Lukupiiri

Helmikuu 2020, Aamu Heinjoen tiellä

• ---

  Matti Nummenpää

  2.2.2020 klo 08:45
  Kirjan LUKIJALLE -osio teoksen alussa:
  
  Tämä kirja on kuvaus nuorukaisista, jotka vielä tappio sydämessään ja toivottomaltakin näyttäneessä tilanteessa tekivät velvollisuutensa maataan puolustaessaan. Teoksen toisella päähenkilöllä (Tuomo Tupala) on selvä esikuva. Hän oli Humppilasta kotoisin oleva alikersantti Kauko Hans Villiam Tuomala, jolle ylipäällikkö kuoleman jälkeen myönsi Mannerheim-ristin. Hän oli mies, joka kapeikkoa puolustettaessa pysyi tykillä loppuun asti. Ennen kuin hän kaatui tykin tuhoutuessa hän oli ehtinyt tehdä teon, jolle vertauskohtaa etsittäessä mieleen tulevat Sven Tuuvan otteet Koljonvirran sillalla. Teos on puettu puolidokumentaariseen, kahden nuorukaisen kehityskertomuksen sisältävään romaanimuotoon lähinnä siksi, että jälkikäteen on mahdoton syventyä varmuudella päähenkilön ajatusmaailmaan. Mutta hänen luonteensa ja ympäristöolosuhteensa vastaavat todellisuutta ja myös aamu Heinjoen tiellä on virallisen taistelukertomuksen mukainen.
  
  Kunnia sille, kenelle se kuuluu!
  
  MS / Int
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  10.2.2020 klo 20:56
  Keski-Euroopan mäkiviikolla on yhdessä osakilpailussa niin pitkä vauhtimäki, että osa hyppääjistä on miettinyt eväiden ottamista mukaan. Aasinsilta, pons asini, anteeksi nyt vaan. Pitkä on myös vauhdinotto tässä kirjassa. Olen tässä vauhtimäessä kestokumarassa sivulla 109, eikä sotatöistä ole kuulunut kuin erään korkean upseerin Kristiina-tyttären ovenraosta kuulema ennustus viimeisestä rauhan kesästä. No, ehditäänhän tässä vielä. Kirjan alku on sitäpaitsi ihan hienosti kirjoitettu. Simon ja Tuomon tausta- ja luonne-erot on hyvin luonnehdittu. Ja sen kyläkauppiaan karkkivatikohtaus!
  
  Tämä ei taaskaan ollut asia, josta piti. Näin tuppaa käymään.
  
  Piti kommentoida sitä, että näyttää opetus menneen perille, vaikka taisi asian paljastumisessa lähes kolmekymmentä kirjaa ja toistakymmentä vuotta mennäkin. Mistä on kysymys?
  
  Pojat ovat toheloineet vauraan talon ladon oven sulkemisen kanssa. Lopputulemana talon kolme hevosta löydetään koivet oikosena, mahat ahmitusta rukiista tynnyriksi paisuneina. Poliisi tutkii.
  
  Pojat ovat hermona. Tuomoa huolestuttaa, että pollari ottaa ladon oven salvasta sormenjäljet ja kiikittää. Simo, vallesmannin poika, tylyttää: "Ooks hoopo? Ei ladon ovesta...meinaan karheesta laudasta mitään sormenjälkiä saa!"
  Alkoi tuntua, että jotain tuttua tässä on, olen kuullut tuosta ennenkin.
  
  Salanderin Marttihan se siinä ripittää aloittelevaa kirjailijaa, ripittää hyvin ohuella veljeyden pehmusteella. Sariola oli pyytänyt arvostamaltaan ammattipoliisilta neuvoja kunnon dekkarin tekemiseen, lähettänyt sitten Laukausten hinnan (?) lämpimäiskappaleen kiitokseksi ja kuunteli nyt korva punaisena kiukkuista palautetta. Minkälaista palautetta siis? Yksi osa siitä on liki sanasta sanaan tuossa Simo Vallesmaninpojan repliikissä sanottu.
  Hyvin oli Maurin mielessä pysynyt. Hyvään paikkaan hän sijoitti tuon tiedon kultajyvän. Tuomo sai mielenrauhan, jäi niin sanottu varteenotettava epäilys, not guilty.
  Maurin mottona olikin, että pitää elää (ja painaa mieleen) niin että on mistä kirjoittaa....
  
  Mielikuvitus alkoi jatkaa tilannetta. Olisi kiinnostavaa tietää ovatko MS ja MS Heinjoen tien ilmestyttyä tästä keskenään sanaa vaihtaneet? Herkuttelen mielessäni tapaamisella Ison linnun kabinetissa. Salander saapuu, näkee Maurin selän, lyö kämmenen olalle ja tokaisee: "Poika, sähän alat oppia, ei siitä karheesta laudasta tosiaankaan..."
  

• ---

  Matti Nummenpää

  10.2.2020 klo 21:34
  Liekö Martti Salander vuosien myötä pehmennyt, mutta kyllä hän kertoi Kouvolan Dekkaripäivillä pitäessään esitelmää toisena vuotena. Ensmimmäisenä esitelmöi Seppo Simola ja Tuula Sariola. Sen jälkeen onkin joka vuosi ollut MS / Int. tässä roolissa paria kertaa lukuunottamatta, kun on ollut voittamaton este. Toisella kertaa esitelmän piti Juha Kautto ja toisen kerran Ari Kyyrö.
  Kouvolan XXIV Dekkaripäivillä 5.–6.6.2020 on aiheena Rikos ei katso ikää. Tänä vuonna vielä aion esitelmän pitää viimeistä kertaa, Sitten ryhdyn eläkeukoksi.
  Mutta tämä Martin pehmeneminen. Esitelmässään hän antoi periksi. Hän sanoi, että kyllä siitä ladon ovesta voi sormenjäljet saada jos käsissä on vaikkapa verta.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  21.2.2020 klo 18:43
  Sattui kirjasta silmään paikannimi. Tuli vahvasti tunne, että olen nähnyt tuon hiljattain jossain...
  
  "Tuomo hyppäsi pyörälleen ja lähti polkemaan. Hän ajoi sahan padon yli ja suuntasi kulkunsa Inkalan tielle".
  Selvisi pian, miksi se oli tuttu nimi. Oli juuri poikaporukassa luettu erään Inkalan matkailupalvelutilan esitettä kun etsittiin sopivaa tukikohtaa harrastuspiirin keväiseen jatkokoulutustapahtumaan. Riittävän kaukana kotikulmilta, syrjässä, mutta kuitenkin tavoitettavissa.
  Avasin usein kehumani Maanmittauslaitoksen karttapalvelun. Yllätys oli iloinen. Inkala löytyi. Bingo! Kirjan paikathan losahtivat todellisuuteen. Sattula, Lehijärvi, nehän ovatkin ihan oikeasti olemassa. Lisää tulee. Rusina pullassa oli Takajärvessä kelluva Lumiriippa-niminen saari, "noin hehtaarin kokoinen" ja vielä Siirosen talo vastarannalla. Tupalan tupa on myös merkitty lähimaisemaan. Sahaa ei kartasta hahmottanut. Saattaa olla, että kehitys on kehittynyt ja saha on siirtynyt metsäteollisuuden historian sivuille. Jos suunnittelemamme Op. Mahlavarkaat Inkalaan sijoittuu, pitänee käväistä etsimässä edes sahan padon jäänteitä.
  Mika Waltari kirjoitti Sinuhen käymättä kuulemma koskaan kirjan maisemissa. Sariola on kuitenkin saattanut juoda Lumiriipan raikkaasta lähteestä vaikkapa jonkun Kristiinan (nimi muutettu?) kanssa ihan livenä.
  
  

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  22.2.2020 klo 17:31
  Myöhempiin kirjoihinsa Mauri olisi kehitellyt nimistä monimutkaisia sukunimiä, tyyliin Lumiriipanlähde vrt. Lammaskarinlahti tms.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  24.2.2020 klo 22:16
  "Edelleen kuulin Tuomaloitten luona käydessäni Teistä ja samoin tapasin veljenne siellä Humppilassa. Aioin ottaa yhteyden nimenomaan Teihin, mutta sitten Kaukoa koskevan kirjan kanssa tuli aikapula ja jouduin tekemään hiukan omaperäisen ratkaisun. Suoraan sanottuna Kauko osoittautui niin rikkeettömäksi ja tunnolliseksi nuorukaiseksi, että minulle ominaisella värikkäällä tyylillä en rohjennut lähteä kuvaamaan häntä aivan dokumentaarisesti. Siihen olisi vaadittu minua parempi kyky. Mutta kun välttämättä halusin hänestä kirjoittaa, tein kehityskertomuksen kahdesta lapsuudenkumppanista, jossa säilytin Kaukon kunnollisuuden ja nimenomaan urotyön kirjan lopussa aivan taistelukertomuksen mukaisesti, mutta vastapainoksi sijoitin oman itseni (suunnilleen), joten tuli kontrastiksi vähän sellainen huoleton ja hummeriluonteinenkin miekkonen. Kirjan esipuheessa teen selväksi, että romaanin Tuomo Tupala on nimenomaan Kauko Tuomala ja hänen vanhempiensa luvalla kirjan takakanteen tulee hänen kuvansa ja ylipäällikön asiaa koskeva päiväkäsky.
  
  Kun en niistä Humppilan maisemista oikein saanut varmaa otetta, sijoitin myös maisemat omaan nuoruuteeni, sillä samaa Hämeen ja Varsinais-Suomen rajamaatahan se on, jossa elettiin. Saa nyt sitten nähdä, miten olen tässä puolidokumentaarisessa yrityksessä onnistunut. Kaukoa olen kuitenkin koettanut käsitellä mitä suurimmalla pieteetillä ja alkulausekin loppuu sanoihin: Kunnia sille, kelle se kuuluu!".
  
  Oheinen ote on Maurin kirjeestä ekonomi Hans Windille, joka oli Kauko Tuomalan serkku. Kirje on kokonaisuudessaan julkaistu Seppo Porvalin teoksessa "Ystäväni Mauri Sariola" (Apali Oy, 2007) sivuilla 70-71.
  
  Hansista Hannekseen ja bongauksiin: Volvo-Markkanen oli aikanaan tunnettu hahmo käyttäessään pakomatkoillaan vankilasta aina tiettyä automerkkiä. Omat hetkensä lehtien sivuilla sai myös Cortina-Kalevi, jota epäiltiin vuonna 1974 riihimäkeläisen tarjoilijattaren murhasta. Häntä haastattelee maanantain Ilta-Sanomien kuvassa Vuoden 2004 Susikoski silloinen rikostoimittaja Hannes Markkula Heinolan poliisiasemalla. Cortina-Kalevin ei tarvinnut korkonimen saadakseen paeta vankilasta vaan siihen riitti nukkuminen autossa lähellä murhan tapahtumapaikkaa.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  28.9.2021 klo 11:40
  Olin tämän kirjan lukemista jopa vältellyt tähän asti. Olin kuvitellut, että kyse olisi niin monen muun sotaromaanin tapaan pateettisen isänmaallisuuden läpitunkemasta ja hieman hurmahenkisestä sankarieepoksesta. Sitä kirjallisuutta on tullut luettua riittävästi. Väärässä olin. Kyse on kahden nuoren hämäläispojan jopa herkän oloisesta kehityskuvauksesta lapsuudesta aina kesään -44. Tarina on tiivis ja koskettava. Pääosassa Tuomo, mutta tiiviisti mukana hänen kaverinsa Simo. Erittäin osuvaa ajankuvausta 30-luvulta. Murteen kirjallinen ilmaisu on aina varsin haasteellista, mutta siinäkin Mauri onnistuu keskivertoa paremmin. Vuoropuhelut ovat sujuvia ja luontevia - lapsuusajan kuvauksissa tosin niissä aistii lievää "pikkuvanhuutta", mutta ei häiriöksi saakka. Sivuilla 87-101 kuvattu Tuomon ja Kristiinan ensikohtaaminen saaressa on erinomainen kuvaus, ehkä jopa kirjan paras kohta. Vastaavaan ei yllä Simon ja Hellevin tapaaminen sivuilla 156-166, itse asiassa sen episodin olisi voinut jättää vaikka kokonaan pois. Kehityskuvaukseksi teoksen rakenne on oikein painotettu, loppupuolen taistelukuvaus ei vie liiaksi sivuja mutta on silti ilmiselvästi kertomuksen huipentuma. Varsin oikeaan osunut ratkaisu on teoksen lopettaminen rintamalle: kotiseudun ja perheen reaktiot olisi ollut kovin helppoa ja luontevaakin liittää loppuun, mutta ne olisivat ennalta arvattavuudessaan ehkä vain venyttäneet teosta tarpeettomasti ja jättäneet lukijalle alakuloisen jälkimaun. Pari irtohuomiota:
  s.177-178: ainakin itse olen lounaissuomalaisena oppinut, että kun tehdään halkoja, niin metrin mittainen pölli lyödään kahteen osaan, kuten sanakin jo itsessään kertoo (eli 'halki'). Mauri kirjoittaa halko lyödyn kahteen osaan. Eli pöllistä olisi tullut neljä halkoa. No, jos on kovin iso pölli halkaisijaltaan, niin miksei se noinkin voida tehdä. Mutta epäilen, että kuvatussa tilanteessa eli mottiurakassa rintamalla ei olisi moiseen vaivauduttu. Sanalla 'halko' lienee tosin eri murteissa ollut aina eri merkitys, ja nykyään yleisesti puhutaan haloista ja halonhakkuusta, kun tarkoitetaan täkäläisellä murteella 'klapien' eli polttopuiden pilkkomista. Huoltoasemillakin myydään muoviin käärittynä halkoja, vaikka kyllä ne minusta klapeilta aina näyttävät. Klapin hakkuusta ei Maurin tekstissä kuitenkaan voi olla kyse, rintamalla tehtiin urakalla nimenomaan noita metrin mittaisia halkoja. Lisäksi Mauri sanailee halko 'tolskatun' halki. Outo sana, jota en ole muualta kuin Maurin tuotannosta löytänyt tai kuullut. Mauri käyttää toisaalla sitä myös merkityksessä 'puhua' (englannin 'tolskaaminen' teoksessa 'Koltan Uni' sivulla 75). Onkohan Maurin itse kehittelemä verbi?
  s,60 veikeä suomenkielen oppituokio: pikkupoika Tuomo ihmettelee suomen ikä-sanan taivutusta: kun monen henkilön yhteenlasketusta iästä pitää vähentää jotain, niin se vähennetään näiden henkilöiden i'istä! Onko todella noin?! Pakkohan tietysti sanankäytön ammattilaista on uskoa, mutta onpa erikoinen sanantaivutus!
  Lopun taistelukuvauksessa Tuomo tekee selvää venäläisistä panssareista ja panssariajoneuvoista 75 K 40 -panssarintorjuntakanuunalla. Olen sitä ikäluokkaa pst-vänskä, että meille ei PorPr:ssa enää aivan 70-luvun lopulla ao. tykkiä käsitelty, ei edes esitelty. Taisin olla ensimmäistä tai toista sellaista saapumiserää, joka ei siihen tutustunut. Sen sijaan kyllä touhuttiin pst-tykkien 45 mm ja 37 mm kanssa aika laillakin, kovapanosammuntoja myöten. Ja tietysti raskaiden ja kevyiden sinkojen kanssa, ohjukset tekivät tuolloin vasta tuloaan. RUK:ssa tuo iso kanuuna jollain tavalla meille kyllä esiteltiin, mutta ei sillä harjoiteltu. Onneksi, on se ollut hirmuinen järkäle siirreltäväksi puolentoista tonnin painoineen, miesvoimin tuskin paljon maastossa pystyttiinkään siirtelemään. Joissain joukko-osastoissa se tiettävästi kyllä oli vielä tuolloin jonkinlaisena vara-aseistuksena. Mutta oli se kuulemma aikansa tehokkain panssarintorjunta-ase, eivät sodan lopulla uudet sinkoaseetkaan pystyneet samaan tehoon, niiden ulottuvuus ei vielä riittänyt vaikka ilmeisesti läpäisykyky olikin samaa luokkaa. Kovin paljon miehiä se vain sitoi käsittelyynsä - vaikka kyllä raskas sinkokin kahdeksan miehen ryhmän vaati ympärilleen...
  Kokonaisuutena teos on miellyttävää luettavaa, paikoittain se panee miettimään asioita vähän syvällisemminkin, mitä romaanin lukeminen yleensä saa aikaan. Maurin maailmankatsomus tulee tietysti selvästi ilmi tekstistä, mutta ei mitenkään paatoksellisessa hengessä. Ihmettelen, jos tämä kirja ei kuulunut Maurin omien suosikkiteosten joukkoon.Tasokas kunnianosoitus nuorelle sankarivainajalle!
  Arvosana 10 (Sariola-asteikkoni 4-10).

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  7.11.2022 klo 16:01
  3.painos s. 82
  "Lumiriippa oli muodoltaan soikeahko, noin hehtaarin laajuinen saari järvenselän keskellä.
  ---Itäpuoli oli vain metrin verran vedenpinnan yläpuolella; siellä huojuivat kaislikot ja kelluivat lumpeet.----länteen siirryttäessä kohosi maaperä äkisti ja saaren vastakkaisella puolella syöksyivät ilta-auringon valaisemat kalliot lähes pystysuorina veteen. Täällä viihtyivät vain tasalatvamännyt ja tuulien tuiverruksissa monille mutkille taipuneet katajat. Muutamat muita juurevammat hongat olivat kuivaneet pystyyn ja tarjosivat palokärjille mieluisat tyyssijat."
  
  Täällä Tuomo Hans Viljam Tupala tapasi Kristiinan. Elettiin loppukesää 1939.
  
  Kirjassa on saaresta ja tapaamisesta lähes 20 sivun kuvaus. Mitään mainintaa isosta männystä ei ole, mutta lähteen kaltaalla (hieno sana, kiitos Mauri!) oleva tuohensa lipintekijöille menettänyt koivu kuvataan huolella ja rakkaudella.
  
  MÄNTYVANHUS SAI SUOJELUMERKINNÄN, Hämeen Sanomat 7.11.2022 (Riikka Mäntyneva)
  "Hattulan Takajärven Lumiriipan saaressa kasvava mänty on rauhoitettu luonnonmuistomerkkinä. Rauhoitusta hakenut Alajärven ja Takajärven suojeluyhdistys arvioi puun olevan 150-200 -vuotias. Puu erottuu vesillä liikkujille muusta saaren puustosta järeähkön kokonsa vuoksi. Mänty on rinnanympäryskorkeudelta 1,9 metrin paksuinen ja pituutta sillä on noin 14 metriä. Luonnonmuistomerkki on jo käyty merkitsemässä tolpalla, jossa on näkyvä kyltti. Luonnonsuojelulaki kieltää rauhoitetun kohteen vahingoittamisen tai turmelemisen..."
  
  Ps
  Kun Mauri Sariolan koululla ollaan kesävaelluksella, niin luonnikastahan olisi käydä Lumiriipan lähde ja mänty tervehtimässä. Koivu onkin jo saattanut vajua luonnon kiertokulkuun. Kristiinan mahtava huvila saattaa olla vielä suvun hallussa? Jospa sieltä vaikka venekyyti järjestyisi :-)

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  8.11.2022 klo 11:27
  Piti oikein google mapsista vilkaista tuota Seramblerin esittelemää Lumiriippaa. Kuinka ollakaan vastapäisessä lahdenpohjukassa erottui jotenkin kaukaisesti tutun mieshenkilön hahmo. Näytti melkein kirjailija Mauri Sariolalta. Voisiko olla? Ei, tämä mies oli kuitenkin joku toinen. Koetin katsoa tarkemmin harmaassa marraskuun aamussa ja tarkempia piirteitä alkoikin vähitellen erottua: "Keski-iän ylittänyt, isokokoinen, hyväkuntoinen ja nuorekas. Hiukset olivat mustat ja tiheät, eikä edes ohimoilla näkynyt harmaata. Kun hän hymyili leveillä lujilla hampaillaan, oli helppo päätellä että hampaat olivat edelleen omat ja alkuperäiset. Kookas vartalokin oli kunnossa, ei tietoakaan vatsankummusta.".
  
  Jotenkin kuitenkin näytti niin kuin mies olisi pudonnut - ei neljätoistametrisestä männystä - vaan ulkomaisen hotellin parvekkeelta, jostain neljännen kerroksen tasolta. Kyllä. Aivan oikein. Itse Ossian siellä oli. Wannabe-hävittäjälentäjä ja samanlainen reservin majuri!

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »