmä, jolla on säihkyvän valkoinen virheetön hammasrivi ja (tietysti) kapeat nikat. Tehtävänä tällä olennolla on uhkua elämää, silmäillä miestään rakastavasti ja sen jälkeen jättää miehet kahden.
    Toinen analyysinaihe on nimeltään Vilma. Herkuttelin ajatuksella, että Vilma olisi kohtauksen aikana vilkaissut Susikoskea ja tokaissut "Penni ajatuksistanne, hyvä herra!"
    Nyt ei ehditä naisasialle tehdä enempää. Alkaa olla kiirus. Pihlajanmarjaviiniseuran vanhan VW Transporterin viisisylinterinen rutkutus kuuluu pihasta. Ikkunoista kaikuva matkaseurueen ilokiljunta on jo aamun tässä vaiheessa ylärekisterissä. Ajomatka Iron Maidenin keikalle vie kokemuksen mukaisine tankkaus- ja tyhjennystaukoineen useamman tunnin. Portit riehakylään avataan kello 16.
    Katsotaan miten tässä käy.

  • nimimerkki

    ukkelo

    11.7.2016 klo 05:40
    Kysymykseen kuka on Suomen vanhin vänrikki, nimimerkki ukkelo tietää vastauksen. Epäilen että kyseessä on sama henkilö, jonka asevelvollisuus päättyi kasarmin putkassa. Ei auttanut vaikka sieltä kuului mölinää että kasarmimme eessä suuri portti on. Vielä enemmän ylennyksiä haittasi se että kyseinen henkilö kaappasi kenraalina eläköityneen komppanian päälikön syliinsä laulaen ettette koskaan k-pää mokkerit pääse siviiliin.

  • nimimerkki

    Serambleri

    13.7.2016 klo 19:40
    Olemme täällä usein vertailleet käsiteltävistä kirjoista ilmenevää ajan tapaa siihen, miten nykyisin eletään. Jokin tapa on muuttunut, osa seisoo entisellään kuin Konstantinopolin muurit vai miten se nyt oli.
    Muutosta näen tuossa auton vuokrauksessa. Ei siinä mitään, että pesetoille perso portieeri ottaa asian hoitaakseen, se on palvelua se.
    Sitä tässä äimistelen, että Susikoski Mersun avaimia ottaessaan "sutaisee nimensä johonkin kaavakkeeseen, jonka toteaa sitoumukseksi suorittaa korjauskustannukset, jos autolle jotain sattuisi". Hän kylläkin perustelee huolettomalta vaikuttavan menettelynsä toteamalla, että ei aio ajaa kolaria. Sillälailla, sanoi Tarvajärvi.
    On ajat tuosta muuttuneet.
    Jos aikoo noudattaa edes pääpiirtein niitä ohjeita, joita nykyään annetaan autoa vuokraavalle turistille, ei ihan ensimmäiseksi tule mieleen sutaista nimeä yhtään mihinkään ennen sitä ja sitä ja sitä ja jotain vielä lisäksi.
    Olen yrittänytkin olla sutaisematta ja onnistunut useista kiusauksista huolimatta niin hyvin, että ainoa vuokraustapahtuma kohdallani toistaiseksi on ollut polkupyörän vuokraaminen hotellin liiteristä Kosin saarella aikana ennen kuin Mr. Armstrong näytti ihmiskunnalle sen pienen askeleensa.
    En allekirjoittanut mitään enkä ajanut kolaria. Satula siinä mankelissa kyllä oli ihan päin persettä ja jouduin kyläkorjaamolta lainaamaan neljäntoista lenkkiä asian korjaamiseksi.
    Oli se hyvä. että oli luettu kreikkaa aikoinaan. Alfa, beetta, gamma luetteloa vain ilma sakeaksi ja jopa avain löytyi.

  • nimimerkki

    T H

    15.7.2016 klo 13:00
    Jos (kun) erehtyy autokauppaan niin tuntee olevansa varsinainen luuseri.
    Vielä pahempi jos erehtyy pyytämään autoa koeajolle. Alkaa varsinainen
    paperinpyöritys. Nimeä sitoumusta sinne tänne. Vaikka jättäis oman autonsa
    avaimineen pantiksi liikkeeseen. Tämä Suomessa eikä kyse mistään auton
    vuokrauksesta. Poikkesin kyllä nyt otsikosta....

  • nimimerkki

    Serambleri

    2.8.2016 klo 21:13
    Pöyhäistään vielä tätä kesäkirjaa. On kuin ehtolaiskuulusteluun lukisi...jospa vielä vähän kertaisin. Joku knoppikysymys voi vielä osua kohdalle.

    Juonen kuljetuksessa tulee kirjailijalle usein eteen tilanne, jossa pitää tehdä kilpajuoksijoiden osaama rytminvaihdos.
    Tunnelmasta toiseen -temppu voi olla vaativakin. Sitä se on ainakin silloin, jos sen aikoo osuvasti, sillälailla huomiota herättämättä tehdä.
    Kirjan ensimmäisen luvun lopussa vaihdetaan tunnelmaa niin että lukija(tarkoitan lähinnä itseäni) vasta jälkikäteen havaitsee miten taitava kirjailija sen teki. Sariola tekee tämän siirtymän joko tieten tai sitten muuten vaan tosi taitavasti. Ei tarvita sitä kännisen Koskelan konekiväärikomppanian komentokorsussa tekemää "Perkele. Minä vedänkin vaihteen kakkoselle" -ilmoitusta. Tässä kirjassa jänisjahtivaihe päättyy ja tosi toimet alkavat hienovaraisemmin.
    Puuskuttava ikämiespoliisi oli tavoittanut nimismiehen jahtiseurueen ja ilmoittanut kunnanlääkärin oletetusta kuolemasta. Vallesmannilla on parhaillaan taskumatti kädessä, korkki toisessa, kaatoryyppy on kohottamista vailla.
    Näin Sariola:
    "Taskumatti oli edelleen Piispasen kädessä. Hän katsoi siihen ikäänkuin käsittämättä, mitä sillä piti tehdä. Sitten hän havahtui. Hän kiersi äänettömästi metallikorkin paikoilleen. Ajokoira hänen vieressään katsoi isäntäänsä huolehtivainen ilme ruskeissa silmissään. Sen äsken vielä innostuneesti viipottanut häntä oli pudonnut liikkumattomaksi koipien väliin.
    Hiljaisessa, kuurankimalteisessa metsässä kuului läpi kristallinkirkkaan ilman selvänä teeriparven kujerrus.
    -Lähdetään, sanoi nimismies Piispanen."

    Että semmoista. Korkki hiljaa kiinni, surumielisen koiran häntä koipien väliin. Jääkää taakse kuurankimallus ja teerien kujerrus!
    Esirippu. Seuraava näytös.

  • nimimerkki

    Shuh

    2.12.2021 klo 14:09
    Mauri oli kirjoittanut jo seitsemän Susikoski- romaania, ja tähän kahdeksanteen hän etsi hieman erilaista lähestymiskulmaa. Sen hän löysi minä-muodossa kirjoittamisesta, mikä kylläkin jäi ainoaksi hänen Susikoski-saagassaan. Ehkä hän myös yritti tällä tavalla paremmin avata sankarinsa henkilökuvaa sekä ajatus- ja arvomaailmaa. Valitettavasti kannatettava pyrkimys jäi paljolti toteutumatta. Aivan kirjan alussa jonkinlaista yritystä tällaiseen pohdiskeluun onkin, välähdyksenomaisesti myöhemminkin, mutta kovin syvälle ei kirjailija asiassa etene. Sääli sinänsä, rikostarkastajan hahmo ja persoonallisuus olisi kieltämättä jonkinlaista syvyyttä ja suurempaa moni-ilmeisyyttä kaivannut. Varsinkin, kun jo kirjan nimikin antaa jotain tällaista odottaa.

    Tarina sinänsä on kyllä uskottava, sujuva ja helppolukuinen, eikä kerrontaa ole rasitettu tarpeettomilla "sivuhypyillä", polveiluilla tai "harhaanjohtamisilla". Tottunut dekkarien lukija voi pitää juonta ehkä jopa hiukan yksioikoisena. Syyllisen henkilöllisyys tulee kyllä yllätyksenä, mitään paljastavaa vihjettä en aiemmassa tekstissä havainnut. Henkilöpiiristä jäivät mieleen parhaiten karski lääninlääkäri Isotupa ja ylietsivä Toivakka, ensin mainittu tosin esiintyi täysin sivuroolissa. Kerronta soljuu eteenpäin kielellisesti hyvänä ja vaihtevana. Toiminnan osuus ei korostu, joskin Susikoski osallistuu aktiivisesti tutkintaan, vaikka jo rikostarkastaja onkin.

    S.21: pieni kömmähdys, kun ylikonstaapeli Nousiaisen nimi vaihtuu nimismiehen nimeen Pikkarainen

    S. 60: Susikoski tokaisee, että "Minä olen yhtä vähän Maigret kuin Sariola on Simenon". Itseironiaa tai -kritiikkiäkö kirjailija on tässä harjoittanut?

    S. 107: Mauri kirjoittaa "jenkkipoikien" kylväneen Lancastereissaan tuhoa vanhan kulttuurimaan Saksan ylle. Amerikkalaisilla oli kuitenkin aivan omat konetyyppinsä, eivät he Lancastereilla lennelleet. Avro Lancaster oli englantilaisten yleisin ja tehokkain raskas vaakapommituskone, ja niitä ohjasivat brittilentäjät. Tuosta "kulttuurimaasta" voisi myös keskustella pitkään, mutta jääköön tällä kertaa.

    S. 110: Susikoski ei pidä härkätaisteluista eikä myöskään metsästyksestä, kuten jo kirjan alussa tulee ilmi - vaikka jänisjahdissa onkin.

    S.118: no tulihan se maurismi: senoritan kapeat nilkat mutta muuten rehevät muodot.

    S.148: Leo Olavi on jo lainopin kandidaatti. Liekö tällä oppiarvon kohenemisella jokin syy-yhteys siihen, että mies edellisessä kirjassa oli ylennyt rikostarkastajaksi? Valitettavasti Mauri ei sanallakaan missään viittaa siihen, miten Leo Olavi opintonsa suoritti, kun piti koko ajan paneutua rosvojen jahtaamiseen.

    S.165: Maurille aikaa myöten niin tavalliseksi tulevaan gastronomiseen "ihailuun" saadaan ensiaskeleita tässäkin kirjassa hänen kuvatessaan vedet kielelle nostattavasti laadukkaan illallispöydän antimia.

    S. 201: teksti johdattaa pohtimaan rikostarkastajan uskonnollisuutta. Jossain määrin uskonnollinen hän varmasti oli, ainakin sillä tavalla, että hän kunnioitti kirkollisia tapoja ja uskomuksia eikä suvainnut niiden pilkkaamista. Johonkin ihmistä korkeampaan voimaan hän epäilemättä uskoi, mutta mitään selkeää käsitystä tuon uskon syvemmästä laadusta ei paljastu.

    Hyvä lukemisen arvoinen romaani, vaikka itseäni jäi vaivaamaan jollain tavalla latteaksi jäävä kokonaisvaikutelma. Susikosken persoona saa lisäpiirteitä, vaikka ei läheskään niin paljon kuin odotin ja olisi ollut suotavaa. Jännitys ei oikein noussut missään vaiheessa, eikä kirjasta jäänyt myöskään mieleen mitään erityisen vahvaa henkilöhahmoa tai tapahtumaa. Ei tämä ihan ensimmäisten Susikoskien tasolle yllä, mutta vahvaa keskitasoa on kyllä. Arvosanaksi tuuppaan 8 1/2 .
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Kesäkuu 2016 Minä, Olavi Susikoski