Lukupiiri

« aihelistaan

Ne viulut vasta maksoi


  • nimimerkki

    Shuh

    31.12.2021 klo 14:58
    Taitaa olla niin, että tämä Susikoski-dekkari on jäänyt tässä lukupiirissä aiemmin käsittelemättä. Joten jospa koetan siitäkin jotain sanoa. Onhan se sentään toiseksi viimeinen teos Susikoski-saagassa, jos ei oteta lukuun jatkokertomuksista myöhemmin romaanimuotoon saateltuja tarinoita.

    Kyseessä on hajanainen, viipyilevä, venyttelevä ja jahkaileva kertomus ikääntyvästä antikvariaattikauppiaasta, joka rahanpuutteessa ja kai elämänsä tylsyyteen kyllästyneenäkin tekee pankkiryöstön, onnistuu rosvokolmikon ainoana jäsenenä pakenemaan paikalta, tuhlaa saalisrahoja surutta ja joutuu sitä myöden rikoskumppaniensa koston kohteeksi. Tapahtumat sijoittuvat Varsinais-Suomen maaseudulle, Floridaan ja shakkimaailmaan, joista viime mainitusta Susikoski löytää jopa kimmoketta jutun ratkaisuun.

    Kerronta etenee siinä määrin poukkoilevasti ja tapahtumaköyhästi, että lukija alkaa väistämättä pitkästyä etsiessään juonen loogisuutta ja sen "punaista lankaa". Pitkä pätkä (ss. 7-62) on erinomainen näyte siitä, miten viipyilevällä tarinoinnilla saadaan juttuun kertymään mittaa, vaikka ihan Päätalon taituruuteen ei Mauri tässä suhteessa ylläkään. Susikoski pääsee Floridaan saakka juttua penkomaan, mutta vain toisen isomman tutkinnan "siivellä". Koko tämä Amerikan-reissu vaikuttaa kyllä aika lailla väkisin tarinaan runnotulta, ei tainnut sieltä lopulta olla tuliaisinakaan mitään tämän rikoksen ratkaisuun oleellisesti vaikuttavaa. Tekstistä löytyy pieniä kerronnallisia "syrjähyppyjä" , anekdootteja, huonosti istuvaa huumorintapaista, tarpeettomia huomioita - kaikki tämä vie kertomusta eteenpäin laiskanlaisesti. Lopetus on jälleen kerran kovin pikaisen oloinen eikä erikoisen tyylikäs, kertomus loppuu ikään kuin kesken: toinen murhaajista jää karkuteille, kun tutkinta kohdistuu pääosin vain toiseen syyllisistä.

    Toiminnallisuutta on vähänlaisesti, tuntuu että alkaa jo rikostarkastajaammekin ikä painaa. Eläkevuodet lähenevät kovaa vauhtia. Jos Mauri olisi saanut kirjailijanuraansa pidempään jatkaa, olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä, millaisia olisivat olleet Leo Olavin viimeiset virkavuodet ja eläkkeelle siirtyminen. Epäilemättä hänet olisi ainakin parin dekkarin verran kutsuttu takaisin palvelukseen tai ainakin tavoiteltu eläkkeeltä visaista rikostapausta ratkomaan. Sen verran Mauri ehti tuotannossaan yksityisetsiviä väheksyä, että sellaiseksi Leo Olavi ei varmaankaan olisi ryhtynyt. Siinä kun olisi Susikoskelta kadonnut se Maurin useaan otteeseen ylistämä "yhteiskunnan ja virkakoneiston rautainen taustatuki ja arvovalta".

    Vuoropuheluissa on välillä sen verran kömpelön oloisia sanoja, sanontoja ja rakenteita, että sellaisilla tuskin kukaan arkikielessä ajatuksiaan muotoilisi. Tämä "paperinmakuinen" piirre kirjailijamme tuotantoon ilmestyi vasta loppupuolella, alkupuolen kirjoissa sellaista ei juuri havaitse. Liekö jonkinlaisena syynä se, että Mauri tiettävästi kovasti arvosti kirjakielistä puheenpartta ja piti sitä eräänä sivistyksen mittana. Helposti sen myötä syntyy tekstiä, joka etääntyy luontevasta puhekielestä; murretta ei silti tarvitse kirjoittaa, mutta tietynlaista jäykkyyttä ja monimutkaisuuttakin tiukka kirjakieli ja sen tavoittelema täsmällisyys helposti ilmaisuun tuo.

    Muutama poiminta dekkarista:

    s. 9: Turun tuomiokirkon kellotaulussa on vain yksi viisari, harhauttavan pitkä tosin.

    s. 74: käyttikö joku vielä 80-luvun alkupuolella kankaista nenäliinaa? Muistaakseni paperiset olivat tuolloin jo lyöneet itsensä läpi.

    ss. 78-79: Mauri antaa tyylistään poiketen merkittävän roolin lapselle, silminnäkijänä. Mutta kovin aikuismaisesti juuri toiselle kymmenelle ehtinyt pojanviikari tuntuu yli kolmikymppistä tyylikästä naista pystyvän arvioimaan "oikein pirun vetävän näköiseksi ruskeaveriköksi". Jopa erinomaiset sääret ja vapautuneen kävelytyylinkin on vesseli muka huomannut... Ei oikein tunnu uskottavalta.

    s. 80: epäilty kävi hämäyksen vuoksi kolkuttelemassa täysin vieraan henkilön portilla. Mutta poliisit eivät tutkinnan missään vaiheessa käyneet tuota talonomistajaa edes puhuttamassa.

    ss.99,159: latinankieliset sanonnat eivät kyllä oikein arkikieleen "istu".

    ss.147-156: rikostarkastaja ja komisario onnistuvat tapahtumien kulun päättelemään keskinäisessä neuvonpidossaan, vaikka edeltävillä sivuilla ei koko kirjassa ole mielestäni tullut ilmi sellaisia poliisin tietoon tulleita seikkoja, että niiden perusteella olisi voinut näin osuvia johtopäätöksiä tehdä.

    Mauri käyttää tässä teoksessaan pariinkin kertaan sanaa 'neekeri'. Sillä ei vielä 80-luvulla mielestäni ollut meillä sellaista vahvasti halventavaa merkitystä, mikä siihen on haluttu nyttemmin liittää. Ei sellaista käsitystä saa Maurinkaan tekstistä. En tiedä, milloin siihen tuollainen merkitys on alettu meillä sisällyttää. Asia tuli itselleni uutena vuonna 1992, kun olin työn puitteissa matkalla USA:ssa. Siellä oli noihin aikoihin suuria rotumellakoita, ja meitä suomalaisia varoitettiin sanaa käyttämästä omalla kielellämmekään, paikallinen musta väestö kun kuulemma sen kuitenkin tunnistaisi ja se käsitettäisiin tahalliseksi loukkaukseksi.

    Kaiken kaikkiaan tämä dekkari on hämmentävä, ehkä jopa hieman vaivaannuttava lukukokemus. Kirjailijamaestromme on selvästi jo työlääntynyt, ehkä suorastaan kyllästynyt sankariinsa. Leo Olavin henkilöhahmo ei näissä loppupuolen Susikoskissa enää kehity oikeastaan millään lailla, ja hänen osuutensa tarinoissa tuntuu muutenkin trendinomaisesti pienenevän. Jotain jännitystä nostattavaa elementtiä lukija saa turhaan etsiä. Aiemmassa tuotannossa paikoin erinomaiset miljöö-, henkilö- ja tunnelmakuvaukset puuttuvat - onhan Mauri niitä tosin koettanut rakentaa lounaissuomalaisista kirkkotarhoista Floridan hotelleihin ja hiekkarantoihin saakka, mutta ei kovin onnistuneesti. Voi olla vahvaa jälkiviisautta, mutta jotenkin olen jo aistivinani tästä kirjasta ns. "lopun alkua", eli saagan päätöksen lähenemistä. Ei tämä oikein mukavalta ja reilultakaan tunnu, mutta en tälle nelosta (4) parempaa arvosanaa voi antaa.

    Nyt on sitten tullut elokuusta alkaen luetuksi ja kommentoiduksi kaikki Susikoski-saagan teokset. Siis varsinaiset dekkarit, alunperin jatkokertomuksina tai novelleina tms. julkaistuja en näihin tietenkään laske. Nyt huilaan hetken ja palaan asiaan jonkinlaisen yhteenvedon muodossa ensi vuoden puolella.

    Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta 2022 kaikille lukupiiriin osallistuneille!

  • nimimerkki

    puttonen

    31.12.2021 klo 19:46
    "Kauha työnnettiin takkaan. Tinapalanen suli hetkessä. Kun se läikkyi harmaana nesteenä kauhan pohjalla Susikoski havaitsi, että Kerttu napsautti sähköt sammuksiin. Sitä ennen hän oli kuitenkin sytyttänyt kolme kynttilää. Ne paloivat värähtämättä vierekkäin läheisen pöydän kolmihaaraisessa kynttilänjalassa. Kerttu asettui vesiämpärin toiselle puolelle. - Anna mennä, hän kehotti. Susikoski vilkaisi häneen kulmakarvojensa alta. Kynttilöitten liekit heijastuivat naisen silmäterissä. - Hups. Vesi kohahti ja Susikoski kumartui kauhomaan tulosta. Hän sai pyydystetyksi ämpärin pohjalta vain pieniä sirusia. Tinassa taisi olla jotain vikaa.".

    Onnittelut nimimerkki Shuhille suoritetusta luku-urakasta ja mielenkiintoisista arvosteluista. Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta 2022 kaikille lukupiiriin osallistuneille minunkin puolestani.

  • nimimerkki

    ukkelo

    1.1.2022 klo 08:16
    Täytynee tähän oma viiden sentin kolikko heittää, vaikka Shuhin arviota teoksesta Ne viulut vasta maksoi. en pysty kohentamaan.

    Mauri Sariolan taso alkoi laskea tultaessa 80-luvulle, jolloin alkoi tulla teoksia, joita tuskin olisi julkaistu jos kyseessä olisi ollut aloitteleva kirjailija. Vieläkin jyrkempi tason lasku tapahtui Agatha Christien kohdalla.

    Agatha Christien viimeiseksi jäänyt Postern of Fate on jo sellaista höpinää, että sitkeältä lukijallakin jäi kesken. Tosin muissakin viimeisissä oli kestämistä. Maurin tuotanto oli sentään loppuun saakka lukukelpoista. Erityisesti nyt arvioitavan kirjan edeltäjä, Elämän makeus (1982) on ollut parinkin lukemisen arvoinen. Siitä huolimatta että se on parannettu versio teoksesta: Ja sitten oli kohiseva koski, jota Mauri itse piti pohjanoteerauksenaan.

    Ylipäätänsä on mielenkiintoista tarttua vanhana ukkona samaan kirjaan, jonka viimeksi luki nelikymppisenä ja todeta että aika vähän on siinä välissä oppinut.

    Itsekin olisin ryhtynyt kirjailijaksi, mutta julkisuuden pelko ja riski siitä että kukaan ei kustanna eikä lue sai minut kirjoittamaan tietokoneille eikä ihmisille. Olen tässä irtisanoutunut jopa Wagner seurasta ja kuulun enää Suomen rautatiehistorialliseen seuraan, Kissaliittoon ja Sariola seuraan. Luen mieluummin kriittisiä kuin ylistäviä kommentteja. Mauri Sariolaa en erikseen ylistä, vaan kritisoin vain ja aina kun siihen on aihetta. Enemmän sitä kuitenkin löytyy kehuttavaa, muutoinhan en seuraan kuuluisikaan.

    Onnittelen seuramme puheenjohtajaa, intendenttiä ja lukupiiriläisiä ja toivotan parhainta jatkoa vuodelle 2022.
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Ne viulut vasta maksoi