Lukupiiri

Huhtikuu 2019 Yrjö Keinonen

• ---

  Matti Nummenpää

  1.4.2019 klo 00:05
  Yrjö Keinonen
  
  Yrjö Ilmari Keinonen (31. elokuuta 1912 Ruskeala – 29. lokakuuta 1977 Nurmijärvi) oli suomalainen jalkaväenkenraali, puolustusvoimain komentaja ja Mannerheim-ristin ritari.
  
  Yrjö Keinonen opiskeli filosofian maisteriksi pääaineenaan matematiikka.
  
  Alalammin taistelussa 16.7.1941 tuhosi kapteeni Keinosen komppania 150 vihollista, otti sotasaaliina useampia konekiväärejä ja automaattiaseita, jolloin kapteeni Keinonen tuhosi itse heti vallatulla konekiväärillä pakenevat viholliset.
  
  Keinosen kesämökillä Hauholla pioneerit räjäyttivät kalliota kellaria varten syksyllä 1968. Työlle oli puolustusministerin kirjallinen lupa. Keinonen maksoi kaikki tarvikkeet ja upseerien komennusrahat. Ministeriön insinööri kävi laskutusta varten tarkastamassa pioneerien tekemät työt. Tästä huolimatta asiasta kehitettiin oikeusjuttu. Keinonen sai sakkotuomion, joka perustui kahden upseerin väärään valaan ja ratkaisevien asiakirjojen pimittämiseen oikeudelta.
  
  Kun määrärahojen leikkauksille ei näyttänyt tulevan loppua jätti Keinonen eroanomuksen. Ero myönnettiin 1.5.1969.
  
  Nummenpäähän Keinoset muuttivat kesäkuussa 1976. Seuraavana kesänä hänellä todettiin pitkälle edennyt mahasyöpä. Yrjö Keinonen kuoli lokakuun 29. päivänä 1977 kotonaan Nummenpäässä. Hänen hautansa on Nurmijärven hautausmaalla osasto A5, rivi 22, paikka 9-10.
  
  Lähde: Nurmijärven Nummenpää, Nummenpään kirjastotoimikunta 2011, ISBN 978-952-93-0019-7.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  1.4.2019 klo 09:24
  Hetken kesti ihmetellä. Sitten helpotti. Havaitsin julkaisuhetken.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  1.4.2019 klo 11:24
  Keinosesta olen kirjoittanut. Komentajakaudella ja paljon sen jälkeenkin uudistajaksi kehutun Keinosen komentajamaine laskenut koko ajan, viimeksi tosiaan Hägglund luonnehti surkeaksi komentajaksi. Varmaan ritarina mies paikallaan, mutta komentajana keskittyi hiihtämiseen. Useampikin kenraali moittinut Keinosta komentajana.
  
  Huipulla-muistelmien esipuhe melko traaginen.

• ---

  nimimerkki

  T H

  3.4.2019 klo 13:04
  Joo. Kovasti kuolleesta löydetään negatiivista. Kuten Kekkosesta, Keinosesta... Koivisto on vaan kaiken yläpuolella. Tostaiseksi. Tuo hiihtohomma taisi olla yksi kahden Koon synti tai meriitti. Huonompikuntoiset kenraalit olivat katkeria kun jäivät kauas taakse. Turhaa katkeruutta. Kuka olisi edes yrittänyt tastata vaikkapa Mannerheimin tai A F Airon hiihtotaitoa? Vaan Keinosen aikana tuli varusmiehille paljon vapauksia. Mm. siviilivaatteiden käyttö lomalla. Y M. Ja muistan myös mustavalko- tv:ssä erään sketsin. Jossa V E K, eli Virtanen, Elo, Kuusla vastasi kysymykseen, että mitä tehdään, jos tulee oikein kova paikka? Vastaus kuului: Onhan meillä Keinosemme!

• ---

  nimimerkki

  Magisteri (PPP)

  3.4.2019 klo 22:43
  Kun ei tee mitään, niin ei tule virheitäkään. Kyllä molempien yllä mainittujen herrojen ansioistakin on kerrottu, mutta mielestäni historiassa ei tarvitse peitellä mitään. Jopa Mannerheimin toimia pitäisi pystyä kritisoimaan, jos aihetta löytyy.
  
  Keinosessa ärsytti vanhempia leijonakauluksia se, että hän nousi komentajaksi ohi useiden vanhempien kenraalien ja vielä suhteellisen nuorena ensimmäisenä kadettiupseerina, joten hän ”esti” pääsyn huipulle monilta itseään iältään vanhemmilta, jääkärien nopeasta noususta sotilasarvoissa ja tehtävissä kärsineiltä kadettiupseereilta. Monet jääkärit olivat edenneet kenraalin tehtäviin hieman alle ja päälle nelikymmenvuotiaana. Vakanssit olivat täynnä ja kadettiupseerit jäivät jälkeen heistä ainakin kymmenen vuotta. Sitten nousee vielä Keinonen ohitse vanhempien kadettiupseerien. Ärsyttäähän sellainen.
  
  Se toinen hiihtäjä oli sitten niin merkittävässä tehtävässä, että hänen toimiaan pitää pystyä arvioimaan myös jälkikäteen. Kekkonen oli mies paikallaan suhteissa itään, mutta poikkeuslaki oli demokratian irvikuva. Kekkonen ilmoitti halunsa jatkaa presidenttinä, mutta ilmoitti samalla, ettei halua vaaleja, jotka hän olisi ilman muuta myös voittanut. Törkein teko oli vuonna 1975 sosiaalidemokraateilta, jotka pyysivät Kekkosen ehdokkaakseen vuoden 1978 vaaleihin. Tämän jälkeen muut hännystelijäpuolueet tekivät saman eikä Kekkonen kyennyt kieltäytymään. Hän oli tuolloin suosionsa huipulla. Kekkosen viimeisen presidenttikauden surullisen lopputuloksen muistamme eikä arvostettu valtiomies saanut koskaan oikeasti jäädä viettämään ansaittuja eläkepäiviään.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  7.4.2019 klo 09:44
  Politiikka on aihe josta ei tällä palstalla sovi keskustella, mutta sotahistorian syvällisesti perehtyneenä minulle on muodostunut käsitys, että Suomen torjuntavoittojen primus motor oli kenraaliluutnantti Aksel Airo. Sanoisin jopa, että kolmas tai nykyinen neljäskin kissankuva komistaa vääriä kauluslaattoja.
  
  Airo oli raudanluja, tyynen rauhallinen sotatoimien johtaja ja mielestäni kykyihinsä ja vaikutukseensa nähden Suomen vähiten arvostettu upseeri. Pienessä mittakaavassa toki myös Mauri Sariola ja tämän viestin lähettäjä.

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  7.4.2019 klo 18:16
  Maurihan otti itsekin kantaa politiikkaan mm. kirjassaan Isänmaan parturit ja sitten päiväkirjoissaan.
  
  Jellonista sitten. Muutaman ritaripiireihinkin kuuluvan kenraalin täydet laatat ihmetyttävät, varsinkin kun juuri Airolta ja myös Oeschilta jäi tuolloinen kolmas leijona saamatta.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  8.4.2019 klo 22:53
  C.G.E. Mannerheimia on arvosteltu siitä, että hän priorisoi, joidenkin mielestä liikaa omaa tahratonta kunniaansa. Sille oli käyttöä kun Suomi joutui toteamaan että se oli tässä nyt. Ketään muuta ei olisi uskottu että vetäydytään taistellen vallatuilta alueilta. Vielä köpelömmin olisi käynyt ilman Marskia. Koskaan en ole nähnyt vertaisianne sotureita on sanonta jota ei aivan pienellä itsetunnolla kehtaa esittää.
  
  Rintamakomentajista nostaisin ykköseksi kenraaliluutnatti Oeschin, joka minimoi armeijakuntansa tappiot ja maksimoi voitot. Sitä Magisterin kanssa ihmettelen, miksi jäi kolmas kissankuva kauluslaatasta puuttumaan. Olisiko loukannut prinsessanherkkää marsalkkaa? Ylipäätänsä muutkaan suurmiehet eivät ole pyhimyksiä. Viinakset maistuivat Marskille, Kekkoselle ja Churchille, joka totesi että olen kuluttanut enemmän alkoholia kuin alkoholi minua.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  15.4.2019 klo 14:39
  Noista kenraalien keskinäisistä väleistä ja "paremmuuksista" voidaan vääntää juttua ihan mitä tahansa. Onko össi ensin airoissa vai päinvastoin, kumpi pitää perää vai olisiko sittenkin Marski. Osin kannanotto riippuu sitä, kenen muistelmat tai "muistelmat" on viimeksi tullut luetuksi. Vaikeaa on määritellä nyt, mikä ja mitkä olosuhteet tai henkilöiden väliset näkemyserot ovat kannanottoihin vaikuttaneet.
  Oletan, että palstan keskustelijat ovat lukeneet yhden kenraalisuhteiden sekavaa tilaa kuvailevan kirjan, jonka nimi taitaa olla "Eripuraa ja arvovaltaa", ainakin sinnepäin muistelen olevan. En nyt yritä kaivaa teosta esille kun saatta olla lainassakin. Jos kirja ei ole tuttu, kannattaa lukaista. On sitä osattu ennenkin kavereiden silmäkuopista ponnistaa.
  
  Kirjoitin 1.4. tämän keskustelun alkuun, että "ihmettelin, mutta älysin päivämäärän". Kuvittelin näet, että aprillia kaikki tyynni. Siis se kirjallinen lainaus, joka alkaa "Keinosen kesämökillä Hauholla pioneerit räjäyttivät..."
  Lukupiirissä on joskus aiemmin kirjoiteltukin tästä aiheesta. Jututin taas sitä PMVS:n ilotulitus- ja rakennuspäällikköä, joka on hankkinut räjähde- ja muurausasiantuntemuksensa Panssariprikaatin pioneerien pesässä Parolannummella kyseisenä aikana ja tuntee puheena olevan kellarinkuopan (ja muutkin asiaan liityvät rakennustyöt) suorittajaportaan näkökulmasta hyvin. Kertoi myös olleensa asiasta aikoinaan useampaankin otteeseen tutkijoiden kuultavana. Ihmetteli, että noinko se sitten menikin.
  Lausahti sitten, että tuossa kirjallisessa lainassa näkyy hänen mielestään selvät pihtien pitämät. Mainitsi mahdollisiksi pitelijöiksi Keinosen tyttären ja Veli Pernaan. Emme toki kumpikaan tiedä, missä järjestyksessä näitä lausuntoja on annettu, puhuttiinkin siitä mitä aikojen kuluessa julkaistu on.
  P. Airio on sitten ihan oma lukunsa. Jokainen tulkoon omalla uskollaan autuaaksi.
  Miu sakkolalaine äijäin sano, et elä välitä, kenest paljo puhutaa, hänest paljo pietää. Kai se näin on Keinosenkin kanssa. Kuka tietää, ja kuka sitten välittää. Hyviä latuja vaan. De mortuis nil...

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  17.4.2019 klo 11:38
  Täytyy kyllä täysin allekirjoittaa tuo Seramblerin selvityksen ensimmäinen kappale. Näkökulmia riittää ja muistelmat ovat usein tosiaankin "muistelmia". Niiden kirjoittaminen lienee viimeisiä tilaisuuksia korostaa omaa erinomaisuuttaan, joka sitten jää vielä jälkipolvienkin ihasteltavaksi.
  
  Päällimmäisenä tulee mieleen erään sotaakäymättömän korkean upseerin opus, jossa ei juuri vastoinkäymistä sankarille satu, paitsi kerran meinasi uudessa koulussa olla alkukankeutta, mutta sankaripa potkaisi heti luokan vahvinta poikaa, "joka ehkä virnuili" ja muilta meni sisu kaulaan. Värväsivät tosin vielä kolmannelta luokalta "palkkasoturin" opettamaan tulokkaalle tapoja, mutta sankari selvisi siitäkin ottelusta voittajana. Kultalusikka oli suussa syntyessä ja kolisi pakissa läpi sotilasuran. Samat tarinat kertoili vielä televisiossa itse asiasta kuultuna.
  
  Yrjö Keinonen on kiistelty persoona ja Seramblerin mainitsemat opuksetkin lukeneena sellaisena pysyy meikäläisenkin mielikuvissa. Erinomainen sotilas ainakin tositoimissa polkupyöräkomppania Pinnan päällikkönä. Airion kirjasta jäi mieleen Keinosen "hiihtohulluus", joka lienee ylittänyt tavanomaiset mitat. Keinosen keksimäksi väitetyllä ikälisäpisteytyksellä jyvitettynä komentaja itse päihitti latutuloksillaan mm. erään rajakersantin, "Susi-Kalle" Oikaraisen, joka oli jonkinmoinen sivakkamies hänkin - myöhemmin maailmanmestari. Hiihtoharrastukseen panostava kapiainen saattoi jopa edistää uraansa Keinosen lähipiirissä. Nuoret upseerit vitsailivat toisilleen: "Hiihtäen olisit jo majuri!".
  
  Korkeimpana komentajana ollessaan Keinonen teetti Mannerheim-rististään kaksi kopiota. Alkuperäinen Marskin kädestä saatu risti ja ensimmäinen kopio ovat Keinosen tyttären mukaan suvun hallussa. Toisen kopion Keinonen lahjoitti eräälle kunniamerkeistä kiinnostuneelle nuorukaiselle, joka myöhemmin kirjoitti alan kirjoja ja valitsi sotilasuran itsekin. Elämän arvaamattomuudesta ja ajan kulumisesta kertoo, että tuo "nuorukainen" on hänkin jo edesmennyt. Hän oli Viialassa 1953 syntynyt ja viime kesäkuussa kuollut Juha E. Tetri.

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  17.4.2019 klo 18:14
  Takerruin kohtaan ”hiihtäen olisit jo majuri”. Silmäilin Keinosen tyttären kirjasta (löytyy kokonaan netistä) pari kohtaa, joissa urheiluansiot edesauttoivat urakehitystä rauhan aikana.
  
  Kadettiupseeri-voimistelunopettaja ja puolustusvoimien urheilukoulutuksen uranuurtaja K.R. eteni majurista everstiluutnantiksi kolmessa vuodessa (1965, 1968) ja useita puolustusvoimien mestaruuksia saanut K.J. eteni kapteenista majuriksi viidessä vuodessa (1961, 1966). Molemmat ilmeisesti ilman sotakorkeakoulua ja jälkimmäinen oli myös sotaa käymätön. Ylennykset tulivat Keinosen komentajakaudella heille poikkeuksellisen nopeasti. Nämä ylennykset tapahtuivat 1960-luvulla, jolloin oli vielä palveluksessa paljon sodan jälkeisen kapteeni-inflaation uhriksi joutuneita, joilla osalla saattoi kapteenina olo ilman seuraavaa ylennystä kestää parikinkymmentä vuotta. Totta kai se oli miehestä itsestäänkin kiinni.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  22.4.2019 klo 02:16
  Hoikankankaan kasarmialuetta vartioi alokas ukkelo. Tuossa änkytys saattaa jäädä päälle kun Kainuun prikaatin komentaja, silloinen eversti T. Olavi Lehti kysyy mistä vastaatte. Olen etuoikeutettu kun pääsin miesten kouluun vielä teini-ikäisenä kultaisella 60- luvulla ja aseena legendaarinen pystykorva vm. 1942, kaliiberina 7,62 long rifle. Riemukas oli tunnelma kun elämän ensimmäinen laukaus osui ja montusta nousi pyörivä tikkukaramelli. Inttikavereista mieleen jäi Juha Mieto, joka vain käveli kun muiden täytyi juosta.
  
  Kysymykseen, kuka oli Suomen kaikkien aikojen paras yksikön johtaja löytyy monia vastauksia. Riippuu siitä mitä priorisoi. Ken arvostaa hyökkäyshenkeä, saattaa asettaa Suomen Pattonin, Paavo Talvelan ykköseksi huolimatta siitä että kumpikaan kenraaleista ei taatusti ollut helpoin alainen.
  

• ---

  nimimerkki

  Petri Kupiainen

  4.4.2023 klo 23:37
  Jos Yrjö Keinosen uudistuksia ei olisi tehty, olisi Suomen armeija edelleen itä-blokkityyppinen, pakkoa käyttävä armeija, kuten Venäjän armeija. Yrjö Keinonen otti käyttöön kannusteet. Erinomainen sotilas, pidetty esimies ja erittäin isänmaallinen mies.
  Vesterisen ja Airion kirjoja en edes kommentoi, asiavirheitä ovat täynnä, selvästi tarkoitushakuisia kirjoja. Vesterinenhän totesi itse, että heidän "Keinosten kaatajien" toiminta täytti maanpetoksen tunnusmerkistön, joten oli odotettava ko. rikoksen vanhenemisaika ennen oman kirjansa tekemistä. Puolustusvoimainkomentaja Häglund ei itse omana komentajakautenaan saanut juuri mainittavaa aikaan, taisteluhelikoptereista haaveili, jotka ovat huomattavasti kuljetuskoptereitakin kalliimpia, jotka taas nekin olivat täysin kannattamaton ja virheellinen hankinta.
  Suosittelen luettavaksi Veli Y Pernaan kirjaa, Kenraali Keinosen Näytösoikeudenkäynti. Kirjan luettua ymmärtää erinomaisesti kuinka koville joillekin upseereille Keinosen ammatillinen osaaminen otti. Jotain se kertoo valitettavasti myös Suomen oikeusjärjestelmästä (ainakin tuolloin). Itse Asiassa Kuultuna on ilmestynyt Areenalle, joka sekin on hyvä katsoa. Toki katsoessa tulee ymmärtää 1970 - luvun erittäin rikkinäinen yhteiskunnallinen aika. Saadakseen tuollaisena aikana koko kansan, myös äänekkään ääri vasemmiston, armeijan taakse Yrjö Keinonen laittoi yhden kommunistin kadettikouluun, jota vanhat sanoisin osin "viinaan menevät" upseerit eivät hyväksyneet, eikä esim Uusi Suomi - lehti. Yrjö Keinonen ei tunnetusti itse käyttänyt alkoholia tai tupakoinut, joka sekin ärsytti ko. Upseereita. Kommunistille on vaikea sanoa, että on pakko mennä armeijaan, mutta upseeriksi et kelpaa, toimit siis tykin ruokana. Siis onko Suomen armeija kansan armeija, vai ei.
  Monilta osin, kuten esim yleiskunnon, maastoharjoitusten ja aseenkäsittelytaidon merkityksen osalta hän oli paljon aikaansa edellä.
  Kovan palkkion sai hieno sotilas.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  9.4.2023 klo 11:11
  Mukava nähdä, että vielä uusiakin nimimerkkejä ilmaantuu keskustelukerhoomme. Oikein hyvä! Jos kyseessä on ihan uusi kirjoittaja, niin tervetuloa porukkaan! Hyvin mahtuu.
  
  En ole perehtynyt kenraali Keinosen henkilöhistoriaan, joten siitä ei sen enempää. Sen verran totean yleisemmin, että sotaherrojemme kirjalliset henkilöhistoriat olivat pitkään yksipuolisen ylistäviä ja pääosin vain parhaita puolia kohteestaan esiin tuovia, kriittisimmillään neutraaleja esityksiä. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana ote on muuttunut realistisempaan suuntaan, eikä henkilöiden vähemmän kehuttavia puolia eikä virheitäkään täysin unohdeta. Mitä kehitystä pidän itse erinomaisen hyvänä suuntauksena. Osansa tästä kriittisemmästä kirjoitustyylistä on saanut itse Mannerheimkin. Erinomaisen silmiä avartavana teoksena pidän tässä suhteessa Lasse Laaksosen kirjaa 'Eripuraa ja arvovaltaa', joka on tässä keskustelussa tullut mainittuakin. Se on tutustumisen arvoinen "paljastuskirja", vaikka Laaksosen kirjoitustyyli on kieltämättä hieman raskassoutuinen ja vaikeaselkoinenkin paikoitellen, mitään puolihuolimattomasti selailtavaa tarinointia se ei ole.
  
  Jonkinlaisen myöhäsyntyisen poikkeuksen tästä mielestäni realistisemmasta modernista lähestymistavasta tekee vain parin vuoden takainen Antti Tuurin kirjoittama elämäkerta kenraali Paavo Talvelasta. Se on merkillisen siloteltu, kohteensa negatiivisista piirteistä lähes täysin vaikeneva esitys. Talvela oli tunnetusti heikosti kollegoidensa kanssa toimeen tullut, äärimmäisen itsekeskeinen ja omahyväinen persoona, joka lähes lapsellisella tavalla kunnioitti Marskia ja pyrki kaikin tavoin pysymään tämän suosiossa. Hän oli mielestään aina oikeassa, ei tunnustanut koskaan virheitään eikä itse asiassa sotilaanakaan hallinnut kunnolla kuin yhden taistelumuodon, silmittömän hyökkäämisen. Jolla kieltämättä kyllä saavutti menestystä talvisodan ja jatkosodankin alkuvaiheissa. Miehen persoonallisuuteen kuuluivat vielä äkkipikaisuus ja kärsimättömyys, raivokohtauksia myöten. Alaisiltaan hän vaati ehdotonta tottelevaisuutta, mutta ei itse sellaista osoittanut organisaatiossa ylöspäin. Jopa kenraali Airo totesi paljon sodan jälkeen, että hän tuli toimeen kaikkien upseereiden kanssa, vain Talvela teki tässä suhteessa poikkeuksen. Kaikesta tästä Tuuri kirjassaan vaikenee. Mikä lie ollut kovasti arvostamani kirjailijan tausta-ajatuksena hänen kirjoittaessaan tähän tyyliin, se olisi mukava tietää? Hieman vanhakantaiselta moinen lähestymistapa kohdehenkilöön tuntuu, kun mainitsemani negatiiviset piirteet kuitenkin ovat niin yleisesti tunnettuja.
  
  Mauri ei tuotannossaan juurikaan käsitellyt sodan ajan korkeita upseereita, ei kyllä myöskään rauhan ajan. Airosta hän pariin kertaan mainitsee, miten tämä tosiasiassa johti sodankäyntiä. Tämä onkin se perinteinen käsitys, vaikka sittemmin on esiin nostettu vahvasti myös päämajan todellinen työmyyrä, eversti Valo Nihtilä. Tämä oli kuitenkin Airon alainen, ja esimieshän kunnian yleensä kerää alaistensakin aikaansaannoksista. Eikä Nihtilää kai sentään Airoa vaikutusvaltaisempana upseerina ole kukaan vielä pitänytkään. Jonkin verran merkillisenä pidän sitä, että Mannerheimkin esiintyy Maurin tuotannossa hyvin vähän. Totta puhuen, juuri tähän hätään en muista yhtään kirjaa, jossa olisi Marskiin liittyvä kohtaus. Jotain humoristista anekdootin tapaista saattaa löytyä, muistaakseni Maurin päiväkirjoissa Ikävalko mainitsee jotain sellaista, että Marskin kuivakkaat sutkaukset kenraaleilleen olivat Maurin mielestä verratonta huumoria. Ehkä ne eivät kuitenkaan kirjoihin saakka päätyneet? Selvää joka tapauksessa on, että kovasti Mauri marsalkkaa arvossa piti.
  
  Keinonen ei liene Maurin tuotantoon päässyt viitteen omaisestikaan. sen sijaan sinne päätyi kyllä toinen aikanaan paljon keskustelua herättänyt ja julkisuudessa paistatellut kenraali Aimo Pajunen. Laukon dekkarissa 'Kuolemanlotossa kuusi oikein' tämä esiintyy melkein omalla nimelläänkin, 'Pajulana', lyhyessä kohtauksessa. Ja oliko siinä lentäjäromaanissa yöllisen humalaisen painiottelun seurauksena marjapensaisiin päätynyt, haitaria soittava sotaa käymätön kenraali itse asiassa myös Pajunen? Pajusen nopean ja monet vanhemmat ja ansioituneemmatkin upseerit ohittaneen karriäärin väitettiin perustuneen ratkaisevasti presidentti Kekkosen henkilökohtaiseen suosioon. Eikös jotain tämmöistä uumoiltu Keinosenkin urakehityksen taustalta?
  
  Mauri ei varsinaista henkilöhistoriaa tai elämäkertaa kenestäkään kirjoittanut. Armfelt-kirjat olivat jonkinlainen yritys, mutta en niitä kovin onnistuneiksi tuotoksiksi siinä kirjallisuudenlajissa uskalla sanoa. Tositapahtumiin perustuvia romaaneja ovat enemmänkin. Ritarikirjat ja sotavankikirja taas koostuvat lyhyistä tarinanpätkistä, eivät ne ole mitään elämäkertoja. 'Suruton Sariola' taas... no niin, se on toisaalla tällä forumilla jo käsitelty... parasta lukea sieltä. Kirjailijamme ymmärtääkseni kyllä luki paljon upseerienkin henkilöhistorioita, mutta jostain syystä ei ollut itse sellaisen kirjoittamisesta kiinnostunut. Ehkäpä sellaisten kirjoittaminen olisi ollut Maurin kiireiseen ja jonkin verran suurpiirteiseen tuotantotyyliin huonosti sopivaa. Tai sitten hän ikuisessa rahantarpeessaan arvioi, että niillä ei suuria myyntilukuja saavuteta...
  

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  9.4.2023 klo 16:51
  Kyllähän Mauri kertoo Keinosesta Viimeiset ritarit -kirjassa. On ilmeisesti haastatellutkin, mutta kirja julkaistiin useampia vuosia Keinosen kuoleman jälkeen. Päiväkirjoissaan on useampiakin merkintöjä Keinosesta. Mitä Keinosen uudistuksiin tulee, eiköhän niitä olisi joku toinenkin, jos ei ihan 1960- luvulla, niin sitten myöhemmin tehnyt? Kenraali Airion tutkimus on väitöskirja ja siitä tehty ns. kansanpainos, joten tuskin hän ihan satuja on voinut kerroilla.
  
  Tosi on, että sotilaselämäkerrat olivat pitkään tyyliin ” legenda jo eläessään”-tyylistä vähemmän tieteellisiä muistelu- ja anekdoottikokoelmia. Omaelämäkerroissa kukaan tuskin muistelee virheitään? Kyllähän tieteellisen elämäkerran tulee käsitellä myös kohteensa virheitä. Antti Tuuri on yksi mielikirjailijoitani. Talvela-elämäkertaan en ole tutustunut, mutta Tuurin kirja Mannerheim-ristin ritareista oli selvä välityö. Rahapula?
  
  Varsinkin vanhemmissa kenraaleista on ollut paljon väkeä, persoonia, joiden sotilasura olisi saattanut nykyaikana katketa jo melko varhaisessa vaiheessa, oli sydänvikoja, verenpainetta, huonokuuloisuutta ,alkoholismia, impulssikontrollin puutetta jne., joillakin useampia jopa samassa persoonassa. Marski suosi suosikkejaan, osa sai mokailla melko pahastikin ja toisilla, mm. Walleniuksella ura oli kerrasta poikki.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »