Lukupiiri

Helmikuu 2017: Susikoski sulhaspoikana

• ---

  Matti Nummenpää

  11.2.2017 klo 11:39
  Helmikuun kirjaksi oleen valinnut Suskioksi sulhaspoikana vuodelta 1982.
  
  Rikostarkastaja Olavi Susikoski pyydetään sulhaspojan kunnianarvoisaan virkaan. On tulossa häät, joista erikoisuudessaan muodostuu oikea Helsingin pamaus. Kyllä sitten pamahtaakin! Mutta aivan eri lailla kuin oli odotettu. Eivätkä tymistyneen sulhaspoika Susikosken huolet suinkaan lopu siihen. Kun pauke jatkuu, on ryhdyttävä tosi toimiin. Juttu tuntuu käsittämättömältä ja edessä on aluksi kiviseinä.
  
  Arvoitus ratkeaa lopulta tavalla, joka saa Susikosken lisäksi myös lukijan hämmästymään.
  
  Mauri on taas osunut napakymppiin.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  12.2.2017 klo 21:57
  Ryhdyin pohtimaan, mitä tuosta sulhaspojasta muistan. Oikeastaan ainoa asia on se, että lukeneeni muistan, siinä kaikki.
  Uuno Turhapuron muisti palautuu pätkittäin, sanotaan. Sama täällä. Jotain siis kuitenkin on jäänyt.
  Kirjan kansi ja intendentin lisäämä esittelyteksti vihjaavat, että jossain välissä pamahtaa. Kirjassa kyllä ammutaankin. Joskus täällä keskusteluissa on kehuttu ja kritisoitu Maurin kirjoissa esiintyviä huikeita tarkkuuslaukauksia.
  Sulhaspojassa kivääriä ihan tappamistarkoituksin pitelee näköjään hahmo, jonka isä on oltava Wilhelm Tellin sukua suoraan alenevasti ja äiti Annie Mestariampujan tyttärentyttären jne tytär, Simo Häyhä on ampujan kummisetä ja oppi-isä.
  Muistelen kirjassa käyneen kuitenkin niin, että ampumishommassa pääasia menee tärkeässä kohdin päin ns. peräpäätä, eli ammutaan täyttä päätä väärää päätä. Hyvä laukaus kuitenkin, noin teknisesti tarkastellen. Mitäs pyörivät siellä tiiviissä rykelmässä.
  
  Voi toki olla niin, että ei olekaan niin ja arvioni on mitätön. Se selviää kun kaivelen kirjan luettavakseni.

• ---

  nimimerkki

  T H

  13.2.2017 klo 12:39
  Muistan kun Mauri S sanoi Roution kirjastossa tulevasta kirjastaan: Ei päästä kuin kirkon portaille niin pamahtaa.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  13.2.2017 klo 17:42
  Susikoski ja lääkäriopintonsa huumeilleen palkkamurhaajanarkomaanin ihmelaukaus. Itsellänikin kirja muuten unohtunut, mutta kommentoin pari vuotta sitten Sariolan murhaajien ihmelaukauksia, joita tosiaan löytyy täysin kokemattomienkin tai vastaavien amatööriampujien liki pilkkoimeässä ammutuista alkaen aina ohimoon osuneisiin vahingonlaukauksiin asti. Vaikka toisaalta, ampuihan eräskin metsämies ilmaanja luoti osui tappavasti yli kilometrin päässä nuotiolla istuneeseen toveriin vai oliko peräti veli?

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  18.2.2017 klo 06:44
  Muistan tuosta kirjasta ainoastaan kannen. Oletan että tähtäimen oikeassa ylälaidassa leveästi myhäilevä ruskeapukuinen henkilö on rikostarkastaja Susikoski. Muiden häävieraiden ilme on lähinnä paheksuva.
  
  Ilmeisesti teos ei edusta Mauri Sariolan kultakautta, koska mitään muuta siitä ei ole jäänyt mieleen. Ehkä kuitenkin se, että teoksen julkaisuaikana v. 1982 hämmästelin kuinka sitä silloiset ikäloput viisikymppiset vanhukset häitä enää juhlivat. Nyt kun itsellä mittarissa on kohta 70 v., toteaisin, että liian nuori ja kokematon pari on tässä vihitty avioliittoon.
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  18.2.2017 klo 14:01
  Niinhän se sanoi hyväntuulinen mies huvipuistossakin, että: "Kai sitä on helppo osua, kun parveen ampuu", voitettuaan tarkkuusammunnassa ykköspalkinnon. Kirjan tekstin perusteella sulhasen tuntomerkit täyttäviä miehiä näkyy kansikuvan tähtäinkuvion vasemmassa yläosassa. Morsiamen vieressä oleva mies ei sujauttajasulhaselta näytä.
  
  Muistelen, että tällainen "sujauttaja" esiintyy toisenkin tuotteliaan kirjailijan tekstissä, mutta siinä sujauttaminen keskeytyy, kun sujauttajan emäntä palaa navetasta odotettua aiemmin.
  
  Tutulla kaavalla Mauri on tehnyt tämänkin dekkarin. Pakollinen "neuvos", joka tietää mitä tahtoo, on mukana. Häntä Susikoskikin arvostaa, mutta liikemiehen perintöä kärkkyvät kirvesmiehet, kaivinkoneenkäyttäjät ja pientilallisen vaimot ovat epäilyttäviä tyyppejä. Onneksi apulaisella, komisario Lars Q. Glansilla on puhtaat piirteet, sopusuhtainen salskea vartalo, miellyttävänä välähtävä hymy ja syvä-ääninen, aina huolitellusti artikuloitu puhetapa ja oikeustieteellinen loppututkinto. Kirjoituspöytähommissa hän viihtyy huonosti.
  
  Uutta on lähes myönteinen suhtautuminen yksityisetsivään. Hän saa asiallisen kohtelun - ehkä sotilastaustansa takia - kun ymmärtää laulaa tutkimustensa tulokset kakistelematta poliisille, kuten murhatutkimuksessa kuuluukin.
  
  Maurin tuotannon loppupään Susikoski-kirjoilla on tapana päättyä rikostarkastajan ja hänen esimiehensä poliisineuvos Kalevi Laaksosen keskusteluun. Niin tämäkin. Susikoski antaa raportin Thaimaasta palanneelle päällikölleen, joka saa huomata, että 50-60-ikäinen poliisimies sentään vielä liikkuu leikkuuveitsen kanssa heiluvaa ikäneitoa vikkelämmin.

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  18.2.2017 klo 14:40
  En muista, koska viimeksi luin tämän kirjan. Lukupiiri on kuitenkin hyvä syy ottaa teos käteen ja tutustua siihen uudestaan avoimin mielin. No ensiksi voi todeta, että Susikoskella on ollut jo pitkä ura 1956-1982 eli kokemusta on kertynyt. Kirjan kansikuvaa katsellessa tulee tunne, että onkohan se hiukan liian imelä? …ja sitten eteenpäin itse tarinaan.
  
  No, kirjan lopussa on kyllä todettava, että eipä tämä ole Sariolan ja Susikosken huippuhetkiä. Kirjan alku on hiukan absurdi. Sujauttaja on erikoinen hahmo ja vielä erikoisempi yllätys tapahtuu, kun Sujauttaja törmää Mirandaan ”sattumalta” vuoriston ravintolassa monen vuoden jälkeen. Vanha suhde leimahtaa liekkeihin uskomattomalla tavalla ja sitten häitä järjestämään kummallisen kutsulistan mukaisesti. Aina harkitseva Susikoskikin lähti tähän ilveilyyn mukaan. Sitten pamahti. Seuraava isompi sattuma oli, kun Savila sattui olemaan kaverina yksityisetsivän raporttia kuulemassa Styrmanin touhuista. Olgallakin oli varsin hyvää tuuria ampujan löytämisessä. Loppuhuipentumassa myös sattui sopivasti, kun ampuja vilahti apteekkiin poliisin silmälläpidon alaisena ja Susikoski ehti paikalle keräämään raskauttavat lopulliset todisteet.
  Yleisesti voi todeta, että Sariolan kirjoista löytyy useasti rikkaita persoonallisia herroja. Iloluontoisista naisista kirjoitetaan varsin ystävälliseen ja ymmärtäväiseen tyyliin. Amerikkalaiset ovat yleensä törkeää porukkaa ja Juha Mietokin selitteli liikaa epäonnistumisiaan. Komisario Lars Q. Glans oli pätevän piristävä hahmo.
  
  Pitäisiköhän teidän kokeneempien sariolatietäjien kertoa, jäikö minulta huomaamatta villakoiran ydin?
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  20.2.2017 klo 04:39
  Kaikissa huippukirjoittajissa on se yhteinen piirre, että he inhoavat sankariaan. Sir Arthur Conan Doyle tapatti Sherlock Holmesin Reichenbachin putouksilla, Lady Agatha Christie tapatti Poirotin moneen kertaan, mutta Susikosken grande finale jäi Sarioalta tekemättä.

• ---

  nimimerkki

  T H

  20.2.2017 klo 18:56
  Susikoski elää!

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  25.2.2017 klo 17:28
  Lausukoon nyt joku, edes myötätunnosta minäparkaa kohtaan, että kirjaa lukiessa tuli mielessä käväisemään sama epäilys kuin minulla. Pliis.
  Tilanne on siis se, että Savila on ammuttu. SK ja LQG pähkäilevät, että pitäisi ottaa selville kuka on konnuuden takana. Miettivät hyvään tutkintatapaan, kuka hyötyy. Eivät usko leskeä oikopäätä syylliseksi. Outoa olisi, että Vieno on pannut noin pian ruudin palamaan.
  Vainajan suku avittaa avutonta poliisikuntaa kertomalla, mistä on kysymys. Vieno selliin vaan, ja omaisuus sukulaisten jaettavaksi.
  
  Minä huolestuin tässä vaiheessa Vienon turvallisuuden puolesta. Kun tutkijapari on jututtamassa Olgaa, aloin jo hermoilla lisää. Olga, huolehtivainen isosisko korostaa poliiseille, että heikkona se pikkusisko on. " sielu on jäässä, pohjia myöten...mielentila voi näyttää tasapainoiselta, mutta jokin voimakas sysäys voi suistaa sen raiteiltaan.."
  
  Olinko siis yksin tämän seuravan ajatusrakennelman kanssa?
  
  Vieno on kokenut liian kovan kolauksen. Juuri kun kaikki oli niin ihanasti, rakastettu riistetään hänen viereltään. Vieno löydetäänkin sitten veturin ruhjomana Linnunlaulun kallioleikkauksen yli johtavan kävelysillan kohdalta. Junakuski kertoo, että mitään ei ollut tehtävissä, nainen ikäänkuin putosi suoraan eteen. Itsemurhaviesti voi toki olla käsilaukussa. Nyt tulee uuteen valoon kysymys kenen ovat Savilan rahat?
  
  Eihän se sitten niin mennyt, mutta olisiko voinut mennä? Ihan olin turhaan huolissani. Nolottaa.
  

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  26.2.2017 klo 17:58
  Tunnustan, että minulla tuli mieleen Seramblerin esittämä skenaario kirjaa lukiessa. Odotin, että huikea juoni on tämän ilkeän tapauksen taustalla. Sittenhän osoittautuikin, että kirjassa tutkittiin pitkän aikaa harjaiskua eli aberratio ictusta. Murhan motiivi oli siis varsin simppeli. No, tästähän voi surullisena tuumia, että tarina olikin varsin traaginen. Rehti Savila, jolla oli koko ihana loppuelämä edessä, joutuikin amatööritappajan toheloinnin vuoksi häistään suoraan omiin hautajaisiinsa.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  2.3.2017 klo 20:38
  Eletään niin hiihtourheilullisia aikoja, että ryhdyin pohtimaan, paljonko Sariolan kirjoissa (kilpa)urheillaan. Pikatulos on, että ei kovin paljoa. Jääkiekko-ottelusta kyllä jossain kirjassa mainitaan. Jalkapalloltakaan ei taideta täysin välttyä, varmaksi en muista. Suurimmat taitosuoritukset keskittyvät useissa keskusteluissa käsiteltyihin ammunnan mestarisuorituksiin. Kyseessä ei niissä ole varsinainen kilpaurheilu, vaikka panokset ovat kyllä kovat. (huomasin että ilmaisussa on hassu juttu, hehheh, kovat panokset tietysti piipussa, tarkoitin että henki on usein panoksena..)
  Sulhaspojan ensimmäinen laukaus on meillä lukupiirissä ollut ennenkin ihmeteltävänä. Toki on teknisesti mahdollista osua kuvatuissa olosuhteissa ihmistä otsaan. Mutta jos ollaan tosimielessä ja tappamisen tarkoituksessa sen kiven takana ampumakumarassa, ei tuossa laukauksessa ole tolkun touhua tai järjen hituakaan. Missään ei kuitenkaan ole säädetty, että romaanissa pitäisi tuossa mielessä olla erityisen korkeaa faktapitoisuutta, tärkeintä on, että juoni kulkee. Kirjailija selviää mutinoistamme silläkin, että panee salakytäksi huumehörhön jolta hyvässä amfetamiinidopingvaiheessa onnistuu mikä vaan.
  En olisi kuitenkaan hyväksymässä kirjan loppukeskustelussa sanottua "..Mutta Koivula ampuikin ohi. Ja osui Savilaan.." Haluaisin puolustaa ampujaa ja uskoa, että Koivula vaan sattui tähtäämään väärään otsaan.
  
  Summassa Sariolassa(oli juuri Kalevalanpäivä) ei siis paljon urheilla. Toinen viihteen alalaji, jonka pitoisuutta Maurin tuotannossa satuin pohtimaan, on tekstiin solutettu huumori. Vähällä päästään tai sitten alan tajuni on kankaalla.. En tarkoita sitä, että teksteissä välillä todetaan "tästäpä tulikin mieleeni hassu tapaus" tai käytetään sanoi-tokaisuja tyyliin "sekaan vaan sanoi Kamppuri". Kyllä näitä piisaa. Kaipaukseni kohdistuu tekstiin, kertojan osuuteen kätkettyihin hymykuoppiin. Mistä tämä tuli mieleen? No tästä.
  Kirjan alussa kuvataan Sujauttajan rahanjakometodia. "Peukalon ja etusormen väliin ilmestyi seteli. Sen hän sujautti ojennettuun käteen niin vaatimattomasti kuin olisi pelännyt vastaanottajan loukkaantuvan. Kukaan ei ollut tähän mennessä loukkaantunut."
  Tuo lopputoteamus antoi minulle aiheen hyväntahtoiseen hymähdykseen. Nasakka, tilanteeseen hyvin sopiva, kuvaava, hiljaista huumoria sisältävä ilmaus. Ja niin inhimillinen.
  Mitäpä sitä loukkaantumaan.
  Yritin selvittää rahan arvoa ja tulin toteamaan,että nykyrahaa tuo 10 000 liiraa olisi sellaiset 15-20 euroa.
  
  Vielä kehut Maurille jälleen hienosta tunnelmapalasta.
  Savila ja Miranda menivät mökille toipumaan Istanbulin matkasta. On saunottu. On varhaiskevät, vesi vielä huiman kylmää. He muistelevat tapahtumaa Italiassa tavattuaan.
  Miranda tunnelmoi:
  "..mutta menimme saunan jälkeen uimaan.
  -Muistan. Jäät lähtivät sinä iltana.
  -Minäkin muistan, sanoi Miranda. Oli sellainen tyyni, kuulas ilta. Jäät vain sulivat...liukenivat olemattomiin. Ja viimeiset hituset ajautuivat rantaan hennosti, tuskin korvin kuultavasti...helisten"
  
  Eipä tuohon ole lisättävää. Sariola on luonnonkuvauksen sankari. Noin se minunkin ja meidän Mirandan(nimi muutettu) mielestä menee. Koettu on. Nykyään jäät vaan taitavat helistä jollain heinäsirkkataajuudella. Johtuu varmaan atomista. Isot jääkuutiot korkeassa lasissa antavat sentään entisen äänen.
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  3.3.2017 klo 19:45
  Mauri ei ollut kiinnostunut "atleettien turhista tempuista" virallisesti, mutta innostui päiväkirjassaan ihmettelemään Mietaan Jussin hiihtämistä suoraan saunaan. Lasse Viren sai jopa sähkeitä olympiavoittojensa jälkeen "Maurin myllystä". Kirjoissa iäkäs tarjoilijanainen kuuntelee radiosta jääkiekkoa ja liikemies intoilee vielä aamullakin katsottuaan jalkapalloa yöllä televisiosta.
  
  Susikoski ei pistooliammuntaa harjoittele, mutta kaksi poliisiupseeriyhdistyksen mestaruutta on. Tunturihotellille on hauska hiihtäjän hiihdellä viehättävän nuoren naisen seurassa. Laskettaessa Sammaltunturia komisario pyyhkäisee seuralaisensa ohi. Ilmeisesti peesihyödyn turvin vai olisiko ollut jäykempi suksi? Samassa kirjassa Susikoski harrastaa jopa ampumahiihtoa. Lääninrikoskomisario Ruosniemen kanssa hiihdetään Tievan autiokämpälle, mikä ei sitten autio olekaan. Susikoski ampuu kaksi laukausta pystystä oven läpi, kolmannen sokaistuneena ja neljännen makuulta, mutta ei mäkärämäisesti mahaltaan vaan hankalammin selältään. Osumisprosentti on heikohko viisikymmentä, koska pikakisasta on kysymys. Ruosniemi toteaa tuloksen: "Ammuttu kaksi kertaa. Rintaan ja kylkeen. Selvä peli.".
  
  Maastohiihdon ja pistooliammunnan lisäksi löysin vielä kolmannenkin urheilulajin, jota Susikoski on harrastanut: Tilaisuuden sattuessa hän on ottanut mittaa toimituspäällikkö Samuli Ilvesojasta tenniskentällä!
  
  Parhaimmillaan Mauri kuvaa luontoa ja luo tunnelmaa hienolla tavalla. Esimerkkinä vaikkapa tuo Seramblerin tyylittelemä tapaus. Siitä lähes liikutuin, kuten aina lukiessani Suruttoman Sariolan tavattoman kauniin lopun.
  
  Hempeilyt sikseen! Huumoriakin Maurin kirjoista löytyy. Tälle nauran aina: Ajomieheksi lippusiimametsästyksessä joutunut Susikoski on jäänyt jahdin tiimellyksessä metsään yksin. Maalla syntyneenä ja kasvaneena hän ei sentään pelkää eksyvänsä. Kohta ilmestyykin risukosta kiveränenäinen poijantolopio hirvilakki vinossa ja silmät päässä seisoen, kysyen rikostarkastajalta: "Onks teirän nimi Susikoira?".
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  5.3.2017 klo 21:49
  Keskustelussa "Luettu on" putkahti juuri eteeni termi kustannustoimittaja. Sattuipa sopivasti. Juuri siihen nimikkeeseen liittyvää pohdintaa tein kun Sulhaspoikaa luin. Tuli mieleen, että onkohan Gummerus käynyt -82 kesällä rotevat yyteet läpi ja pannut kustannustoimittajat kilometritehtaalle. Sulhaspojassa nimittäin on ei kohtuullisen vaan kohtalaisen (lue häpeällisen) paljon painovirheitä. Ilmiö on ikävä, sillä olemmehan tottuneet siihen, että Maurin "oikeissa" kirjoissa ovat kirjainmerkit suhteellisen hyvin paikoillaan. "Epäoikeita" kirjoja tässä mielessä ovat minun luokittelussani Viihdeviikarien ja BookStudion markkinoille suoltamat jatkokertomuspaketit. Niistähän useat ovat suorastaan painovirheistä kokoonpantuja. (Kuka muuten muistaa, mistä sota-aseesta armeijassa sanottiin, että se "on häiriöistä kokoonpantu"?)
  Olisiko porukoissamme joku, joka tuntee Gummeruksen silloista käytäntöä? Miten Maurin lähettämä kovassa kiireessä koneella kirjoitettu ja varmaan korjauksinkin varustettu liuskapaketti kirjaksi muokkautui? Mikä oli tekniikka, jolla teelmä saatettiin painokoneeseen? Millainen oli tuohon aikaan latomotekniikka? Kirjoittiko joku kustantamossa tekstin näppäimistöllä ja samalla teki tarvittavia korjauksia?
  Summa summarum: kenen piikkiin pannaan kirjan painovirhemäärä?
  Pianistia(kirjailijaa) ei saisi kuulemma ampua. Kehen kohdistamme sen sulhaspojassa mainitun "tarkan hiusristikon ja sen kiväärin (heko heko) noetun jyvän" ?
  
  Mauri moitiskeli päiväkirjassaan kirjan kansikuvaa. Painovirheistä hän ei ole ehkä tiennyt mitään. Miksi olisi lukenutkaan, koska tunsi sisällön ainakin pääpiirtein.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  10.3.2017 klo 15:27
  Sulhaspojassakin tulee esiin pari teemaa, jotka esiintyvät myös muualla Sariolan tuotannossa, riveillä tai rivien välissä.
  Tuon asian keskusteluun siksi, että molemmat asiat ovat nytkin hyvin ajankohtaisia, sanottaisiinko ihan keskustelun keskiössä.
  Ensimmäinen on kirjassa esiintyvien henkilöiden(kertojan?) nuiva suhtautuminen maahanmuuttajiin, toinen Helsingin rikospoliisin ja Keskusrikospoliisin väleissä esiintyvä kitka(15. luku). Myönnän kyllä mieluusti, että tässä kirjassa esiintyvä Rantakarin Kalle, ylikomisario on sentään ihan loti jätkä. Hän antaa tietoja Susikoskelle, joka puolestaan kunnon korttimiehen tapaan hieman pihistelee omiaan.
  
  Kehaisen taas Kirjailijaa. Kun pitää kirjoittaa kiikari, hän kirjoittaa kiikari, eikä nykyisen ihan möllin tavan mukaan "kiikarit". Maurin tekstissä mennään Thaimaahan, eikä nykyisten nuorten lässyttäjätoimittajien tavoin "Thaimaaseen".
  Kiitos!
  
  Henkilötietojen käsittely tiedotuksessa on muuttunut vuosikymmenien aikana.
  Mieheltä ammutaan nirri pois illalla. Aamulla avaa Anitra aviisin ja lukee sieltä tutun nimen; Rudolf on otettu hengiltä. Kuinka mahtaisi olla nyt? "Noin 30-vuotias mieshenkilö on löydetty..."
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  9.4.2021 klo 21:33
  "Agricolan kirkossa oli ensimmäinen virsi n:o 76: NYT SE SUURI PÄIVÄ KOITTI... Sattuipa tuntoon myös säkeistön n:o 4 alku: Kauas, kauas eksyneitä... Ynnä sitten selkeä-ääninen pappi ilmoitti saarnastuolista niin että korkeat holvit kajahtivat: Kristilliseen avioliittoon kuulutetaan täten... Katsoimme Tuulan kanssa toisiamme. Ja painoin tuon hetken mieleeni. "Olen elossa, olen tässä ja nyt. On Pääsiäinen vuonna 1970" - Pashaa (ensi kerran) Primulassa ja Maksim Gorkin novelli. Sopivat kylläkin hyvin yhteen. Samoin kuin pekoni ja Ballantine`s... Laukon kirjoittaminen sujuu edelleen vauhdilla. Maaginen 111:s liuska on ajat sitten ylitetty. - Yöllä jo liuskalle 130. Lujalta tuntuu." (Parempi kerta rutina kuin ainainen kitinä - päivämäärällä 29.3.1970).
  
  "Vihkiminen Anglikaanisessa kirkossa. Tuula suloisimmillaan. Ylös Teidelle pilvien läpi. Auringonpaiste, laavakivi, sampanjapullo. Illallinen Belair." (Parempi kerta rutina kuin ainainen kitinä - päivämäärällä 9.4.1970).
  
  Hyvää ja muistorikasta hääpäivää Tuula!

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  30.12.2021 klo 20:34
  Entinen eliitti-ilotyttö, varakas tähän rakastunut ex-liikemies, ilotytön apteekkarisisko, lipevä naisten siivellä eläjä, ärhäkkä teollisuusneuvos kapinoivine tyttärineen, asiallinen yksityisetsivä (!), perintöä peittelemättä kärkkyvä veli - siinä otos henkilöistä, joiden varassa romaani kulkee eteenpäin. Ja tietysti liuta poliiseja niin KRP:stä kuin Helsingin rikospoliisistakin. Kumpikin organisaatio saa oman, toisiinsa kyllä liittyvän surmatyön selvittääkseen. Susikosken apurina häärii komisario Glans, jonka hahmoa Mauri on muovaillut sellaiseen malliin, että aloin epäillä hänen jo alkaneen vaivihkaa kasvattaa Leo Olaville "manttelinperijää". Mitään viitettä saati vihjausta tällaisesta ei kirjaan sisälly, mutta jotenkin henkilö tuntuu tyypiltään kovasti sellaiselta, jollaiseen Maurin uskoisin olleen mieltyneen. Alkaahan rikostarkastajallamme sitä paitsi jo olla ikää, ja eläkevuodet lähenevät kovaa vauhtia, joten ei sen seuraajankaan valinta välttämättä kovin kaukana ole. Saattaisihan Leo Olavi sitäpaitsi jäädä vaikka varhaiseläkkeelle, matkustelemiseenkin jäisi sitten paremmin aikaa..
  
  Tarina alkaa kaukaa Italiasta ja johdattelu itse "päärikokseen" sivulla 93/183 on jälleen pitkähkö, vaikka on Maurilta toki pidempiäkin nähty. Usein nuo tarinan "sisäänajot" ovat sisältäneet sinänsä ansiokkaita miljöö- ja ihmiskuvauksia, nyt pääpaino on kuitenkin tulevan hääparin tekemisissä. Niissä saa paikkansa Leo Olavikin, joskaan ei kuitenkaan vielä rikostutkijan roolissa. Kerronta on maurimaisen sujuvaa ja replikointi nasevaa. Puhekieleen huonosti sopivia lauserakenteita, sanoja ja ilmauksia toki löytyy tavalliseen tapaan niitäkin, mutta ainakin itseäni häiritseviä venyttelyjä ja jahkailuja ei pahemmin tällä kertaa ole. Kertomus sinänsä tuntuu koostuvan paljolti ihastumisista, rakastumisista, hyväksikäytöistä, mustasukkaisuuksista, petoksista ja kostoista - ryyditettynä aineksilla Maurille hieman vieraammasta huumemaailmasta.
  
  Tutkinta hoituu varsin Susikoski-keskeisesti, mutta tulosta ei vaan tahdo syntyä. Koko ratkaisu rakennellaan sitten lopulta Susikosken ja hänen esimiehensä välisessä keskustelussa, jossa ilmenee, että ratkaisevaan merkitykseen nousevat kahden sellaisen todistajan lausunnot, jotka astuvat tarinassa "esiin" ensimmäisen kerran vasta tässä keskustelussa. Syntyy vaikutelma, että Mauri oli jotenkin ajautunut umpikujaan juonen kehittelyssä, ja hän joutui turvautumaan tällaiseen ratkaisuun saadakseen tarinan kohtuumittaisena loppumaan. Kertomus ikään kuin katkeaa, ja tämä loppukeskustelu kirjan viimeisillä sivuilla jää jotenkin irrallisen tuntuiseksi sisältäessään aineistoa, joka tulee lukijalle eteen vasta tässä vaiheessa tavallaan "puun takaa". - Joutuupa ikämies rikostarkastajamme vielä lopputohinoissa painimaankin, kun lähtee yksinään taloon, jossa tietää kahden todennäköisen rikollisen oleilevan (näistä toki toinen on jo ruumis, mutta sitähän ei Susikoski vielä tiedä taloon mennessään). Toimisiko monen kymmenen vuoden kokemuksen omaava poliisimies noin varomattomasti?
  
  Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että ensimmäisen (!) kerran koko mittavan tuotantonsa aikana Mauri antaa tunnustusta yksityisetsivälle ja esittää tämän hyväksyvässä sävyssä! Mikä lie aiheuttanut kirjailijamme mielen muutoksen? Onko korviin kantautunut asiaa koskevaa palautetta, vai huomasiko hän itse useita kertoja toistaneensa reippaankin väheksymisen aiheettomaksi? Merkillisen epäystävällisesti rikostarkastaja taas kohtelee luokseen kylläkin kutsumatta saapuvaa uhrin veljeä. Aina ei Olavin sosiaalinen silmä oikein toimi, luulisi nyt sentään tutkinnan alkuvaiheessa olevan kiitollinen kaikesta uhriin liittyvästä lisätiedosta - vaikka taloudellisen hyödyn tavoittelu vierailijan mielessä selvästi onkin.
  
  Noista Maurin kirjojen "ihmelaukauksista" on tässäkin keskusteluketjussa ollut mielipiteiden vaihtoa. Matka 250 m ei ole riittävän voimakkaalle ja laadukkaalla kiikaritähtäimellä varustetulle kiväärille mitenkään liian pitkä, ei edes pienessä tihkusateessa. Sen verran paljon taitoa ja kokemusta tuollainen laukaus kyllä vaatii, että mitenkään kylmiltään se ei varmasti onnistu. Kokemusta ampujalla ei sellaisesta kuitenkaan ollut, tuskin edes fyysistä tai psyykkistä valmiuttakaan enää? - Mitenkähän paljon Mauri muuten oli itse ammuskellut? Armeijassa koulutusvaiheessa varmaankin jonkin verran ja ehkä RUK:ssa, mutta mahtoiko esim. rintamalla olla lainkaan sellaisissa tehtävissä, että olisi asetta tosipaikassa tarvinnut? Radiosähkötyshommissa luultavasti todella harvoin, elleivät sitten huvikseen ammuskelleet. Mitään aseenkantolupia tai aseita hänellä ei varmaan sitten enää siviilissä ollutkaan?
  
  Tämä on tämmöistä myöhäiskauden "perussusikoskea". Vauhtia saati jännitystä ei kertomukseen oikein synny missään vaiheessa, loppuselvittely kirjoituspöydän ääressä korvaa toiminnan ja näyttävät juonenkäänteet, henkilöhahmoistakaan ei oikein mieleenpainuvia henkilöitä tai piirteitä löydy. Ellei sitten sellaiseksi laske Susikosken taas kerran ilmenevää merkillistä tapaa yhtäkkiä epäystävällisesti tölviä lähimmäisiään, yleensä jostakin lukijalle epäselväksi jäävästä syystä. Syyllinenkään ei loppujen lopuksi ole erikoisen suuri yllätys. On tämä silti edellistä Susikoski-dekkaria 'Susikosken tulikoe' selvästi parempi - mikä tosin ei vielä hirveän paljon ole... Arvosanaksi annan 6 ½.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »