Lukupiiri

Taivas kuin kerjäläisnuttu

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  6.9.2022 klo 10:52
  Maurin kirjoissa alkoholi ja sen nauttiminen on hyvin esillä, eikä Esko Laukon tuotanto tee tässä suhteessa poikkeusta. Tässä sen tilalla on kuitenkin huumausaine, viinalla elämöidään poikkeuksellisen vähän. Juoni on teoksessa hyvin yksioikoinen ja suoraviivainen, lukija pysyy siinä hyvin mukana. Käänteet ovat ennalta arvattavia, yllätyksellisyys ja jännitys ovat vähissä nekin, vaikka nimilehden alaotsikko teoksen jännitysromaaniksi tyypitteleekin. Kertomus etenee joltisenkin tasapaksuna, vasta aivan lopussa meno riehaantuu. Henkilöitä on kohtuullisen paljon, mutta mieleenpainuvia ei juuri ketään.
  
  Irtohuomioita tarinasta sen sijaan voi nostaa esiin epätavallisen paljonkin:
  
  s. 13: lapsia oli tarinan keskiössä oleva aviopari sopinut hankkivansa myöhemmin. Silmiinpistävän paljon Maurin tuotannossa esiintyykin näitä lapsettomia aviopareja - käytännössä lähes kaikki keskeisessä asemassa olevat avioparit ovat sellaisia. Sen lisäksi, että ovat lähes aina myös iältään aika epäsuhteisia. Mauri tunsi lasten kuvaamisen tai ainakin sovittamisen dekkareihin ilmeisen vaikeaksi, ehkä jopa epämiellyttäväksi?
  s. 17: jos 60-luvulla kirjoitti yo-kokeissa yhden i:n, niin pääsikö siitä huolimatta yo:ksi? Oliko olemassa jokin kompensaatiosysteemi? Jos muut aineet menivät erinomaisesti?
  ss. 34-35: varsin torjuva ja vastenmielinenkin kuvaus päivätansseista ja niiden tunnelmasta. Mutta niin elävä, että ilman omaa kokemusta Mauri tuskin olisi sitä aikaan saanut...
  s. 40: hovimestari puhutteli naiskolmikkoa 'rouviksi'. Vaikka vain yksi heistä sellainen oli, ja hovimestari sen taisi tietääkin. Kuuluuko tapoihin näin tehdä?
  s. 46: 'Urjalan taikayö' -sävelmän sanoja lainataan tässä väärin: ei 'soi' vaan 'kuuluu' hirveä jyske varstojen.
  s. 47: laulun sanojen väärin lainaaminen jatkuu. Pitää olla 'Ensin kaikki puimaan, sitten kaikki uimaan...', ei kuten Mauri kirjoittaa: 'ensin mentiin puimaan ja sitten mentiin uimaan...'.
  ss. 53-54: paljon oli Markus Jousimaa ehtinyt tehdä töitä ja opiskella kolmeenkymmeneen ikävuoteensa mennessä. Ja vielä sen jälkeenkin aloittanut korkeakouluopinnot dipl. insinööriksi ja vienyt ne vielä päätökseenkin. Näitä nuoria tai ainakin nuorehkoja uraohjuksia tulee vastaan monissa Maurin tarinoissa.
  s. 74: aika erikoinen tapahtuma on ystäväpiirin järjestämä neuvonpito siitä, miten oudosti käyttäytymään alkaneen Tuulikin tilanne olisi hoidettava. On aika epäuskottavaa, että todellisuudessa mikään kaveriporukka ryhtyisi moiseen operaatioon. Eiköhän se enemmänkin ole aviopuolison ja sukulaisten asia?
  s. 82: Tuulikki oli kotirouva, mutta silti hän tarvitse kodin siivoukseen kaksi apulaista siivousliikkeestä. Ja sai ne vielä saman päivän aikana yhdellä puhelinsoitolla. Noinko vaivattomasti se silloin onnistui? Ei kyllä onnistu enää tänä päivänä...
  s. 84: no niin, se iänikuinen maurismi.... kapeat nilkat...
  s. 106: tulen tarjoaminen "suorin sormin" toi Tuulikille mieleen kadettikoulun. Miten se saattoi hänelle mieleen tulla, kun ei hän ollut missään tekemisissä ehtinyt ao. oppilaitoksen kanssa koskaan olemaan? Ja opetettiinko kadettikoulussa sitten joku erityinen tapa tarjota tulta? En ole moisesta koskaan ennen kuullut. Epäselväksi jäi tämä ilmaus itselleni.
  s. 108: maurismi: 'Ynnä' -sana käytetty 'ja' -sanan sijasta. Korvaa ilmeisesti Maurilla myös 'lisäksi' -sanaa tai vastaavia ilmaisuja. Tämä on niin yleinen erikoisuus Maurin tuotannossa, että olen ihmetellyt, että sitä ei ole nostettu yhdeksi selväksi maurismiksi. 'Ynnä' -sanan käyttö taitaa nimittäin olla tässä mitassa vain nimenomaan Sariolan sanankäytölle tyypillinen tapa.
  ss. 107-109, 157: täysin epäuskottavalta tuntuu, että kukaan ryhtyisi noin tunnin tuttavuuden jälkeen pelaamaan kotiinsa tulleen ventovieraan, vastakkaista sukupuolta olevan vakuutusmyyjän kanssa totuuspeliä. Edes pikkuisen hönössä... etenkin, kun aviomies on vieressä toisessa huoneessa.
  ss. 111, 118: vähän päälle kuusikymppinen maanviljelijä oli jo "ikäloppu mies", kaikkeen kyllästynyt ja mitään enää tavoittelematon, väsynyt ja kyyninen rahjus. Maurin usein toistama näkemys ikäihmisistä.
  s. 122: "... Hollanti puritaanisine muotomääräyksineen..." Olen ollut aina siinä luulossa, että Hollanti oli 60-luvulla yksi Euroopan vapaamielisimmistä maista. Olen tainnut olla väärässä?
  s. 125: melkoinen uraohjus oli komisario Tapanainenkin. Kaikesta päätellen korkeintaan kolmikymppinen mies oli käynyt läpi poliisin arvoasteet järjestyspuolen konstaapelista rikoskomisarioksi ja siinä ohessa valmistunut juristiksi ja vajaan vuoden päästä oli valmistumassa oikeustieteen lisensiaatiksi. Ja haaveissa siinteli jo tohtorinhattu... Mauri ei muuten näihin akateemisiin jatkotutkintoihin suuresti kiinnittänyt tuotannossaan huomiota, hänen arvostuksensa tuntui pysähtyneen perustutkinnon saavuttamiseen. Ihmetystä herätti itsessäni tosin se, että Tapanainen oli mennyt "poliisin palvelukseen" heti yo-kirjoitusten jälkeen. Mutta vaadittiinhan poliisimieheksi värväytyneeltä jo tuolloin suoritettu varusmiespalvelus. Ellei sitten ollut mennyt johonkin konttoristin tms. työtehtävään - joihin kylläkin palkattiin pääasiassa naisia?
  s. 154: psykiatri Ståhl käyttää mielisairaasta sanaa 'hullu'. Tuntuu rankalta, mutta olin viitisentoista vuotta sitten koulutuksessa, jossa samassa opintoryhmässä oli psykiatrisella osastolla ylihoitajana pitkään toiminut mies. Hän kertoi, että ainakin vielä tuolloin henkilökunnan ja osin potilaidenkin kielenkäyttöön kuului tuo sana eikä siihen sisältynyt mitään halveksivaa tai muutenkaan kielteistä arvolatausta.
  ss. 169, 177: harvinaista "mauria", kun hän kyseenalaistaa ja arvioi kielteisesti poliisin suorittamaa rikostutkintaa. Järjestyspuolen miehet saavat häneltä tällaista kohtelua silloin tällöin, mutta en juuri muista hänen rikostutkijoita saati komisarioita pahemmin arvostelleen. En ainakaan näin suorasukaisesti. Esko Laukko näemmä pystyi näkemään asioita sitten laaja-alaisemmin tältäkin kantilta.
  s. 174: viittaus 60-luvun lopulla riehuneeseen influenssa-pandemiaan, "hongkongilaiseen". Muistan vielä joten kuten, kun siitä puhuttiin. Ajankohtaista näin korona-aikana. Eli on noita pandemioita ollut aiemminkin, vaikkakaan ei tuo "hongkongilainen" tainnut vaikutuksiltaan ihan tämän koronan laajuuteen yltää.
  s. 176: psykiatri Ståhl ihmettelee, että akateemisen loppututkinnon suorittanut Tapanainen ei osaa ajatella loogisesti rikostutkinnassaan. Maurismia selvimmillään: kyllähän nyt akateeminen loppututkinto pätevöittää melkein mihin vaan...
  s. 213: erikoinen ja itselleni jollain tavalla hämäräksi jäävä aivan lopun tapahtumiin peilaten on psykiatri Ståhlin ajatus siitä, että hänellä ei tainnut olla "... edes alkeellisia pohjatietoja naisen perusluonteesta". Ja tässä hän epäilemättä tarkoittaa nimenomaan naisia yleensä.
  
  Ei mikään erityinen taidonnäyte kirjailijaltamme tämä tarina. Yhtä raivopäisiä naispuolisia rikollisia kuin tässä, ei Maurin tuotannossa monia ole. Ehkä juuri se jääkin kirjasta parhaiten mieleen. Ja ehkä myös tuo huumausainekeskeisyys. Mutta juuri muuta ei jäänytkään. Arvosanaksi riittää mielestäni 6 (Sariola-asteikkoni 4-10).
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  6.9.2022 klo 11:40
  Jos ei joku vielä tiedä, niin kirjan nimi tulee Maurin suuresti kunnioittaman Mika Waltarin pöytälaatikkorunosta "Kenraali kuolee aamunkoitteessa", joten siteerataan sitä tähän pätkä: "..maassa on lunta ja hyhmää, taivas kuin kerjäläisnuttu. Unista sotilasryhmää komentaa upseeri tuttu. Ikävä seisoa näin kiväärinpiippuja päin..". On muuten hieno runo!
  
  Maurismeista tuli mieleeni yksi, joka löytyy monesta kirjasta ja tulipa vastaan tuossakin maisteri Rahikan ja Paula Viitasen toisessa tarinassa "Liian monta sattumaa". Kirjassa "Rikoksen jäljillä" sivulla 93 "Rahikan mieli kylmeni pohjia myöten". Tuo mielen kylmeneminen pohjia myöten on tapahtunut Susikoskellekin useamman kerran. Pistoolin piippuun puhalleltiin muistaakseni jossakin Laukon kirjassa ja niin teki myös lopulta tehtailija Väiniönmaa Sariolan kirjassa, kun oli ensin päästänyt päiviltä elostelevan ekonomin, joka kuskaili huumausaineita ja vokotteli hänen tytärtään. Molemmissa puhalluksissa kuului "vieno, huilumainen ääni". Näitä tapauksia on joskus perätty seuran vuosijuhlan tietokilpailussakin.
  
  Vielä on palattava tuohon Waltarin runoon. Olisi tuo ansainnut paikan jossakin runoteoksessa. Siinä kerrotaan hienolla tavalla lopullisesta aamuhetkestä, jossa noudatetaan "sodan lakeja" tai ainakin jotain seremoniallisuutta sikäli, että teloitettavallakin on omat viimeiset oikeutensa: "Muuta en kirjoita mitään. Kuolen syystä tai syyttä. Mietin katsoen itään elämän ihmeellisyyttä. Sääntöjen salliman sytytän tupakan.".

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »