Lukupiiri

Miksi edelleen seuran jäsen?

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  26.10.2021 klo 12:34
  Tärkein syy on suvaitsevaisuus. Ei saa olla niin, että Mauri saa mennä kun kirjat on luettu. Näillä korulauseilla kiitän seuramme uusia jäseniä, intendenttiä ja puheenjohtajaa. Uskaltaako joku muu jäsen esittää omat perustelunsa, vai onko edessä synkkä yksinpuhelu?

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  26.10.2021 klo 14:08
  Itse olen seuran jäsen, koska kannatan seuran tarkoitusperiä. Mauri oli kirjailijana ja elämänasenteeltaan omaa luokkaansa, välillä meni syteen ja saveen, mutta koirat haukkuu ja karavaani kulkee.
  
  Seuran sivulla käydään mielenkiintoisia keskusteluja, joissa suhtaudutaan kirjailijaan realistisesti, myös ansiot huomioon ottaen, muttei turhaan ylistellen, jos siihen ei ole aihetta. Viime kuukausina on keskustelu ilahduttavasti piristynyt ja uusia keskustelijoita tullut mukaan, elleivät ole nimimerkin vaihtajia. Tässä lienee tarpeeksi syitä, miksi olen ollut seuran ainaisjäsen jo viime vuosituhannen puolelta.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  27.10.2021 klo 10:09
  Näinhän se on, että karavaani kulkee, vaikka koira haukkuu. Kas kun seuran jäsenyys säilyy purevista kommenteista huolimatta.
  
  Jatkan nimimerkillä ukkelo, vaikka juovuspäissä on tullut esiinnyttyä, toivottavasti ei sentään omalla nimellä.
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  30.10.2021 klo 00:08
  Mauria olen lukenut 1970-luvulta saakka. Seuran synnyttyä oli selvää, että jäseneksi - heti! Lähdössä jäin kuitenkin telineisiin, sillä jäsennumerostani tuli kolminumeroinen. Seurassa olen tavannut mielenkiintoisia ihmisiä - lukupiirissä niistä lukenut. Kritisoin joskus kirjailijaa kovastikin, mutta myös ylistän, eikä ole tullut mieleenkään lopettaa Sariolan lukemista tai seuran jäsenyyttä.
  
  Olen kyllä ainaisjäsen ja joskus meitä on kritisoitu, kun enää ei seura vuosittain hyödy jäsenmaksuistamme. Taipaleensa alkupuolella seura tarvitsi rahaa ja siksi "myöhemmin edullinen" ainaisjäsenmaksu ilmeisesti sorvattiin. Olen ukkelon ja Magisterin kanssa samoilla linjoilla. Nimimerkkiä en vaihda, vaikka sellainen juuri Sariola-seuran puitteissa voisi olla hyvinkin luontevaa.
  
  Mauri Sariola oli ja on hyvä kirjailija. Valitessani kolmanneksen Susikoski-kirjoista mielestäni parhaiksi, nimesi ukkelo heti pari lisää, jotka ovat todella hyviä nekin ja löytyy niitä muitakin. Toisen mielestä keskinkertainen kirja voi toisen mielestä olla todella hyvä. Se kertoo kirjailijan monipuolisuudesta ja tuotannon tasosta. En minä jaksa lukea jotain Tom Glancya, jonka kirjoissa etenee 6-7 eri juonta maalla, merellä ja ilmassa - kenties niillä lopussa on löyhä yhteys.
  Ja jos jaksankin, niin varmaa on, että en lue kirjaa toista kertaa. Maurin kirjoihin voi aina palata. Niitä voi lukea nauttien vaikka hyvin muistaa miten siinä käy. Linna, Päätalo, Sariola. Suuria rakennuksia, mutta kun "saa rivan sariolahan", niin se on lukijan menoa. Jotkut asiat vain ovat ja pysyvät. Sariola-seuran jäsenyydessä ja Maurin lukemisessa on sovellettuna jotakin samaa kuin elokuva "Hevi reissun" bändin solisti Turon (Johannes Holopainen) toteamuksessa: "Muut saa pelata jääkiekkoo ja ajaa p-rallia. Me soitetaan metallia!".

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  29.11.2021 klo 06:23
  Taisi olla 80 luvun alussa kun silloinen naisystäväni esitteli minulle kirjan Ampiaskesä. Urapukeltani lukaisin hätäisesti. Jäi sen verran kytemään, että ostelin lisää kun sattui divari kohdalle. Lähes koko tuotanto on tullut ostettua. Yksityiselämästäni totean, että neljännellä yrityksellä olen päässyt siedettävään avioliittoon. Toisin sanoen löytänyt vaimon, joka sietää. Ei se ole Maurillakaan ollut helppoa, varsinkin tuossa kun ammatissa taso rojahti jo kuusikymppisenä, jolloin olin jo turvallisesti hyvällä eläkkeellä. Parempi oli kirjoittaa tietokoneille kuin oikukkaille lukijoille. Maailmaa on tullut myös kierrettyä huippuseurassa kuten Maurikin.
  Siitä olen puttosen kanssa samaa mieltä, että ei kannata lukea sen paremmin Tom Glancya kuin Clive Cusslerseja jos haluaa lukiessaan kehittyä. Viime aikoina olen tilannut kirjastoista kaiken Gustav Mannerheimista ja olen oppinut arvostamaan.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  24.12.2021 klo 23:34
  Tässä on päässyt käymään niin, että suurin lukuinto kohdistuu teoksiin, jotka auttavat valistuneesti spekuloimaan olisiko talvisodan kynnyksellä sittenkin kannattanut suostua siirtämään rajaa kauemmaksi Leningradista. Luulisi, että aihe olisi loppuun käsitelty, mutta vasta nyt päästään asiaan, kun arkistot ovat käytettävissä ja asialla ovat sellaiset historioitsijat kuin Pekka Visuri. Valitettavasti kukaan ei tiedä, kuinka olisi käynyt toisin toimien. Toteutuneilla otteilla Suomi on sentään edelleen itsenäinen valtio, joka saa luvan tehdä suurimmat mokat keskenään. Tästä saan aasinsillan Mauri Sariolan mestariteokseen, Isänmaan parturit. Teos on ajattomuudessaan omaa luokkaansa. Silloin kuten nytkin äänekkäimmin räksyttävät tahot, jotka kokevat tulleensa väärin kohdelluksi.
  
  Koska lukupiiri ei ole sotahistoriallinen foorumi, en käy enempää spekuloimaan. Huomannette, etten maininnut nimiä. Sariola seuraan kelpaa kuulua kun ei tarvitse nimikkokirjailijaa ihan rähmällään käydä palvomaan. Toki Mauri on suomalaisessa rikoskirjallisuudessa ylittämätön, mutta oma mielenkiinto on siirtymässä fiktioista muistelmien ja elämänkertojen pariin.
  Lienee valitettava tosiasia, että Sariola seuran jäsenmäärä hiipuu. Arvostan väkeä joka ei anna liekin kokonaan sammua. Maurin teoksissa on ainesta renessanssiin. Saattaahan vielä tulla aika, jolloin Maurin innostavat kuvaukset Helsingin kultaisen 60- luvun ravintolaelämästä saavat ansaitsemaansa arvostusta. Olavi Paavolainen tunnelmoi Synkässä yksinpuhelussaan Äänisen kolkkoudesta vaikuttavasti. Siitäkin Sariola pisti paremmaksi kuvaillessaan tunnelmaa Pohjanlahden rannoilla teoksessaan Sumusta nousee risti. Kuulunen menetettyyn v. 1950 syntyneeseen sukupolveen, jolla kolkko nauru vielä kumisee, vaikka näillä annoksilla (50 annosta viikossa, kun suositus on viisi) pitäisi haudassa maata jo.
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  27.12.2021 klo 20:52
  Maurin dekkareiden taso heikentyi loppua kohden ja hiljalleen pienentynee seuran jäsenmääräkin. Voimme kuitenkin lohduttautua sillä, että Maurin kirjojen taso on ollut korkealla, kuten omassa sarjassaan seuran jäsenmääräkin.
  
  Nykyisin on tarjolla rikosdraamaa ainakin televisiossa kyllästymiseen asti: "Karppi", "Koskinen", "Sorjonen", "Kaikki synnit", "Hautalehto: Kylmä syli" jne. Ja mikä on sarjojen taso? Koskinen on vielä näkemättä, mutta otetaanpa esimerkiksi vaikka Karppi: Petri Nurmi (Lauri Tilkanen) ajelee nuorena rikosetsivänä mustalla urheiluautollaan jatkuvasti töissäkin. Mennessään johonkin oikeuspsykiatrilliseen sairaalaan, hän jättää urheiluautonsa ovet lukitsematta, mutta ottaa sentään auton avaimet mukaansa. Virkatovereitaan pakeneva Sofia Karppi (Pihla Viitala) tulee nurkan takaa ja menee Nurmen autoon. Apumiehen penkillä on sopivasti Nurmen takki, jonka taskusta Karppi löytää auton vara-avaimet ja varastaa virkatoverinsa kulkupelin. Myöhemmin Karppi ampuu virka-aseellaan kahdesti Nurmea rintaan ja mainitsee, ettei tiennyt oliko tällä luotiliivejä. Uskomatonta soopaa! Jatkuvasti sooloileva ja vastoin määräyksiä toimiva Karppi olisi käytännössä täysin mahdoton poliisi.
  
  Krp:n rikosylikonstaapeli Niko Rantsi kertoo esikoisdekkarissaan "Sinun puolestasi vuodatettu" "miten poliisi todella ratkoo rikoksia". Tässä ensimmäisessä ei ratko oikein mitenkään, kun murhaaja ei jää kiinni. Rantsi kirjoittaa kuin valmista tv-sarjaa eli petaa tilannetta toiselle tuotantokaudelle. Yli kolmensadan sivun jälkeen lukija tuntee itsensä petetyksi. Mauri keksi Susikoskelle virkanimikkeen, jota todellisuudessa ei rikospuolella silloin ollut olemassakaan.. Virkanimikkeitä ei hallitse Niko Rantsikaan - ainakaan sidosryhmien osalta. Vantaan vankilassa vangin tapaamista valvova vartija kuulee mielenkiintoisen keskustelun ja kiiruhtaa tietoineen ylivartijan puheille. Suomen vankiloissa ei ylivartijoita ole ollut yli kymmeneen vuoteen.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »