Lukupiiri

« aihelistaan

Esko Laukko: Mene toiselle tähdelle rakastamaan


  • nimimerkki

    Magisteri

    22.7.2022 klo 09:51
    (takakansiteksti)

    Leena Wetter on täydellinen sihteeri. Hän hallitsee neljää kieltä, on taitava kone. ja pikakirjoittaja, tuntee hiukan kansantaloutta, oikeustiedettä ja psykologiaa. Hän on älykäs, joustava ja pursuaa työtarmoa. Lisäksi hän on naisenakin täydellinen – pitkä, vihreäsilmäinen ruskeaverikkö. Leena on kohta puoli vuotta työskennellyt kauppaneuvos Ilmari Vartiaisen yksityissihteerinä. Hän saa huikeaa palkkaa, hänellä on käytössään upouusi auto ja hän asuu Vartiaisen omistamassa modernissa kaksiossa.
    Leenan ystävättärellä Eija Santilla – joka puolestaan on täydellisimmillään makuuhuoneessa – on syytäkin olla kateellinen: Leenalla ei todella pitäisi olla huolia. Mutta yhtä asiaa Leena pohtimistaan pohtii Vartiaisen upeassa konttorissa. Hänellä ei ole työtä. Hän joutuu lähes yksinomaan vartioimaan puhelinta, postia hänellä ei ole lupa avata, liikkeen kirjanpitokin hoidetaan muualla – Leena ei vieläkään tiedä, millaisen firman palveluksessa hän oikein on. Toisin kuin saattaisi luulla, Vartiainen, tuo ”lihava vanha rahasäkki”, kuten Eija häntä nimittää, ei ole ottanut vapauksia sihteerinsä suhteen. Hän on pikemminkin pidättyvä ja salamyhkäinen. Johtajan oikea käsi, ekonomi Munkkinen taas kohtelee Leenaa miltei tylysti, ja Vartiaisen poissa ollessa hän kahmii kaikki työt itselleen.
    Leena tuntee olevansa lieassa – olkoonkin että siteet on punottu kultalangoista. Ja viime aikoina toimiston ilmapiiri on muuttunut selittämättömän oudoksi. Jotakin leijailee ilmassa, jotakin on pakko pian tapahtua. Sitten saapuu Wienistä kylmäsilmäinen tohtori Aal, pimeä patoutunut uhka laskeutuu, jotakin alkaa todella tapahtua…

    Onko joku lukenut? Palaan asiaan, kun olen saanut itse luettua.

  • nimimerkki

    Vasta vanhana Sariolan löytänyt

    25.7.2022 klo 02:54
    Luettu on. Sujuvaa perus-Sariolaa. Maurin kyky kuvata ympäristöjä ja toimimista niissä puree taas merivartioaluksen vaiheita kuvattaessa. Itse kirjan juoni hieman kapea ja kliseinenkin. Pikaromansseja syntyy. Vartiaisen salamaihastuminen jatkotoimineen sihteeriinsä on vain yksipuolinen pikaihastuminen, vähemmän uskottava. Pikainen on meriupseeri Penttilänkin ja Leena-sihteerin molemminpuolinen "rakkautta ensi silmäyksellä". Mauno Munkkisen ja Sariolan vakiofiguurin, isopeppuisen ja siitä hieman .huolimattoman Eijan suhde kehittyy nopeasti sekin
    Koska Mauri kirjoitti tämän Esko Laukkona hän itsensä salaamistarkoituksessa loi tutkivan komisarion mahdollisimman pitkälle Susikosken antihahmoksi mutta kunnioituksesta rikospoliisia kohtaan antaa tämän selvittää rikoksen ja tämän etsivät "Koukku ja Ripatti" hahmoiksi. Maurin kirjat ovat aina ammattitaitoista viihdyttävää laatutyötä. Se että hän välillä rupesi Esko Laukoksi toi tuotantoon uutta ilmettä - sellaistakin että Laukon kirjoissa sangen usein kuvaajana ja kokijana on nainen kun Susikosken maailma on korostuneen miehinen. Oliko tässäkin eräs yritys salata tekijän identiteetti ehkä sukupuolta myöten.

  • nimimerkki

    Magisteri

    10.8.2022 klo 23:22
    Selvää sujuvaa keskitason Sariolaa vuodelta 1971. Päähenkilönä tosin Leena Wetter, akateeminen sihteeri. Wetter oli opiskellut yliopistossa espanjan alkeita niin, että hän ymmärsi Vartiaisen ja Minkkisen keskustelun, jonka sanasto ei liene sitä yleisintä alkeistason espanjaa.

    Yliluutnantti Penttilää kuvattiin haaksirikkokohtauksessa niin myönteiseen sävyyn, että orastava romanssin alku hänen ja Leena Wetterin kanssa oli enemmän kuin odotettavissa.

    Salakuljettajilla oli melkoinen rahakasa piilotettuna yhden miehen vaatteisiin ihoa vasten kumivyöhön. Suurin seteli oli tuolloin 100 mk.

    Sivulla 104 kauppaneuvos Vartiaista luonnehdittiin likinäköiseksi, joka kuitenkin näki kauas kuin kotka. Mitenkä päin se mahtaa olla?


  • nimimerkki

    Shuh

    19.8.2022 klo 13:50
    Kirjan alku sivulle 112 saakka lupaa paljon. Aidosti jännittävää juonen kehittelyä, lukija odottelee mihin suuntaan kertomus oikein jalostuu. Herää jopa epäily, onko tässä kehkeytymässä jonkinlainen vakoilujännäri, minkä lajityypin Mauri taisi muutoin tuotannossaan kokonaan sivuuttaa. Sitten äkkiä tarina "hajoaa", pitkähkön merivartiolaivan ja sen ajamisen lähes teknisen kuvailun (ss. 112-127) jälkeen tarina muuttuu jotensakin tökerön oloisen poliisityön selostamiseksi. Tuntuu jopa, että tutkintaa johtava komisario Hiitonen olisi eniten "ulalla" asioista, hänen alaisensa toimivat jutussa paljon aloitteellisemmin. Lopussa paljastuu varsin erikoislaatuinen rikollinen suunnitelma, jossa aikomuksena on ollut paitsi jättää velkojat nuolemaan näppejään ja jymäyttää virkavaltaa pahemman kerran, myös suorittaa lisäksi naisenryöstö ulkomaille! Mitään kuolemantapausten järjestelyä ei suunnitelmaan kuulunut, mutta sellaiseenkin sitten vain loppujen lopuksi päädyttiin.

    Ehkä mieleenpainuvin anti kirjassa löytyy henkilökuvauksista. Päähenkilön on kirjailijamme itselleen aika poikkeuksellisesti löytänyt naissukupuolen joukosta, akateemisesta sihteeri Leena Wetteristä, joka on vasta äskettäin korkeakoulusta valmistunut mutta jo varsin pätevä ammatti-ihminen, hädin tuskin yli kaksikymmenvuotias. Keskeistä osaa näyttelee myös hänen ystävättärensä Eija Santi. Liikekumppanukset Ilmari Vartiainen ja Mauno Munkkinen, Leenan työnantajat, ovat sodan käyneitä kaukopartiomiehiä ja siis jo viidenkymmenen vuoden ikäpyykin ohittaneita. Mutta eihän moinen ikäero ole koskaan ollut Maurin tarinoissa mikään este suhteen syntymiselle, eikä ole nytkään. Munkkisen henkilökuva on vielä jotensakin tasapainoisen oloinen, mutta Vartiaisen hahmo kuvaa selvästi tunne-elämältään vaurioitunutta persoonaa. Komisario Hiitonen puolestaan on eläkeikää lähestyvän ja sitä kovasti odottelevan poliisimiehen prototyyppi: äreä, tyly ja epäluuloinen kyynikko, joka on käytökseltään suoraviivainen ja epäystävällinenkin, alaisilleenkin usein tarpeettoman tyly esimies (esim. ss. 167-170), kaiken lisäksi epäterveiden elämäntapojen fyysisesti veltostuttamakin (s. 149). Yliluutnantti, vartiolaivan päällikkö Tapio Penttilä taas on komisarion vastakohta: nuorehko, Errol Flynnin kaltainen palvelusintoa puhkuva komea ja nuhteeton merisankarihahmo, joka rohkeasti pelastelee lähimmäisiään merihädästä. Muut hahmot jäävät edellä mainitsemieni varjoon, eikä henkilögalleria loppujen lopuksi kovin laaja olekaan. Toki on vielä mainittava itävaltalainen tohtori Aal, joka on kuin malliesimerkki SS-miehestä olemukseltaan ja käytökseltään.

    Huomioita:
    s.5: menestyvän akateemisen sihteerin välttämättömiin avuihin kuului Maurin mielestä myös näyttävä ulkomuoto. Jos näin oli, niin mitenkähän tämä aikoinaan noteerattiin kauppakorkeakoulun oppilasvalinnoissa?
    s. 17: Vartiaisen ja Munkkisen agentuuriyrityksessä työskentelivät heidän lisäkseen sihteeri, lähettityttö ja autonkuljettaja. Kolme ensimmäistä ymmärrän, kahta viimeksi mainittua en. Kyseessä sentään oli pikkufirma, ei olisi luullut siinä olevan tarvetta eikä varaakaan moisille työntekijöille.
    s. 23: homoseksuaalisuuden Mauri mainitsee "epänormaaliksi". Nykyään tuon tapainen lausuma helposti leimattaisiin syrjiväksi, ainakin joidenkin mielestä.
    s. 53: Leena ajoi autonsa rannalle ja pesi sen siellä. Ymmärsin, että kyse oli tähän tarkoitukseen nimenomaan osoitetusta maksuttomasta alueesta. Ei ollut ympäristöajattelu tuolloin siis vielä kovin pitkällä...
    s. 104: Vartiainen oli likinäköinen mutta näki kauemmas "kuin kotka". ??????
    s. 118: tässä kuten parissa muussakin merellä tapahtuvassa tarinassaan (Pitkä matka Liverpooliin ja Susikoski ahtojäissä) Mauri tuo esiin luvalla sanoen jäykän oloisen käsityksensä esimiesasemasta laivalla: "... hänen ei aluksen päällikkönä tietenkään koskaan sopinut suoraan kysyä neuvoa alaiseltaan". Saattaahan olla, että 70-luvun alussa tuollaisiakin kippareita oli, ehkä on vieläkin, mutta suuresti epäilen käytösmallin yleisyyttä. Johtamisoppia sentään taottiin päähän jo tuolloinkin merioppilaitoksissa, eikä siihen kuulu moinen umpimielisyys.
    s. 166: meri- ja rajavartijoita ei yleisesti kutsuta sotilaiksi. Muodollisesti ei niin ole, ja tehtäviltäänkin he rinnastuvat enemmän poliisi- kuin sotilasviranomaisiin.
    s. 171, 187-188: espanjan kielen alkeiskurssilla ei sellaista kielitaitoa hankita, että siltä pohjalta olisi voinut kuvatun sisältöistä keskustelua ymmärtää.
    s. 226: Munkkisen katoamistemppu on aika epäuskottava toteutukseltaan. Siitä ja kirjan koko loppuosasta nousi mieleen, että jälleen on tainnut Mauri aloittaa tarinan ilman, että olisi suuremmin sen loppua suunnitellut. Ratkaisun hän on sitten kehitellyt osin sattumusten summana aiemmin kirjoittamansa osuuden pohjalta.

    Harmittaa, että erinomaisen hyvin aloitettu kertomus muuttuu puolivälissä kirjaa pirstaleiseksi. Jää vaikutelma, että tämä tarina olisi alunperin tarkoitettu jatkokertomukseksi. Vaan niin ei taida kyllä olla, Mauri on vain jotenkin "sotkeentunut konsepteissaan". Semmoista alemman keskitason Sariolaa tämä mielestäni on, niinpä tuommoinen 7 riittänee mielestäni tälle arvosanaksi.
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Esko Laukko: Mene toiselle tähdelle rakastamaan