Lukupiiri

Toukokuu 2017: Karoliinin kuolinkello

• ---

  Matti Nummenpää

  3.5.2017 klo 09:17
  Takakannen teksti:
  Pohjolan kovin erämaavaellusreitti kulkee Trodheimista Norjan tunurien yli Ruotsin puolelle. Karoliinit, Kaarle XII:n kuuluisat soturit, merkitsivät aikanaan polun omilla ruumiillaan. Retkelle on jäänyt moni myöhempikin yrittäjä, sillä seutu on äärimmäisen karua ja säänmuutokset yllättäviä. Nyt järjestetään yhteispohjoismainen hiihtoretki tunturien valloittamiseksi. Mutta jotakin outoa tässä vuosikymmenen vaelluksessa on alusta alkaen, miettii suomalainen osanottaja Veijo Helenius. Karoliinien tarunomainen aarre halaa säilyttää salaisuutensa, se käy ilmi kun ollaan tuntureilla ja kellon kumahdukset alkavat kuulua.

• ---

  nimimerkki

  T H

  5.5.2017 klo 17:53
  Asiaan mitenkään liittymättä. Lehti tuli ja siinä maininta Esa Saariosta. Nyt olisi hyvä hetki haastatella hänet. Pitkän linjan teatteri- elokuva ym. tasoinen ura. Ja se; "Halk illan ruskon auerman käy lento joutsenen." Lieneekö muuta Sariolaan liittyvää? Jotenkin muistin sopukoista jotain....
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  6.5.2017 klo 20:04
  Tällä kirjalla Mauri osallistui ensin Otavan Pohjoismaisen Salapoliisiromaanikilpailun Suomen karsintaan. Hän sai sisäpiiristä hyvää palautetta ja oli kilpailun tulokseen luottavainen. Laihdutus sai uutta puhtia, solakka piti olla syystä: "Jos sattuisi niin, että PM-kilpailun Suomen osuuden tuloksen julkistamistilaisuudessa olisi juostu kuin Lasse Viren Münchenissä.".
  
  Tuntematon, pitkäpartainen ja pitkätukkainen konstaapeli kuitenkin voitti. Maurin käsikirjoitus siirtyi Otavasta Gummerukselle ja Mauri keksi kirjalle paremman nimenkin. Muita nimiehdokkaita olivat Metallin maku, Huuto tuntureilta ja Karoliinien kutsu.
  
  Otavan kilpailu kirvoitti kirjailijalta mielenkiintoisia päiväkirjamerkintöjä (Hyvästi, Sammatin kuu, sivuilta 84-91). Kilpailun Suomen osuuden voitti Matti Yrjänä Joensuu (1948-2011) esikoisteoksellaan "Väkivallan virkamies" (Otava, 1976), josta palkintolautakunta mainitsi: "Kirja on täysin autenttinen, erittäin hyvin kirjoitettu ja rakenteellisesti taitava. Lisäksi se edustaa poliisiromaanin uusinta linjaa, poliisin toiminnan uudelleenarvioimista.".

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  7.5.2017 klo 13:16
  Luin Kuolinkellon ihan muistin virkistykseksi. Yksi yllyke oli tuo puttosenkin mainitsema Maurin ylenmääräinen hehkutus "voittajakirjasta" ja "partaisen poliisin, joka ei osaa kirjoittaa" halveksunta.
  Kirjasta paistaa läpi kilpailun teennäinen "pohjoismaisuus". Tuskin tuollaisella pohjoismaisuudella olisi menestystä tullut.
  Kirja on kevyesti pyyhkäisty kohtauskokoelma. Risteilylläkin piti jälleen käväistä. Ja sitten me ryypättiin, sanoi Taula-Matti.
  Painovirheiden määrästä ei ruveta kirjoittajaa moittimaan. Luulisi Gummeruksella olleen enemmän mielenkiintoa,
  
  Onneksi suomalaisella raadilla oli järki päässä. Aivan turhaan Mauri marisi.
  
  Joensuu ja Sariola painivat kirjoittajina eri sarjassa. Tällä on tarkoita, että toinen olisi parempi toista. On kaksi kirjoittajaa ja kaksi tuotanoa, jotka eivät ole yhteismitallisia.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  9.5.2017 klo 19:13
  Esa Saario on imdb:n mukaan esittänyt Susikoski -tv-sarjassa poliisia vuonna 1966 ja vuonna 1978 elokuvassa Tuntematon ystävä tietokoneoperaattoria, olisiko ollut vakuutusyhtiössä vaiko poliisissa? Tunnettuna radioäänenä hän on voinut olla mukana myös Sariolan teksteihin perustuvissa kuunnelmissa eli jo Mauri-yhteyksien vuoksi, mutta muutenkin haastattelemisen arvoinen mies, mikäli on kunnossa (syntynyt vuonna 1931).

• ---

  nimimerkki

  T H

  9.5.2017 klo 21:00
  Ehdottomasti haastateltava . Ääni on tunnistettava ja melkein käsinkosketeltava. Muuten kai ok, mutta jotain näkökyvyssä.... Tavannut pari vuotta sitten. Poika kai Lohjan kanttori. Ja ääni...
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  13.5.2017 klo 12:59
  Kirjaa tällä kertaa lukematta muistui mieleen laulun säe: "Siperian lakeus on suuri, Sonja siellä lunta lapioi..". Tuota hyräilemällä vai oliko viheltämällä kuvattiin jossakin teoksessa nuorten rintamaupseerien pessimistisiä ajatuksia tulevaisuudesta sotakoneen alkaessa yskähdellä. No, hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.
  
  Se tuo Sonja oli Maurille mieluisa nainen. Tässä Jomfruland ja muita ainakin Abusinov, Svensson ja Winge. Heistä on jäänyt mieleen ainakin se, että Svenssonin Sonjaa en ottaisi airolliseksi, jos pitäisi verkot nostaa. Wingen Sonja oli mukavampi lehtinainen. Lehtimies oli Ewing. Tähän kirjaisi "Suruton Sariola": "..Southforkin poikia luonnollisesti hänkin..". Lehtinaisella ja -miehellä nimessään samat puustaimet. Lemmen leiskuessa enemmälti - olisiko Sonja ottanut sukunimekseen Ewing-Winge?
  
  Napapiiriltä etelämmäksi. Kerran soitti yhden Maurin elämässään lukenut kaveri ja kehtasi kysyä missä Sariolan kirjassa päähenkilön naisia ovat Elsa, Ebba ja Eva? Piti silloin puhua puuta heinää ja pitkittää puhelua ennen kuin tuo selvisi! Miettikääpä tuota näin äitienpäivää odotellessa - helppo se on! Ja nyt karoliinien hengessä - metallin maku suussa - Norjaa vastaan MM-taistoon tv:n ääreen! Kyllä me "turskille" katkaravunpyrstöt syötetään!

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  13.5.2017 klo 13:34
  Kävin kinuskikakkua ostamassa, siksi viive. Tuullessani kone piipitti innoissaan, että palstalla on havaittu liikettä, nyt tarkkana!
  Mitäpä tuosta mercedesmäisestä e-sarjasta tulikaan mieleen?
  Tarjoaisin jatkoksi Yvonnea, joka teki ainakin minuun unohtumattoman vaikutuksen. Päähenkilökin pääsi näyttämään että mistä pesee.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  14.5.2017 klo 10:57
  Maalintekijä ajassa 13.34 Serambleri! Syöttäjä Erich Kempka. Sinne helähti yvon..ylämummoon! Mainitusta kirjasta jäi mieleen e-sarjan lisäksi vielä Michelle, Henriette ja Adler-niminen laiva! Mauri ei aina mennyt merta edemmäksi kalaan nimiä keksiessään.
  
  Runsas tuotanto vaatii paljon henkilöiden nimiä. Aiemmin on jo todettu, että etsivä Lars Laxilla on paljon etunimikaimoja. Hallitussihteeri Olli Sirkanmaan johdolla löytyy Ollia myös kovasti, ainakin yli kymmenen.
  
  Tuulalle nimipäiväonnittelut ja nimiasiasta vielä Maurin mielenkiintoinen t-sarja: Timo Takkula, Timo Tapanainen, Tauno Tulonen, Tuomo Tupala ja tuplana Timo Toiviainen, joka löytyy ensin metsänhoitajana Tunisiasta, mutta on viimeisessä Susikoskessa jäänyt suutariksi. Ei hän silti hommia lopeta. Niitä metsänhoidollisia, vaikka ne ovatkin melko kyseenalaisia. Suutari hiippailee keväisessä koivikossa seitsemän ämpärin ja kairan kanssa. Mahla virtaa!
  Tosin ei enää kauan suutarin suonissa.

• ---

  Matti Nummenpää

  14.5.2017 klo 17:57
  Muillekin kuin tietoviisaille Seramberille ja puttoselle tiedoksi, että kyseessä on Kolmannen valtakunnan kuningatar.
  
  Ja Olleista. Onhan niitä yli 10.
  
  Ahonen Olli nimismies Veljensä vartijat
  Asp Olli Ei loitsu eikä rukous
  Aulamo Olli Nuoruuden komentosilta
  Aulanko Olli luutnantti Marskin ritarit
  Aulanko Olli Viimeiset ritarit
  Haapalainen Olli komisario Seitsemän kertaa Susikoski
  Juhola Olli kapteeni Kutsuvieraana kuolema
  Kaasalainen Olli rovasti Tohtori Viitasen tapaus
  Kohonen Olli ylikonstaapeli Ison kalan katiska
  Korhonen Olli majuri Armeija piikkilankojen takana
  Korppisuo Olli ylietsivä Insinööri Forsin tapaus
  Lokkila Olli matruusi Minä, Olavi Susikoski
  Niitamo Olli pääjohtaja Viimeiset ritarit
  Norva Olli Viimeksi poistuu kapteeni
  Pihjalamaa Olli isäntä Simo Hurtta ja kultainen pikari
  Puhakka Olli kapteeni Näin tekivät ritarit
  Rasi Olli maisteri Susikoski ottaa omansa
  Remes Olli luutnantti Viimeiset ritarit
  Ritvala Olli ylikomisario Pieni anoo iso sanoo
  Simola Olli Talvisodan vänrikki
  Sirkanmaa Olli hallitussihteeri Elämän makeus
  Suihkonen Olli komisario Kuolemanlotossa kuusi oikein
  Särkisilta Olli DI Hurjan pojan koti
  Turkka Olli nimismies Sininen lyhty
  Vaaranmäki Olli pikkupoika Ne viulut vasta maksoi
  
  MS / Int.
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  14.5.2017 klo 19:19
  Tässä teoksessa oli pohjoismainen yhteistyö voimissaan. Pohjolan yhteisen historian eri vaiheita käytiin voimallisesti ja tunteella läpi. Tässä johtuen homma taisi luiskahtaa hiukan yliyrittämisen puolelle. Kuten edelliset kommentaattorit totesivat, ei tämä teos ollut voittaja-ainesta. Maurin hengentuotteeksi tämän romaanin kyllä tunnistaa helposti. Mauri Sariola olisi ehkä saanut paremman lopputuloksen, jos olisi pitänyt hiukan enemmän jäitä hatussa ja tyytynyt luomaan perinteisemmän salapoliisiromaanin. Mikä olisi estänyt, vaikka pääosassa olisi heilunut Susikoski-tyylinen kaveri eikä ”hurja Helenius”, joka astui tunturimökissä kaikki naaraat.
  
  Itse asiassa kirjaa mielenkiintoisempi asia taisi olla se Maurin päiväkirjassakin kuvattu kevyt suhmurointi, jolla hän yritti vaikuttaa tuomaristoon, jotta tästä teoksesta olisi leivottu karsintojen voittaja.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  14.5.2017 klo 20:06
  Vaikka asiastakin voisi jo kirjoittaa, siis Kuolinkellosta, niin annettakoon vielä hieman löysää. Eihän me muuten, mutta kun puttonen yllytti löytämällä sen metsänhoitosuutarin. Asia on ajankohtainen, nyt mahla virtaa. Kun sitä ihmiselle juottaa se vitaalisuutta tuottaa, sanovat. Ei siinä sen kummempaa, siitä rahaa vaan saa, tuumaa PMVS:n mahlajaosto.
  Mutta juttu piti kertoa. Tämä liittyy kyllä siihen mahlanvaluttajaan.
  
  Oltiin porukalla viime keväänä tien päällä seuran vanhalla ja arvoisalla VW Transporterilla, sillä missä nokalla poikittain ähisee ahtamaton vitonen ja tuottaa vielä vääntöä juuri sen verran kun välttämättä kulkemiseen on tarvis. Oltiin siis menossa Jämijärveltä Räyskälän lentokeskukseen siellä pidettävään ilmailuiloitteluun. Yleisöksi vaan. Ajeltiin ajankuluksi pieniä maisemateitä. Istuttiin sitten baarissa Urjalan asemanseudulla kun joku sanoi, että eipä mennäkään suoraan Vorsaan, vaan ajetaan Teuron kauniin kyläraitin kautta Perähuhtaan, jossa ylitämme kymppitien ja sitten viisnelosta pitkin luritellen odotellaan Räyskälään ohjaavia viittoja. Jätettiin kuuluisa Koijärvikin käymättä.
  
  Kuinka ollakaan, päsähdimme aikanaan Lautaportaaseen. Lopun lukija sitten arvaakin.
  Päätettiin tietysti hakea tai ainakin kuvitella esille Kolmen naisen talo ja se metsikkö, jossa mahlasuutarin ja vihreäpukuisen sissin tikarikohtauksen piti tapahtua. Hirttäytymispuun sijainti jäi vähän hakuseen, vaikka kirjassa joitain koordinaatteja onkin annettu . Kirjaa ei tietysti ollut matkassa kun toimintamallimme yleensäkin on ex tempore ja usein myös aberratio ictus.
  Tulipahan kuitenkin poiketuksi Lautaportaassa. Takaosastossa oli kaiketi pantu kannu kulkemaan, kun siellä loppumatkasta esitettiin muunnelmia runotekstistä "tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki" sovellettuna teemaan valtatie vastaan pienet keväiset, routavaurioiset paikallistiet.
  
  Niin että muistelo sopii tähän kuin se suutarin peukalo, mihin se nyt olikaan. Tai sitten olemme erehtyneet.
  Tältä asemalta seuraavaksi Karoliinin kuolinkellosta. Ellei muita syitä ilmaannu.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  19.5.2017 klo 21:21
  Selailtiin Karoliinin kuolinkelloa. Muotoon Karoliinan olen myös jossain törmännyt, no sattuuhan sitäkin, että joku tuulen sijasta tuuleen kylvää...
  Havaitsin, että kun neljä yötä nukutaan, on Veijo I. Heleniuksen 95-vuotispäivä, tai ehkä ainakin olisi ellei (en paljastakaan kuka) olisi hänelle myrkkyä syöttänyt.
  Ehtiväinen mies on tämä Helenius ollut nuoruudessaan. Rukin käynyt ja vänrikiksi ylennyt 16-vuotiaana. Sitä kai sattuu kun valtakunnassa aistitaan upseeritarvetta. Sattuu myöskin kun kiireessä kirjoittaa voittajakirjaa....Kirjahan syntyi alle kahdessa viikossa. Aikamoinen, vaikka ei ainutlaatuinen suoritus Kirjailijalta.
  Tällä palstalla kirjoiteltiin äitienpäivän tienoilla Kolmannen valtakunnan kuningatar -teoksen päähenkilön E-alkuisista naisista. Kuinka ollakaan, osuma tuli tästäkin kirjasta. Helenius ja Eeva ehtivät jonkun ikälisän aviossa tienata, sitten menivät kamppeet jakoon.
  
  Pitäisipä tutkia, oliko palkintolautakunnalla ratkaisua tehdessään aidosti tiedossa kenen tekstiä "metallin maku" on. Oletan siis, että kilpailu käytiin perinteiseen tapaan nimimerkeillä. Päiväkirjamerkinnöistä on syntyvinään kuva, että arvioitsijat olisivat tienneet tekijän. Jos he yhtään tunsivat( ja miksi eivät olisi tunteneet) Sariolan aiempaa tuotantoa, ei epäilyksen sijaa kylläkään jäänyt. Kirjahan vilisee maurismeja.
  
  

• ---

  nimimerkki

  PPP

  21.5.2017 klo 22:35
  Veijo Helenius oli tosiaan sotataidon ihmemies. Vänrikki 16-vuotiaana eli inttiin on täytynyt mennä jo 15-vuotiaana, luutnantti hän oli 18-vuotiaana ja kapteeni, tietenkin jo 22-vuotiaana ja kaikki reservissä. Eipä ihme, että hän vetosi nuoriin naisiin, vaikkei majuri ollutkaan. Tunturimajassa hän otti kaksi naista yli viiskymppisenä saman illan/yön aikana, vaikka paikalla oli neljä muutakin miestä. Vanha ori näytti nuorille miehille.
  
  Kirja ei ollut varsinainen dekkari kuin viimeisiltä hieman yli 40 sivultaan. Ensimmäiset liki 140 sivua olivat jotakin viihteellistä ihmissuhdedraamaa sekoitettuna suomalaisen sotahistorian kunniakkaaseen menneisyyteen. Ei ihme, että "pitkätukkainen ja -partainen" poliisimies voitti, vaikka Mauri yritti saada kulissien takana aikaan jonkinlaista sopuottelua.
  
  Yhteys Lappiin löytyi taas, ylietsivä Veijalainen oli sieltä kotoisin. Veijalainen puhui h:n päälle vaikkei ollutkaan saamelainen tai lappalainen, kuten kirjassa mainittiin. Miten lienee Maurilta unohtunut, että paikoitellen puhutaan Lapissa (vieläkin) h:n päälle aivan suomalaispitäjissäkin, kuten Maurille tutussa Kittilässä.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  21.5.2017 klo 22:43
  ...siis tietenkin kolme muuta miestä. Maurismina pitäisin myös lemmenaktin kuvailua "huumaantuneeksi rituaaliksi, joka oli kuin mystinen epäjumalanpalvelus kaukaa menneisyydestä". Vastaavantapaista kökköyttä olen lukenut jostakin toisestakin Maurin kirjasta.

• ---

  nimimerkki

  ukkeloM

  21.5.2017 klo 23:13
  Käsittääkseni kyse on siitä, kuka on Suomen vanhin vänrikki. Omalla kohdalla ikää on jo yli 67 vuotta ja toista ruusua ei vieläkään ole tullut kauluslaattoja komistamaan.
  
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  22.5.2017 klo 10:24
  Todettiin, että Helenius on ollut nuori vänrikki. Varmaankaan ei toki nuorin, jos asiaa tarkasti tutkittaisiin.
  Olemme useasti pohtineet Ukkelon mainitsemaa vanhin vänrikki -asiaa.
  Maurihan sitä lanseerasi useissa merkinnöissään.
  Pitää nyt taas muistuttaa sanonnan kaksiselitteisyydestä. Fyysinen ikä on mielestäni sekundäärinen mittaustapa, varmaan maastamme löytyy joku satavuotias vänrikki, kunniaa hänelle. Kornetit saattavat myös olla pitkäikäisiä.
  Sotilailla on kuitenkin oma tapansa vanhemmuuden määrittämiseen. Laskenta alkaa arvoon ylentämispäivästä. Uskoisin Maurin tätä tapaa tarkoittaneen, kun päivitteli oman vänrikkiytensä venymistä. En kuitenkaan ole lainkaan vakuuttunut, että Mauri olisi ollut Suomen vänrikkiluettelossa missään vaiheessa ykkösenä, siis vanhimpana. Oikaiskaa, jotka paremman tiedon omaatte.
  
  Ukkelo toteaa olevansa ihan miehelle sopivassa iässä, eikä toisesta ruusuparista ole posti ilmoitusta tuonut. Lohtua tuo se, että samassa asemassa olevia ikätovereita kyllä löytyy.
  Ylennysesityksiä varmaan on tehty vuosien saatossa. Ylennyslistan valmistelusta vastaava, jo hieman harmaantunut, eläkettä odotteleva henkilöstöosaston nuorempi osastoesiupseeri on vaan sattunut aamulla radiosta kuulemaan iskelmän, jossa lauletaan "mä sulle luvannut en ruusutarhaa..", ja toiminut sen mukaan.
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  23.5.2017 klo 14:08
  Gummeruksen maisteri Ville Repo kehoitti Kalle Päätaloa "menemään roolihenkilön pöksyihin" tämän elämää kuvatessaan. Sinne menee usein toinenkin Gummeruksen kirjailija. Heleniuksen Venni on Mauria vain pari vuotta vanhempi - eihän sitä muuten kapteeniksi kerkiäisikään - luvut kesken jättänyt, maansa suurimman päivälehden oman osastonsa päällikkö. Harrastuksina naiset, viina, autot, veneet ja metsästys. Etenkin naisten metsästys. Entinen menestynyt mäkihyppääjä kokee silti hiihtäneensä elämän umpihankeen aivan tyhjän ja turhan ladun toisin kuin vaikkapa Seramblerin seurue Lautaportaassa (tuossa ylempänä). "Kohen ei oo koskaan", sanoisi Kalle.
  
  Mietityttää, onko entisen aviopuolison huonosti peitelty mollaaminen ollut kirjailijoilla jonkinlainen kirjoittamista ylläpitävä voimavara. Anja Nihattula sopii tehdä perinnöttömäksi, kun on tuhlannut ennakkoperintönsä vasemmistolaista taidetta tukiessaan. Pukuja sitä pitää ostaa, loistoristeilyllä käydä ja Volvo hankkia. Rahaa on rinkassa reilusti ja lehden päivärahat juoksee tuntureillakin.
  
  Kalle Päätalo käsitteli tuotannossaan ensimmäistä vaimoaan n. viidessätoista lähes 700-sivun teoksessaan. Akka kun nuuhki Kallen viinahöyryjä eikä hyväksynyt jatkuvaa pettämistä. Sariola oli viestiupseeri. Heleniuksen aselajia ei mainita, mutta olisiko ollut Päätalon tavoin pioneeri, kun oli onnistunut miinoittamaan lähes kaikki Helsingin pankit.

• ---

  nimimerkki

  T H

  23.5.2017 klo 19:35
  Senverran eroa tuohon edelliseen. että Kalle ei miinoittanut noita pankkeja. Kallen vaimo, kai Laina ainakin kirjoissa oli tarkka. Hän veti vainua Kallen tullessa kotiin. Eikä koskaan erehtynyt. Aina oli syytä, pientä tai muuta. Paras oli kun tämä Laina oli töissä. Kalle ja Lainan paras kaveri tai ystävätär Lisäkkään Salli tuli Päätalojen huushollin ennen Lainan kotiintuloa. Sänkyynkin eksyttiin. Kalle oli tapaisensa, mutta hieman kai pöksylöissä kesti aikaa. Kalle jäi ilman ja myös Lisäkkään Salli. Laina kun sekoitti pasmat?

• ---

  nimimerkki

  PPP

  23.5.2017 klo 20:47
  Sallin tarjoutuminen Kallen likisteltäväksi taisi lopultakin olla Lainan ja Sallin Kallelle tekemä ansa, jotta Laina varmistui Kallen todellisesta luonnosta. Mikäli oikein muistan. Tuohon aikaan avioerossa tarvittiin syyllinen. Kalle olisi tainnut jäädä ilman ilman Lainan aikaista kotiintuloakin, vaikka "sonni" olikin.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  23.5.2017 klo 21:24
  Hyvä syy palata vielä Heleniuksen sotatöihin. Syy siksi, että tänään se on, tai olisi, Veijo I, Heleniuksen 95 -vuotispäivä.
  On siinä mystinen sotatyönjohtaja. Vänrikkinä jo ennen Talvisotaa, sitten pikapikaa luutnantti, ja jo ehti kapteeniksi ennen Lapin sodan ratkaisuja.
  Rupesin minäkin miettimään (kun puttonen yllytti) Heleniuksen aselajia. Hyvä oivallus muuten tuo pankkien miinoittaminen, pioneeritoiminnan peruspilaristahan toiminnassa on kysymys. Vekselin hoitaminen voisi olla miinan purkamista.
  Aselajiasiaa pohtiessa sattui kirjasta silmään kohta, jossa Helenius muistelee Ruotsista saatua sotakalustoa.
  
  "Helenius muisti selvästi, kuinka hän Karjalan kannaksen ankarissa torjuntataisteluissa oli alle 20-vuotiaana pahaisena kakarana kykkinyt pst-tykin takana ja antanut putken soida."
  
  Mietityttää se, että mies kuitenkin kasvoi alle kaksikymppisten sarjasta ulos toukokuussa 1942.
  Kun puhutaan ankarista torjuntataisteluista Kannaksella, tarkoitettaneen kuitenkin kesä-heinäkuuta -44. Mikään ei toki estä sitä, että luutnantti Helenius olisi soitellut Boforsin pelillä alle 20-sarjalaisena Kannaksella syksyllä -41. Sodassa kun välillä mennään eteen- ja välillä taaksepäin. (Tähän väliin joku kertokoon sen vitsin kellosta ja Rommelista.)
  Jos Venni olisi jättänyt ne perhanan ravut syömättä ja pitäisi nyt tukikohdassaan synttäribileet(ihan perhepiirissä vaan), mentäisiin kuitenkin sen verran kuokkimaan että ehdittäisiin ojentaa viskipullo ja pyytää haastattelu.
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  23.5.2017 klo 22:02
  Hyvä tarkennus TH:lta! Juttuni viimeiseen lauseen saattoi käsittää väärin. Kalle ei todellakaan miinoittanut pankkeja vekseleillä vaan mitä ilmeisemmin hoiti taloudelliset asiansa erittäin hyvin. Tarkoitukseni oli vihjata, että Mauri "meni roolihenkilönsä pöksyihin" tässäkin miinoittamisessa eli laittoi Heleniuksen toimimaan kuten toimi itsekin. Sonjan, Astridin, Sallin, Allin jne. pöksyihin pyrkivät kyllä molemmat kirjailijat tahollaan innokkaasti.
  
  Kalle tapasi vanhoilla päivillään 1990-luvun alkupuolella useita kertoja ensimmäisen vaimonsa kaikessa ystävyydessä ja Sallista puhuttaessa mainitsi Lainalle: "..minnua yhä harmittaa, että en sitä Sallia nussia sujauttanu" (Pölhökanto Iijoen törmässä, Gummerus 1998, sivu 765).
  
  PPP muistaa aivan oikein. Iloisesti yllättyen huomioi puttonen TH:n ja PPP:n hienon Iijoki-sarjan tuntemuksen!

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  23.5.2017 klo 22:45
  Vennin syntymäpäivän yhä jatkuessa pohditaan edelleen tuota loistavaa sotilaallista menneisyyttä. Marskin nuoruudessa sotakouluihin mentiin hyvinkin nuorina, mutta 16-vuotiaana reserviupseerikouluun ja vänrikiksi? Olisiko se ollut mahdollista vuonna 1938? Viisaat vastatkoot. Sekin tulee mieleen, että kauanko siihen aikaan varusmiespalvelus kesti? Oliko 18 kuukautta? Niin ajatellen alokas Helenius on voinut astua armeijan harmaisiin jo vuoden 1937 puolella. "Jo viisitoista vuotisna, hän astui rivihin...".
  
  Vennin aselajista kun ei ole varmaa tietoa - vaikka "panssaritorjuntatykillä sivaltelloo", kuten alikersantti Mielonen eppäili - niin eikös soitto-oppilaat astuneet ennen palvelukseen hyvinkin nuorina? Tosin taisivat sitten kuulua kantahenkilökuntaan. Pahus vieköön! Minä kun luulin jo ratkaisseeni aselajin arvoituksen. Nimittäin, että Venni olisi ollut 1930-luvulla soitto-oppilas ja sotilaspassin kohdassa "ensimmäinen sopivuus" olisi lukenut enteellisesti: Rumpalipoika.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  24.5.2017 klo 07:15
  Olisikohan armeijaan astumisen ikä ollut 1930-luvulla 17 vuotta ja eikö Helenius ollut vielä ylioppilas eli vähintään 17- vuotias (tosin lahjakas sellainen, varmaan hyppinyt kansakoulussa luokkia yli) hänen piti olla armeijaan astuessaan? Nuoret lahjakkuudet olivat tyypillisiä Sariolan henkilöhahmoissa. Heleniuksessa oli varmaan Maurin omia jossitteluita, toiveita ja jne. Mauri varmaan olisi mielellään nähnyt itsensä pari vuotta vanhempana reservin kapteenina. Onhan 24-vuotias kapteenikin "melko" nuori, olisi sekin riittänyt osoitukseksi Heleniuksen ainutlaatuisista kyvyistä. Kiireellä paukuttaessa ei huomaa kaikkia yksityiskohtia. Pidettiinkö Maurin tekstejä Gummeruksella niin valmiina, ettei oikolukijaa vaivattu?
  
  Allan Paattisen sotilasvaiheissa (ratsumestari tietenkin) on Espanjanvaiheineen toista el capitan Finlandaisia eli Carl von Haartmania.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  24.5.2017 klo 20:51
  Tunturisusien seurue tarpoo myrskyssä kohti Stor-Eriksvollenin majaa. Pimeää on ja kansa lähes kanttuvei. Sitten nähdään valojen tuikkivan majan ikkunoista.
  Aivan riutunut Astrid puristaa itsestään vielä pisaran leikkimieltä: "Siellä se on. Kaikki tämä ja taivas myös!"
  
  Sanonta tuntuu tutulta. Se esiintyy jossain muuallakin Sariolan tuotannossa. En ryhdy kaivelemaan missä, mahdollisuuksia on paljon.
  Tilanteessa ollaan mielestäni jossain ravintolaympäristössä. Rehvakas asiakas tilaa juomasekoituksen tuolla nimellä ja hämmentää sillä tietysti henkilökuntaa. Etteikö olisi vielä niinkin, että asiakas sitten selittää alentuvasti mitä ja missä järjestyksessä tuohon ihmejuomaan tulee sekoittaa.
  Kertokaapa nyt, onko tuossa muistikuvassani päätä tai häntää.
  
  Tuon niminen nyyhkyelokuva on joskus tehty saman nimisestä kirjasta. Ajankohta on sellainen, että tuleva kirjailija on saattanut elokuvan Kino-Toijalassa (nimi keksitty) lukiolaispoikana katsoa ja kätkeä siitä vaikutteita syömmeensä.
  Kumpuaisiko kulttuuritoimittaja, kirjallisuusarvostelija Astridin huudahdus jotenkin elokuvan/kirjan sisällöstä?

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  24.5.2017 klo 22:32
  Kirjailija Jussi Virva ja pankinjohtaja Ossi Rajala porsastelevat kesäisen pääkaupungin ravintoloissa. Isot miehet tilaavat "mustaa" ja "punaista". Himotun mersunlyhtysilmäisen daamin sukunimi on Stendahl. Tuo osuus kirjasta on yököttävintä Sariolaa, mutta kirjoittaessaan Mauri lienee ollut varsin rehellinen ja kuvailee siinä itsensä ja kaverinsa Ermo Ennevaaran yöelämää.
  
  Teoksessa on paljon hyvääkin, mutta kovasti panee vastaan ensimmäiset 140 sivua. Sen jälkeen paranee eli siitä alkaen kun Marita alkaa kaivata nuoruutensa punaiselle laiturille. Minulle ei ole vielä selvinnyt, miten kirjan alussa oleva "Wellingtonin" esipuhe liittyy opuksen sisältöön.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  29.5.2017 klo 16:28
  Nyt menee taas otsikon vierestä, mutta menköön näin turvallisesti eläkkeellä. Virassa ja seurassa josta ei voi saada kenkää. Edessä on ”risteily” pitkin Saimaan kanavaa Viipuriin ja mahdollisesti takaisin Lappeenrantaan. Nyt asiaan, eli elokuvaan ”Kuu on vaarallinen”. Siinä vamppia esittää Liana Kaarina ja hölmöä Toivo Mäkelä, johon on vaikeaa olla samaistumatta
  
  Ja ei se ”Totuus on armoton” ole kehno elokuva sekään.
  
  Karoliinin kuolinkelloa pidän yhtenä Mauri Sariolan parhaimmista teolsista enkä vieläkään käsitä että jonkun konstaapelin teos palkittiin muka parempana.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  29.5.2017 klo 18:14
  Latelin kommenttia tuohon Ukkelon kirjoituksen viimeiseen kappaleeseen.
  Pyysin rouva Serambleria vilkaisemaan tuotosta. Tokaisi, että et kyllä sotke grillimakkaran valmistusta tähän. Älä vaan lähetä tota. Onneksi pyysin.
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  29.5.2017 klo 19:41
  Komisario Asikkala käy tiedustelemassa Allan Paattisen testamentin sisältöä tämän lakimieheltä varatuomari Urpo Rantamolta. Maurin ikä-, sota- ja opiskelukaveri Urpo Rantamo (15.5.1924 - 30.1.2014) oli varatuomari ja mm. Kankaanpään nimismies. Ja se todellinen radioaseman päällikkö Äänislinnassa...
  
  Mauri kuvaa Allan Paattisen lakimiestä hyvin positiivisesti ja arvostava suhde toisiinsa vaikuttaa olleen todellisuudessa myös Kankaanpään vallesmannilla ja Sammatin Sariolalla.

• ---

  Matti Nummenpää

  29.5.2017 klo 20:14
  Urpo Rantamo kävi kerran Mauri Sariola -seuran vuosijuhlassa ja piti esitelmän suhteestaan Mauri Sariolaan.
  Hän oli Mauri Sariola -seuran jäsen kuolemaansa saakka.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  29.5.2017 klo 21:57
  Jäipä tuo Rantamon Urpo vuosijuhlassa tapaamatta. Toinen vuosijuhlavieras, jonka olisin myös halunnut tavata oli Mannerheim-ristin ritari Taavi Törmälehto. Muistaakseni olisi ollut Raumalla keväällä 2004. Ritari nro 41 on ainoa, jonka sotilasarvona kaikissa ritarimatrikkeleissa lukee komeasti: Jääkäri.
  
  Maurin kirjoissa Marskin ritareita riittää. Todellisia ja kuviteltuja. Jälkimmäisiin kuuluva jääkärieversti Akseli Isoluhta jakaa sileitä setelirahoja pienistäkin palveluksista samalla tyylillä rintataskustaan kuin toisen kirjan "sujauttaja" Savila - sittemmin sulhasena surmansa sai.
  
  Asiaan. Tuossa kirjassa missä tuo jääkärieversti ja Marskin ritari Akseli Isoluhta on matkalla Sysmästä Nairobiin, tuodaan esiin mielenkiintoinen tulkinta Suomen pahimmasta lento-onnettomuudesta. Seuralaisille tiedoksi, että tulevana keskiviikkona 31.5.2017 pitäisi tv-1:ssä klo 13.21 tulla ohjelma: "Muisti: Koivulahden murhenäytelmä".

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  2.11.2022 klo 13:30
  Kommentoin tuossa joku aika sitten romaania 'Näin lentää outo lintu'. Tulin maininneeksi, että tapahtumat sijoittuvat Maurin tuotannossaan kovin vähän hyödyntämän Pohjois-Norjan alueelle (vaikka Suomen Lappi siinä ihan vieressä oli kirjailijalle mieluisa ja hänen paljon käyttämänsä tapahtumaympäristö). No, heti seuraavaksi luettavakseni valikoitu tämä tarina, jossa vahvasti liikutaan juuri Norjassa...
  
  Kirjan alkuasetelma lupaa paljon. Maurihan ei ollut urheilu- eikä eräihmisiä, ja ulkoilu ylipäätään taisi hänellä rajoittua aika pitkälti Sammatin mökin pihapiirissä käyskentelyyn. Siksi rankan hiihtovaelluksen varaan rakennettu tarina vaikuttaa aluksi hyvinkin poikkeukselliselta ja lukemiseen houkuttelevalta. Neljää eri pohjoismaata ja neljää eri sanomalehteä edustavat toimittajat lähtevät kulkemaan Norjasta yli Kölivuoriston Ruotsin puolelle samaa reittiä, jota aikoinaan Kaarle XII:n armeijan rippeet vetäytyivät katastrofaalisin seurauksin. Rankaksi käy vaellus tälle toimittajaporukallekin, monessakin mielessä.
  
  Romaanin rakenne on tasapainoton. Sivuja teoksessa on 184, näistä viimeisillä 46:lla selvitetään rikosta. Ja kyse on kuitenkin dekkarista! Ensimmäisten 138 sivun aikana ei lukija tiedä, onko käymässä läpi eräkirjaa, matkakertomusta, matkaopasta vai luontokirjaa vai minkä lajityypin tarina on kehittymässä. Mitään vinkkiä ei tässä alkuosassa ole siitä, että tarina on rikoskertomus. Semmoiseksi se tietysti lopulta kääntyy, mutta täysin äkkinäisesti ja kovin myöhäisessä vaiheessa. On kyllä myönnettävä, että tuo muutos on kohtuullisen odottamaton ja sellaisena juonen kannalta yllätyksellinen.
  
  Itseäni alkoi erikoisesti harmittaa tässä tarinassa se, että Maurin on jälleen kerran ollut näemmä pakko tuputtaa kertomukseen perusteellinen juopottelukohtaus. Kun seurue ensimmäisen rankan vaelluspäivän päätteeksi jää lumimyrskyn saartamana matkailumajalle, niin aavistus herää, että jotain yllätyksellistä tapahtuu, tarina tiivistyy ja jännitys alkaa nousta. Mutta mitä vielä. Toisen päivän iltapuolella koko porukka alkaa juopottelemaan. Jokainen tietää, että seuraavana päivänä on edessä rasittavuudeltaan vähintään ensimmäisen päivän veroinen vaellus ylös valtakunnan rajalle ja kunnossa siis pitää olla, mutta siitäkös välitetään. Kiskotaan nuppi turvoksiin ja hankitaan yötä myöten mesoamalla sellainen krapula, että tuskinpa ainakaan kaikki ovat aamuvarhaisella lähtökunnossa - kaikki tuskin menneet vielä nukkumaankaan. Kaikkeen tähän antaa pontta se, että yksi seurueesta on raahannut muutenkin painavassa varustuksessaan mukanaan kaksi litraa viinaa, ja toisellakin on mukanaan litra viskiä. Epäuskottavan tuntuista touhua porukalta, jonka tiettävästi pitäisi olla kokeneita liikkujia, joidenkin jopa eräretkeilijöitä. Yö kuluu juopotellessa, syöpötellessä, väitellessä ja jopa riidellessä. Tanssimaankin pitää päästä, vaikka tilaa on tuskin nukkumiseenkaan. Kaikesta tästä on tietysti seurauksena, että pariskuntia syntyy ja päädytään samaan vuoteeseen. Tai oikeastaan vain yksi päätyy, päähenkilö Veijo Helenius, joka kaataa saman yön aikana molemmat läsnäolevat naiset - jotka tosin vuorollaan lähes väkisin tarjoavat itseään Heleniukselle. Merkillinen on tämän viisikymppisen elämäntaiteilijan vetovoima, kun tarjolla olisi sentään ollut lähes parikymmentä vuotta nuorempia ja kai komeampiakin vetreitä miehiä. Tympeä ja epäuskottava episodi kaikkiaan, mutta ilmeisesti kirjailijallemme tällainen rymistely oli ainoa oikea tapa viettää onnistunut hauska ilta, niin usein se toistuu hänen tuotannossaan.
  
  Aika lailla naiivilta ja "päälleliimatulta" tuntuu myös se, että tämän "yhteispohjoismaisen" retkikunnan miesjäsenten on ainakin pariin otteeseen pakko päästä väittelemään lähes ilmiriidan tasolle yltyen kotimaittensa sotilaallisista saavutuksista. Kaarle XII saa toki ansaitsemansa halveksunnan, mutta eivät selviä suomalaisetkaan kunnialla tästä sananvaihdosta. Maurin maailmankuvan tuntien ei toisaalta ole kyllä juurikaan ihmeteltävä sitä, että hän on tällaisen sanailun ja vertailun halunnut kirjaansa sisällyttää. Selvä maurismi on myös päähenkilö Veijo Helenius itse: sotasankari, reservin kapteeni, maailman maat kolunnut huoleton ja avioeron kokenut, lapseton poikamies, joka ei hyviä alkoholijuomia karta, ja joka ei anna markkojen nenän alle kasaantua, pankkitilistä puhumattakaan. Opinnot ovat jääneet kesken, mutta hyväpalkkainen ammatti on kuitenkin löytynyt. Naisten mielestä mies on täysin vastustamaton, eikä tämä käsitys jää Heleniukselta koskaan hyödyntämättä. Kunto on muutoinkin kova, elämäntavoistaan huolimatta. Kun tämän lukupiirin osallistujat ovat laajalti perehtyneet Maurin tuotantoon, niin tuntuuko jotenkin kovin tutulta hahmolta muutamasta muustakin kirjasta..?
  
  Ja vielä muutama nosto tekstistä:
  - Mauri ei missään mainitse, millä kielellä seurue kommunikoi keskenään.
  s. 25: ei viikinkilaivoissa tiettävästi mitään naisenkuvia keulakoristeina ollut. Jonkinlainen käärmeen- tai lohikäärmeenpää saattoi tiettävästi olla, mutta ei sellaistakaan läheskään aina.
  s. 38: Subrovka ei ole venäläinen vaan puolalainen vodka. Ainakin alun perin.
  s. 63: merkillinen kielikuva, kun taakse jäävän kylän taloista pakkassäässä pystysuoraan nousevat savupatsaat "...eivät edes vilkuttaneet lähtijöille". ???
  s. 159,166: etsivä Veijalainen hankkii esimieheltään toimeksi saaneena Heleniuksen täydellisen sukuselvityksen vain yhden iltapäivän aikana. Onnistuiko tuolloin noin nopeasti edes poliisilta? Nykyään kun saa kaikenmaailman digitekniikasta ja keskitetyistä arkistoinneista huolimatta odotella jopa pelkkää virkatodistusta lähes 2 kuukautta?
  
  Maurin kirjoista ehkä juuri tässä 'Karoliinin kuolinkellossa' tulee mielestäni selvimmin esiin se, että kirjailijamme ei aina kirjoittamaan lähtiessään tiennyt, miten tarina viedään loppuun saakka. Ylipitkä johdattelu itse rikokseen saattaa olla seurausta siitä, että aikataulupaineissa piti sivuja saada kasaan tiettyä vauhtia, mutta juonen rakentelu tapahtui vähän hihasta vetäen. Jos ei selvää käsitystä lopusta tahtonut syntyä, niin tarinaa piti kerryttää tarpeettomilla kuvauksilla kunnes sitten jossain kohtaa punaisen langan pää löytyi ja kirjoittaja pääse jälleen viemään kertomusta eteenpäin vauhdilla.
  
  Yllätyksetön, rakenteeltaan tasapainoton ja jopa naiivi aikaansaannos. Ihmeteltävää on jo sekin, miksi murhatyö piti toteuttaa sillä tavalla ja sellaisessa ympäristössä kuin se toteutettiin: helposti havaittavalla myrkyllä ja niin pienessä henkilöpiirissä, että tekijä ei millään voinut välttyä itsekään joutumasta epäilyksenalaiseksi. Tarinan heikkoutta eivät pelasta hyvä kirjoitusasu ja kohtuullisen uskottavat henkilöhahmot. Maurin itsetunnon ja itsevarmuuden täytyi olla kyllä kovaa tasoa, jos hän tosiaan uskoi tällaisella tekeleellä kirjoituskilpailussa menestyvänsä. Kyllä hän ihan turhaan tässä yhteydessä Joensuuta mollasi, Joensuun kirja oli ja on yksinkertaisesti vain joka suhteessa parempi. En tiedä, olisiko tämä teos ylittänyt julkaisukynnystäkään, jos kyse olisi ollut esikoiskirjailijasta. Arvosana 5 on mielestäni tälle romaanille ihan riittävä.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »