Lukupiiri

Syyskuu 2017. Herrasmiesten oikotie

• ---

  Matti Nummenpää

  30.8.2017 klo 22:34
  Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.

  takakansi:
  
  Lämpimänä elokuun iltana nainen huuhtelee kasvojaan kaivolla. Äkkiä hän säpähtää: rannasta päin lähestyy mies, tuee suoraan häntä kohti. Nainen ei kuolemakseenkaan muista, mihin hän on asettanut silmälasinsa, ja ilman niitä hän on puolisokea. Lamauttava pelko valtaa hänet. Hämärä hahmo, jonka sivulla riippuu pitkänomainen kiiltävä esine, sesoo jo aivan hänen edessään, äänettömänä ja ikään kuin uhkaavana. Onko metalliesine ampuma-ase? Mitä vieras tekee hänen syrjäisellä pikkutilallaan? Nainen on yltä päältä hiessä eikä saa sanottua sanaakaan.
  
  Tästä alkaa vanhenevan, eristäytyneen Anna Aalholmin elämässä jakso, joka johtaa ennalta aavistamattomiin, kuristavan jännittäviin tapahtumiin.
  
  ESKO LAUKON toinen trilleri on yhtä mukaansa tempaava, kerronnaltaan yhä elävä ja täyteläinen kuin "Tohtori Viitasen tapaus". Sen erikoislaautinen juoni tarjoaa lukijalle yllätyksen toisensa jälkeen.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  20.9.2017 klo 15:55
  Luodessaan kriitikoiden haukkumalle Sariolalle kilpailijan 1960-luvun dekkarimarkkinoille Mauri on Esko Laukkona yrittänyt parastaan ja ainakin minun mielestäni onnistunut. Neljä ensimmäistä Laukkoa ovat "parasta sariolaa", jota toki löytyy Maurin omallakin nimellä kirjoittamista teoksista. Tämä toinen Laukko on nimeltäänkin onnistunut, kuten myös kolmas. Nuo "tapaukset" ovat niminä laimeita. Viidennessä taas nimi parani, mutta muuten tuli tunnetuista syistä takapakkia.
  
  Muutaman henkilön varaan Maurin "yksi pää ja yksi Remington" suoltaa yli kaksisataasivuisen kiehtovan dekkarin. Vaikutelmaksi jää, että "sanat ovat tippuneet ylhäältä", eikä kirjoittamiseen ole kovin pitkiä aikoja kulutettu tälläkään kertaa. Lääke- ja oikeustieteen tuntemukseni ei riitä arvioimaan, olisivatko kerrotut tapahtumat olleet mahdollisia 1960-luvun Suomessa - ehkäpä hyvinkin.
  
  Muutama seikka kiinnitti huomioni. Minulle aivan uusi sana oli vikariaatti! Lienee sivistykseni puutetta. Kyseessä on tässä tapauksessa viransijaisuus (nimismiehen), jota varatuomari Arvo Kukonsalo väliaikaisesti hoitaa. Olen ollut yli 33 vuotta valtion virkamiehenä ja vasta nyt tämä sana tuli ensimmäistä kertaa huomioitua! Olisiko kyse vanhahtavasta nimityksestä? Johduin myös pohtimaan, onko väliaikainen viransijaisuus pesunkestävä sariolaani?
  
  Rakennusmestari Heikki Piekan uralla YK-palvelus oli "oikein typerä välivaihe". Puttoselle 30 vuotta myöhemmin täysin päinvastainen kokemus. Kyllä se vaan paljon mukavampaa oli kuin räntäsateinen työpäivä rakennustyömaalla - tullut koettua sitäkin lajia. Mauri on myöhemminkin päiväkirjoissaan tuonut esiin antipatiansa rauhanturvaajia kohtaan tyyliin: "Mikä on, ettei rynnäkkökiväärillä pärjää!".
  
  Hovioikeudenauskultantti Einar Suckman ei ole oikeussalissa kutsumusammatissaan. Veri vetää taidemaalariksi ja oikeuden näkymätön, mutta pyhä kaapu tuntuu tukalalta. Ehkä siitä johtuen hänen etunimensäkin muuttuu prosessia johtaessa pian Simoksi. Mitäpä tuosta. Ei nimi miestä pahenna ja kyllä tätä lukee "ihan simona". Mainio kirja!
  

• ---

  nimimerkki

  PPP

  18.11.2017 klo 19:03
  Erikoinen juoni. Kukaan ei voittanut mitään eikä oikeastaan hävinnytkään. Suunnitelma oli ovela, mutta Heikki Piekan toiminta lopussa niin itsekästä, ettei lopputulos harmittanut hänen puolestaan ollenkaan, paremminkin se oli sille mulkerolle aivan oikein. Muutama vuosi sitten kirjamessuilla intendentin kanssa muutaman sanan vaihdettuani tiesin kirjan olevan dekkari ilman murhaa.
  
  Anna Aalholmia luonnehdittiin 52-vuotiaaksi vanhaksi ja yksinäiseksi naiseksi. Sairaus näkyi silmäluomien sinerryksestä, joka oli sekoitus sinooperia ja pronssia. Melkoinen sinerrys yhdistelmä punaista ja pronssia. Annan vihitty aviomies oli kuollut Yhdysvalloissa lapsettomana vanhanapoikana? Leikkiluger oli ilmeisesti haettu jostakin lelukaupasta. Olisivatkohan olleet auki, kun pankitkin olivat kiinni?
  
  Ursula Penttisen kuvauksessa selvä ”maurismi”. Toimittaja kuvattiin muuten vastenmieliseksi, mutta nilkat olivat sirot ja pohkeet voimakkaat. Muutenkin Ursula Penttinen kuvattiin kaiken vanhan murskaamista haluavaksi radikaaliksi, hän nimittäin kannatti abortin laillistamista ja sen sen rikoslain kohdan poistamista, jossa homoseksualismi katsottiin rangaistavaksi.
  
  Heikki Piekka oli kolmissakymmenissä, mutta ehtinyt jo vaikka mitä. En laskenut vuosia, mutta hän oli jättänyt oppikoulun kesken ilmeisesti lukiossa, olla merillä, olla metsäharjoittelijana, valmistunut rakennusmestariksi (paljonko piti olla harjoittelua tuolloin?), käydä armeijan, olla rauhanturvaajana, olla tietöissä Italiassa, olla urakoitsijana Tuloman tietyömaalla jne. Eli Maurin monien henkilöiden tapaan Heikki Piekka oli ehtinyt melko paljon kolmikymppiseksi.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  19.10.2018 klo 09:12
  Vielä Heikki Piekasta. Hän teki kaiken nopeasti. Liekö ollut Genovan lähellä moottoritietyömaalla sillanrakennushommissa?

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  21.10.2018 klo 14:26
  Puttonen huomaa (kauhukseen) elämänsä varsitieltä useampia samankaltaisuuksia Piekan Heikin monivaiheiseen vaellukseen. Kesken jäänyt oppikoulu, palvelu rauhanturvajoukoissa... Rakennusmestarin tuntemukset voimalaitostyömaan tuulessa ja tuiskussa tuovat mieleen omat kokemukseni 1980-luvun alussa Finlaysonin sahalla ja lautatarhatyömaalla. Roskanpolttouunista muistin heti ensimmäisen työpaikkani 1970-luvun alussa E-Osuusliike Tammessa, jossa lähettipojan eräänä työtehtävänä oli polttaa päivittäin kertyneet pahvilaatikot ja muut roinat.
  
  Heikki on kylläkin minua levottomampi. Ja komeampi, hitto soikoon! Ja tyhmempi: poltti hermostuksissaan rahansa! Sellaiseen ei kauppaliikkeen tsupparilla ollut varaa: Philips-radionauhuri ja vihreävalkoinen Solifer-mopedi hankittiin osamaksusopimuksilla.
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  19.8.2022 klo 14:35
  Näppärä, kepeä, koko ajan yllättävä, helppolukuinen, lukijan otteeseensa ottava ja pitävä veijaritarina, jossa huijaritkin joutuvat huijatuiksi. Silti Mauri on saanut tarinaan mahtumaan myös herkkyyttä ja tunnettakin, ainakin vanhenevaa rouva Ahlholmia kuvatessaan. Suureksi kysymykseksi jää, tapahtuuko tarinassa jokin rikos - ja jos tapahtuu, niin mikä? Mauri kirjoitti tämän Esko Laukkona, ja kyllä hän mielestäni aika hyvin jälkensä peitteli, maurismit ovat vähissä (toki Anna Ahlholmin ja Ursula Penttisen hoikat nilkat piti päästä mainitsemaan). Sanankäyttö ja koko tarinan asetelma eivät ole tyypillisintä Mauria. Eivät edes kirjailijamme muutoin niin kovasti arvossa pitämät juristit ja lääkärit pysty tässä tarinassa moraaliaan ylläpitämään, kun näkyvissä on riittävän paksu tukku rahaa. Juoni on kekseliäs, ja itse ihmettelin lähes kirjan puoliväliin saakka, minkä tyylilajin kertomus tässä oikein on rakentumassa. Tarina ei myöskään ponnista sota-ajoista, niihin ei edes viitata. Oikeussalikuvaus on taas erinomainen, kuten Maurilla lähes aina. Erikoista ja poikkeavaa siinäkin on, että istuva tuomari kokee olevansa täysin väärällä alalla - hän olisi perimmältään halunnut taidemaalariksi! (s. 131). Taitaa olla jopa niin, että jos jokin Esko Laukon teksteissä olisi hänet Mauri Sariolaksi paljastanut, niin luulisi sen olleen juuri erinomaisten oikeussalikuvausten. Siinä ei Maurilla mielestäni kilpailijaa Suomesta löytynyt.
  
  Mutta jälleen muutama irtohuomio:
  
  s. 30: Mauri ei tainnut isommin arvostaa YK-rauhanturvaamista, se näkyy lyhyesti tässä kirjassa ja myös hänen julkaistuissa päiväkirjoissaan rauhanturvaajiamme vähemmän arvostavana muistiinpanona. Itseäni moinen henkilökohtaisesti harmittaa, kun aikoinaan kahdesti siihen palvelukseen hain enkä päässyt: alle 26-vuotiasta res.upseeria ei otettu hommiin. Kun sitten ikä oli täyttynyt ja lopulta tuli kolmannella hakemuksella palvelukseenastumissitoumus, niin olimme nykyisen vaimoni, silloisen tyttöystäväni, kanssa muuttaneet kaksi viikkoa aiemmin yhteen. Syntyneen keskustelun jälkeen totesin, että eipä valinnanvaraa juuri ollut, joten tekemättä jäi se reissu... mutta kaivelee vieläkin...
  s. 39: Maurin käsitys siitä, että nuoret osasivat 60-luvulla korttipeleistä lähinnä vain bridgeä, on kummallinen. Bridge ei ole meillä milloinkaan ollut yleisesti kovin suosittu korttipeli, eikä ainakaan nuorten keskuudessa. Mauri toki oli itse kova korttipeluri, mutta taisivat hänenkin pelitaitonsa rajoittua enimmältään pokeri- ja venttipeleihin?
  s. 91: Mauri kuvailee Fagerströmiä sanalla 'skitso'. Mitä hän tuolla ilmaisulla lienee tarkkaan ottaen tarkoittanut? Tuskin ainakaan sitä, että tämä lääkäri sairasti skitsofreniaa?
  s. 121 on merkillinen maininta, että asianajaja Kukonaho oli hoitanut asiat ulkoasiainministeriössä niin, että lehtiin ei tullut jättiperinnöstä mitään mainintaa. Ei kai valtion virasto sellaista tietoa olisi muutoinkaan oma-aloitteisesti lehdistölle antanut?
  ss. 187-188: hieman liioitellulta vaikuttaa kuvaus Piekan katkeroituneesta kateudesta korkeamman oppiarvon saavuttaneita kumppaneitaan kohtaan. Sama liiallinen akateemisuuden arvostus kyllä "piinasi" Mauria itseäänkin, mutta tässä hän on pukenut sen epätavallisen selvästi ja suorasanaisesti Piekan ajatelmiksi.
  ss. 185-211: Piekan levoton säntäily pimenevässä kaupungissa tovereilleen tekemänsä "oharin" jälkeen on kyllä herkullista luettavaa, mutta tapahtumana melko epäuskottava. Piekan hermoilla ja sosiaalisilla kyvyillä varustetun miehen en uskoisi noin suunnittelemattomasti ja hermostuneesti toimivan, enkä ainakaan linnoittautuvan tuntikausiksi ravintolan baaripöydän ääreen pitelemättömässä viinanhimossaan. Lisäksi hän ei tunnu suurestikaan olleen huolissaan huiputetuksi joutuneiden kumppaneidensa kostosta, vaikka itselleni tuollainen mahdollisuus olisi varmasti noussut mieleen ihan ensimmäisenä. Piiloon siis olisi luullut miehen yrittäneen ensimmäiseksi, tai ainakin mahdollisimman kauas tapahtumapaikalta.
  
  Nimim. Puttonen tuossa aiemmin on arvellut, että Maurille olisivat tätä kirjoittaessa "sanat tippuneet ylhäältä". Arvelu on mielestäni aika lailla oikeaan osunut. Maurin kirjoitustyylin tuntien hän ei paria viikkoa kauempaa liene tämän parissa puurtanut. Juonen on täytynyt kehittyä nopeasti ja siirtyä yhtä nopeasti sormenpäiden kautta ja kirjoituskoneen välityksellä paperille. Jos hän olisi tällaista tarinaa oikein tekemällä tehnyt, niin lopputulos olisi ollut varmasti paljon jäykempi. Jonkinlaisesta "onnenkantamoisesta" uskaltaisin jopa tämän teoksen kohdalla puhua. Nyt kertomus soljuu lennokkaana ja vaihtelevana, jopa johdonmukaisena. Tykkään tästä, erinomainen lukuelämys, kuuluu ehdottomasti Maurin parhaisiin. Arvosana 9½.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »