Lukupiiri

Tammikuu 2017 Susikoski ottaa omansa

• ---

  Matti Nummenpää

  26.12.2016 klo 10:56
  Takakannen teksti
  
  Vääretamattömättömällä, samalla kertaa tinkimättömän asiallisella ja jännittävällä tyylillään on Mauri Sariola noussut suomalaisten dekkariharrastajain suursuosikiksi ja hänen kirjojaan on julkaistu myös ruotsiksi.
  Sariolan poliisiromaanien sankarin, komisario Susikosken yleisömenestyksen salaisuus on siinä, että hän toimii suomalaisen poliisimiehen normaalein keinoin ja valtuuksin, joten lukija hänen seikkailujaan sueratessaan samalla perehtyy todellisten rikostapausten selvittämisen edellytyksiin. Kun lukija on kerran tutustunut Sariolan kykyyn luoda vauhtia ja jännitystä rikostapausten selvittelyyn, haluaa hän ehdottomasti lukea tämän poliisikirjailijan muutkin teokset.
  Tämän uuden reipaskäänteisen Susikoski-tarinan päänäyttämönä on Helsinki: etsivä Lax on 'jatkoilla' eräässä loistohuvilassa ja osallistuu vieraiden ajatukseen järjestää hilpeä kepponen komisario Susikoskelle. Kujeen seuraukset muodostuvat kuitenkin hyvin yllättäviksi ja johtavat tapahtumiin, jotka ovat käydä Susikoskelle kohtalokkaiksi.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  27.12.2016 klo 17:23
  Hyvää loppuvuotta vaan! MMXVI pitää pintansa vielä päivätolkulla. Lyhyitä valoisia aikoja, mutta pitenemään päin... Jotkut kahjot aloittavat vuodenvaihteen paukuttelun etuajassa, me viinikerhossa uskalsimme jo korkata (myös) tammikuun kirjan.
  Hauska tappa vanha tuttu, tokaisevat useat leikillisen typerästi. Tutulta pajalta tulee tämänkin kirjan alku.
  
  Henkilö on teräväpäinen, opiskellut kymmenkunta vuotta tuomariksi ilman merkittävää tulosta, pappa on syytänyt rahaa. Ympärillä on pyörinyt "ystävälauma". Kadettikoulu ei kelpaa, kun kuri ei miellytä. Liikkuva poliisi sen sijaan tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kohtapa ollaankin Keskusrikospoliisissa vaativissa tehtävissä.
  
  Puku on siisti ja hampaat ehjät. Kyllä se siitä lähtee.
  
  Olkaapa varovaisia ilotulitteiden kanssa. Luimme myyjien ilmoituksista hupaisia pommien nimiä. Äkäinen anoppi hyrisytti. Paukunvartijajäsen sai käskyn ostaa muutaman. Posautetaan sitten ne vuoden vaihtuessa savuksi ja kipinöiksi. Miten käy, taivas yksin tietää.
  
  Nyt jo varoiksi hyvää uutta vuotta kaikille piiriläisille!

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  9.1.2017 klo 23:49
  Hyvää alkanutta vuotta lukupiiriläiset! Kuukauden kirja on Maurin viides Susikoski, josta on tehty myös radiokuunnelma ja kuvaromaani. Kansi on hyvää Salama-sarjan tyyliä: Leo Olavi saapuu Mercedes Benz 180:llään Kulosaareen ökyhuvilan pihalle, jossa kauppaneuvoksen tytär Maj-Lis on jo vastassa. Maj-Lisin ulkoasu sopii kirjan tekstiin, samoin kannen muu kuvitus. Hieman tosin riitelee komisarion punainen solmio, mutta tekstissä solmio oli Maj-Lisin mielestä kuitenkin "väriltään moitteeton".
  
  Solmiotaan joutuu jatkoilla Hopeasalmentien huvilalla oikaisemaan pariinkin kertaan myös etsivä Lars Lax, vaikka on alkuillasta asunnollaan sitonut solmukkeen leukansa alle millilleen ja sen liepeiden suoruutta vielä sormenpäillään tarkistanut myöhemmin ravintolaan mennessään.
  Tämä on tyypillistä Mauria: solmuke tai solmio, pikkuasioihin ei kiinnitetä huomiota - kunhan hänessä on!
  
  Komisario Helatien sopii istuskella katsomassa uskalletun rohkeata cabaree-ohjelmaa, mutta alainen etsiväparka tuntee olonsa kiusaantuneeksi huomatessaan esimiehensä läsnäolon. Lax tuntee helpotusta, kun esimies ei huomaa häntä. Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle. Aiheutettuaan skandaalin makaaberilla kepposellaan Lax sentään pelastaa virkansa, kun kertoo tahdikkaasti esimiehelleen ilonsa sen johdosta, että komisarion vaimo näytti nuortuneen parikymmentä vuotta ja laihtuneen kolmisenkymmentä kiloa...
  
  Kirja on kesken. Muistelen, että malmia kohta etsitään. Isänikin etsi. Lapsuudenkodissani oli "paremman kamarin" lipaston päällä komea palkintohakku, jonka varren teksti jäi pikkupojan mieleen: "Outokumpu odottaa näytettäsi".

• ---

  nimimerkki

  PPP

  14.1.2017 klo 22:19
  Sariolalle tyypilliseen tapaan konnat epämiellyttävän näköisiäkin, on hevosnaamaa ja tursuavia rasvapoimuja. On rikas kauppaneuvos nuorine vaimoineen. Sariolalla moni kirja sijoituu Uudenmaan ja Hämeen rajamaille. Rahanhimo saa aikaan murhankin. Rikos tapahtuu jo alkusivuilla ja aikakauden ilmiöiden analysointi loistaa poissaolollaan. Varmaan juonellisesti aidompaa dekkaria kuin myöhäiskauden tuotteet, mutta minusta myöhemmät tuotokset jaaritteluineen mielenkiintoisempia

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  15.1.2017 klo 12:39
  Kirja tuli luettua. Lukukokemuksen jälkeen tuli mieleen, että tätä kirjaa voi lähestyä kahdella tavalla. Ensimmäinen tapa on, että se, että ei ota hommaa niin vakavasti vaan antaa tarinan soljua. Tapahtumia piisaa ja homma etenee maurinaisella tutulla rennolla tyylillä maalinsa. Jos asiaa alkaa tarkastella vakavammin, saattaa tunnelma kärsiä, koska vastaan voi tulla ”huolestuttavia” kysymyksiä. Miksi Susikoskesta oli tehty hiukan hölmö? Ottiko Susikoski omansa, kun lähti treffeille Maj-Lisin kanssa? Oliko kirjan alku hiukan liian kaukaa haettua aikuisten temppuilua? Myrkyn hankkiminen sekä pommitarvikkeiden hommaaminen ja pommin rakentaminen sujui yllättävän kätevästi. Miksi Susikoski lähti myrskyn ja pimeyden painaessa päälle soutelemaan saareen kivenmurikan kanssa? Joo antaapa olla, parempi pysytellä tuossa ei niin tiukkapipoisessa lähestymisessä.
  
  Kansikuvista puhuttaessa, oletteko huomanneet, että osa tämän kirjan kannesta (Salama) on lainattu kokomaateokseen ”Rikostarkastaja Susikosken tutkimuksia”? Tässä on lisäksi nostettava esiin se, että ko. kokoomateoksessa ei ole kuitenkin ”Susikoski ottaa omansa” -romaania. ”Rikostarkastaja Susikosken tutkimuksia 2” -kokoomateos taasen sisältää tämän romaanin ja kokoomateokseen kanteen on kuvattu Susikoski ottaa omansa hengessä punapukuinen murhattu nainen Salama-sarjan tyyliin.
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  17.1.2017 klo 13:49
  Kiittelin aiemmin Maurin johdonmukaisuutta Susikosken iän suhteen "Maurin synttärit"-otsikon alla. Esikuva Martti Salanderin syntymävuosi 1922 kun tuntui sopivalta. Mikäli ajatellaan - kuten itselläni on taipumusta - että kirjan ilmestymisvuonna tai ainakin edellisenä Susikoski olisi tietyn ikäinen, niin tähän teokseen teoria ei päde. Susikoski mainitaan pariinkin otteeseen 32-vuotiaaksi. Lars Laxin kepponen ja Maj-Lisin tapaaminen olisivat sattuneet siis jo 1950-luvun puolivälissä.
  
  
  No, ehkä niin kävikin ja Mauri kertoi sen meille vasta myöhemmin. Harmittaa, kun ei tiedä miten Maj-Lisin kanssa Leo Olavilla meni. Olisihan tuore rikostarkastaja voinut muistella tyttöä vaikka erämaavaelluksellaan nuotiolla piiputellessaan paria vuotta myöhemmin (Sumua Susikosken yllä, 1961).
  
  Toinenkin tapaus harmittaa. 1970-luvun puolivälissä Susikoski tapaa kerrassaan täysiverisen naisen: Magdalena de la Chapelle on suoraan alenevaa polvea Kustaa Mauri Armfeltista! Rikostarkastaja sekoaa jo naisen läsnäolosta niin, että on jäädä autolla raitiovaunun alle ja lähes ajaa humalaisen yli! Susikoski miettii kauanko tässä enää poikamiehenä pysytään. Ilmestys suostuu treffeille Savoyhin ja kirja päättyy hyvin "maurimaisiin" tunnelmiin. Myöhemmin ei Magdalenasta kuulu mitään. Lukijalle jää suuhun etikkasilakoiden maku.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  18.1.2017 klo 22:30
  Nykyisin jatkuvalla syötöllä suru-uutisoidaan poliisin vähenevistä voimavaroista, konnat ehkä valittavat asiaa vähemmän. Toista oli ennen, ainakin jos Maurin kirjoista poimitaan mainintoja poliisin mies(se oli vielä sitä aikaa)voimista. Väkeä oli valittavaksi asti.
  "Onhan täällä miehiä, ota niin monta kuin katsot tarvitsevasi...ennen kuin he ehtivät livahtaa ovesta...kello on kohta neljä.."
  
  Susikosken henkinen hoksnokka ei ole tässä kirjassa kirjoitettu kovin tehokkaaksi. Jossain vaiheessa tuntuu siltä, että murhaajaksi epäillään lähestulkoon kaikkia asiassa esiteltyjä henkilöitä, vainajaa ehkä vähiten.
  Yksinäisen miehen veneseikkailu pimenevällä myrskyjärvellä ei ole kunniaksi Susikoskelle eikä Sariolalle. Asiaa ei auta se, että on kivi salkussa ja pistooli mukana. Hus häppeemään. Jos sanotaan, että poirotti on pelle niin on tässä Susikoskessa toisenlainen hölmöläinen.
  
  Loppukohtaus pimeässä saarimökissä on kliseisyydessään säälittävä. On niin pimeä, että kädet näkyvät vaaleina läikkinä, mutta aseen merkki kyllä näkyy ja sen kokenut (32 v) rikostutkija heti tunnistaa. Lyijyä ja hauleja on keskivartaloon odotettavissa, mutta nokkelalla ja yllättävällä kikalla sankarimme hämää voitostaan varman rikollisen. Lukija on helpottunut ja hölmöilystä vihainen samalla kertaa.
  Myrskyn ulvonnan seasta alkaa soida loppumusiikki. ",,,vieras mies vain hymähtää. Texas-Red ei tuosta nouse, maassa on ja siihen jää. Kun on liian itsevarma eikä ammu aikanaan, kostajaa ei välttää saata, nyt voin kotiin ratsas.. ei kun soudella..."
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  19.1.2017 klo 00:01
  Toivottavasti Selambleri ei sentään ole se Pasilan mies, tai ukkelo Malmin nainen. Ei ainakaan kun vielä leuka nousee yhdellä kädellä.
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  27.1.2017 klo 05:14
  Tämä on siitä mukava seura, että täältä saa nimikkokirjailijan tavalla anteeksi voiman tunnossa esitetyt möläytykset. Ainakin niin toivon.
  
  Nyt asiaan, joka on mielipide kirjasta Susikoski ottaa omansa. Tuo on Sariolaa parhaimmillaan, tekstiä joka vangitsee kaltaiseni lukijan ensimmäisestä sivusta alkaen. Ammattitaitoinen kirjailija esittelee pelin kaikkien sääntöjen mukaisesti henkilöt, joista vain yksi on pahin konna, toki puhtaita jauhoja ei ollut monella muullakaan. Vain Helsingissä syntynyt, lasiin sylkemätön osaa arvostaa tapaa kuinka Sariola kuvaa konstaapeli Laxin reittiä Erottajalta ravintola Kämppiin. Kokeiltu on, joskaan ei aivan noin huonoilla seurauksilla.
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  26.11.2021 klo 16:07
  Alkuvaiheen teoksia Susikoski-saagasta. Ja se näkyy, myönteisessä mielessä. Poissa ovat Maurin tuotannon loppuvaiheen jahkailevat, viivyttelevät ja juoneen kiinteästi liittymättömät johdattelut ja anekdootit. Paljon sivuja, mennään heti alusta suoraan asiaan, monivaiheisia juonenkäänteitä, komisario on itse aktiivisesti mukana tutkinnassa ja joutuu jopa painimatsiin loppukahinoissa; sujuvaa selväsanaista vuoropuhelua, mielenkiintoisia henkilöhahmoja, lisätietoa Susikosken persoonaan ulkonäköä ja ja jopa asuntoa myöten. Juoni sisältää oikeastaan kaksi erillistä mutta toisiinsa kietoutuvaa rikostutkintaa: toisen kanssa painiskelee Helsingin rikospoliisi, toinen työllistää KRP:tä. Yhteistyö ei näiden instanssien välillä ihan takertelematta toimi, mutta tulosta syntyy silti. Syyllisen henkilöllisyys ei osoittaudu lukijalle ehkä kuitenkaan kovin suureksi yllätykseksi.
  
  Romaani on nautittavaa luettavaa, teksti kaikilta osin huoliteltua ja sellaisena helppolukuista. Vanhahtavaa sävyä voi sananvalinnoissa joissain kohdin huomata, mutta onhan tekstillä jo ikääkin yli 60 vuotta. Tarina on sen verran polveileva, että ajatuksella lukien juonessa kyllä pysyy mukana, mutta keskittymistä se lukijalta vaatii. Ei kuitenkaan enempää kuin on kohtuullista. Mitään Raymond Chandlerin kuuluisan Philip Marlowe -dekkarisarjan kaltaista ajatuksellista sekasotkua en kaipaakaan. Jos Mauri ei aina kirjaa kirjoittamaan alkaessaan tiennyt, miten sen aikoo lopettaa, niin Chandlerhan ei kuulemma aina ollut siitä aivan selvillä vielä lopettaessaankaan...
  
  Keskittyminen ei vain itseäni täysin auttanut. Tutkinnasta mielestäni katoaa selkeä loogisuus kirjan loppupuolella. Kuulustellaan, neuvotellaan, päätellään, tarkistetaan, seurataan ja pähkäillään. Ja kuitenkin loppuhuipennus jää hieman irralliseksi. Ilman mitään selvää syytä Susikoski ryntää käsiinsä saamansa malmimurikan kanssa iltaa myöten pimenevälle saarelle, jossa hänelle on sitten käydä köpelösti. Paikalle kun lähes täysin sattuman seurauksena päätyy samaan aikaan myös pääsyyllinen! Arvoitukseksi jäi ainakin itselleni, mitä komisario luuli saarelta löytävänsä sellaista, mikä olisi vienyt rikostutkintaa eteenpäin. Ettei vaan olisi taas kerran käynyt niin, että Maurin on ollut pakko tiivistää kirjan loppua vähän liian tiukasti ja samalla on johdonmukaisuus päässyt karkaamaan esityksestä. Sattuma on saanut korvata loogisuuden. Tai sitten Mauri on halunnut toimintaa kertomukseensa eikä ole sitä saanut siihen enää saumattomasti sovitettua.
  
  Tutkintaa häiritsee sekin, että Leo Olavi ihastuu ellei peräti rakastu erääseen pääepäillyistä. Varsin epäammattimaisesti hän lukitsee mielipiteensä naisesta syyttömäksi, vaikka tosiasiat osoittavat aivan päinvastaista. Tästä jääräpäisyydestä johtuen hän jopa riitaantuu Helsingin rikospoliisin komisarion kanssa. Syyttömäksihän nainen tosin sitten lopulta osoittautuukin, ja suhde jatkuu tutkinnan loputtua, mutta poikamiehenä Leo Olavi kuitenkin seuraavissakin seikkailuissaan jatkaa - vaikka kirjan nimi antaa ehkä muuta odottaa. Jatkuvuuden lähes täydellinen puuttuminenhan onkin eräs koko Susikoski-sarjan keskeisimpiä puutteita. Olisi tätäkin ihastusta voinut hetken mukana roikuttaa, tai ainakin häneen jossain yhteydessä myöhemmin palata.
  
  Enneunenkin Susikoski näkee, ja on sen jälkeen hetken oudossa "yliluonnollisessa" mielentilassa (ss. 114-116, 276). Tämä Maurin tuotannolle peräti vieras piirre tuo tarinaan jopa hienoista "parapsykologista" vivahdetta. Mitään vaikutusta tällä kokemuksella ei itse rikoksen selvittelyyn kuitenkaan muistaakseni ole. Yksityisetsivät saavat jälleen kerran "huutia", nyt vielä tavallistakin perusteellisemmin. Huvittavaa on, että komisario tässä tarinassa itse toimii osittain samojen motiivien ja tapojen mukaisesti, joista Mauri yksityisetsiviä tuntuu eri yhteyksissä syyllistävän (tosiasioiden "unohtaminen", impulsiivisuus, sattuman hyödyntäminen, vaistoon luottaminen), (ss. 110, 145, 146, 169-178).
  
  Muutama irtohuomio jälleen:
  ss. 10,22: epäonnisen etsivä Laxin lähimmäksi esimieheksi mainitaan ensin Susikoski, sitten Helatie.
  s. 50: Susikoski asuu kerrostalokaksiossa Pohjois-Haagassa
  s. 104-105: Susikosken ulkonäön melko tarkkaa kuvailua
  s. 198: ei Göötepori vaan Göteborg - vai onko kirjoitusasu vaihtunut myöhemmin?
  s. 206: Susikoski mainitaan säästäväiseksi, mutta niin vain näyttää mies arkiruokailunsakin hoitavan ravintolassa, eikä edes edullisessa sellaisessa. Missään koko romaanisarjassa ei taideta mainita, että Leo Olavilla olisi jonkinlaiset ruuanvalmistustaidot myös? Ruokailiko mies koko aikuisikänsä ns. ulkona vai osasiko jotain kokata itsekin?
  s. 272,281: "... kookas poliisipistooli 7.65 väljyinen..." - Beretta. Kookas ei Beretta voinut olla, koska ainoa mieleen tuleva vaihtoehto on Beretta Gardone 1935, ja se oli taskuase ja kooltaan siis aika pieni.
  Kerrankin muuten Susikoski-tarina, jossa ei ole mitään liittymää sota-aikaan. Vain kerran sitä edes viittauksenomaisesti parilla sanalla sivutaan!
  Susikosken ikä on 32-vuotta ja siis sama kuin eräässä aikaisemmassa romaanissa. Tämä kirja on vuodelta 1959, ja jos sen olettaa kuvaavan saman vuoden tai edellisen vuoden tapahtumia (niin kuin mielestäni järkeenkäytävä oletus voisi olla), niin Leo Olavin syntymävuodeksi tulee 1927 tai 1926. Eli näillä oletuksilla ei hän olisi ollut sodassa lainkaan - tai ei ainakaan koulutuskeskusta pidemmällä! Jos syntymävuosi olisi 1925, niin siinäkin tapauksessa olisi kai aika epäuskottavaa, että hän olisi ehtinyt palvella vänrikin arvossa joukkueenjohtajana suurhyökkäyksen aikaan 1944? Täytyy tähän Susikosken syntymävuosi -problematiikkaan palata syvällisemmin myöhemmin, siihen kun tarvitaan tietoja muistakin romaaneista. Tai olisiko jollain toisella lukupiiriläisellä asiasta perusteellisempi laskenta tehty?
  
  Erinomaisen nautittava lukupaketti tämä on joka tapauksessa. Olisi täyden kympin arvoinen ehdottomasti, ellei kerronta loppupuolella jotenkin puuroutuisi samalla kun johdonmukaisuus ja jopa uskottavuus "saariseikkailun" vuoksi hieman karisee. Tai ehkä en vain itse pysynyt hitauttani mukana kaikissa käänteissä.... Ei tämä aivan edellisten kolmen Susikoski-romaanin tasoa saavuta, mutta ei paljon jääkään. Arvosanaksi annan 9+ (Sariola-asteikko 4-10).
  
  
  
  

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »