Lukupiiri

Kokemukset vs. kuvitelmat

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  14.11.2021 klo 08:07
  Mauri Sariola pyysi vaihtelevalla menestyksellä armoa verottajalta, jotta edes osa matkakustannuksista olisi vähennyskelpoisia tuloverotuksessa. Mauri vetosi, ettei näillä kyvyillä pysty kirjoittamaan julkaisukelvollista tekstiä ellei ole ollut paikalla. Pystyi kyllä, mutta mielestäni Maurin parhaat teokset perustuvat omakohtaiseen kokemukseen. Ei sellaisia hahmoja, kuten pröystäilevä rouva Mansikkala ja hänen hiirulainen ukkonsa vedetä hatusta, vaan on täytynyt olla mukana niillä risteilyillä, jotta teksti olisi uskottavaa.
  
  Eipä edes Hella Wuolijoki olisi saavuttanut Niskavuori eeposten tasoa, ellei olisi ammentanut oikeista henkilöistä. Suosittelen FT Erkki Wuolijoen teosta Niskavuoren henki, josta löytyvät prototyypit niin Loviisalle, Hetalle, Juhanille, Aarnelle ja Meijerskallekin, vain joitakin mainitakseni.
  
  Tuolta kuvitelmapuolelta nostaisin J.R.R Tolkienin , joka rakensi kokonaisen maailman, mutta kyllähän hänkin on joutunut ammentamaan tapaamistaan henkilöistä. Hiukan kärjistäen syntyi haltijoita kuten myös örkkejä.
  
  Tässä ainakin omalla kohdalla on lopullisesti ammuttava alas ukkelon tetralogia. Levikki tuskin riittäisi kustantamaan tulevat oikeusjutut. Joten pöytälaatikkoon jäävät tuherrukset
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  3.12.2021 klo 17:16
  Mielenkiintoinen kommentti Maurilta päiväkirjalleen 18.4.1973 (Hyvästi, Sammatin kuu): "Luin oman kirjani (Rotat pois laivasta) uudelleen. Hymyilytti. Alla är barn i början - olihan se toinen kirjani. Julkaistu syksyllä 1956. Annoin ranskantajalle ohjeita, että turha naivius ja supisuomalaisuus on poistettava. Mutta ehkä kirja sivistyy jo siitä, että se käännetään kulttuurikielelle.".
  
  Me nykylukijat - ainakin näillä lukupiirin palstoilla - olemme pitäneet Maurin tuotannon alkupään dekkareita erinomaisina ja mainittua kirjaa yhtenä parhaista! Mitä Mauri sitten kirjoitti vuonna 1973? Ykkösluokan Susikosken "Surma surutalossa" ja huonon romaanin "Ja sitten oli kohiseva koski". Ihmiselämässä yleensä - ja varmaan erityisesti luovalla taiteilijalla - on tärkeää säilyttää illuusio, että menee eteenpäin, kehittyy ja parantaa kuin sika juoksuaan, vaikka vanhetessaan taantuisi ja tulokset huonontuisivat. Usko omiin kykyihin pitää miehen tiellä ja auttaa jaksamaan eteenpäin. Sitä lajia riitti ysikymppisellä korpikirjailija Ilmari Kiannolla. Kuullessaan radiosta 3.6.1964 F.E. Sillanpään kuolleen, "Iki" totesi lyhyesti: "Siinä meni Suomen toiseksi paras kirjailija!".

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  4.12.2021 klo 07:33
  Naseva havainto Puttoselta! Maurin itsetunto tuotantonsa laadun ja suosion suhteen taisi pysyä vankkumattoman vahvana loppuun asti. Ainakin sellaisen käsityksen hänen julkaistuista päiväkirjoistaan saa, vaikka jommassa kummassa niistä Ikävalkokin toteaa myyntilukujen osoittaneen hiipuvaa suosiota pitkään. Vielä 70-luvun alussa ei tosin tainnut tällaista olla suuremmin havaittavissa, vaikka kirjoittelun taso olikin jo alkanut tehdä melkoista "siksakkia" kuten juuri tuo vuosi 1973 osoittaa aivan kuten Puttonen huomauttaakin. Maurin kanssa samoille markkinoille alkoi hiljalleen myös ilmaantua uusia kirjoittajia kuten Matti Yrjänä Joensuu, jonka lähestymisrapa rikollisuuteen ja sitä vastaan taisteleviin oli täysin toisenlainen kuin Maurin. Mauri päiväkirjassaan heittää Joensuusta ivallisen tuntuisen kommentin malliin "jonain partanaamaisena konstaapelina", kun tämä oli vienyt jonkin kirjoituskilpailun voiton Maurin nenän edestä. Olihan myös Waltari kirjoittanut erinomaisia Palmu-dekkareita jo aiemmin, mutta niistä ei Mauri tainnut tohtia missään kommentoida mitään, hänhän ymmärtääkseni kunnioitti Waltaria suuresti. Ne liikkuivat samassa tyylilajissa kuin Susikosketkin, ja ne tehtiin kaikki myös elokuviksi. Maurin tuotantoa filmattiin sen laajuuteen nähden niukasti eikä edes onnistuneesti, päinvastoin kuin Palmuja. Kyllä Mauri melkoisen omahyväiseltä tuotantonsa suhteen vaikuttaa, eikä tietysti täysin aiheetta, mutta pieni itsekritiikki olisi tehnyt varmasti loppupuolella hyvää tuotannon tasolle. Tai ehkä Mauri tuossa 70-luvun alkupuolella alkoikin jo jotenkin tunnistaa taantumisen oireet, ja tyynnytteli itseään kritisoimalla hieman teennäisesti uransa alkupuolen aikaansaannoksia samalla kun lukkiutui aikaa myöten muotoutuneeseen kirjalliseen tyyliinsä.

• ---

  nimimerkki

  SAKKEUS

  8.12.2021 klo 16:54
  Joensuu kirjoitti kenttämiehen kokemuksista ja näkökulmasta.
  
  Kentältä Sariolakin olisi saanut kirjoihinsa uskottavuutta. Poliisina ei olisi tarvinnut olla, mutta rikostoimittajana, tutka päällä.
  
  Jarkko Sipilä on siitä erinomainen esimerkki. Parasta Suomessa, ilman turhia, "salapoliisimaisia" juonikoukeroita ja idioottimaisia loppuratkaisukohtauksia.
  
  Sariola ei kuvannut, tai ei välittänyt kuvata uskottavasti organisaation toimintaa. Maalla tutkijana hääri nuori tai vanha, möhömahainen nimismies, sitten tuli apuun lääninrikospoliisi/keskusrikospoliisi ja lopuksi Susikoski.
  
  Sariola kirjoitti paljon, ja mainioita kirjoja, mutta toisaalta siinä meni "hyvä mies hukkaan"...
  Paljon parempaan olisi ollut aineksia.
  
  Joensuu oli kirjallisesti lahjakas, mutta yliherkkä, eläytyi tekijän rooliin ja näki heidät "poloisina poikina", vaikka tekijä olisi ollut raaka psykopaatti.
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  10.12.2021 klo 14:32
  SAKKEUS kirjoittaa asiaa joka rivillä!. En tiedä tarkasti, millaisiin alalajeihin rikoskirjallisuus jaotellaan, mutta en usko Maurin ja Joensuun tuotannon samaan lokeroon menevänkään. Maurin tuotanto on puhtaasti klassista salapoliisiromaania, jossa lukija laitetaan arvuuttelemaan syyllistä pitkin matkaa, yleensä tekstiin upotettujen vihjeiden avulla. Siitä on jo aikaa, kun olen Joensuun kirjoja lukenut, mutta muistaakseni ne ovat lähes dokumentaarisia, ja niissä näkyy kirjailijan päätyö poliisina. Mauri keskittyy rikoksen selvittämiseen, Joensuu sen motiiveihin. Kun Mauri suhtautuu rikoksiin ja rikollisiin yleensä aika värittömän tunteettomasti, Joensuun poliisit ja etenkin hänen "sankarinsa" taas ymmärtävät rikollisia varsin pitkämielisesti ja kantavat kokemuksiaan mukanaan. Mauri ei juuri sankarinsa mielenliikkeitä kuvaile, Joensuu taas sitäkin enemmän. Susikosken siviilielämä näyttäytyy välähdyksinä ja epätäydellisesti, Joensuun poliiseilla on paljon elämää työn ulkopuolella, jopa perhe. Jos haluaa viihdyttävää, suoraviivaista mutta välillä hieman jännittävääkin lukemista, jossa atmosfäärit, ajan- ja henkilökuvat ovat kohdallaan eikä tarvitse miettiä sosiaalisia epäokeudenmukaisuuksia ja muuta yhteiskunnan kurjuutta, niin valitsen Sariolan dekkareita. Ne ovat kuin katsoisi saksalaista poliisisarjaa, tuttua ja turvallista seuraa. Joensuun kirjoja luen, jos haluan kokea hieman sosiaalista ahdistusta ja ymmärtää rikollisia, ehkä enemmän kuin haluaisinkaan. Joensuun tarinat jäävät pyörimään mielessä joskus liikaakin sen jälkeen, kun on kirjan sulkenut. Hyviä ovat molemmat omassa tyylilajissaan, mutta useammin omiin käsiini valikoituu Sariola...

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  19.12.2021 klo 01:20
  Nyt tuli niin osuva arvio nimikkokirjailijamme tuotannosta, että ukkelonkin jalka alkaa nousta haudastaan. Tähän minulla ei ole muuta lisättävää kuin että suhtautuisin rötestelijöihin vielä Mauriakin ankarammin.
  
  p.s.
  Nythän nuoret, sanotaan alle 70 vuotiaat oireilevat niin pahasti, että jokaiselle ei enää riitä omaa terapeuttia. Mielestäni hyvä niin, koska tutkitusti hoito pahentaa eikä helpota tuskaa.
  
  Lähde:
  H.J.Eysenck: Fact and Fiction in Psychology
  

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  19.12.2021 klo 11:54
  Ukkelon ps:ään voisin kommentoida entisen naapurimaamme arvostettua johtajaa mukaillen: ei ole terveitä, on vain liian vähän tutkittuja. Dzugašvilihän (tai joku hänen lähimmäistä apureistaan) totesi, ettei ole syyttömiä, on vain väärin kuulusteltuja.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »