Lukupiiri

« aihelistaan

Heinä-elokuun keskustelu Suomalainen ratsastaja/kavaljeeri


  • Matti Nummenpää

    6.7.2020 klo 23:15
    Nyt otetaan kaksi romaania keskusteluun. Suomalainen ratsastaja ja Suomalainen kavaljeeri. Näille annetaan kaksi kuukautta keskusteluaikaa.

    Suuri historiallinen romaani Kustaa Mauri Arnfeltista, upseerista ja diplomaatista, loistavasta Suomen miehestä sekä Kustaa Mauri Armfeltin vaikeat vuodet, miehuus ja kypsyys: Mauri Sariolan historiallisen romaanin teemat täyttyvät.

    Ms / Int

  • nimimerkki

    ukkelo

    13.7.2020 klo 00:51
    Nyt kun viikko on kulunut intendentin myöntämästä kahden kuukauden armonajasta ja ei kuulu kannanottoa puolesta eikä vastaan, kannan korteni nyt. Arvioni perustuu tyrmistykseen kymmeniä vuosia sitten kun kyseisiin teoksiin tutustuin. Tulos oli silloin, että Mauri ei ollut parhaalla osaamisaluellaan. Niissä on puserrettu sellaista tekstiä, joka ei ole kunniaksi sen paremmin kohteelle kuin kirjoittajallekaan. Kriitikot kyllä kelpuuttivat, mutta harvahkot lukijat.

  • nimimerkki

    puttonen

    28.7.2020 klo 13:04
    Monien vuosien jälkeen avasin kuukauden kavaljeerin ja juohevasti, sanoisinko tutusti siinä tarina etenee. Heti alussa ollaan vähän kuin Toijalan Yhteiskoulun välitunnilla. Sitten pakollinen punatulkkuparvi kotipihan lyhteessä, jossa johtajalintu määrää ruokailujärjestyksen puolijoukkueittain tultuaan ensin itse ravituksi.

    Armfeltin äiti ja isäkin ovat "vanhoja tuttuja". Kustaa Mauria harmittaa, kun isä on pahainen kapteeni (yleni kyllä lopulta kenraalimajuriksi) ja virkatalon puitteet vaatimattomat. Isän suhteilla kuitenkin avautuu tie Karlskronan kadettikouluun ja samoin isän suhteilla myöhemmin Tukholmaan kuninkaallisen henkivartiokaartin upseeriksi.

    Kustaa Mauri itsekin vaikuttaa hyvin tutulta. Hän käy kadettikoulusta puntiksella suunnistaen heti kiellettyyn kapakkaan, hurmaantuu juopon "julkkiksen" runoista ja varsinkin tämän antoisasti pukeutuneesta naisseuralaisesta. Isältä saatu viitan vuoriin ommeltu arvokas kultarahakin hupenee juhlahumussa, mutta sen käytölle Kustaa Mauri löytää pitävän perustelun poikuuden mentyä Pyrykujalla: "Enpä kadukaan. Ohjeen mukaan se oli käytettävä vain tosipaikassa.".

    Päästyään ihannoimansa kuninkaan henkivartiokaartiin Kustaa Mauri tekee lähes majesteettirikoksen, mutta saa kuukauden arestirangaistuksestaan kuninkaan armahduksen jo viiden päivän kuluttua. Mitään hän ei tietenkään opi, vaan kapakkakiistan jälkeen aamunkoitteessa sekundantit mittailevat kaksintaistelijoille sopivaa ampumahollia syrjäisen puiston lumessa kahlaten. Kuningas saa Kustaa Maurista tarpeekseen ja heivaa hänet hovista osoittaen kuitenkin kuninkaallista huumorintajua ylentämällä samalla vänrikin luutnantiksi!

    Minulla oli sellainen muistikuva, että Kustaa Mauri Armfelt olisi syntynyt kaksisataa vuotta ennen minua (samoin sanoo tasoittava takakansi), mutta aloin epäillä, kun Kustaa Maurin äiti muistelee nuoruuttaan: "Juhlalliset ja mieleenpainuvat häät oli pidetty Länsi-Göötanmaalla keväällä 1754. Esikoisen syntymä häitä seuranneen vuoden huhtikuun ensimmäisenä päivänä oli kuitenkin täyttänyt hänet niin tulvehtivalla äitiyden onnella, että elämä tuntui kaikista vaikeuksistakin huolimatta suurenmoiselta.".

    Vaikka Mauri Aukustin kirjassa Kustaa Maurin syntymäajaksi paremmin sopiikin aprillipäivä, niin Wikipedian mukaan hän on syntynyt 31.3.1757 Tarvasjoella. Ei siis 1.4.1755. Sariola-seuran lehdessä taisi olla joskus juttua Maurin historiallisista teoksista ja siellä todettiin, että kaikki asiat eivät ihan totuutta vastaa, mutta kukapa nyt ikivanhoja asioita niin tarkasti jaksaa muistaa. Mukava näitä on lukea, kun aamullinen sade kasteli suomalaisen mustikkametsän.

  • nimimerkki

    Serambleri

    28.7.2020 klo 16:54
    Samanlaisia mielikuvia tuli pintaan kuin puttosen mainitsema välituntimuistelu. Iso hivutti heikompaa Lyseossa kun piti kääntää Labor improbus omnia vincit ja käännös oli hieman vapaanlainen. Harmaa kivi, höh, ja haukut päälle. Myös kolmiosuinen vänrikki Asikkala piteli pahoin oppilas Mertaa Niinisalossa. Sitä kohtausta lukiessani aikoinaan tuli samanlainen tunne kuin nyt Karlskronan koulun pihassa tapahtuneesta. Pieni anoo, iso sanoo.

    Hyvin on kuvattu se, kun Kustaa Mauri hehkuu henkisesti, että kova jätkä olen kun olen tavannut itsensä Bellmannin. Hän mietti, että tästä puhutaan ja tällä kehutaan vielä. Kävi kateeksi. Minulla alkoi mielessä soida kertomus miehestä, joka tapasi Dingon. Kuvauksen henki on aikalailla sama. He ovat sankareita molemmat kun oikein silmin katsotaan... Kun nyt pakosti on mainittava, niin minäpä olen katellyt marsalkka, suuren maan puolustusministeri ym, Andrei Gretskon. Tosin ollaksemme tarkkoja, kyllä hän sitä kättä ensin ojensi. Olihan se tartuttava. Siis että hän on kätellyt minut. Mahtoiko jehu asialla kehua kun kotiinsa meni. Oli muuten parkanolaisen suoturvelapion kokoinen kämmen miehellä. Nyt piti minunkin kättelykäsi jo pestä, kun tuli tuo korona...
    Kirjassa vilisee fakta ja kerronnallinen kermavaahto niin, että eipä riitä kykyni eikä intoni niitä erottelemaan. Hyvä kevyt kertauskurssihan tämä on ajan historiasta. Yhdyn puttosen näkemykseen. Käännän sivua suuremmin pohtimatta kuka missä milloin. Sujuvastihan tuo kerronta kulkee ja sivupino oikean käden peukalon alla madaltuu.
    Viiveitä voi tulla, sillä Luonto antaa mustikkaa ja herkkutattia hyvin. Nyt jo marja irtoaa niin, että ei tule niitä enon mainitsemia piikkipersemarjoja poimuriin(kovinkaan paljon).

  • nimimerkki

    puttonen

    30.7.2020 klo 12:31
    Yleisradion entinen ohjelmapäällikkö Eero Saarenheimo sai "Suomalaisen ratsastajan" esiteltäväkseen radion kirjallisessa ohjelmassa romaanin ilmestyttyä. Paikalle saapui myös itse kirjailija ja niinpä miehet keskustelivat Armfeltista ja uudesta romaanista puolisen tuntia.

    Näin Saarenheimo: Jo heti alkuun Sariola tunnusti yhden erehdyksensä. Romaanissa Armfelt lähtee myöhään illalla tyttönsä luota Tukholmasta ja ehtii satojen kilometrien päähän Karlskronan kadettikoulun aamusoittoon. Sariola oli erehtynyt sekoittamaan Karlskronan Tukholman lähelle myöhemmin avattuun Karlbergin sotakouluun. Armfeltin tuonkertainen vuodekumppani oli muuten Bellmanin muusa Ulla Vinblad, ja sen vuoksi kirjailijan piti tehdä jonkinlainen puliukko suuresta runoilijasta, joka tuolloin eli parasta luomiskauttaan.

    Tukholmassa taas Armfelt tarjoaa kerran kuninkaalle kuhaluomuksen, joka on koristeltu muikun mädillä. En tiedä oliko mäti tuohon aikaan hovikelpoinen särvin, mutta miltä se maistui aterialla, joka nautittiin huhtikuussa, kun muikku kutee syksyllä!

    Radiokeskustelumme päätteeksi pyysin Sariolalta nimikirjoituksen kustantajan toimittamaan arvostelijankappaleeseen. Omistuskirjoitus tulkinnee hyvin istuntomme luonnetta: "Kiitos keljuilusta! 6.2.1977 Mauri Sariola".

    Eero Saarenheimo kertoo laajemminkin aiheesta jutussa, joka löytyy seuramme lehdestä "Ampiaiskesä" vuodelta 2002. Mielenkiintoisen artikkelin lienee lehteen hankkinut silloinen päätoimittaja, monella tapaa ansioitunut seuramme jäsen - Vuoden 2008 Susikoski - muusikko Raimo Jokisalmi.

  • nimimerkki

    puttonen

    7.8.2020 klo 01:58
    Ulkona on lähes trooppinen yö, joten en kanna suurempaa huolta Seramblerista, mikäli hän on eksynyt mustikkametsään. Lisäksi hän on selviytyjä, joka aina pompahtaa pintaan viimeistään kuullessaan pihlajanmarjatisleen rattoisan rupattelun Vastamäen Heikin vetäessä peiton saavin päältä.. Ei, tuo Heikki olikin "Tuntemattoman" kiljujuhlien esipuheiden sankari - muuten niitä miehiä, joka mainitaan Väinö Linnan klassikkoteoksessa vain kerran!

    Subilla päättyi tositapahtumiin pohjautuva tarina sukelluslomasta, jossa myös pompahdettiin pinnalle: "Open Water" (USA, 2003), ohjaaja Chris Kentis. Älä katso, jos olet tilannut koronasta huolimatta sukellusretken! Kaksi hyvääkin uutista puttosen elämässä. Ensinnäkin keväällä kirjoittamani tarina "Hevosmuistoja Ypäjältä" julkaistiin alan lehdessä! Toimituksessa oli tietysti koluttu viimeisetkin laarinpohjat, mutta itse ajattelen, että luonnollisesti juttua säästettiin kuninkuusraviviikolle! Kustaa Mauri Armfeltin itsetunnolla pirua ja ryssää vastaan! Toiseksi molemmat siilini palasivat takapihalleni toissapäivänä ja eilen! Iso kettu tavoitteli niitä 26.7.2020 klo 22.20. Todisteena on vanhalla Nokian C2-kännykällä otettu kuva. Tekninen taito ei riitä tuomaan repolaista lukupiirin estradille. Siilit ovat siis "päänsä pärjänneet" (Päätalo) ja jälleen maistuu maapähkinärouhe ja vesi. Pieniä ovat puttosen ilot. Jälkimmäinen on isompi.

    Heinä-elokuun lukemisia ovat tarjoilleet "Suomalaisen ratsastajan" lisäksi Seppo Saraspää "Miehiä kylmästä", Tapani Heinonen "Satakieli lauloi Fellmanin pellolla" sekä Pentti Sainion "Punaisia tappamassa". Viimeisimmästä löytyy ohut yhteys Kalle Päätaloon. Kirja on tarkkoihin päiväkirjamerkintöihin perustuva "nuoren valkoisen Osmo Selinheimon sota 1918". Majuri Osmo Kivekäs Päiviö Vilho Selinheimo (1900-1955) taisteli silloin rivimiehenä. Mukana oli myös veli Oras Selinheimo, joka tavataan Päätalon kirjoissa jatkosodassa Kiestingin suunnalla. Siellä hän on everstiluutnantti Heimonmaa. Esimiehenään itse "Jalmari Verinen", Hjalmar Siilasvuo - Kallen pseudonimellä Fjalar Siltauoma.

    Kalle Päätalo kirjoittaa kustantajalleen yhteisen ulkomaanmatkan jälkeen: "Sanon sinun kuultesi Pekka, myös sinun, Kreeta, ollessa kuulemassa, että vasta Pariisissa hoksin, kuinka paljon olen kirjoittanut mitättömän pienistä asioista.". Tämä rehellinen tunnustus löytyy Kaija Valkosen toimittamasta Pekka Salojärven - Vuoden 2005 Susikosken - teoksesta "Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa" (Gummerus, 2007).

    Suosittelen kaikkia tässä sepustuksessani mainittuja teoksia - lukekaa! Tapani Heinosen kirjassa esitellään hyvän tarinan lisäksi varma paikka "piilotetulle salapullolle". Vähitellen palaan ruotuun. Mustikkamaidon alkaessa maistua viime syksyiseltä muikunmädiltä, jätän suomalaisen metsän ja alan luistella talvipalatsin kiiltävillä parketeilla "Suomalaisen kavaljeerin" seurassa.

  • nimimerkki

    Serambleri

    7.8.2020 klo 19:00
    Iloinen tulee olla puttosen esittämästä pois huoli - kyllä se sieltä metsästä vielä tulee -oletuksesta. Toissapäivänä lipsahti kyllä myöhään. Rouva S on moiseen tottunut eikä pannut vapepaa perään, tokkopa nuo olisivat lähteneetkään kuultuaan kuka puuttuu vaikka kuinka pimeäkin pakkaisi päälle.
    Ei ollut mustikka-asia vaan sienimetsällä olin. Iski ahneus päälle, siis ihan oikea perisyntihän se. Muistelen nyt jo reissusta toivuksissa Tolstoin opettavaista novellia Paljonko ihminen tarvitsee maata? (Kannattaa kerrata jos ei ihan muista.) Sellaisella mutaatiolla nyt että pitää kysyä paljonko Serambleri lähipiireineen tarvitsee vaaleaa orakasta. Juttu oli mennä mahdottomuuksiin. Onnellisempi oli kuitenkin loppu kuin Tolstoin kuvaamalla ahneusmiehellä.
    Sientä oli ns silmänkantamattomiin, no omakotitontin kokoisella alueella aivan virheetöntä, isokokoista orakasta enemmän kuin kuvittelinkaan jaksavani kantaa. Siinä he lepäsivät vihreällä sammalella odottamassa noutajaa. Piti siinä soittaa tutulle ja kysyä otatko, olen niin kaukana autosta, että en ryhdy kantamaan jos ei kelpaa. Jos tuon kasan olisin vienyt rouva S:lle varmasti olisin kuullut sen klassikon "tattis vaan, pidä tattis vaan.."
    Että tällainen viivytys sattui. Paluumarssilla keskihämärässä oli vielä kaurislapsi itsemurhamielellä tulossa valtatiellä eteen, mutta päätti onneksemme että elämä on sentään ihanampaa kuin litistyä urbaanikruiserin nokkaan.
    Kaikki nyt jo hyvin. Hassu sattuma, että Euroopan paras sienikuivuri on merkiltään Orakas. Tehdas taitaa olla säräpitäjässä. Soitto vaan ja kone tulee postissa.
    Pitää liittää pohdittavaksi kysymys kun joskus on tapana täällä ollut.
    Minkähän takia niitä sammalella lepääviä orakkaita ihaillessani tuli mieleen ja vieläkin kaihertaa julmetun kaunis, uljas, komea Kirsti Otsamo. En oikein pidä Maurin (siis nyt Sariolan, ei Kustaa Maurin) paljon käyttämästä määritteestä uhkea, mutta liki nyt liippaa sekin. Niin, miksi siis tuolla metsäkeikalla olin ja sen jälkeen olen ihan lumoissa. Mistähän moinen käynnistyi?
    Kustaa Mauri on nyt sivulla 306. Kyllä minä läksyn luen, mutta...Läheisellä marjatalolla on huippuhyvä mustaherukka itsepoiminnassa juuri nyt parhaimmillaan. Kuulemma. Hän sanoo sitä priorisoinniksi.

  • nimimerkki

    Serambleri

    11.8.2020 klo 22:18
    Tarkan pelin aika on silloin, kun kirjoitetaan menneistä ajoista ja hallussa on jo myöhempien aikojen tietämys. Seuraava esimerkki valaissee asiaa.
    Kuningas on hevon heittämänä loukannut kätensä ja murjottaa Hämeen linnassa. Viihdykkeeksi haetaan matka-arkusta Danten kuuluisa teos, Divina Commedia, Armfeltin ystävän Johan Henrik Kellgrenin käännöksenä. Kuningas hymähtää merkitsevästi kymmenennen laulun neljännen säkeistön kohdalla: "On tässä liikuttava taitavasti"/ näin virkkoi Mestari/ "ja pysyttävä likellä paasiseinää mutkikasta".
    Piti tietysti ja tottakai vilkaista, miten Leinon Eikka on kyseisen kohdan kääntänyt vuonna 1912 Roomassa(?) asian kimpussa työskennellessään. No niin, melkein arvasin. Hyvin se Kellgren oli homman hoitanut. Ihan pilkuntarkkaan on Leino homman hyväksynyt. (Mikä muuten on sarkasmin ja ironian ero? Taidan nyt syyllistyä ensimmäiseen)
    Esimerkistä käy ilmi, minkälaisiin pohdintoihin kirjailija joutuu, kun pitää kielimuurien ja vuosisatojen läpi taivaltaa ja asioista kirjoittaa. Oletan, että Kellgren käänsi italiasta ruotsiksi, oikaiskaa jotka tiedätte. Leino käänsi italiasta suomeen. Jouduin samalla miettimään, että tottahan hänellä oli käytössään kuuluisan ruotsalaisen joitain vuosikymmeniä aiemmin tekemä käännös. (Nyt minun tietysti pitäisi asiasta täysin tietämättömänä mennä vilkaisemaan, onko F. yleensä kääntänyt Danten näytelmää, mutta en nyt viitsi, johonkin tässä pitää uskoa.)

    Kun tuumin, miten Sariola olisi tuon kohdaa pitänyt tähän kirjaan kirjoittaa, tulin tulokseen, että juuri noin kuin hän sen tänne kirjoitti. Jos alkaa liian innokkaasti pelätä ja vältellä anakronismin aavehunnun liepeitä, päätyy siihen että mikään ei kunnolla etene ja lopputulos on puisevaa kuin osuuskaupan puomi hevosen mielestä.
    Sitäpaitsi, Leinon käännös on upea rytmissään. Viisas päätös oli aikoinaan kun luopui teennäisistä loppusoinnuista.

    Kirjassa siteerataan myös Bellmanin tekstejä. (s.312) Suomentaja on nyt mainittu alaviitteessä. Kuten hyvä tapa vaatii.

  • nimimerkki

    puttonen

    16.8.2020 klo 19:56
    Kustaa III sai oopperanaamiaisissa ammutun täyteisen luodin selkäänsä. Siihen olikin hyvät mahdollisuudet, koska hovissa järjestettiin tanssiaisia ja muita bileitä monta kertaa viikossa. Armfeltin kakkoskaarti - jonka kunto aina pukuja ja muonitusta myöten oli valioluokkaa - ei kyennyt kuningastaan suojelemaan. Armfelt itsekin oli kuninkaansa kuoltua melko hampaaton - vaikka oli Tukholman ylikäskynhaltija - ja tyytyi uhoamaan ja tuskailemaan tilannetta vain kavereilleen.

    Tosin kuningasta ei tainnut juuri jäädä kaipaamaan muut kuin Armfelt itse ja muutama muu suosikki, jotka olivat siipeilleet hovissa kuninkaan elinaikana. Sillä olihan tuo kunkku melkoinen iiliskotti, josta tekisi mieli sanoa, että saipa kerrassaan ansaitun palkkansa! Matkusteli Kustaa Maurin kanssa ulkomailla melkein vuoden kansan nähdessä kotimaassa nälkää. Aloitti sodan Venäjää vastaan halpamaisella tempulla, kun ei ilman säätyjen suostumusta voinut aloittaa hyökkäyssotaa. Kustaa III ampui ne "Mainilan laukaukset", jotka Stalin sitten kuittasi Suomelle lähes parisataa vuotta myöhemmin.

    Kreivi Adolf Ribbing oli ollut korviaan myöten ihastunut Charlotta De Geeriin ja nuoren neidon vastarakkaus oli yhtä tulinen, mutta kunkunryökäle puuttui peliin ja järjesti mahtikäskyllään nuoren kaunottaren vaimoksi kaverilleen Hans von Essenille, jota ei pidä sekoittaa myöhempien aikojen täyskaimaan everstiluutnanttiin, josta tuli Mannerheimristin ritari nro 30. Samaa sukua tosin taisivat olla.

    Aatelismiehen on tehtävä mitä aatelismiehen on tehtävä. Ribbing haastoi von Essenin kaksintaisteluun ja "puhkoi rivaalinsa niin monella miekanpistolla, että tämä oli joutunut häilymään elämän ja kuoleman välillä kuukausikaupalla". Tästäkös kunkku kimpaantui ja katkaisi kerralla nuoren kreivin uran. Kuvaavaa on, että Ribbingiä Armfelt syvästi inhosi, mutta ei nähnyt palvomansa hallitsijan otteissa moitittavaa. Kustaa Mauri oli kuninkaan miehiä.

  • nimimerkki

    puttonen

    21.8.2020 klo 13:10
    Kavaljeeri tuli luettua ja kirjataanpa siitä vaikutelmat tuoreeltaan. Mauri otti oppia Ratsastajan virheistä ja pystyi parantamaan. Heikki Brotherus arvosteli molemmat osat HS:ssa. Ensimmäisen arvostelua Mauri kommentoi päiväkirjassaan: "Eipä voi ihan riemuvoitoksi sanoa", mutta 3.11.1978 on merkintä: "Hesarissa Heikki Brotheruksen arvostelu Kavaljeerista. On erittäin myönteinen. Kyllä ilahduin.". Näin on. Jälkimmäisen arvostelun löysinkin. Brotherus kiittelee: "Mainittakoon lopuksi, että ensimmäisessä osassa häirinneet epätarkkuudet on eliminoitu. Ranskalaisista, latinalaisista ja italialaisista sanoista saa tikulla hakea virheitä, jotka silloin hyppäsivät silmään. Viimeistelty teksti varmistaa muutenkin lukuelämyksen.". Lempeät moitteet kohdistuvat lähinnä joihinkin juustoihin ja viineihin, joita Brotheruksen mielestä ei ole voinut olla saatavilla tuohon aikaan Pietarissa Suomen asiain komission herrojen illallispöydässä.

    Virheetön ei ole kriitikkokaan. Hän kertoo "entisten kiistaveikkojen" Armfeltin ja Jägerhornin tapaamisesta Dvortsovan sillalla Pietarissa. Jägerhornia ei Kustaa Mauri sillalla kuitenkaan tavannut vaan entisen esimiehensä Yrjö Maunu Sprengtportenin. Nyt olivat kenraaleja kumpikin.

    Tässä yhteydessä onkin syytä muistaa, että virheet, jotka "hyppäävät silmille" tekstistä, eivät aina välttämättä ole kirjailijan: "Olisi sittenkin pitänyt lukea oikovedokset. Kuten yleensä aina teen. Nyt G. muutti kapteeni Brändströmin majuriksi. Mutta sivuilla 111-116 hän on vuorotellen kumpaakin! Täytyy lähettää (selvinpäin lempeä) muistutussähke!" (Maurin päiväkirjamerkintä 27.9.1978 "Hyvästi, Sammatin kuu).

    Perinteistä "sariolaania" koetin tietysti myös katsella ja hetken luulin sellaisen jo löytäneeni, kun majuri Lennart Peyron "veteli ruskean kimon selässä kovaa vauhtia ylös vuoripolkua" kohti markiisi Del Vaston linnaa. Tarkemmin adjutantin ratsua tarkasteltuani totesin, että eipä löytynyt. Kyllä kimo voi olla ruskea tai muun värinen muuttuen vasta iän myötä ensin harmaaksi ja sitten kokonaan valkoiseksi. Hevossilmäni pysyi sentään virkeänä ja sai palkintonsa kirjan loppupuolella: "Suruliputettu sotalaiva vei ruumiin Turkuun. Siellä se asetettiin kuuden mustiin loimiin verhotun hevosen eteen vankkureille.". Moisesta asettelusta eivät hevoset taatusti tykänneet.

    Arvostelussaan Brotherus on kiinnittänyt huomionsa myös Sariolan käyttämiin puhuttelumuotoihin, "jotka antavat hautajaistoimituksellekin päätteeksi irvokkaan vivahduksen.". Samaa mieltä. En voi ymmärtää, kuinka äitinsä urkuharmoonin soittoa tyhjässä kuunvalaisemassa luokkahuoneessa hartaana kuunnellut kirjailija on voinut päättää työllä ja vaivalla kirjoitetun ja itse korkealle arvostamansa historiallisen romaanin mauttomaan tarinaan nuoren kappalaisen hölmöilystä.

  • nimimerkki

    Serambleri

    31.8.2020 klo 22:31
    Läksyt on luettu. Tarkalle meni tuon ajan kanssa. Intendentti jo varmaan suunnittelee uutta.
    Onpa todella melkoinen paketti tämä Ratsastaja-Kavaljeeri. Pitää nyt ajatella mitä sanoo. Monenlaista mietettä on tullut ajatuksiin.
    Yllätyin, kuinka lähelle osuin kun jo Ratsastajan puolivälissä ollessani kirjoitin, että ihan mukavasti tuossa kertaantuu kyseisen ajan historia. Kunpa historian tunneilla olisikin luettu tätä kirjaa. Juujuu, ei sitä ollut silloin, ei. Hyvin ja ihan huomaamatta selkeytyi, kenen kanssa ja millä motiiveilla Ranska/Ruotsi/Venäjä/Tanska jne kulloinkin musketit tanassa vehtasivat.
    Asiat, siis tapahtumat ja henkilöt taitavat olla pääpiirtein kuosissaan. Jotain tilkettä on tarvinnut hankkia. Edellä taisin käyttää termiä kerronnallinen kermavaahto. Kreivitärten kureliivit(vast) ja niiden kanssa vehtaaminen kummasti särvittää, ihan niinkuin sianmureke Jukolan Simeonin leivän päällä. Onhan menetelmä muiltakin tuttu. Joenpellot ja Utriot tekevät samaa; otetaan historiasta seiväs, kerätään "näinkin olisi voinut olla ja tapahtua -heinät" siihen ja saadaan aikaan luettava paketti.
    Epäluulolla Armfeltit aloitin, lopputulos on kuitenkin se, että tykästyin tähän Sariolan suoritukseen. Harmi, että kansa ei ostanut. Jotenkin sen ymmärtää; haluttiin vaan sitä totuttua perusmauria.

    Kiinnostaisi arvioida, mitä Kirjailjan mielessä on liikkunut niinä kymmenenä vuotena, joiden aikana hän jossain mainitsee tähän kirjapariin tietoja keränneensä. Mitä lähteitä hän on ehtinyt tai halunnut käydä läpi? Paljonhan Armfeltista on kirjoitettu. Varmaan kuivan rutisevaa? Onhan siellä kirjallisessa kivikossa kyntänyt Tatu Vaaskivi, J R Danielsson-Kalmari, Santeri Ivalo, ketä kaikkia muita lienee. Varmaan lukupiiriläisissä on asiaan liittyvää tietoa.


  • nimimerkki

    puttonen

    13.9.2020 klo 11:48
    Vertailun vuoksi kahlasin lävitse Tatu Vaaskiven kirjoittaman elämäkertaromaanin "Loistava Armfelt" (Gummerus 1939). Kuivan rutisevaa, kuten kanssakirjoittaja epäili, mutta jotenkin se silti kiinnostikin. Lukuaika venyi kyllä normaalia pidemmäksi ja ajoittain tunsin olevani kauttaaltaan ihomaalien ja hiuspuuterien peitossa. Armfeltin kuolema ja kirjan loppuminen tuli helpotuksena.

    Melkoisella varmuudella uskallan sanoa ainakin Vaaskiven tiiliskiven (496 sivua) olleen Maurin yhtenä lähdeteoksena, sillä niin tutusti tapahtumat etenivät Maurin kirjojen jälkeen luettuna. Tietenkin tuttuus saattoi olla myös kronologista järjestystä, sillä kerronnan kaari on pääosin molemmilla Armfeltin nuoruudesta vanhuuteen.

    Mauri Aukusti ihaili Kustaa Mauria kuten tämä aikanaan Kustaa III:tta. Mauri jopa kertoi lehtihaastatteluissa toiveenaan "tulla niiden ihmisten arvostamaksi, joita itse arvostan". Sellainen oli jo Armfeltin lapsuuden unelma. Idolin ikävämmät puolet helposti unohtuvat tai ne voi jättää kertomatta. Mauri ei esimerkiksi mainitse mitään niistä Armfeltin kirjeistä Magdalena Rudenschöldille, joissa hän yllyttää entistä rakastajatartaan viettelemään neljätoistavuotiaan kruununperijän. Vehkeily ei kuitenkaan tuota tulosta. Magdalenan vilautellessa paljaita polviaan punehtuneelle poijaalle, tämä kuitenkin ratkaisevalla hetkellä "syöksähti suunnattoman kalpeana ulos ovesta". Vanhoilla päivillään Armfelt muistelee Magdalenaa lihoneena, julkean viekkaana porttona, joka säännöllisesti saatujen avustustensa lisäksi jopa ilkesi pyytää vielä kahtakymmentätuhatta frangia Altonasta Tukholmaan saapuessaan.

    Mauria - kuten minuakin - varmasti kiehtoi Armfeltin menestys naismaailmassa. Kustaa Mauri tykkäsi äidistä ja tyttärestä, jahtasi toisten miesten vaimoja ja teki lapsia ainakin kolmelle naiselle. Pojat olivat isänsä poikia ja heidän elämäänsä murehtiessaan Armfeltin oli todettava, että sellainen hänkin oli ollut nuoruudessaan. Opinnot eivät sujuneet, vilkas seuraelämä ja ura armeijassa vaikuttivat mielenkiintoisemmilta. Tytär Augusta omasi itsetuhoisia ajatuksia ja lähetteli isälleen synkkiä kirjeitä. Vaimo Hedvig oli harmaa hiirulainen, mutta näytti suurta sydäntään ottamalla Armfeltin toiselle naiselle siittämän tyttären - Vavan - perheeseen.

    Armfeltista on kirjoitettu paljon. Tatu Vaaskivi luettelee kirjansa lopussa 28 nimeä, joiden kirjoittamien julkaisujen tietoihin hänen romaaninsa nojautuu. Kyllä niiden perään jonon jatkoksi Maurin ratsastaja ja kavaljeeri hyvin sopivat. Nykypolven hektinen lukija voisi Armfeltista kiinnostuessaan jopa aloittaa Maurin kirjoista. Kuivempaa ja raskaampaa historiaa kyllä löytyy, jos intoa riittää. Tuskinpa mitään järisyttävää tietoa Armfeltista ilmaantuisi näillekään sivuille, vaikka nuo 28 pölyttynyttä julkaisua pöyhisi lävitse. Siihen haasteeseen vastaan omalta osaltani samoin kuin vastasivat ennen Juhla-Mokan tv-mainoksessa: "Sen tekee joku muu. En minä.".

« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Heinä-elokuun keskustelu Suomalainen ratsastaja/kavaljeeri