Lukupiiri

Marraskuu 2020 Pieni anoo, Iso sanoo

• ---

  Matti Nummenpää

  1.11.2020 klo 08:03
  Susikoski ja vaikeutettu peli.
  
  Kaikki sujuu kuin sujua pitää, kartta pitää prikulleen paikkansa ja neuvotusta paikasta löytyy poikkisahattu haulikko. Karskille miehelle ei ole suurikaan temppu panna piiput tanaan ja komentaa tassut pystyyn, vallankin kun pakoreitti on etukäteen suunniteltu ja kaikki muukin valmiiksi junailtu. Mutta sitten taitaa ovela kohdata ovelampansa. Kuviot ainakin käyvät yllättävän uusiksi ja osapuoli kuin osapuoli huomaa olevansa ymmän edessä. Vieläpä rikostarkastaja Susikoski joutuu hapuilemaan pimeässä, sillä jokin jutussa ei täsmää. Tai sitten peliä pelataankin vallan hurjin säännöin!
  
  MS - Int

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  2.11.2020 klo 20:52
  Öli aika epäluuloinen olo, ettenkö sanoisi onea suorastaan, kun Pieni anoo, iso sanoo tuli aloitettavaksi. Onneton olo siksi, että Seidan silmä oli niin syvältä kyntävän onneton tekele, että toista samanlaista ei perään mielellään lukisi.
  Onneksi olin jossain määrin turhaan huolissani. Ihan kelpo Sariolaa tämä on.
  
  Kirjan alku on ihan lupaava. Pikkukonnat ovat saaneet tehtävän, jota lähdetään innolla hoitamaan.
  Aina kun Anglia mainitaan, ropisee täältä pisteitä. (Kuinkahan monessa Maurin kirjassa A. on mainittu?)
  Huolestuin luettavuudesta siinä vaiheessa kun Artturi Vesterinen tepastelee lähivuorensa neulasmatolla luontoretkellä kaksikymmentä sivua. Mitä on tämä? Anteeksi on kuitenkin annettava tämä luontokuvausten kanssa viivyttely. Artturin pohdinnat antavatkin lukijalle kuvaa tulevasta. Sariola rakentaa oikeastaan aika hienosti kuvaa tulevista henkilöistä ja syysuhteista. Sitten kun ruvetaan oikeasti asialle onkin lukijalla jo pelikenttä näpeissä. Ja tulihan siellä aika harvinainen luontosana: paunikko. Ihan hartioissa ramahteli.
  
  Luin kirjan loppuun ihan mielenkiinnolla. Olen iloinen, Sariola taistelee taas.
  On edellisestä lukukerrasta kerrasta kulunut niin paljon aikaa, että kovinkaan paljon tutuntuntua ei ollut. Mystinen kirjainyhdistelmä ZAB toi tunteen, että tästä olen lukenut ennenkin. Enpä muuten tiennyt, kuka voitti LA:n maratonin 1932.
  Matkan varrella on muutamin kohdin todella pirtsakkaa replikointia. Testamentin lukutilaisuus on mahtavan muheva kuvaus.
  Eipä tässä vaiheessa enempiä. Kunhan nyt ensin valitaan jenkkilään presidentti. Veikkaan, että kuukauden päivät sitä takkuavat. Taivas yksin tietää.
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  3.11.2020 klo 21:54
  Anglia on mainittu ainoastaan kolmessa Sariolan kirjassa.
  Mersu, Volkkari, Saab ja Volvo pitävät kärkisijoja.
  Yhteensä on mainttu 56 eri merkkiä moottoripyörät mukaanluettuna.
  Yhden maininnan merkkejä ovat Audi, Bentley, Daf, Dkw, Federal, Harley Davidsson, Hillman, International, Lancia, Land Rover, Mazda, Messerschsmitt, Nash, Nsu, Polski-Fiat, Rambler, Toyota, Willys, Zim ja Zundapp.
  
  MS - Int.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  4.11.2020 klo 08:11
  Kiitos Intendentille vahvistuksesta Anglia-asiassa. Samaan olin pohdinnassani päätynyt. Yksi viistoikkunainen A. kyhjötti salaladossa Kuolemanlotossa, muistanko oikein... Kolmas olikin sämpylämalli, siis juustohöylän edeltäjä. Mielikuvani on, että kirjan kuvauksessa siitä punnertautui ulos paksu laiskaliikkeinen nimismies. Tästä kirjoiteltiin lukupiirissä aikoinaan. Taisi olla niin, että auto oli neliovinen. Paksun omistajan ja oven mittasuhteiden ristiriita herätti keskustelua. Juustohöylässähän "aukenikin jo koko seinä" kun ovi avattiin.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  7.11.2020 klo 23:23
  Hillman Super Minx, Ford Anglia, Ford Lincoln, Saab, Datsun, Mazda ja New Yorker, joka lienee Chryslerin sukukuntaa. Melkoisen monta automerkkiä tulee tässä kirjassa vastaan. Hillman toi mieleen muiston jo edesmenneestä entisestä työkaverista, joka oli kerran napapiirin paikkeilla pienellä paikkakunnalla päättänyt - Maurin tavoin - ravintolaillan jälkeen ajaa kotiin omalla autolla. Auto oli Hillman Minx. Nähdessään taustapeiliin ilmestyneen poliisiauton, kaveri kertoi menneensä unenomaiseen tilaan ja kokeneensa, että kaikki tapahtui jollekin toiselle. Puhallettuaan alkometriin hän kuuli poliisin mainitsevan promillemäärän 1,39 ja sen jälkeen hän kuuli jostakin Tapio Rautavaaran äänen lausuvan "Korttipakka"-laulun juhlallisella hartaudella: "Yhtä paljon kuin on kuutioita Hillmanissa!". Napapiirin tähtikirkkaassa yössä kokemus oli ollut vaikuttava.
  
  "Graniitista hakatulla jalustalla jatkoi pronssiin valettu Paavo Nurmi ikuista juoksuaan.". Näin komeasti alkaa kirjan kolmas luku. Paavo Suuri juoksee minullakin eteisen seinällä ikuista juoksuaan olympiajulisteen kopiossa. Kuvan vasemmassa yläreunassa lukee: "I. Sysimetsä". Mainosgraafikko Ilmari Sysimetsä (1912-1955) voitti Helsingin vuoden 1940 olympialaisia varten järjestetyn kisajulisteen suunnittelukilpailun vuonna 1938. Kisoja päästiin pitämään vasta 1952 ja Sysimetsän kisajulisteeseen muutettiin ainoastaan kisojen järjestysluku ja päivämäärät - sekä tasavallan rajat. Julisteen suunnittelijan sukunimi tuo mieleen takavuosina tunnetun laulajan, joka on hiljakkoin julkaissut elämäkertansa. Harva meistä on Frederik. Ei ollut Ilmarikaan - hän oli Frederikin isä.
  
  Mauri ei ollut kiinnostunut "atleettien turhista tempuista", mutta 1970-luvun loppupuolen kirjoissaan hän mainitsee usein eri urheilulajeja ja urheilijoita. Tässä kirjassa Paavo Nurmen lisäksi esiintyy toinenkin olympiavoittaja, juoneen hauskasti kytkeytyvä Juan Carlos Zabala, argentiinalainen kestävyysjuoksija. Justuksen pidättäjä Rainer Wendelin mainitaan Primo Carneran kokoiseksi poliisiksi. Italialainen Primo Carnera oli 197 cm pitkä ja painoi 118 kg voittaessaan ammattinyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestaruuden 1933. Hänen kämmenensä lienee ollut myös lähellä Seramblerin joskus mainitsemaa "parkanolaista suolapiota", sillä nyrkin ympärysmitta oli peräti 38 cm.
  
  Isänmaallisena penkkiurheilijana elän vahvassa uskossa, että "Zab" ei olisi ikinä voittanut Los Angelesin kisojen maratonia 1932, mikäli meidän Paavo olisi saanut kilpailla. Ruotsalaiset kateuksissaan pitivät huolta, että Nurmi julistettiin ammattilaiseksi. Suomalaiset suivaantuivat tapauksesta kovasti ja vetäytyivät kahdeksaksi vuodeksi Suomi-Ruotsi maaottelusta.
  
  Neljä vuotta myöhemmin Berliinissä Juan Zabala sijoittui kuudenneksi suomalaisten kolmoisvoittoon päättyneessä 10000 metrin juoksussa. Nurmi ei ollut enää kymppitonnilla mukana, mutta voitti silti kisoissa pari kultamitalia. Näillä haminoilla alkavat urheilua tuntevat lukijat kohotella kulmiaan ja päättelevät puttosen sekoilevan omituisissa olympialaisissaan. Vetoa ei kuitenkaan kannata lyödä, jos joku velmu paikallisessa pubissa vastaavaa tarinaa esittää. Nurmen Berliinin kultamitaleilla on puttonenkin voittanut useamman konjakin. Paavo oli kisoissa valmennuspuolella, mutta saksalainen Ludwig Stubbendorf voitti ratsastuksen kenttäkilpailun hevosella, jonka nimi oli Nurmi. Kultaa tuli ratsukolle myös joukkuekilpailussa.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  18.11.2020 klo 21:40
  Aloituksessa lupailin, että jatketaan kirjan käsittelyä sitten kun jenkit ovat saaneet päätetyksi presidentistä. Näyttää siltä, että juttu menee hoviin ja sitten ties mihin instanssiin eikä valmista tule. "Onneksi" korona heitäkin työllistää niin etteivät ala oikeasti pyssyillään juttua ratkoa.
  
  Kuukauden kirjasta on jatkettava. Arvaan muidenkin jo läksyn tehneen.
  
  Kun kirjoja lukee, rakentaa itselleen mielikuvaa henkilöistä, maisemista, tapahtumista. Joskus jää myöhemmin miettimään, että mitäpä tuossa oikein tapahtuikaan. Asia alkaa kiinnostaa tosissaan, kun on näkevinään kuvauksessa jotain sellaista joka ei rimmaa oman kuvitelman kanssa. Kerron esimerkin.
  Aivan kirjan alussa Tumppi muistelee. Hän oli ollut Korston kanssa tekemässä käsittääkseen oikein isojen poikien keikkaa. Kumppani Korsto oli piiloutunut savukkeita täyteen lastatun rekka-aution kuorman sisäpuolelle ja matkan varrella huomaamattomasti heitellyt kolleja tienvarteen. Niitä keräillessään oli Tumppi joutunut kiinni.
  
  Luin tuon kuvauksen aivan että aha, nokkelia poikia, ja kääntelin sivuja. Sitten joku alkoi hiertää. Taisi sittenkin jäädä sisäinen videoni tallentamaan. Piti pysähtyä, painaa play ja katsoa, mitä olinkaan mielessäni nähnyt poikien tekevän.
  Kelasin tapahtumaa eteen ja taakse ja, anteeksi nyt, minua alkoi naurattaa. Aloin miettiä, miten hemmetissä tuo juttu on käytännössä mahdollista. Aloin rakennella mielikuvia siitä, miten velloksien tupakkakartonkien pudotuskeikka vaikkapa Tuusulasta Hyvinkäälle johtavan tien liikenteessä käytännössä etenee... On siinä ollut asialla rikollisten aatelia. Tuli mieleen nahkarotsin selässä nähty M.O.R.E, "Me olemme rikollisten eliittiä." No, eipäs irvailla. Yrittänyttä ei laiteta, mitä nyt selliin seiniä piirtelemään joksikin aikaa.
  
  Tuo kuormasta pudotteluhan ei ole mitenkään harvinainen omaisuuden hallinnan muutostapa. Tuntuu noin ulkomuistista, että kirjoissa ja filmeissä on menetelmää laajemminkin käytetty.
  
  Yleissivistynyt mies on Susikoski, väläyttelee välillä lukijalle tietämystään varsinaisen rikollisjahdin ulkopuolelta. Kivaahan se on, vaikka onkin sanottu ne sutor supra crepidam. Nyt ilahduttivat mieltäni epitheton necessarius ja epitheton ornans.
  Onhan Sariolan kirjoissa henkiloitä muitakin, jotka jakelevat pirteitä tiedon pipanoita. Kiitos niistä. Olenpa oppinut minäkin mitä ja missä ovat Symplegadit. Haluaisin vielä päästä (ne aidot ja alkuperäiset) livenä näkemään. Kunhan nyt korona, ja Venäjä ja Ukraina ja muut sikäläiset rauhoittuisivat hieman.
  Noista epiteeteistä olen jo aloittanut tutkimuksen. Julkaistaan jos ja kun keskustelu tässä kehittyy.
  
  PS Mikä on nimeltään savolaisten suuri jokasyksyinen vuohijuhla?
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  22.11.2020 klo 00:16
  Jaahas. Seramblerin kysymys alkoi askarruttaa vuorokauden vaihtuessa. Vastaus liittynee heimon murteeseen, syksyyn, vuoheen ja juhlaan. Tai sitten ei. Aloitetaan vuohesta. Onko kuttu lammas vai vuohi? Entä uuhi? Pukki lienee urosvuohi ja kili vuohen lapsi... Reippaasta juhlasta voitaisiin mainita, että "ärreet kinkerit", mutta niitä vietettiinkin Pielisen rannoilla, silloin kun Sysmänahon Hemmo oksensi laivalaiturille ja sammui Härkösen venevajaan. Ei siis käy. Hipat, bileet, bailut... Nyt polttelee jotenkin. Syksystä en keksi mitään, mutta vastaukseni on, että savolaisten suuri jokasyksyinen vuosijuhla on lyhyesti: Kilipaelut!

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  22.11.2020 klo 20:15
  Kirja luettu. Tyypillistä myöhäiskauden Sariolaa. Jälleen syksyisen maaseudun kuvaus melko maalailevaa. Sota-asiat ja -ansiot nousevat esille. Totta kai säästöpankin johtaja Artturi Vesterisen oli sodassa kunnostautunut, tietenkin kapteeniksi ylennyt, vielä vanhoilla päivilläänkin naiskauneudesta päälle ymmärtänyt suoraotteinen, hyvähampainen ja tuuheahiuksinen periaatteen mies. Tilaa hoitava sisarenpoika on varsinainen vätys jo ulkomuodoltaan. Vanha, tässä tosin jo eläköitynyt maalaisvallesmanni suoraan Sariolan henkilögalleriasta.
  
  Rattijuopumuksesta tuli tuolloin suhteellisen kovat, ehdottomat tuomiot.
  
  Tässä kirjassa Sariola kertoi Saabin kehräävän kuin kissa. Käyttikö Mauri muuten tätä kuvausta hyötyäkseen autokaupoissa tms.?
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  23.11.2020 klo 16:30
  Ei ole tietoa Maurin Saab -lausuntojen taustoista. Ei varmaankaan perustu mihinkään kirjallisiin sopimuksiin. Ehkä autokaupassa käytyihin suullisiin lupauksiin.
  Sitä vastoin tupakan tuotesijoittelusta on sopimuskin olemassa. Mauri Sariola -seuran arkistossa olevan Suomen Tupakka O.Y. kirjallinen sopimus on:
  
  TODISTUS
  
  Kesäkuun 12 pv:nä vuonna 1963 tehdyllä sopimuksella luovutti kirjailija Mauri Sariola romaanihahmonsa rikostarkastaja OlaviSusikosken nimen ja virka-aseman mainostarkoituksessa Suomen Tupakka O.Y:n käyttöön.
  
  Sopimus tehtiin kolmeksi vuodeksi ja se päättyy 12 pv:nä kesäkuuta 1966.
  
  Kirjailija Sariolan Pyynnöstä todistamme täten luopuvamme e.m. sopimuksesta. Samalla ilmoitamme, että tämän vuoden kesäkuun 12 pv:n jälkeen rikostarkastaja O. Susikosken nimi ja virka-asema on vapaasti myytävissä edelleen mille tahansa mainostajalle.
  
  Helsingissä,
  toukokuun 2 pv:nä, 1966
  psta Heikki Itkonen
  mainospäällikkö
  
  MS-Int

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  26.11.2020 klo 22:19
  Eilen 25.11.2020 täyttyi Maurin syntymästä 96 vuotta. Eilen lähti vihreämmille pallokentille argentiinalainen jalkapallolegenda Diego Armando Maradona. Viisi päivää aikaisemmin 20.11 tuli kuluneeksi 20 vuotta Kalle Päätalon kuolemasta. Kallen saadessa vihdoin sotilaspassin kouraansa lähes viiden vuoden sotareissun päätteeksi, kirjoitettiin päivämäärä 25.11.1944. Samana päivänä upseerikokelas Mauri Sariola täytti 20 vuotta. Mauri ja Diego poistuivat keskuudestamme 60-vuotiaina. Kalle sinnitteli monien sairauksien kanssa ja ehti täyttää 81 vuotta. Miespolvet vaipuvat unholaan, lauletaan taas joulun tullessa. Aika kuluu ja me ajan mukana.
  
  "Maailma on vain posetiivi, jota itse Jumala pyörittää; meidän kaikkien on tanssittava sen sävelmän tahtiin, joka jo etukäteen on rummulle laitettu.". Näin lausui kuolinvuoteellaan mies, joka sai ankaran kotikasvatuksen, oli koulukiusattu ja sitä vielä kadettikoulussakin. Osa kadettitovereista piti tapanaan nimitellä häntä vuoheksi ja tervehtiä määkimällä. Olisiko siinä ollut kyseessä ne "kilipaelut"? Sama mies oli myös taitava viulisti ja laivaston yliluutnantti 23-vuotiaana. Naiset tykkäsivät ja voimakas sukupuolivietti ajoi miehen seikkailuihin, joista seurasi skandaali ja erottaminen laivastosta. Hän liittyi jäseneksi puolueeseen, josta käytettiin kirjainlyhennettä NSDAP ja 29-vuotiaana hänestä tulikin jo - kenraalimajuri!
  
  Toukokuun lopulla 1942 sama mies oli 38-vuotiaana liikkeellä avokattoisella Mercedes 320-autolla Prahan Libenin esikaupungissa. Tsekkoslovakialaiset vastarintamiehet heittivät autoon panssarintorjuntakranaatin tai auton alle panssarimiinan. "Prahan teurastajan", "Pyövelin", ja "Vaalean pedon" nimillä tunnettu Reinhard Tristan Eugen Heydrich menehtyi haavoihinsa muutaman päivän kuluttua 4.6.1942, jolloin hänen korkein esimiehensä vieraili Suomen Immolassa eräillä 75-vuotispäivillä.
  
  Eikä siinä kaikki: Heydrichin "komian lesken" Linan (os. von Osten) nai myöhemmin suomalainen Mauno Manninen (1915-1969). Pariskunta asui Helsingissä, jossa Linan aika kului lähinnä siihen, että hän yritti pitää siippansa erossa päihteistä. Toivotontahan se oli ja Lina lähti ulkomaille, mutta palasi sentään Maunon muistotilaisuuteen. Oliko se rakkautta? Vai kenties saksalaista velvollisuudentuntoa? Tai sitten Lina ajatteli vain niin kuin Leppäsen Preeti suunnitellessaan käyntiä vaimovainajansa Hennan haudalle: "Jotain kukkastakin täytys, kun siinä sentään kumppanit oltiin niin.".

• ---

  Matti Nummenpää

  27.11.2020 klo 08:15
  Omalaatuinen kulttuuripersoona Mauno Manninen oli tietäjien sukua. Hänen veljensä Antero Manninen oli pitkäaikainen radion viisastenkerhon ”Herra X”. Hänen isänsä oli runoilija Otto Manninen, jonka nimikkoseura Otto Mannisen seura jatkaa vireää toimintaansa kotipaikkanaan Kangasniemi. Hänen äitinsä oli kirjailija Anni Swan.
  
  Mauri Sariola kirjoitti runossaan ”Periaatteen miehet”:
  
  ”Nyt huomasin erään seikan:
  He olivat molemmat
  Wolf ja Kauranen
  todellisia periaatteen miehiä.
  sellaisia miehiä, jotka pitivät pintansa
  ja joille meikäläisen kannattaa nostaa
  korkealle
  hattukuluaan.
  (Anteeksi herrat Runeberg ja Manninen!
  Tuo ”hattukulu” taisi jäädä mieleeni
  lyseon IV luokalta,
  Anteeksi!)
  Mutta käytin sitä
  tässä todella vilpittömän kunnioittavassa mielessä.”
  
  Tosin Mauri siteerasi usein Paavo Cajanderin suomennosta Vänrikki Stoolin tarinoista, mutta tunsi kyllä Otto Mannisenkin suomennoksen. Hattukulu löytyy molemmilta. Mannisen suomennos:
  
  Ja nyt vanhus nousi, läksi väen kesken kiertämään,
  joku pisti äyrin pienen, enimmät ei mitäkään;
  tuli niin hän vaunuillekin, kohden herraa korkeaa
  syvään päänsä kumartaen hattukulun kurottaa.
  
  Mauno Manninen tuli tunnetuksi runoilijana, taidemaalarina ja teatteriohjaajana. Varsinaisen elämäntyönsä hän teki Intimiteatterin perustajana ja johtajana. Boheemi ja radikaali Manninen etsi teatterilleen uutta ilmaisua ja ilmettä ja Intimiteatterin toiminta ja ohjelmisto poikkesikin merkittävästi aikansa teatterin valtavirrasta. Mauno Manninen julkaisi kaksi runokokoelmaa, Rautaiset tornit v. 1944 ja Kaks silmää vain v. 1965. Näyttelijät suunnittelivat 1950-luvun lopulla Ritva Arvelon ja Matti Kassilan johdolla Mannisen yksinvallan kukistamista, mahdollisesti jopa teatterin valtaamista. Manninen taipui työvaliokunnan perustamiseen, mutta ryhtyi myöhemmin vastahyökkäykseen vetoamalla kokouksen päätösvallattomuuteen. Seuraavina vuosina Mannisen ote herpaantui etenevästi ja päättyi työkyvyttömyyseläkkeeseen maaliskuussa 1969, jolloin Intimiteatterin johtajaksi nimitettiin Tommi Rinne.
  
  MS - Int.
  
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  1.12.2020 klo 16:24
  Hyvillä perusteilla on Magisteri liikkeellä kun luokittelee kirjan tyypilliseksi Sariolaksi. Hyvät ovat hampaat reskapteenilla ja siskonpojasta on kehkeytynyt vätys; lieneekö, täytynee olla, vätystys isän peruja?
  Jatkan samalla aihella. Tuli luvatuksi niitä henkilöille annettuja epiteettejä, epitheton...
  
  Aika tutunomaista on kuvaus parista naishenkilöstä. Pääosa kuvauksesta kuulunee epitheton ornans -kategoriaan.
  Amalia Qvistin miniä Liisa on roteva, rintava, pitkäjalkainen, pehmeäviivainen, kaikkialta pyöreähkö, muodokas, isolla takamuksella varustettu ampiaisvyötäröinen ilmestys, jolla on pianistin kädet. Oli siinä Artturillekin mihin iskeä entraushaka tai vaikkapa ne hyvät hampaat. Eikä tullutkaan mikään aberratio ictus.
  Artturin pankissa työskentelee Ester Toivonsalo, oikein sortin nainen, uhkea, sironilkkainen, lempeäsilmäinen vaaleaverikkö.
  Miten Magisteri sanoikaan, tyypillistä....Mutta ah, niin turvallista.
  
  
  Olen, olemme syystäkin kiitelleet Mauria sattuvasta kirjoissa kuvatun ajankohdan asioiden ja tapojen kuvailusta.
  Yhdessä asiassa kysyn nyt kirjoituskumppaneiden käsitystä, kuka muistaa tai edes arvelee? Tämä vaivaa.
  
  Ollaan KRP:n kriminaalilaboratoriossa. Kosket, Oksa- ja Susi- neuvottelevat. Maisteri O. on löytänyt haulikosta pois viilatun merkinnän kohdalta metalliin pakottunutta haamukirjoitusta, ja piirtänyt siitä kuvan: miekat ristissä ja ZAB. Susikoski innostuu.
  ----
  -Saanko mukaani tämän paperin?
  -Yhtä hyvin voit jäljentää sen itseäsi varten toiselle paperille.
  Susikoski teki niin. Miekoista ei tullut järin kauniita, mutta kyllä kuviosta selvän sai. Kirjaimet ZAB Susikoski tekstasi perään hyvin selvästi.
  ----
  Mitä tästä nyt sitten?
  Kirja lienee kirjotettu vuonna 1980.
  Miettikääpä tykönänne, missä virastossa, laitoksessa jne tuolloin painittekin, tuota Oksakosken ohjetta. Ota ja piirrä! Sehän on kuin ajalta luostari. Raamattua noin monistettiin sanelun mukaan. Apotti luki ja 40 huppupäätä kirjoitti.
  Kysymys kuuluu, eikö KRP: lla muka ollut jo tuohon aikaan mittavat, kalliit kopiokonesopimukset?
  Odotin, että O. pyysi sihteeri Mirkun luokseen (ohitetaan nyt kapeat nilkat ja joustava liikehdintä)
  -Ottaisitko tästä kopion rikostarkastajalle!
  -Aivan heti, maisteri!
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  5.10.2021 klo 09:22
  Miellyttävän epätavallinen Susikoski-dekkari sikäli, että heti mennään asiaan ilman edeltäviä sataa sivua miljöö- ja henkilökuvauksia. Muutenkin tiiviisti itse juoneen keskittyvää tarinointia, lukuunottamatta ss. 42-64 pankinjohtaja Vesterisen "luontoretken" kuvailua, josta olisi varmaan paljon lyhyemmälläkin sivumäärällä selvitty. Maurin myöhäistuotannolle tyypillisesti asioita ratkotaan paljolti ja perusteellisesti poliisipäällystön keskinäisessä neuvonpidossa kirjoituspöydän äärellä (ss. 82-122; 185-191). Mukava juonenkäänne on se, että itse suurroisto napataan kiinni jo puolivälissä kirjaa, mutta sepä ei itse päärikosta ratkaisekaan. Alamaailmassakin kun hallitaan jäljittelyn taito. Toisen pääsyyllisen kyllä aavistaa jo tämän ensiesiintymisestä alkaen.
  S. 37: rosvot ovat piilotteluaan varten varanneet mukaansa eväät ja vähän viinaakin, mutta muun juomapuolen osalta ovat jättäytyneet piilopaikan lähellä olevan puron varaan. Noinkohan olisivat todella toimineet?
  S. 41: "puolimetrinen halko" - meillä lounaisessa Suomessa halko on nimenomaan metrin mittainen
  S. 64: 'parabellum' kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, kun on asemerkki eikä -tyyppi. Jostain syystä Mauri toistaa tätä kirjoitustapaa useammassa teoksessaan ja useamman eri asemerkin kohdalla. Kyse ei siis voi olla satunnaisesta paino- tai kirjoitusvirheestä.
  S. 75: Tokarev ("Tähti") -pistoolin ja Colt Governementin käsittelyssä hieman tarkentamisen varaa. Colt Governement ei ollut mikään Samuel Coltin "keksintö", kuten Mauri kirjoittaa, vaan John Browningin yli 40 vuotta Samuelin kuoleman jälkeen suunnittelema, erinomaisen pitkäikäiseksi osoittautunut asemalli. Tokarev on toki Coltin kopio, mutta ei täysin. Governementin kaliiperi on paljon suurempi, piippu pidempi, se on painavampi ja muutoinkin mitoiltaan suurempi. Tokarevissa taas luodin lähtönopeus on huomattavasti suurempi, ja lippaaseen mahtuu yksi patruuna enemmän. Molempien tehokas ampumaetäisyys on n. 50 metriä, ja niiden perustekniikka on sama. Mauri arvottaa Vesterisen sanoin, että Tokarev olisi jopa esikuvaansa parempi ase, mutta tälle ei kyllä varauksetonta perustelua voi mistään päätellä. Näitä kahvakoristelunsa vuoksi meillä "Tähti-pistooliksi" kutsuttuja aseita kulkeutui kotirintamalle sotasaalisaseina runsaasti. Laillista ei niiden omiminen tuolloin ollut, eikä niihin kyllä lupiakaan tietääkseni yleisesti myönnetty. Joten laitonta asetta lienee muutoin niin lainkuuliainen ja monin tavoin yhteiskunnallisesti ansioitunut pankinjohtaja pöytälaatikossaan säilyttänyt Ja vielä työpaikallaan, ilmeisessä itsepuolustustarkoituksessa.
  S. 85: aamukohmeloinen poliisineuvos Laaksonen edustaa Maurin niin säännönmukaisesti kirjoissaan toistamaa näkemystä siitä, että hyvältä illallisella ei poistuta selvin päin, oli sitten työhön liittyvä tai ei. MONTAKOHAN ABSOLUUTTISEN RAITISTA HENKILÖÄ MAURIN TUOTANNOSSA ESIINTYY? Ei niitä kyllä montaa taida olla, ainakaan vähänkään merkittävämmässä roolissa. Susikoski toki on kohtuukäyttäjä, mutta kyllä hänkin toisinaan onnistuu itselleen jonkunmoisen "hutinantutinan" hankkimaan.
  Ss. 121-122: "Susikosken silmitön tapa painaa päälle" hermostutti esimiestään Laaksosta. Ei tekstistä kyllä saa vaikutelmaa mistään erikoisen aggressiivisesta kuulustelutekniikasta.
  S. 180: toinen syyllisistä oli perinyt haulikon isältään. Itsestään selvää tuollainen perinnön saanti ei enää 80- luvun alussakaan liene ollut, perinnönsaajan piti kai jo tuolloin täyttää aseluvan saannin edellytykset. Ja tämän henkilön osalla sellaisten olemassaoloa on pidettävä aika epätodennäköisenä. Toki asiassa oli suuria eroavaisuuksia nimismiespiirien ja poliisilaitosten välillä, lupaedellytyksiä ei ollut vielä yhdenmukaistettu niin pitkälle kuin nykyään.
  Mauri onnistuu jälleen tämänkin tarinan kytkemään sota-ajan tapahtumiin. Kaiken kaikkiaan kelvollinen lukukokemus tässä on kyseessä, ei kuitenkaan tuotannon kärkeä. Henkilöhahmot jäävät vähän valjuiksi, vaikka epätavallista onkin, että Mauri uhraa näin suuren sivumäärän kahden pikkurikollisen tekemisten selostamiseen. Paljolti tavallista reippaamman aloituksen ansiosta annan tälle sentään arvosanaksi 7 1/2 (vaikka kertomuksen vauhti sitten loppua kohti hiipuukin).
  
  
  

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »