Lukupiiri

Leo Olavi Susikoski - millainen hän oli. Osa 2.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  17.2.2022 klo 11:19
  Luonteeltaan rikostarkastajamme oli harkitseva, ei mitenkään erityisen ulospäinsuuntautunut jos ei nyt erakkokaan. Huumorintaju ei kuulunut hänen luonteenpiirteisiinsä, ei missään muodossa, joten jonkinasteinen tosikkomaisuus miestä vaivasi. Käytös oli jäykähköä ja muodollista, mutta sellaisena asiallista ja kohteliastakin; vain kerran hän esimerkiksi kiroilee oikein sielunsa kyllyydestä. Tietynlainen verkkaisuus leimasi normaalisti olemusta, mutta siitä ei sitten kyllä ollut tietoakaan, kun tilanne ripeyttä vaati. Paineensietokykyä hänellä oli erinomaisesti, vain kerran hän oli pahasti tuskaantunut työtaakkansa alla ('Sumua Susikosken yllä, v. 1961). Usein työasiat kuitenkin tunkeutuivat ajatuksiin ja toimintaankin varsinaisen työajan ulkopuolella. Tyyneydellä oli myös kääntöpuolensa: merkillisen usein hän oli töykeä, epäystävällinen ja jopa ivallinenkin niin työtovereitaan kuin joskus muitakin kohtaan. Nuo pahantuulen puuskat ja sanalliset tölväisyt nousivat äkkiarvaamatta ja yllättäen, syystä joka usein jää lukijalle epäselväksi. Tai jos syyn aavistikin, niin reaktio vaikutti joka tapauksessa ylireagoinnilta. Tästä luonteenpiirteestä johtuen hänen esimies- ja kouluttajankykynsä eivät oikein vakuuttaneet, etenkin kun hänen tapoihinsa ei myöskään kuulunut kiitosten ja tunnustusten antaminen. Uransa loppuvaiheissa alaiset alkoivat myös pitää häntä jonkin verran "kirjoituspöytäetsivänä", joka rikostutkinnan sijasta mieluummin viihtyi hyvillä illallisilla, Europolin kokouksissa ja poliisipäällystöpäivillä, ja joka vain piipahti työpaikallaan allekirjoituksiaan papereihin vetelemässä uhraamatta paljonkaan aikaa alaisilleen. Ikä ja kyllästyminen oli alkanut kai vaivata sankariamme, mikä saattoi olla syynä siihenkin, että hänen panoksensa rikostapausten ratkaisuissa trendinomaisesti pieneni loppua kohden. Rohkea hän tietysti oli, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Tähän oudon poikkeuksen kyllä tekee kirjassa 'Susikosken elämän kevät' v. 1969 tapahtuva kohtaaminen satunnaisen naistuttavan kodissa, jonne tämä oli Susikosken onnistunut houkuttelemaan uudenvuoden viettoon. Naisen aviomies ja tämän veli, kadettiupseereja molemmat, saavat rikostarkastajamme poistumaan talosta jotensakin "häntä koipien välissä". Mikään suuri myötäelämisen kyky ei Leo Olavin luonteenpiirteisiin myöskään kuulunut: hän kyllä huomasi esim. sosiaaliset epäkohdat ja epätasa-arvot, mutta ei niitä sen suuremmin murehtinut saati kauhistellut vaan piti niitä ihmiselämään kuuluvina, jokaiselle kohtalon langettamina olotiloina. Niistä jokainen selviää omin avuin, omilla kyvyillään. Omia tekemisiään, tekemättä jättämisiään, onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan hän ei myöskään juurikaan miettinyt eikä muistellut, niistä ei hänelle mitään henkistä painolastia syntynyt. Jonkinlaista itsetutkiskelua hän koetti harrastaa romaanissa 'Susikosken omatunto' v. 1979, mutta aika pintapuoliseksi, suppeaksi ja lyhyeksi tuo itsearvioinnin vaihe hänellä jäi.
  
  Susikoski oli reservin upseeri. Torjuntataistelujen aikaan kesällä -44 hän toimi jv-joukkueen johtajana Kannaksella ja oli tuolloin sotilasarvoltaan luutnantti. Hän sai tuolloin pahasti moitteita jopa kenraalitasolta saakka, kun jätti kaksi kallista pst-tykkiä viholliselle. Kai se jonkin epäonnistuneen sotaliikkeen tai alistuksen seurausta oli, ei hän varmaankaan pst-upseeri kuitenkaan ollut. Muutoin hänen upseerinuransa vaiheista ei tarkempia tietoja ole. Hän oli ollut myös kaukopartiomies, mutta maininta siitä on vain kertomuksessa 'Rotat pois laivasta' v. 1956, ja se jää myös ainutkertaiseksi koko saagassa. Pari varsin epämiellyttävää kokemusta hänellä oli sodanaikaisista esimiehistään, parista aktiiviupseerista, joihin hän sitten törmää sodan jälkeen muissa yhteyksissä, kahdessa eri tarinassa. Ylennys kapteeniksi hänelle tuli kai 1968 tai -69, hänen ollessaan siis n. 46-vuotias. Missään ei ole tietoa siitä, missä välissä hänet oli ylennetty yliluutnantiksi, mikä sotilasarvo tosin vahvistettiinkin puolustusvoimissamme vasta 1951 enkä niin ollen tiedä, koskiko se lainkaan takautuvasti reserviläisiä. Sinänsä ylennyksen perusteet jäivät muutoinkin epäselviksi, yhtä ainutta kertaa kun hän ei tiettävästi ollut kertausharjoituksissa. En muista tarkalleen, mutta majuriksi saakka hän ei kai koskaan ylennystä saanut.
  
  Saagan alussa hän oli varanotaari, Helsingin yliopistossa tutkintonsa suorittanut. Opiskeluajoista ei mitään kerrontaa löydy, paitsi että hän toimi hämäläisen osakunnan järjestämissä tilaisuuksissa järjestysmiehenä, ja kesätöissä hän oli sukulaisensa maatilalla renkinä. Vuoteen 1963 mennessä hän oli edennyt lainopin kandidaatiksi - miten oli onnistunut työn ohessa opiskelemaan, siitä ei ole romaaneissa sanaakaan. Ei ylemmän tutkinnon hankkiminen tuolloinkaan sentään onnistunut ilman mittavan kirjamäärän opiskelua ja tentteihin osallistumista, joten on miehen siihen ollut pakko aikaa melkoisesti uhrata. Jotenkin olen muistavinani, että hänestä lopulta tuli varatuomarikin? Jos näin oli, niin mitään tietoa ei ole siitäkään, missä hän auskultointinsa suoritti ja milloin? Muusta koulunkäynnistä ja opiskelusta ei niistäkään tietoja ole. Joillain koulutuspäivillä ja poliisin sisäisissä kurssituksissa hänen luulisi välttämättä olleen, mutta niistäkään ei mainintoja löydy. Mittava kielitaito hänellä kyllä oli: suomen, ruotsin, saksan ja englannin sujuvan hallitsemisen ohella hän tuli jollain tavalla toimeen myös ranskalla ja jopa kai jossain määrin espanjallakin; koulupohjainen latinakin löytyi kielivarastosta. Missä lie tuon kaiken osaamisensa hankkinut?
  
  Työura poliisissa alkoi kai heti opintojen jälkeen. Hän oli aluksi komisariona Kuopion lääninrikospoliisissa, kunnes sitten heti saagan alkuvaiheissa siirtyi Helsinkiin KRP:iin samaan vakanssiin. Siirtyminen kuvattiin mainiosti: "Maine tuli edeltä ja mies perästä". Sivulauseenomaisesti mainitaan hänen Kuopiossa virkatehtävässä haavoittuneenkin ammuskelussa olkapäähän. V. 1961 hän oli jo ylennyt rikostarkastajaksi. Työtehtäviä ajatellen hänestä löytyi riittävästi "joukkuepelaajan" henkeä, vaikka mikään korostuneen yhteistyöhakuinen hän ei työtavoiltaan ollutkaan. Vasta 'Petroskoin keltaisessa kissassa' v. 1980 hän esimerkiksi ensimmäisen ja ainoan kerran kutsui koolle laajan, useamman poliisimiehen neuvonpidon KRP:ssä. Noudatti siis johtamisessaan Mannerheimin tapaa... Kahdenkeskisiä palavereja hänellä toki oli jatkuvasti kollegoidensa, alaistensa ja erityisesti esimiestensä kanssa, ja mitä pidemmälle ura eteni, sitä ratkaisevampaan osaan rikosten selvittämisessä etenkin viime mainitut keskustelut nousivatkin. Uransa alkuvaiheissa hän joutui ammuskeluihin ja tappeluihin tuon tuostakin, mutta rikostarkastajan tehtävän myötä nuo voimankoetukset pikku hiljaa vähenivät 60-luvulta alkaen. Riitti joku sellainen tosin vielä aivan loppuvuosiinkin, muistaakseni tarinassa 'Ison kalan katiska' v. 1981 hän joutui taltuttamaan aggressiivisen ja rikollisen naisapteekkarin - tilanne, johon hän tosin kyllä päätyi omaa varomattomuuttaan. Yhden ainoa rikollisen hän joutui urallaan surmaamaan, pistoolilla ampumalla kirjassa 'Revontulet eivät kerro' v. 1957. Tapaukseen ei myöhemmin palata, eikä se ilmeisestikään jättänyt sankariimme mitään erityisiä sielunvammoja. Viranhoidossaan hän oli ylipäätään tunnontarkka, luotti rutiineihin ja työnjakoon, sääntöihin ja säädettyihin menettelytapoihin. Ja silti hän silloin tällöin niitä rikkoi menestyksekkäästi, ei tosin koskaan paljoa. Erehtyipä hän kerran ihastumaankin naispuoliseen pääepäiltyyn, mikä aiheutti ongelmia tutkinnassa ja suhteessa kollegoihin, joskaan ei lopulta kohtalokkaasti ('Susikoski ottaa omansa' v. 1959). Hänellä oli luja luottamus yhteiskunnan koneistojen toimivuuteen ja viranomaisten auktoriteettiin ja resursseihin; vähäisin toimivaltuuksin työskenteleviä yksityisetsiviä hän "sydämensä pohjasta halveksi". Kuulusteluissa hän oli tehokas, ei kuitenkaan yleensä mitenkään päällekäyvä. Vain kerran esimies kiinnitti häneen tässä suhteessa arvostelevaa huomiota, silloinkin melko heikoin perustein. Leo Olavi tunnisti myös syytetyn yhteiskunnallisen aseman vaikutuksen poliisi- ja jopa tuomioistuintyöhön, mutta tämä ei hänen mielenrauhaansa suuremmin järkyttänyt. Ylipäätään häneltä eivät rikokset jääneet selvittämättä, vaikka ratkaisemattomia juttuja hänenkin uraansa sisältyi. Dekkarisarjassa näistä taidettiin kuvata vain pari, toisessa niistä hän kyllä tietää syyllisen, mutta kun todisteet eivät riitä... ('Seidan silmä', v. 1976). Lisäksi romaanissa 'Ne viulut vasta maksoi' v. 1983 toinen pääsyyllisistä jäi karkuteille toisen päätyessä telkien taakse.
  

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  28.2.2022 klo 15:58
  Kyllähän nyt rikostarkastaja Susikoski tietenkin on reservin majuri. Tieto on tosin Wikipediasta. En muista kirjaa, mutta muistaakseni jossakin loppukauden, 1980-luvun Susikoskessa majuriuskin mainitaan. Pitänee käydä kirjastossa.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  28.2.2022 klo 23:46
  Henry Theel vetäisee satuttavasti: "Syysilma huokuu hallojaan ja kedot kellastuu; pudottaa lehdet oksiltaan mun nuoruuteni puu...". Ollaan laivalla. Eikä tällä kertaa ihan millä tahansa risteilyllä. Olavi Susikoski tanssii länsisaksalaisen rouva Helene Schuhmacherin kanssa ja nainen avaa keskustelun:
  - Te kuulutte myös laivan upseeristoon?
  - En...en aivan.
  - Mutta upseeri kumminkin?
  - Majuri...reservissä. Nykyisin puuhailen ihan muuta.
  - Sodankäynyt?
  - Kyllä, Susikoski vastasi lyhyesti. Tämähän merkillistä kuulustelua oli. Kohta kai kysyttäisiin kunniamerkkejä. (Susikoski ahtojäissä, 1979 sivu 67).
  
  Tässä kirjassa oudoksuttaa - ja ärsyttää - taas kerran Susikoski-kirjojen tapahtumien sijoittuminen kuluvaan aikaan. Susikoski esiintyy ensimmäisen kerran rikostarkastajana kirjassa "Sumua Susikosken yllä". Kirja on julkaistu vuonna 1961. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin ilmestyy "Susikoski ahtojäissä", jonka sivulla 31 Susikoski muistaa olleensa rikostarkastajan arvossa jo seitsemisen vuotta.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  26.6.2022 klo 22:03
  Muistaako joku lukupiiriläisistä, tuliko Leo Olavista lopulta varatuomari? Mielessä on tuommoisesta vahva muistikuva, mutta en millään muista missä kirjassa siitä olisi maininta. Saatanhan muistaa väärinkin, ehkä hän pysyikin loppuun saakka oik.tieteen kandina.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »