Lukupiiri

Simo Hurtta ja kultainen pikari

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  27.9.2021 klo 12:17
  Menneisyyden mysteerit ovat aina kiehtoneet minua, siksipä tämäkin romaani herätti odotuksia jo etukäteen. Enkä pettymään joutunutkaan. Varsin epätavallinen tarina ja myös rakenne Maurin kirjoituskoneesta (Adler?) lähteneeksi. Vaikeasti tyypiteltävä tuotos. Ei rikosromaani, pikemminkin jonkinlainen "aarteenetsintä" -romaani tai seikkailukertomus. En tätä oikein puhtaaksi trilleriksikään osaa luokitella, en myöskään historialliseksi romaaniksi. Jääköön nämä luokitteluyritykset siis sikseen.
  Rakenne on erikoinen. Mauri lomittaa taitavasti ja sujuvasti 1700- luvun alun ja 1970-luvun tapahtumia. Lisäksi kertomuksen luvut on nimetty, ja otsikon alla on lyhyt kuvaus luvun sisällöstä. Vastaavaa en muista muusta lukemastani Maurin tuotannosta. Selitys löytynee siitä, että tarina on alunperin julkaistu jatkokertomuksena Pellervo-lehdessä.Teksti on sujuvaa ja jotenkin leppoisaa, paino tai kirjoitusvirheitä vain on runsaanlaisesti.
  Ja muutama irtohuomio:
  s. 58: Troijan löytäjä oli Schliemann eikä Schliechemann, kuten Mauri useampaan kertaan kirjoittelee.
  s. 128: Maurin näkemys byrokratiasta tulee taas ilmi. Asiat pitää heti hoitaa niin ison pomon kanssa kuin suinkin, pikkupomot eivät omaa laaja-alaista näkemystä ja vain takertuvat epäoleellisuuksiin rohkenematta tehdä oikeita päätöksiä. Tätä asennetta uskaltaisin sen toistuvuuden perusteella pitää yhtenä selvänä "maurismina".
  s.147: Maurin mielestä Beretta oli poliisimiehen aseena "tuiki tuttu". Tuskinpa kuitenkaan näin oli. Poliisin virallinen virka-ase ei Beretta koskaan ole meillä ollut. Tiettävästi meille ostettiin suojeluskuntien käyttöön jatkosodan aikana n. 1500 kpl Beretta Gardone 7.65 -taskupistoolia joka oli tavallinen sivuase Italian poliisi-, ilma- ja merivoimissa, ja jota ostettiin myös Saksan asevoimille. Tiedossa ei ole, mihin tuo asemäärä lopulta kulkeutui suojeluskuntatoiminnan loppuessa. Voi olla, että poliisimiehet ostivat niitä itselleen palvelusaseen korvaajaksi. Mutta valtio ei niitä poliisivoimille tiettävästi siis hankkinut. Asiaan kuulumattomana sivuhuomautuksena lisäksi: kyse on todennäköisesti samasta asemallista, jonka James Bond joutuu tarinassa 'Tohtori No" vaihtamaan Waltheriin esimiehensä M:n vaatimuksesta.
  Lopetus tarinassa on sekin varsin mielenkiintoinen ja erikoinen. Mieleen jää myös alkoholistiyhteisön kuvaus, joka on jopa lämminhenkiseksi luonnehdittava.
  Kaiken kaikkiaan viihdyttävä epätavallinen Sariola-lukukokemus. Suosittelen lämpimästi, ainakin itseni kaltaisille historiaan hurahtaneille. 9 arvoinen kertomus Sariola-asteikollani.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  26.2.2023 klo 15:17
  Pellervo-lehden jatkokertomuksena vuonna 1976 ilmestynyt tarina saatettiin kansien väliin vuonna 2002 nimellä "Simo Hurtta ja kultainen pikari". Aiemmin Simo Hurtasta on kirjoittanut Eino Leino ja Onni Palaste. Tauno Pylkkänen säveltänyt peräti oopperan. Kahdessa aikatasossa liikkuminen perustuu vanhan miehen päähänsä saamaan täräykseen, jonka jälkeen hän elää välillä nykypäivässä - välillä Kaarle XII:n verojen perijän, kovaotteisen rajamajuri Simon Affleckin aikakaudella tämän seikkailuissa Pielisen rannoilla.
  
  Kirja vilisee kirjoitusvirheitä. Lauseiden keskeltä puuttuu sanoja, pienemmistä painovirheistä puhumattakaan. Takakannen tekstissä puhutaan nimismies Alasesta, jota ei kirjassa mainita ollenkaan. Kirjan nimismies on nimeltään Kalle Suuronen.
  
  Simo Hurtan uskollinen vouti on yksikätinen Jessenhaus. Vähän myöhemmin Hurtta taistelee voutinsa Lennart Spåren rinnalla ja kuinka ollakaan - ainoalla kädellään tämäkin urho heiluttaa miekkaansa. Värikäs persoona Simo Hurtta kyllä on. Vedättää veneensä maakannaksen yli kylän alastomilla naisilla, kun kerran kylän miehet pakoilevat asepalvelusta. Pappismies Härkäpaeuksen kaino tytär kävelee metsäpolkua heinään työnnettyjä marjoja pidellen. Hurtta tempaa hänet mukaansa ratsun selkään ryöstäen tytön vaimokseen. Muistelee tapausta monien yhteisten lasten isänä, että "kaikkea se viina teetti".
  
  Havaitsin tekstissä samanlaista mielikuvituksellisuutta kuin tarinassa "Susikoski ja lentävä hollantilainen". Se onkin ilmestynyt jatkokertomuksena Katso-lehdessä vain vuotta aiemmin eli 1975. Maurilla on 1970-luvun puolivälissä ollut suruton luomiskausi, sillä 1976 ilmestyi myös lennokas muistelmateos sisältäen "kirjailijan muistikuvia".
  
  Näinä aikoina kiintyi huomio luvun alkuun sivulla 75: "Atomiaikaa tiettävästi elettiin. Ydinkärkiohjukset odottivat siiloissaan napinpainallusta.". Eipä ole kuluneet 47 vuotta tuoneet asiaan helpotusta. Kirjan loppu kajahtaa myös komeasti. Olisiko tämä teksti Lemin sankarihautausmaalta? Vai Korpilahden? Valistakaa, jos jollakin on tietoa. Voisi kesällä käydä paikalla: "Tomumme tässä. Nimemme kivessä. Isänmaa on vapaa.".

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »