Lukupiiri

« aihelistaan

Onnensoturit

  • nimimerkki

    Shuh

    21.11.2022 klo 11:04
    Ihan kuin tämän romaanin asetelmat olisivat toistuneet muutamassa muussakin Maurin kirjassa... Jatkosodan loppuvaiheessa Lapin sodassa olleet kolme nuorta miestä (Otter, Muurla ja Seippi) palaavat siviiliin. Vänrikki, alikersantti ja korpraali - toki kaikista olisi reserviupseereita tullut, mutta Muurla ja Seippi jäivät aliupseerin arvoon, kun reserviupseerikurssi jolle heidät oli jo valittu, peruttiin aselevon tultua voimaan. Tausta on kaikilla keskiluokkainen, tosin kotien varallisuuserot ovat huomattavia. Kavereita ovat olleet lapsesta saakka, miten lienevät samaan yksikköön sotimaan päätyneetkin, ja vielä samaan partioon kolmen valtakunnan rajapyykille aivan sodan viime päivinä. Pysyviä vammoja, sen paremmin fyysisiä kuin sielullisiakaan, ei sota miehiin ollut jättänyt tässäkään tarinassa, mutta halu ottaa takaisin sodassa menetettyjä nuoruusaikoja sen sijaan oli kyllä kova. Yliopistoon menevät tietysti kaikki kolme, sinne kun poikkeusluvalla pääsee sodan jälkeen ilman pääsykokeita, ja tiedekunnaksi valikoituu luonnollisesti oikeustieteellinen - vai lainopillinenko sen virallinen nimi tuolloin oli. Traagisia tapauksia sattuu matkan varrella, ja kovassa rahapulassa poiketaan hieman lain väärälle puolellekin. Kaiken kaikkiaan opiskelijakolmikko on kuitenkin uskottava, tavanomainen ja tasapainoinen kaveriporukka.

    Ajankuva on jälleen kohdallaan, ja Mauri kuvaa opiskeluakin varsin todentuntuisesti. Nuo silloin käytössä olleet suulliset kuulustelut lienevät olleet opiskelijoille melkoinen piinatuokio. Kertomuksen jopa häiritsevää tutunomaisuutta lieventää se, että tarina on sinänsä vaihteleva ja paikoitellen vähän jännittäväkin. Erityisesti jäävät mieleen tiheätunnelmaiset korttipelikuvaukset, joissa aistii kirjailijan vahvan omakohtaisen kokemuksen. Vuoropuheluissa on maurimaista kömpelyyttä, kovin "kirjakielimäisestä" sanankäytöstä johtuen. Loppupuolen "maaottelumatsi" Italia-Suomi pimeässä puistossa on päälle liimatun oloinen ja vähän pakonomainenkin episodi, jonka syntymisen arvaa etukäteen. Eniten tekstissä jää vaivaamaan kuitenkin kerronnan paikoitellen aivan liian monisanainen ja selittelevä ote, joka tavallaan vetää kerronnasta vauhtia pois.

    Henkilöhahmot ovat uskottavia. Juho Seippi (kolmikon yhden jäsenen isä, varakas mustan pörssin kauppias) on jälleen Maurin "liikemiesmielikuvan" mukainen hahmo: öykkärimäinen, viinaan menevä, naisten perässä juokseva kovaääninen, mahtaileva ja suurieleinen sekä varsin pitkiä lounaita ja vielä pidempiä yöllisiä kosteita liikeneuvotteluja harrastava "pisnesmies", joka kuitenkin pärjää liiketoimissaan hyvin ja jolla rahaa riittää. Rehentely korvaa puuttuvaa koulutusta ja sivistystä. Tämä perushahmo löytyy kai lähes jokaisesta Maurin romaanista - yhtä suurella varmuudella, kuin niistä löytyy ainakin yksi sodan käynyt reserviupseeri.

    Ja sitten muutama nosto tekstistä.

    s. 12: komennettiinko sota-aikana todella korpraaleja reserviupseerikurssille? Eli ilman aliupseerikurssia? Vai valmistuttiinko tuolloin aliupseerikursseilta myös korpraaleina?

    ss. 96-100: nykymittapuun mukaan kovin yliampuvan tuntuinen on kohtaus luentosalissa, kun Heidi lievästi sanoen ylireagoi miespuolisen opiskelutoverinsa sinänsä aika kevyen oloiseen itseensä kohdistuneeseen "elekieleen". Tai sitten tämä Heidi oli kovin herkkähipiäistä sorttia. Mutta mikäli Maurin arvomaailmaa oikein hahmotan, niin hänen mielestään moinen elehtiminen saattoi hyvinkin edustaa pahimmanlaatuista naiseen kohdistuvan sopimattoman käyttäytymisen muotoa.

    s. 124: Muurla mietiskelee, minkä sortin rikollinen oikeastaan on mies, joka torjuu homoseksuaalisen lähentelyn mojovalla nyrkiniskulla, ehkä jopa kohtalokkain seurauksin. Pohdiskelusta paistaa läpi, että ei Mauri ainakaan kovin tuomitsevasti tuollaiseen lähentely-yrityksen torjumiseen suhtaudu... Homoseksuaalisuus vilahtaa kirjassa toisessakin kohtaa, kun kolmikko opiskelemaan tullessaan ensi kertaa käy yliopiston miesten WC:ssä, jossa ihmettelevät paheksuvasti seinälle raapustettua mieheltä-miehelle "seuranhakuilmoitusta". Aika harvinaista asiaa Maurin tuotannossa.

    s. 139: merkillinen ajoitusvirhe nimenomaan Maurilta: suurhyökkäys Kannaksella tapahtui kesällä 1944, ei keväällä.

    s. 242: " Nuorten ihmisten lailla he olivat ratkaisseet pulman juomalla päänsä täyteen..." Melkoinen yleistys - joskin nuoren Maurin tapa ratkoa ongelmiaan taisi juuri tuollainen ollakin.

    s. 245: Seipin ja vaimonsa virka-asuntoa Lapissa kehutaan niin nykyaikaiseksi ja tilavaksi, että "... esikoisen itkukaan ei kuulunut seinien läpi". Liekö tuo nyt varsinaisesti mikään kehumisen arvoinen hyvä juttu ollut, ehkä olisi vauvan kyseessä ollen saanut itku kuuluakin?

    s. 247: jälleen, kai ainakin kolmannen tai neljännen kerran, Mauri on istuttanut tarinaansa anekdootin tuoreesta asianajajasta, joka Lappiin tultuaan ensi töikseen karkottaa asiakkaikseen tulleet entiset käpykaartilaiset varsin kovasanaisesti ulos toimistostaan. Ja joka ei tämän tempauksen jälkeen varsin vasemmistovoittoisella paikkakunnalla sitten asiakkaita saakaan. Tapauksella on muistaakseni tausta todellisuudessa, oliko se Ohma joka noin joskus oli menetellyt?

    s. 255: takkatulen kohentaminen Lugerilla ampumalla on kyllä aika teennäinen ja oikein keksimällä keksitty epäuskottava episodi. Samoin kokopituisen sähköpylvään polttaminen takassa. Humalaiselta tietysti voi odottaa mitä vaan hölmöyksiä, mutta kun Seippi juopotteli yksin eikä edes ollut erityisen kovassa tuiterissa. - Kannattaa muuten huomata, että Mauri käyttää saksalaisesta raskaasta sotilaspistoolista nimeä Luger; Euroopassa se tunnetaan paremminkin nimellä Parabellum, keksijänsä Lugerin mukaista nimeä käytetään enemmän rapakon takana USA:ssa. Ja kyllä kirjailijamme muissa kirjoissaan sen Parabellumina mainitseekin.

    Ei aivan kehno lukukokemus. Itselleni syntyi jopa mielikuva, että tämän romaanin juonen aina loppua myöten oli kirjailijamme hahmotellut jo kirjoittamaan ryhtyessään. Näinhän ei hänen kirjoitusprosessinsa suinkaan aina liikkeelle lähtenyt. Tarina on ehyt ja kiinteä, se etenee lukijaa koukuttavasti. Mihinkään suureen haltioitumiseen ei teos silti anna aihetta. Monista Maurin kirjoista - sekä ennen tätä Onnensotureita että sen jälkeen kirjoitetuista - tuttuja tapahtumia, pieniä sivutarinoita, kaskuntapaisia ja juonenkäänteitä vain on niin runsaasti, että eräänlainen "ennenkokemisen" tunne vaivaa pitkin lukurupeamaa. Siinä määrin onnistunut tarina on kuitenkin kyseessä, että 7½ on mielestäni oikeutettu arvosana tälle tuotokselle.
  • nimimerkki

    Magisteri

    22.11.2022 klo 06:56
    Eiköhän upseerikursseille komennettu ihan sotamiehiäkin, ainakin sotavuosina, jos oli ainesta, samoin myöhemminkin he, joista tuli erikoisupseereita. Aliupseerikurssilta pääsi alle kurssin keskiarvon saaneet korpraaleina vielä 1980-luvun puolivälissä, samoin ainakin ne erikoismiehet, joiden aliupseerikurssi keski vain sen puoli kurssia.
  • nimimerkki

    Shuh

    18.3.2023 klo 17:09
    Tuossa RAUK:n ylentämishommassa taisi olla joukko-osastokohtaisia eroja pitkälle sotien jälkeen. PorPr:ssa aivan 70-luvun lopulla RAUK:n käyneenä muistan, että koulun päätyttyä kaikki sen loppuun saakka päässeet ylennettiin alikersanteiksi. Parhaat ylennettiin korpraaleiksi jo puolivälissä kurssia, ja se lähes poikkeuksetta tiesi myös Haminaan lähtöä. Puhuttiinkin "puolikurssin korpeista". Kuulin kyllä joukko-osastoista, joissa tuo arvo annettiin vasta aivan kurssin loppupuolella, mutta toisaalta kerrottiin myös sellaisista joukko-osastoista, joissa korpraalin arvoa ei saanut kukaan RAUK:n käynyt, suoraan kaikki vaan alikessuksi!
  • nimimerkki

    puttonen

    18.3.2023 klo 19:55
    Shuhin kommentti innoitti kaivamaan sotilaspassin naftaliinista. Alokkaaksi 15.6.1977, kiväärimieheksi 6.8, Rauk:n oppilaaksi 20.8. "Puolikurssin korppi" 6.10 ja alikersantiksi 24.11. Ryhmänjohtajaksi perusyksikköön 25.11 ja vapautunut varusmiespalveluksesta 10.5.1978. Palveluspaikka koko ajan Säkylä, Huovinrinne, PorPr.

    Kuulun Shuhin otaksumiin poikkeustapauksiin eli olin "puolikurssin korppi", joka ei lentänyt Haminaan saakka. Kessun jämät saattoivat palaa ryhmänjohtajakautena parin viikon poistumiskieltoon, mikä tuli parikymmentä minuuttia liian aikaisesta lomalle lähdöstä. Seuraavat ylennykset reservissä tulivat vasta 1991 ja 2004.

    Luin juuri kirjan "Tänä iltana Jukka Puotila" (Taina West ja WSOY 2016). Mainio imitaattori palveli Säkylässä minua pari vuotta aiemmin. Huomasin, että meitä yhdistää saman palveluspaikan ohella varusmiesalikersanttius, poistumiskielto, 3400m:n Cooper-testitulos, viihtyminen armeijassa ja mieleen Huovinrinteeltä jääneet auringonlaskun punertamat männyt.
  • nimimerkki

    Shuh

    22.10.2023 klo 20:10
    Ritva Sarkolan kirjassa 'Mauri Sariola. Rahasta, rakkaudesta ja epätoivosta. Tilityksiä' vuodelta 2017 sivulla 130 hän muistelee Maurin joskus sanoneen, että tämä ei koskaan naisia kirjoissaan loukannut - poikkeuksena 'Onnensoturit'. Mauri myönsi siinä tahallaan loukanneensa erästä naispuolista filmitähteä aika kovasti, tulleensa tätä "etten sanoisi ronskisti halvennettua". En muista tämmöistä episodia ulkoa, eikä ollut nyt mahdollista tähän hätään asiaa tarkistaakaan. Mutta näin lienee tapahtunut. Kirjassa tämä keljuilun kohde on nimeltään Kaisu Latvanen, mutta ketä filmitähteä Mauri mahtoi tarkoittaa? Kuka joutui tämmöisen hyökkäyksen kohteeksi ja mikä mahtoi olla siihen syynä? Jotain hyvin henkilökohtaista lienee taustalta löytynyt, semmoiseen ainakin Sarkola muistaakseni viittaa.

  • Matti Nummenpää

    23.10.2023 klo 12:06
    Rikoskuulustelija Muurla Kuulustelee Kaisu Latvasta. "Hänet tunsi koko Suomen kansa. Sadattuhannet keuhkot olivat pidättäneet hengitystä kun tämä nainen pienen konehuoneen seinään lekaitun luukun kautta heijastui sellulidinauhan läpi suurena valkokankaalle. Hän oli hän, tarittaessa mustapukuinen vamppi, kireähamieinen käheästi laulava lantotaan keinuttava, tarvittaessa viaton tyttö paksuine palmikoineen, kansallispuvussa kävelevä, auringon loiste vaaleilla kutreillaan... unelma karjamajalla...
    Tai jotain muuta."

    "... hänen majesteettinen olemuksensa peitti koko vaatimattoman tuolin. Elokuvissa nainen oli vaikuttanut nuorelta ja hoikalta, todellisuus puhui kokonaan muuta. Kasvot olivat kutakuinkin entisellään, leveähtkät raukeat luomet ja aistilliset täyteläiset huulet. Entisellään olivat myös korkeat poskipäät ja uhkea vaalea tukka. Mutta vartaloltaan hän oli kuin ylikypsä hedelmä, povi pursui suorastaan valtavana etenkin nyt kun hän hengitti kiihtyneesti. Lantion rehevyys oli samaa luokkaa ja kireän hameen alta kuulsi lyhyitten reisien paksuus. Sääret sitä vaston olivat pitkät ja sorjat, myös nilkat kapeat."

    Muurla kutsutaan ravitolaan, jossa on pieni seurue. Ilta jatkuu Hiilenrantaan, joka on Maurin Sariolan huvilakiinteistön nimi. Huvilalla ei ollut sähköä, kuten ei ollut Maurin huvilallakaan alkuakoina. Siellä tapahtuu kaikenlaista.

    Kaisu Latvanen on tapahtumahetkellä 41-vuotias. Ja kirja on ilmestynyt v. 1967. Hän siis on syntynyt noin v. 1926.

    Näistä tuntomerkeistä voi kukin sitten päätellä, kuka Kaisun esikuva on.

    Eipä tämä taida olla ainoa nainen, josta Mauri on loukkavasti kirjoittanut.

    MS - Int
  • nimimerkki

    puttonen

    23.10.2023 klo 21:08
    NEITO JUHLAAN...
  • nimimerkki

    Magisteri

    23.10.2023 klo 22:05
    Päiväkirjoissaan kirjoitti arvostellen, kun tämä näytteli eräässä TV- jutussa vanhoja koipiaan.
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Onnensoturit