Lukupiiri

Leo Olavi Susikoski - millainen hän oli. Osa 3.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  21.2.2022 klo 14:47
  Kestäviä harrastuksia ei Leo Olavilla ollut, ellei sellainen sitten ollut matkustelu. Jo 'Rotat pois laivasta' v.1956 hänen mainitaan kolunneen läpi koko Euroopan, mikä sodan jälkeisissä oloissa, vuosien opiskelujen ohella ja/tai niiden jälkeen ei liene ollut helppo eikä ainakaan halpa harrastus. Matkustelua hän jatkoi koko saagan ajan, välillä toki töihin liittyen, mutta aika usein ihan vain lomamatkoinakin. Lomansa hän sijoitti mielellään syksyyn, kotimaan kesä kun viehätti häntä siinä määrin, ettei hän halunnut silloin ulkomaille lähteä. Muistelipa hän kerran itseään nimitetyn "Lapin hulluksikin". Liikuntaa hän ei harrastanut, satunnaisia lyhyitä hiihtoreissuja tai virkatehtävään liittyvää yön yli kestävää eräretkeä lukuun ottamatta. Hän ei seurannut urheilua eikä urheilusuorituksista suuremmin innostunut. Edes kävelylenkit eivät kuuluneet säännölliseen päiväohjelmaan, kenties joskus semmoinen tuli tehtyä vain työhön liittyvän ajatuksenjuoksun virkistämiseksi. Vaikka kyllä hän toisaalta melkoista karaistuneisuutta osoitti vielä myöhemmällä iälläkin kävellessään tuttavansa huvilalla parin kilometrin metsälenkin - paljain jaloin...! (Sininen Lyhty v. 1978).
  
  Virkauransa alussa hän kuului melko passiivisena jäsenenä johonkin kerhoon, jossa pelattiin biljardia ja bridgeä, mutta siitä jäsenyydestä ei sen enempää ole tietoa. Erinomainen tanssija hän oli, ja saunahulluksikin hänet kerran mainittiin. Hieman yllättäen hänestä paljastui myös "intohimoinen ornitologi" tarinassa 'Susikosken omatunto' v. 1979, joskin tämän intohimon kuvailu jäi näihin pariin sanaan ja ainutkertaiseksi koko tuotannossa. Metsästysporukoihin hän ajautui seuraelämäsyistä vastentahtoisesti muutaman kerran, hän kun ei pitänyt eläinten tappamisesta, vieroksui niin metsästystä kuin härkätaistelujakin. Vaikka erinomainen ampuja olikin, hankkinut jopa kaksi kertaa peräkkäin kiinnityksen poliisipäällystön vapaapistooliammunnan kiertopalkintoon - kaikesta päätellen ilman mitään säännöllistä harjoittelua ('Surma surutalossa', v. 1973). Lukeminen oli hänelle mieluisa ajanviettotapa, meriromaaneja ja sotahistoriaa löytyi kirjahyllystä, samoin tietysti oikeustieteellistä kirjallisuutta. Suosikkikirjalijoitaan olivat Somerset Maugham ja Ernest Hemingway. Muistaakseni vasta aivan viimeisissä kirjoissa, olisiko ollut peräti 'Ne viulut vasta maksoi' v. 1983, hänen harrastuksekseen paljastui myös shakki - jota hän toki jo paljon aikaisemmin osasi hyvällä tasolla pelata.
  
  Käden taidot poliisimiehellämme jäivät ilmeisen heikoiksi. Nikkarointi ei missään nimessä kuulunut ajankäyttöön, eikä auton pienikään korjaaminen tai edes huolto vienyt häneltä aikaa. Pesuja ja renkaanvaihtoja myöten hommat hoituivat huoltamoilla. Kerrostaloasunto tuskin paljon korjaamista tai huoltoa vaatikaan, eikä sattunut tuttavapiiriinkään ketään, joka olisi vaikkapa talkooapua tarvinnut. Liekö itse edes siivonnut asuntoaan tai pessyt pyykkejään? Kotitilallaan hän kyllä oli aikoinaan perehtynyt jopa mehiläistenhoitoon, mutta muutoin hänen tietämyksensä saati osaamisensa maatalonkaan töistä ei tainnut kovin hääppöinen olla. Eipä hänellä sitten kai mitään osuutta kotitilaansa ollutkaan. Ruuanlaittokin taisi olla hänelle vierasta, arkiruokailukin kun tuntui sujuvan pääosin ravintoloissa tai baareissa, vieraisilla tai tuttavien luona. Kerran hän joutui erämaavaelluksellaan valmistamaan itselleen nuotiokalaa, ja toisen kerran hän keitteli tuttavansa kanssa tämän mökillä rapuja (Sininen Lyhty v. 1978), mutta siihen ne gastronomiset taidot jäivätkin. Hyvän ruuan päälle hän toki ymmärsi, ja oikein hyvin ymmärsikin, ja oli myös kaikkiruokainen, mutta arvoitukseksi jäi, laittoiko kotioloissa ruokaa itselleen lainkaan. Eräretkeilytaidot hän siis kyllä hallitsi, mutta epäselväksi niidenkin osalta jäi, missä hän ne oli oppinut. Eikä hän niitä yhtä kertaa enempää tarinoissa väläytellytkään.
  
  Nautintoaineista ei rikostarkastajamme kieltäytynyt. Tosin jo ensimmäisessä dekkarissa paljastui, että hän oli luopunut krapulaan johtavista juomatavoista, joten lienee kulutus nuoruusvuosina jonkinmoista ollut. Onnistuu hän siitä huolimatta pari kertaa itselleen oikein kunnon kohmelon hankkimaan. Absolutisti hän ei siis missään nimessä ollut, mutta alkoholinkäyttö oli varsin hallittua, voisi kai sanoa jopa että hillittyä. Hyvään ruokaan toki kuului ilman muuta laadukas viini, joista hän oli melkoisen tietämyksen hankkinut, vaikka ei sillä kyllä juurikaan briljeerannut. Viski oli väkevistä juomista mieluisin, suosikkimerkki vain jäi arvoitukseksi. Saagan alkupuolella hän poltteli etupäässä piippua, mutta se vaihtui melko pian savukkeisiin. Tupakointi pysyi hänellä paheena loppuun saakka, vaikka hän sen haitallisuuden hyvin tiedostikin.
  
  Uskonnollisuus oli hänellä määrittelemätöntä. Johonkin ihmistä korkeampaan voimaan hän uskoi, mutta tuon voiman olemus ja hänen uskonsa laatu jäivät aika lailla hämäriksi. Mitenkään näkyvää tai elävää tuo usko ei vaikuttanut olevan. Kirkko kiinnosti häntä ainakin siinä mielessä, että hän kuljeskeli vapaa-aikanaan tutkimassa vanhoja kirkkorakennuksia ja hautausmaita, ei mitenkään tarkoituksellisesti mutta tilanteen tarjoutuessa. Hän kunnioitti kirkollisia tapoja eikä suvainnut niiden pilkkaamista. Hän oli siis vanhanaikaista sanontaa käyttääkseni ns. "muotouskovainen" suhteessaan luterilaiseen kirkkoon. Maurin muistan jossain muistelussaan maininneen, että hän ei ole tuotannossaan koskaan käyttänyt 'Jumala' -sanaa. Väärin maestromme muisti, se esiintyy kyllä dekkarissa 'Rotat pois laivasta' v. 1956, en vaan saa mieleeni, kenen lausumana. Pohjimmiltaan Susikoski oli 'jalat maassa' -tyyppiä, luotti järkeen ja havaintoihin. Niinpä aika erikoista onkin, että tarinassa 'Susikoski ottaa omansa' v. 1959 hän näki ennenunen, ja ajautui merkilliseen yliluonnolliseen mielentilaan kerrostalokaksiossaan. Kuvaus on jäänyt mieleeni, koska se on niin poikkeuksellinen koko saagassa eikä sovi lainkaan miehen muuhun luonnekuvaan.
  
  ===
  
  Lopuksi. Leo Olavi Susikoskea on luonnehdittu tylsäksi, värittömäksi ja ennalta arvattavaksi arkipäiväiseksi hahmoksi, jonka suurin heikkous on kaikenlaisten heikkouksien puute. Hahmo on joidenkin mielestä mielenkiinnottoman "patsasmainen". Eivät tuollaiset luonnehdinnat ihan tuulesta temmattuja olekaan, jos eivät nyt ihan koko kuvaa kerrokaan. Mutta Mauri tiesi varmasti aivan hyvin, millaisen hahmon hän halusi saada aikaan, ja Susikoski siitä syntyi. Miehen luonteenpiirteet olivat valtaosin kasassa jo muutaman ensimmäisen romaanin aikana, eivätkä ne siitä kovin suuresti sitten enää myöhemmin täydentyneet. Joitain pieniä uusia piirteitä Mauri sekaan heitteli tosin loppuun saakka, mutta aika monet niistä vaikuttavat äkkiä keksityiltä, kirjailijan omasta elämästä ja kulloisistakin kiinnostuksen kohteista kummunneilta, eivät erikoisesti rikostarkastajan henkilökuvaa täydentämään suunnitelluilta. Vaikka fiktiivisen hahmon arvostelu ja vertaileminen toisiin samanlaisiin toki on hieman hedelmätöntä puuhaa, voi sitä silti tehdä. Jos ottaa vertailukohteeksi vaikkapa Henning Mankellin ja Sjövall & Wahlöön ruotsalaiskomisariot tai Matti Yrjänä Joensuun Timo Harjunpään, niin onhan ero henkilökuvauksien laajuudessa ja syvyydessä melkoinen. Susikoski eli omaa suppeaa, rikokseen ja sen selvittämiseen keskittyvää poikamiehen elämäänsä harmaana ja vähän kyynisenäkin tunteilemattomana virkamiehenä keskiluokkaisessa ympäristössä; ruotsalaispoliiseilla ja Harjunpäällä oli työhön vaikuttamassa oma ongelmainen yksityiselämänsä, heikkoutensa ja tasapainottomuutensa ja omat käsityksensä yhteiskunnallisista asioista sekä subjektiivinen tapansa suhtautua muihin ihmisiin ja arvioida näitä. Leo Olavi oli pelkistetty, särötön, virtaviivaistettu ja ehdottoman tasapainoinen hahmo, sellainen kuin Mauri halusi hänen olevan. Merkittäviä heikkouksia vailla oleva oma itsensä. Hän ei kilpaile Martin Beckin, Kurt Wallanderin tai Timo Harjunpään kanssa. Jos hänelle välttämättä haluaa "hengenheimolaisia" etsiä, niin sellaiset löytyvät ilman muuta parista saksalaisesta TV-klassikosta, 'Ketusta' ja 'Derrickistä'. Ja viime kädessä se on tietysti jokainen lukija itse, joka näiden hahmojen välillä mieltymyksensä ratkaisee.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  2.3.2022 klo 15:34
  Kiitos nimimerkille Susikoskea arvostavasta kuvauksesta. Syventymistä työ on vaatinut.
  
  Kävi sitten näin. Olin lukemassa ottamaani printtiä, kun torppaan tormuutti "oikean kirjallisuuden" harrastajaksi itsensä asemoinut tuttava. -Mitäs luet? -Joo, tää on ihan asiallinen yhteenveto Sariolan Susikosken olemuksesta ja ajan vaikutuksesta henkilön habitukseen, et varmaan tunne henkilöä...-No näytäs nyt kutenkin. Luki pari sivua, meni oudon oloiseksi ja antoi pumaskan pois. -Nyt en ihan tarkkaan muista, mutta olen kaksi Sariolaa lukenut ja se Isänmaan nylkyrit ei ainakaan sisällä tätä tyyppiä. Siinä toisessa kirjassa on, mutta ei se tämä henkilö ole, nimi on kyllä samanlainen, siinä on joku paksu turpea huojuva heppulipoliisi, jonka tihrusilmät poskien välistä tuskin näkyy, vanha paksukaula ,joka kulkee tömisten ja hengästyy helposti.
  Aloin aavistaa, mistä on kyse. Jopa onkin tuo sattunut isosta määrästä -Satutko muistamaan kirjan nimen? -Joku kalliit laulut tai katkerat muistot se saattoi olla. Muistan siitä, kun äiti kuunteli usein itkuisena sellaista valssia, Topi Kärjen tekemä ja Repen sanat. Louhivuori lauloi.
  Nyt minulle selkisi, mistä tuulee. Tällä palstalla käsiteltiin kymmenkunta vuotta sitten tätä "outoa Susikoskea". Keskustelun otsikko on Susikosken paksut posket, marraskuu 2013.
  Kirja, jossa tämä otus esiinty, on Kalliit, katkerat muistot, jatkokertomuksesta kirjaksi työstetty vähän ennen Maurin kuolemaa.
  Kannattaa lukaista jos kiinnostaa, keskustelu ja kirja molemmat. Ihmeellisiä ovat kirjojen henkilöiden tiet.
  
  Hyvä, että Shuh on jättänyt edellä käsitellyn omituisuuden katsauksensa ulkopuolelle.
  
  Ihan tuli ikävä Marton Taigan(vai oliko se Levän nimellä tehty) W. Kairalan turvallisen tukevaa olemusta. Mahtoiko hän päätyä sinne haaveilemaansa ukkokotiin?

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »