Lukupiiri

Marraskuu 2016 Insinööri Forssin tapaus

• ---

  Matti Nummenpää

  2.11.2016 klo 20:37
  Takakannen teksti
  
  Jukka Havumaa aikoo viettää koti-illan poikamiesasunnossaan Katajanokalla. Aikansa lueskeltuaan hän lähtee iltakävelylle satamakortteleihin ja joutuu auttamaan kuolemaisillaan olevaa puliukkoa. Seurauksena on, että hän saa oudon vieraan, tytön joka vaikuttaa ensi näkmältä satamatytöltä. Kummallinen tyttö, julkea ja ujo yhtä aikaa. Mitähän tekemistä hänellä mahtoi olla vanhan miehen kanssa, jonka ambulanssi korjasi tullimakasiinien välisestä solasta? Kuka hän oikein oli?
  Näitä asioita Jukka Havumaa joutuu pohtimaan vielä moneen kertaan. Kuluu muutama kuukausi, ennen kuin tyttö osuu uudelleen Havumaan tielle. Mies ei ole uskoa silmiään. Voiko tyylikäs nuori nainen, joka istuu kouluauton ohjauspyörän takana, olla sama kuin silloinen satamatyttö? Pummien seuralaisesta autonomistajaksi muutamassa kuukaudessa, tyttöhän on oikea taituri. Ja sitten tyttö yhtenä iltana tulee upealla Volvolla ja pyytää Jukka Havumaan maaseutuajelulle kanssaan. Syrjäisessä Kievari Grillissä ehtii illan mittaan tapahtua paljon, mutta se on vasta alkua.
  ESKO LAUKON neljäs jännitysromaani on edeltäjiensä veroinen. Vauhdikas ja arvaamaton käänteissään aina viimeistä sivua myöten.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  4.11.2016 klo 17:52
  Ennen tätä Laukon Insinööri (diplomi-insinööri :-) Forssin tapausta on ilmestynyt kolmisenkymmentä Sariolaa. Jos on lukenut ne ja pitää tätä lukiessaan tuntosarvet ulkona, havainnoi tuttuja ilmaisuja, kuvauksia ja juonen käänteitä, on lopputulos melko selvä. Kovin tämä tuntuu turvalliselta ja tutulta tekstiltä. Suurin ero taitaa olla siinä, että kustantajan kohdalla kannessa lukee totutun Gummeruksen sijaan WG.
  
  Yleisarvosanaksi PMVS:n kirjalaisilta tulee lubenterin ja cum lauden kuviteltu välipalikka. Teksti on ihan luettavaa, paikkojen ja tapojen kuvaus kyllä kulkee. Tapahtumia tapahtuu. Juoni loppuratkaisuineen ei toki loista uutuudellaan, mutta menee kyllä ihan sujuvasti. Parissa kohdassa viivytellään kyllästyttävän kauan. Ymmärretään toki liuskoja tarvittavan jotta paketti paksunee kirjaksi, mutta ihan Alastalon salista on 17 sivua käytettynä siihen kun pollarit hankkivat lammesta ylös kropan, joka sijainti on etukäteen metrilleen tiedossa...
  
  Kirjoittajan puolesta ei tarvitse tuntea myötähäpeää. Rima jää telineilleen. Voisin antaa kirjan tuttavalle, joka on muutaman Sariolan ohimennen lukenut. Sanoisin saatteeksi, että kokeilepa tuota Laukkoa vaihteeksi, siitä voidaan vielä kuulla lisää...Haluaisin kuulla häneltäkin lisää.
  
  Eräs Sariolalle tyypillinen tapa, joka tässäkin kirjassa tulee esille, on tarpeettomalta tuntuva ajatusviivan käyttö. Mauri viljelee tapaa runsaasti läpi tuotannon. (Miksi sen huomaan? Siksi kun se jo aikojen alussa pisti silmään. No, ongelmahan on yksin minun.)
  Kas näin: Ylietsivä Korppisuo on huolissaan siitä että työtoveruus esimiehen, komisario Havumaan kanssa ei ole muuttunut oikeaksi toveruudeksi. Nyt Korppisuolla on jymyjuttu kerrottavana pomolle. Nyt pomo taitaa olla kiinnostunut.. "Kun Korppisuo sisimmässään - Havumaan penseydestä huolimatta - arvosti esimiehensä korkealle, hän nyt, katsoessaan Havumaan kaitoja ja kiinnostuneita kasvoja, toivoi hetken lopultakin tulleen."
  
  Juonesta ei nyt mitään paljastuksia. Oikein mukava oli tämä lukaista pitkän tauon jälkeen.
  MS/Int saa kiitoksen hyvästä valinnasta.
  

• ---

  nimimerkki

  nimimerkki puttonen

  5.11.2016 klo 20:46
  Pyhäinpäivää lukupiiriläiset!
  Mielenkiintoista ja mukavaa tekstiä näillä sivuilla. Kiitoksia MS/int, Serambleri, TH, ukkelo ja keitä kaikkia teitä onkaan! Intendentiltä ajankohtainen valinta. Kirjan tapahtumat alkavat marraskuun loppupuolella. Komisario Havumaa on kohta joulutunnelmissa ja kirjan lopussa epäilee itse joulupukin rymistelevän uuden omakotitalonsa ovella. Olen joskus sanonut, että neljä ensimmäistä Laukkoa ovat parasta Mauria, enkä tälläkään lukemisella heivaa mielipiteestäni. Laukkona Mauri teki itseään huolellisempaa työtä. Ei nyt enää viidennessä ihan kynsin hampain, kun kustantajallekin jo leivätöntä pöytää katettiin.
  
  Forssin Paavolla on iso henkivakuutus kuten Harstilan Armaksella, kaatuessa sattuu päähän kuten Degermanin Armia ja uimareissulle tulee kivi mukaan niin kuin Piipon Kalevillekin tuli.
  Tuttua Mauria kerrassaan. Minua ilahdutti, että Havumaan ja Korppisuon nimikilpien sabotoinnissa Mauri muisti mainita sen, että lisäkirjaimia oli pitänyt hankkia. Se kun risoo meikäläistä tosi paljon, että Aulamon Ollin ja Lehmuksen Esan mielestä "jupiseva ukkohiisi" on Juho Kusti Paasikiven anagrammi! Siinä on paha särö muuten hienossa postuumiteoksessa.
  
  Keskusrikospoliisin virkahuoneessa ryypätään ja muutenkin poliisi liikkuu harmaalla alueella. Koetin muistella, onko Susikosken kirjoissa näin toimittu. Ainakin erästä nimismiestä epäiltiin silmien ummistamisesta, kun pääsi oikeaan vuoteeseen. Hyvä sänky tuo paremman unen, vaikka siinä tapauksessa ei tainnut olla nukkumisesta kysymys. Toinen poliisimies katosi kairaan, kun Susikoski alkoi kopeloida hänen autonsa antennia. Tämä Frestadiuksen Reino taisikin olla lajinsa viimeinen. Eräpoliisi.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  7.11.2016 klo 16:28
  Pihlajanmarjaviiniseuran ornitologiosasto visersi äskettäin pyrstö pystyssä, kun olivat kuulleet Suomessa ennen näkemättömästä lajista. Oli kuulemma tavattu harvinainen kahlaaja jossain rannikkoseudulla, siitä riemu. Vähintään samanlaiset ovat nyt PMVS:n kirjakiinnostuneiden tuntemukset.
  Tervetuloa palstalle puttonen!
  Heti kättelyssä tulikin esille mukava yksityiskohta, tuo jupiseva ukkohiisi. Lämmitti mieltä. Havaitsimme, että emme olekaan ainoat, joita yritettiin jymäyttää. Luimme kirjapiirissä mainittua teosta aikoinaan, ja sanaleikittelyyn taipuvainen runoilijajäsen alkoi mutista. Kaikki ei hänen mukaansa ollut niinkuin esitetään. Vanhan ja varovaisen ohje on pitää mielessä että mikä kuulostaa liian hyvältä, voi olla epätosi. Tämä jupisevajuttu on ihan liian herkullinen ainakin niille, jotka Juho-Kustin olemuksen muistavat. Olisi se ihan täysosuma puhelinkeskukseen, kuten Mauri hyvästä laukauksesta kirjoittaa. Voiko se tosiaan olla toimiva anagrammi? Jahtivaistot porukassa heräsivät. Asia piti tutkia. Tolppakirjaimilla pantiin paperille Juho-Kusti Paasikivi. Sakset vilkkumaan ja irtokirjaimia järjestämään. Ei toimikaan, ei. Meitä oli huijattu. Pienestähän tuo jäi kiinni.
  Ylioppilaskirjoitusten tulosta jännittävä henkilö olisi tyytyväinen kun aa muuttuukin tarkastajalla eeksi. Onhan se melkoinen arvosanan korotus sentään. Astumme kyllä nyt anakronismin ansaan. Eximiaa ei tuolloin ollut keksitty. Anteeksi vaan.
  Tuntuu muuten siltä, että tuo jupiseva esiintyisi muuallakin Maurin tuotannossa. Onko näin ja missä, jää meiltä ratkaisematta.
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  7.11.2016 klo 19:49
  Jupiseva Ukkohiisi esiintyy kirjassa jälleenrakennettu maa, ykköspainoksen sivu 109:
  
  "Kun hallitus sitten vaihtui ja Juho Kusti Paasikivi astui peräsimeen, meinasi ensin käydä vielä hullummin. Tämä Jupiseva Ukko-Hiisi karjahteli tekohampaat louskahdellen, että kaikki vastarinta oli tyhmää ja että kun sota oli hävitty, siitä oli myös vastattava."
  
  Mm näin kertoili varatuomari Julius-Olof Råd. Tässä yhteydessä ei nimiväännöstä väitetä anagrammiksi.
  
  MS / Int.
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  7.11.2016 klo 21:48
  Nöyrästi kiittää puttonen tervetulotoivotuksesta. Piti vaihtaa lauseen sanajärjestystä, että sain tuon puttosen pienellä alkukirjaimella, kuten tarkoitus on. Kaikki harvinaiset kahlaajat eivät ymmärrä nousta ajoissa siivilleen. Haluavatkokaan? Mitä kun viikko sitten leikkasin pihanurmikkoa ja nyt raivoaa lumimyrsky.
  
  Jupiseva Ukkohiisi olisi loistava anagrammi, kun nuo kirjaimet vain sopisivat! Kustin t-kirjainta ja Paasikiven toista A-kirjainta ei ukkohiiteen saa jupisematta sovitetuksi. Ja e-kirjainta ei Juho Kustista löydy ollenkaan. Minulla on kuitenkin ehdotus tämän asian ylittämiseksi ja hyväksymiseksi. Ollaan tämän kerran myöntyväisyysmiehiä ja -naisia ja ratkaistaan asia vuoden 1946 presidentinvaalin tapaan poikkeuslain nojalla.
  
  Tämäkin on vielä kerrottava. Kerran automatkalla koetin muistella mikä kirjainlyhenne se usein esiintyy jonkin seuran nimenä lukupiirin palstoilla. Tuli mieleen PLO ja PMMP. Tuntui kuitenkin, että olisi edellistä rauhantahtoisempi ja jälkimmäistä hiljaisempi tai ainakin keski-iältään varttuneempi. Kotona piti heti tarkastaa asia ja sehän oli PMVS! Mielikuvani lienee ollut silti oikeansuuntainen. Korkeintaan voisin kuvitella PMVS:n jäsenten hieman terrorisoivan paikkakunnan tilhikantaa riipimällä näiden eväät. Sekin vähäinen huoli poistui, kun juuri luin, että seurassa on myös ornitologiosasto! Pitkää ikää tälle hienolle seuralle!
  
  Sentään saivat Lehmus ja Aulamo nuoruuden komentosillalla koordinaattinsa kuntoon vaikka se ensimmäinen laukaus ei ihan täysosuma puhelinkeskukseen ollutkaan! Toisessa kysytyssä anagrammissa haetaan "kevyttä, ilmavaa, hienostunutta" kirjailijaa ja ratkaistava sana on ALASALONKI? Jätän pohdittavaksenne. Varttuneemmille lienee helppo.

• ---

  Matti Nummenpää

  7.11.2016 klo 22:52
  "Mikä on lopullinen yhteenveto, tulos elämästäni? Osanneeko ehkä
  tuleva elämäkertani kirjoittaja paremmin sen todeta kuin minä itse,
  joka en ole vielä ihan irtautunut." – Alasalonki (nimi muutettu)
  
  Suomalais-virolainen kirjailija Alasalonki (nimi muutettu) pohti näin elämänsä
  lopputulemaa vuonna 1953, kolme vuotta ennen kuolemaansa. Alasalonki (nimi muutettu)
  eli kiehtovan, ristiriitaisen ja tapahtumiltaan rikkaan elämän niin
  yksityishenkilönä kuin kirjailijanakin. Hänen elämänsä ja ehtymättömän
  runsas kirjallinen tuotantonsa sekä hänen sijaintinsa suomalaisen ja
  virolaisen kulttuurin rajamailla on inspiroinut lukijoita,
  kirjailijoita ja tutkijoita jo monen vuosikymmenen ajan Suomenlahden
  molemmin puolin. Lähde: www.nimikot.fi
  
  Alasalonki -seura (nimi muutettu) on perustettu 28.9.2006 ja sen kotipaikka on Turku. Seurassa on 63 jäsentä.
  
  MS / Int.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  8.11.2016 klo 13:55
  On niin hieno nimi tuo Alasalonki, että voimme vain onnitella kirjailijaa aikoinaan tapahtuneesta nimenmuutoksesta. Aiemmasta nimestään anagrammeerasimme runoratsutallin päivystäjän kanssa parin neuvoa-antavan jumprullisen jälkeen tulokseksi ROHNAKONI. Ei tuo ole ollenkaan niin sointuva väännös. (Mahtoiko tuo nyt mennä oikein... joskus valkeus nauraa pimeyden töille. Muistamme, hämärästi, kun kerran talkoilla seuran tukikohdan sisäkattoa verhoiltiin...)

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  8.11.2016 klo 20:52
  Mauri kirjoitti Insinööri Forssin tapauksen vuonna 1968, mikä on toinen hänen tuotteliaimmista vuosistaan. Niistä huonompi. Hyvän neljännen Laukon ohella julkaistiin omalla nimellä Marskin ritarit, Ampiaiskesä ja kaksi "Kuusamaa", joista ensimmäinen Sumusta nousee risti on erinomainen kirja ja toinen Älä kaikista ruusuista huoli melkoinen floppi. Jälkimmäistä arviotani perustelen sillä, että kolmella henkilöllä oli yhteensä seitsemän etunimeä, eikä heidän kohdallaan mainittu salanimillä esiintymisistä. Etunimi vain vaihtui kerronnan edetessä.
  
  Askarruttaa tuon "paremman Kuusaman" syntyhistoria. Maurin päiväkirjoista ensimmäinen julkaistu alkaa merkinnöillä 28.3.1968. Alkuvuonna Mauri on lomaillut viikon Gran Canarialla ja toisen Madeiralla. Huhtikuussa hän kirjoittaa "Pellervon Madeira-tarinaa" ja kaavailee Marskin ritareita. 11.4 Mauri postittaa 20 tekijänkappaletta. Ei kerro, minkä kirjan. 9.5 taksimies ehdottaa kirjan nimeksi Älä kaikista ruusuista huoli eli nimitestissä on jo "huonompi Kuusama". Sen tekijänkappaleet saapuvat 8.8. Oliko Sumusta nousee ristin käsikirjoitus tehty jo edellisenä vuonna? Vai kirjoittiko Mauri sen todella alkuvuonna 1968 etelänmatkojen ja muun vilkkaan elämän välissä? Mikäli näin teki, niin olipa todella mestarilaukaus! Se täysosuma sinne puhelinkeskukseen! Ja vielä sillä ikivanhalla Hyppy-Heikillä, jossa tarvittiin kaksi tähystäjää. Toinen katsoi mihin laukaus osui ja toinen mihin tykki hyppäsi.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  8.11.2016 klo 23:30
  Ajattelua avartavaa oli lukea edellä oleva tiivistelmä tuosta Sariolan kiivaasta kirjoittamisesta Forssin syntymävuonna. Eipä ole tullut ajatelluksi tuolta kantilta, vaikka kirjojen ilmestymisvuodet ovat luetteloissa hyvin tyrkyllä. Toki ei myöskään unohdeta lehtiin värkättyjä kertomuksia, jatko- tai ilman. Kiirettä on siis pitänyt.
  Viehättävä ajatusleikki syntyy siitä, että miten Kirjailija on mahtanut pitää omaminänsä selvillä siitä, ketä nimeä kulloinkin kirjoittaessaan palvelee, kenen pajasta tulleelta tekstin pitäisi (tai ei saisi) näyttää.
  
  Historian kirjoissa on kerrottu, että lähesjumalaksi kohonneella keisarilla oli arvokkailla työmatkoilla tyyrpuurin puoleisen korvan takana neuvonantajaorja, jonka tehtävä oli määrävälein muistuttaa, että olet kuolevainen. Mietin tässä, että onkohan Maurilla ollut Adlerin edessä näkyvä plakaatti, josta näkyy kenen tekstiä nyt pitää suoltaa? Onko hänellä ollut tarvittaessa päälle kytkettävä Laukko -moodi? Tarkoitushan hänellä kaiketi oli se, että Laukko ja Sariola tekstinä eivät olisi lukijalle (ja niille perhanan kriitikoille) ihan yksi yhteen.
  Se, miten sariolanpiilotus Laukolta Insinööri Forssin tapauksessa mielestäni onnistui, käy ilmi 4.11. kirjoittamastani kommentista. Kirjasta voi tosiaan poimia kosolti "maurismeja", yksittäisiä sanoja, asioiden ja piirteiden kuvailuja, repliikkejä, kerronnan kuljetuksen menetelmiä.
  
  Tätä asiaa peratessa tulee muistaa, mitä on jälkiviisaudesta sanottu. Kun Sariolan (ja Laukon) kirjoina julkaistu tuotanto on vuosien aikana luettu, suurin osa useampaan kertaan, on kritiikkimielessä epäoikeudenmukaista ruveta tikulla osoittelemaan, mitä sanoja ja kuinka tiheästi missäkin on (kovassa kiireessä) käytetty ja lukijalle tutuksi tullut. Rauhallisesti nyt. En moiti, totean vain. Muistutan taas, mitä Riitaoja sanoi (ennenkuin hänet ammuttiin). Kun kirjailijan lähes koko tuotanto pyörii kuitenkin suhteellisen suppean aihepiirin ympärillä, on täysin selvää, että tekstissä tulee vastaan tuttuja ilmaisuja. Kun härjillä ajaa, niin härjistä puhuu.
  Asiaan liittyvä pohdinta perustuu minun puoleltani pelkästään "rakkaudesta lajiin."
  Kirjallisuuden tutkijaa minusta ei tule. Ne sutor supra crepidam.
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  11.11.2016 klo 23:36
  Taitava kirjailija pyöräyttää kiehtovan tarinan nopeasti, eikä henkilöitäkään tarvita paljon. Kolme päähenkilöä: Jukka Havumaa, Olli Korppisuo sekä Raija Riittilä-Meriläinen-Forss-Havumaa. Lisää rikospoliisimiehiä: Karasjoki, Vesanen, Saarimaa ja Etelämäki. Pari järjestyspuolen nimetöntä konstaapelia. Sairas Meriläisen Kalle, ritolat ottava Masa, vieraanvarainen majatalon emäntä, opastava tarjoilija ja utelias maanviljelijä Veckström. Ja vielä tarvitaan vakuutustarkastaja, vakuutusyhtiön lääkäri ja talonmiehen rouva. Nämä 17 henkilöä puhuvat kirjassa omalla äänellään ollen itse paikalla. Muut henkilöt esiintyvät vain toisten ajatuksissa ja kerronnassa.
  
  Rikos ratkeaa tässäkin kirjassa siihen, että rikoksentekijä puhuu ohi suunsa ilmaisten poliisille asian, jota hänen ei "pitäisi voida tietää". Näin varmaan tapahtuu usein todellisuudessakin.
  
  Esitän vielä ehdokkaani "Vuoden Poliisiksi": Hän ei juo, eikä polta. Pahin hänen suustaan kuultava kirosana on "voi kehveli". Pikkujoulujuhlissa hän ei vikittele kollegojensa vaimoja. Vapaa-aikanaan toimii palkattomana poikakerhon johtajana. Pieniä sivutuloja hän hankkii bassolaulajana kvartetissa, joka siunaustilaisuuksissa virittää kirkon lehteriltä laulun "Niin kuin muuttolintusen tie..". Pidätettyjä kuulustellessaan pistelee pöytäkirjaan pitkän rivin lieventäviä asianhaaroja. On ulkomuodoltaan kuin iso ystävällinen karhu. Tuntee aidosti myötätuntoa lähimmäisiään kohtaan. Jos joku tarvitsee nimeä vekseliin, niin keskusrikospoliisin ylietsivä Kauko Etelämäki kirjoittaa nimensä aina.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  15.11.2016 klo 21:57
  Olemme useasti todenneet, että Sariola kirjoittaa kirjoissaan omista kokemuksiaan ja myös teettää henkilöillään hommia, joihin itsekin on mieltynyt. Virkistävää olikin nyt lukea päähenkilön ajatuksia veikkauksesta ja raha-arpojen ostamisesta. Kylmää oli kyyti, jota Havumaa rahapeleille antoi. Turhaa on ostaa raha-arpaa, siihen upotettavalla viidellätoista markalla saa sentään solmion tai kolme viskiä vesineen. Voiton mahdollisuus on aivan mitätön. Lottokin olisi ehkä mennyt samasta turhuuksien viemäristä mikäli se olisi Suomeen jo ehtinyt. Vaan eipä tainnut olla vielä mustan vyön Kotamäen Hilkka peliin houkuttelemassa?
  
  Tyypillistä Sariolaa sen sijaan on se, miten valtavasti hänen kirjoissan kolmekymppiset, (tietysti akateemiset loppututkintoihmiset) ovat ehtineet puuhata, yletä ja pätevöityä. Tätä huikeaa urarientoa esiintyy Maurin "omissa" kirjoissa, miksi ei siis täälläkin.
  Forssin Paavo, alias Mutteri, dipl.ins, mutta pari viime vuotta rappiolla, on tyyppiesimerkki tuosta pikaetenemisestä. Silmät suittenrenkailla luin kaverin ceeveetä 11. luvun alkupuolelta.
  Valmistui epätavallisen nuorena epätavallisen loistavin arvosanoin. Ehti kuitenkin teekkarirymytä niin, että pariin kertaan korkeakoulusta potkimiselta hänet pelasti vain virtuoosimainen opintomenestys. Valmistuttuaan hän oli ollut rakentamassa siltoja ja panemassa pystyyn voimalaitoksia. (huomaa monikot) Tokikaan hän ei ollut ehtinyt viipyä yhdessäkään työpaikassa puolta vuotta kauempaa. Työasioissa pätevä DI oli ryyppyhommissa vielä pätevämpi. Hän teki juovuspäissään tempauksia, joita ei kertakaikkiaan voitu painaa villaisella. Lähtö oli tullut joka työpaikasta. Ja viimeiset kaksi vuotta hän oli ollut vailla mitään työpaikkaa. Kuollessaan hän oli ollut vasta noin 30-vuotias. Sillälailla. On siinä uraohjuksella ollut elämässä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
  
  Ennenkuin toisin ajatteleva lukija "poistaa pistoolistaan liipaisimen", totean että tiukasti laskien tuokin urakiito lienee mahdollinen. Käsittelenkin asiaa siksi, että näitä ihmenuoria esiintyy Sariolan tuotannossa suhteellisen usein. Tuntuu vielä siltä, että usein kyseinen kiitäjä on juristi ja (tottakai jo) varatuomari.
  
  Toinen Sariolan esittämä ikään liittyvä näkemys on täällä lukupiirissä aiemmin jo puitu. Huojuva, vetistäväsilmäinen, kuihtunut vanhus paljastuu lähemmässä tarkastelussa 60-vuotiaaksi. Tuokin taitaa muuten olla Laukkoa.
  Taisimme Ukkelon kanssa sen keskustelun aikaan päättää katsoa hieman tarkemmin kylppärin peiliin.
  
  
  
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  16.11.2016 klo 08:05
  Juu, olikohan tämä kirjan kirjoittanut Esko Sariola vai Mauri Laukko? Ainakin näin jälkikäteen arvioituna tutun oloista sujuvaa tekstiä löytyy kansien välistä. Sinänsä pitää sanoa, että kirjaa olisi hiukan voinut tiivistää ensimmäisen 111 sivun osalta eli ”Raijan cv:tä” ei olisi tarvinnut käydä niin perusteellisesti läpi. Tupakkaa kului, viinaksia nautittiin vähintään riittävästi ja vekseleistäkin puhuttiin ennen mukavaa loppuyllätystä. Maurin kirjoissa harvinaisella pahalla poliisilla oli näppinsä pelissä. Itse asiassahan loppu jäi varsin mielenkiintoisesti auki. Mitä tapahtuu, kun kaksikkoa viedään leivättömän pöydän ääreen? Syytetäänkö heitä myös murhasta?
  
  Sitten pitääkin kysyä tuosta Sariola vs. Laukko asiasta. Kuten on jo useasti mainittukin, jälkikäteen on helppo tuomita Laukko Sariolaksi. Mutta onko teistä kellään _omakohtaisia_ kokemuksia aidossa reaaliajasta eli kun 1966 ensimmäinen Laukko julkaistiin ja sen itse silloin luit, tuliko tunne, että luetkin Sariolaa? Kun Laukon kirjoja tuli lisää, alkoiko sinulla epäilys kasvaa? Milloin tämä ”Laukko on Sariola” nousi ensimmäisen kerran julkiseen keskusteluun? Uskoitko aikoinaan Maurin hurjaa paljastusta: Tuula on Esko Laukko?
  
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  16.11.2016 klo 22:07
  Osaltani ei kokemus riitä Jarmon reaaliaikaisuutta koskevaan kysymykseen vastamiseen. Kyllä nyt on käännyttävä todellisen konkarikaartin puoleen. Kun ensimmäiset Sariolat ilmestyivät, minä luin siitä miten viidakossa herra Tarzan liikkui liaanilla ja huuteli muut eläjät pelästyksiin. Sen jälkeen pelkäsin Robin Hoodin puolesta kun Nottinghamin ilkeä sheriffi äityi pahapäiseksi. Eipä tullut minulle tutuksi Sariolan alkutuotanto silloin kun ne kirjat painosta tulivat.
  Ensimmäinen oma Sariola on vieläkin aarteena tallella. Viiden tien risteys tuli lahjaksi heti ilmestymisvuonna. Innostuin kirjasta kovasti. Taisi sattua oman varusmiespalveluksen kanssa ajoitus yksiin.
  En muista kovinkaan aktiivisesti lukeneeni Sariolaa silloin kun tuotanto oli laatuhuipussaan. En ollut kirjakaupoissa jonottamasssa uutta Mauria. Nyt komennossani oleva kokoelma on kerätty viimeisten kolmenkymmenenviiden vuoden aikana antikvariaateista (lue: kirpputoripöydiltä) ja kirjastojen poistomyynneistä. Ei ole juurikaan kansipapereita, ei.
  
  Tuskinpa minulla oli mitään havaintoa jostain Laukosta silloin kun nimeä ruvettiin markkinoimaan. Mahtoiko WG:n myyntitykistökään olla kaliberiltaan Gummeruksen levitysorganisaation veroinen? Laajempi kiinnostus Sariola/Laukko vertailuun alkoi varmaankin siitä, kun julkisuudessa ruvettiin kynsin ja hampain Laukon viidettä kirjaa repostelemaan. Silloin itsellänikin oli jo tuntumaa Sariolan tekstiin, olinhan lukenut ja hyvinä pitänyt niitä "oikeita kirjoja", joita siihen mennessä oli julkaistu. "Oikeita kirjoja?" No, tuulenkylvö, leivätön pöytä, parturit, ei loitsu eikä rukous, totuus on armoton, lavean tien laki, hurjan pojan koti...on ne sentään kirjoja...voi niitä aikoja!
  Aikoinaan sitten kirjoitettiin kustantamojen herrojen keskusteluista. Kuka se nyt sanoikaan Laukkoa pätkän luettuaan sen kuuluisan kommentin "Selvää Sariolaa"?
  Eipä minulla tuohon ole nykykokemuksella lisättävää.
  Olisipa hauska tietää, mitä WG:n kustannustoimittaja (vai olikohan sellaista?) on tuuminut, kun ensimmäisiä Laukkoja painokoneelle päin ohjasi... Nythän mä vasta hokasin. On tietysti ollut henkilö, joka ei tuntenut Sariolan tuotantoa :-)
  
  Suppea lienee piiri, joka tosiaan uskoi että Tuula Korpela olisi Laukon siihen mennessä ilmestyneet kirjat kirjoittanut. Uutinenhan tuli asian selvittelyvaiheeseen nähden aika myöhään ja kai suoraan Sariolalta itseltään. Lehdistölle heitetyllä väitteellä saattoi olla taustana sinänsä käyttökelpoinen mainostemppu jonka mukaan ei ole väliä sillä, mitä puhutaan, kunhan puhutaan (ja ostetaan).
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  17.11.2016 klo 14:03
  Reaaliaikaiseen pohdintaan Esko Laukon henkilöllisyydestä ei riitä kokemus minullakaan. Kirjat on kerätty vuosien varrella, mutta 1979 alkaen tuli jo uudet Sariolat ostetuksi, kun niitä ilmestyi.
  
  Maurin julkaistujen päiväkirjojen ensimmäisessä osassa on uhrattu paljon sivuja Esko Laukko-pohdinnalle. Vuosina 1969-1970 asia tuntuu olleen lehdistössä paljon esillä. Kuukauden kirjaan liittyen Seura-lehden toimittaja on käynyt Mäntsälän Kievari Grillissä ja kertonut siellä paikan mainitun Laukon kirjassa. Hänelle sanottiin, ettei talossa tunneta kirjaa eikä Esko Laukkoa, mutta kirjailija Sariola on kyllä käynyt täällä..
  
  Vuosikymmenen vaihtuessa Mauri tekee pyhän päätöksen: "Mikäli vielä avaan Kurjen ovet, muutan nimeni Susikoskesta Hömötiaiseksi". Ballantines on nousemassa peräti 10 prosenttia ja Mauri sijoittaa ennen vuodenvaihdetta 3x37 ja saa tulokseksi 111. Tuon taikaluvun, joka on körttiläisten takissa ja jonka yli päästyään liuskamäärässä Mauri tietää saavansa kirjan valmiiksi.
  
  14.1.1970 illalla Mauri päättää laskea verotusta varten kuitit. Konetta ei löydy ja sitä on lähdettävä Klaus Kurjesta hakemaan.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  18.11.2016 klo 22:21
  Melko moneen aivoitusta askarruttavaan asiaan olemme viiniveljeskunnan omilla voimavaroilla kaivaneet jonkinlaisen ratkaisun. Nyt tuli vaikeuksia. Mietimme jo kysymyksen lähettämistä Hesarin Torsti tietää palstalle, mutta aiemmat kokemukset siitä suunnasta eivät ole olleet kannustavia. Pilkaksi pistivät senkin, kun ehdotimme Kuolleen meren täyttämistä lapolla Punaisen meren suunnasta. Unohdetaan nyt se.
  Niin, se ongelma. Olemme jääneet Neuvottoman asemalle nyt. Meidän rautatie-eläkeläisistämme koostuva iskuryhmä on parhaillaan Estorilissa iskemässä golfpalloa (heidän tasoituksensa huomioon ottaen varmaankin) sinne sun tänne. Valistusta ei siis ole heiltä saatavissa.
  
  Onko piirissä joku, joka kertoisi Riittilän Raijan asemakirjuri-isän "pitkästä vapaasta"? Minkälaisia pitkiä vapaita melko vähäisen aseman asemakirjurilla mahtoi olla?
  Raijahan tilittää Havumaalle isäsuhdettaan ja mainitsee iskän aiheuttaneen äidille harmia käyttämällä rautatieläisten niin sanotun pitkän vapaan kokoaikaiseen juopotteluun. Äiti sitten siisti hänet kuntoon taas kun viranhoitoaika koitti.
  
  
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  18.11.2016 klo 22:35
  Silloin oli lauantai työpäivä. VR:llä Raijan isä oli vamaankin sellaisessa työssä, missä työskenneltiin sunnuntaisinkin. Junathan kulkevat aina. Töissähän ei tietenkään nyt eikä silloinkaan sama ihminen ollut jokaisena päivänä. Asia siis hoitui siten, että työntekijä sai tietyn kaaavan mukaan kaksi vapaata päivää peräkkäin. Nämä eivät siis välttämättä olleet lauantai-sunnuntai, vaan voivat olla kaksi arkipäivää. Tämä oli pitkä vapaa. Viikottain oli tietenkin myös yksittäinen vapaapäivå. Jos pitkä vapaa oli vaikkapa tiistai-keskiviikko, niin helposti ryyppyjakso alkoi maanantaina työpäivän jälkeen ja torstain työpäivän alku saattoi olla ankea. Äidin hoivaa tarvittiin. Ehkä tämä keskellä viikkoa oleva pitkä vapaa oli hankalampi ryyppymiehelle kuin lauantai-sunnuntai vapaana joka viikko. Tällöin kaikki ovat vapaana, mutta pitkävapaalaiset eri aikoina kuin useimmat muut.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Seppo Selodes

  4.1.2017 klo 21:36
  Muistan hyvin Esko Laukon tulon kirjamarkkinoille. Olin opiskelujeni lomassa lukenut kaikki Sariolan romaanit, jotka käsiini sain. Laukon kirjat tuntuivat niihin verrattuna raikkaalta tuulahdukselta. Kuvittelin Laukon Sariolaa huomattavasti nuoremmaksi mieheksi. Laukon kirjat olivat vetäviä ja ne oli kirjoitettu huolellisesti ja jopa asiantuntevasti. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt Mauri sai pahan kilpailijan. Aikanaan seurasi Ballinger-kohu ja luin molemmat kirjat. Mielestäni Laukon kirja oli parempi. Laukon henkilöllisyydestä kirjoitettiin lehdissä paljonkin, mutta en uskonut Sariolan olevan Laukon kirjojen takana. Hymy-lehden paljastus aiheutti hämmennystä, mutta vasta Maurin päiväkirjoista valkeni ällistyttävä totuus. Täydestä siis meni Maurin huijaus.

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  5.1.2017 klo 17:12
  Sepolle kiitos mielenkiintoisesta kommentista. Onkohan muilla vastaavia omakohtaisia muistoja?
  

• ---

  nimimerkki

  PPP

  19.1.2017 klo 20:38
  Luettu on ja kaikki olennainen sanottu, kirjana ihan ok (melko mitäänsanomattomasti todettu). Kirja oli vaikea löytää, piti tilata nettidivarista, samoin kuin Taivas yksin tietää, hinta tosin vain jokusia euroja. Maakuntakirjastosta eikä kohtuullisen ajomatkan päästä löytynyt enkä viitsinyt tilata kaukolainaksi. Jälkeen löytyi nimi Lapista, Karasjoki. Havumaa siirtyi nimismieheksi jonnekin Korvatunturin lähistölle, pitäisikö liittää ketjuun "Lappi Sariolan tuotannossa"?
  
  Yksi tokaisu palautuu mieleen kuukausia myöhemmin ja ratkaisee rikoksen. Sariola on käyttänyt vastaavaa ideaa myöhemminkin kirjassa, jossa katoaa rikas mies,
  reservin majuri tietenkin, sotilasarvo mainittiin erikseen katoamisen yhteydessä ja miehellä oli
  nuori vaimo(ke), kuten Majurin kirjoissa yleensäkin suurtilallisilla, neuvoksilla ja reservin majureilla, Susikoskea itseään lukuunottamatta, vaikka Leo Olavikin punoo suhteita huomattavasti nuorempiin neitokaisia, mutta käyttäytyy niissä kuin ujo teinipoika.
  

• ---

  nimimerkki

  PPP

  19.1.2017 klo 20:42
  Viesti lähetettiin onnistuneesti, mutta ennakoiva tekstinsyöttö (nyt on vasta torstai ja kunnon protestantilla työviikko kesken) osin vähemmän onnistunutta. Korjannette virheet itse.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  23.8.2022 klo 15:12
  KRP:n komisario Jukka Havumaa retkahtaa vääränlaiseen naiseen ja seurauksena on Maurin tuotannolle peräti harvinainen ellei peräti ainutkertainen tapahtuma, kun poliisipäällystöön kuuluva virkamies ja vielä tarinan päähenkilö suistuu lain väärälle puolelle. Kertomus Jukka Havumaasta on itse asiassa hyvin suoraviivainen ja jopa yllätyksetönkin tarina, vaikka päähenkilön rooli tapahtumaketjussa oikeaoppisesti paljastuukin vasta aivan loppusivuilla. Aloin ratkaisua kyllä aavistella jo jossain kirjan puolivälin jälkeen, ja varmuudella tiesin sen sivulla 203, kun päähenkilö lipsauttaa kollegalleen tiedon, jota hänen ei pitänyt tietää. Vakuutuspetos on jälleen kaiken juonittelun taustalla, vaikka ei ilman väkivaltaista kuolemantapaustakaan selvitä.
  
  Kerronta kulkee tiiviinä ja helppolukuisena. Tapahtumia on kuitenkin aika niukasti, epätavallisen tukevasti tarina kulkee pääosin vuoropuhelujen varassa. Nuo vuoropuhelut ovatkin mielestäni kirjan mieleenpainuvinta antia. Ne ovat luontevia, soljuvat uskottavan tuntuisina ja vievät kertomusta eteenpäin takertelematta ja viivyttelemättä. Ainahan ei näin Maurin kirjoissa valitettavasti ole, toisinaan sanailut ja keskustelut ovat niissä melkein kiusallista luettavaa kankeudessaan ja suorastaan "paperinmakuisuudessaan".
  
  Huomioni kiintyi jälleen siihen, että Mauri kuvaa parin muun kirjansa tapaan "puliukkomaailmaa" sangen lämpimin ja ymmärtävin sanankääntein. Taustalla käsittelytavassa ovat epäilemättä omat kokemukset ja tieto siitä, että ei hän itsekään niin kaukana tuosta elämäntilanteesta ole aina ollut. Kuten hän julkaistuissa päiväkirjoissaan jossain kohdin peittelemättä mainitseekin. Ymmärtävän ja myötätuntoisen oloisesti hän tuntuu suhtautuvan myös ilotyttöihin; tosin Raijan vaiheiden ja motivaatioiden selvittämisestä olisi selvitty vähemmälläkin sivumäärällä.
  
  Rikoskumppaneiden vaiheet pidätyksen jälkeen olisi Mauri voinut lyhyesti kertoa. Jäihän ilmaan roikkumaan kysymys siitä, saivatko he vielä murha- tai tapposyytteenkin niskaansa. Mukavan säväyksen loppuun tuo se, että Havumaan ex-kollega Korpisuo, jota hän oli aina aliarvioinut ja pitänyt hieman yksinkertaisenakin, on kuitenkin se, joka hänet lopulta "narauttaa" ja vielä käy pidättämässäkin. Henkilöitä tarinassa on niukasti, eikä niistäkään hahmoista mikään muodostu lukijalle kovin mieleenpainuvaksi.
  
  Ja jälleen muutama irtohuomio:
  s. 43: Raijan ilotyttöaikaan sisältyi ilmeisesti myös kanssakäymistä tummapintaisten ulkomaalaisten merimiesten kanssa. Ja tämmöistä Mauri tuntuu pitävän jo melkoisena pohjakosketuksena!
  s. 50: Havumaan mietteisiin piilotettuna Mauri halveksii raha-arpojen ostamista ja veikkaamista. Vaikka oli tiettävästi niiden molempienkin osalta suurkuluttaja.
  s.99: poliisipäivystykseen soittamalla siviilihenkilö (Raija) sai selville, mihin sairaalaan tuttava oli ambulanssilla kuskattu. Noinkohan enää onnistuisi - tai olisiko onnistunut 60-luvun lopullakaan? Olihan tuo yksilön tietosuoja tietysti paljon heikompi silloin, mutta sittenkin?
  ss, 175-179: krapulaa korjaavat Havumaa ja Korpisuo virka-aikana KRP:n virkahuoneessa tyhjentämällä viinipullon kahteen mieheen. Uskalias temppu, kun edessä on kuitenkin pian ulkopuolisen "asiakkaan" puhuttaminen. Ettei vain ollut tarkoitus tuo puhuttaminen vielä samassa huoneessakin järjestää?
  
  Sujuva, helppolukuinen ja hyvin selkeä, "särmätön" ja yllätyksetönkin jännäri, joka ei nyt kuitenkaan oikein jännitystä nostava tuotos ole. Standarditasoa. Kelpaa kyllä luettavaksi toiseenkin kertaan, kunhan pääsee ensin kunnolla unohtumaan... Arvosana Sariola-asteikollani on 7 ½.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »