Lukupiiri

« aihelistaan

Simo Hurtta ja kultainen pikari


  • nimimerkki

    Shuh

    27.9.2021 klo 12:17
    Menneisyyden mysteerit ovat aina kiehtoneet minua, siksipä tämäkin romaani herätti odotuksia jo etukäteen. Enkä pettymään joutunutkaan. Varsin epätavallinen tarina ja myös rakenne Maurin kirjoituskoneesta (Adler?) lähteneeksi. Vaikeasti tyypiteltävä tuotos. Ei rikosromaani, pikemminkin jonkinlainen "aarteenetsintä" -romaani tai seikkailukertomus. En tätä oikein puhtaaksi trilleriksikään osaa luokitella, en myöskään historialliseksi romaaniksi. Jääköön nämä luokitteluyritykset siis sikseen.
    Rakenne on erikoinen. Mauri lomittaa taitavasti ja sujuvasti 1700- luvun alun ja 1970-luvun tapahtumia. Lisäksi kertomuksen luvut on nimetty, ja otsikon alla on lyhyt kuvaus luvun sisällöstä. Vastaavaa en muista muusta lukemastani Maurin tuotannosta. Selitys löytynee siitä, että tarina on alunperin julkaistu jatkokertomuksena Pellervo-lehdessä.Teksti on sujuvaa ja jotenkin leppoisaa, paino tai kirjoitusvirheitä vain on runsaanlaisesti.
    Ja muutama irtohuomio:
    s. 58: Troijan löytäjä oli Schliemann eikä Schliechemann, kuten Mauri useampaan kertaan kirjoittelee.
    s. 128: Maurin näkemys byrokratiasta tulee taas ilmi. Asiat pitää heti hoitaa niin ison pomon kanssa kuin suinkin, pikkupomot eivät omaa laaja-alaista näkemystä ja vain takertuvat epäoleellisuuksiin rohkenematta tehdä oikeita päätöksiä. Tätä asennetta uskaltaisin sen toistuvuuden perusteella pitää yhtenä selvänä "maurismina".
    s.147: Maurin mielestä Beretta oli poliisimiehen aseena "tuiki tuttu". Tuskinpa kuitenkaan näin oli. Poliisin virallinen virka-ase ei Beretta koskaan ole meillä ollut. Tiettävästi meille ostettiin suojeluskuntien käyttöön jatkosodan aikana n. 1500 kpl Beretta Gardone 7.65 -taskupistoolia joka oli tavallinen sivuase Italian poliisi-, ilma- ja merivoimissa, ja jota ostettiin myös Saksan asevoimille. Tiedossa ei ole, mihin tuo asemäärä lopulta kulkeutui suojeluskuntatoiminnan loppuessa. Voi olla, että poliisimiehet ostivat niitä itselleen palvelusaseen korvaajaksi. Mutta valtio ei niitä poliisivoimille tiettävästi siis hankkinut. Asiaan kuulumattomana sivuhuomautuksena lisäksi: kyse on todennäköisesti samasta asemallista, jonka James Bond joutuu tarinassa 'Tohtori No" vaihtamaan Waltheriin esimiehensä M:n vaatimuksesta.
    Lopetus tarinassa on sekin varsin mielenkiintoinen ja erikoinen. Mieleen jää myös alkoholistiyhteisön kuvaus, joka on jopa lämminhenkiseksi luonnehdittava.
    Kaiken kaikkiaan viihdyttävä epätavallinen Sariola-lukukokemus. Suosittelen lämpimästi, ainakin itseni kaltaisille historiaan hurahtaneille. 9 arvoinen kertomus Sariola-asteikollani.
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Simo Hurtta ja kultainen pikari