Lukupiiri

« aihelistaan

Rommelin poikien hauta


  • nimimerkki

    Shuh

    12.12.2022 klo 10:34
    Alun perin jatkokertomuksena julkaistu, mutta vuonna 1982 Viihdeviikarien kustantamana ilmestynyt romaani. Alkuperäinen julkaisuajankohta ja -media ei ole tiedossani. Kirjassa on kertomuksen ajoituksen kannalta hämmentävä tieto sivulla 36: naispäähenkilö Helen Eule mainitaan syntyneeksi Hampurissa v. 1943, ja "Joka tapauksessa Helen oli nyt noin 25-vuotias". Eli tarinassa elettäisiin noin vuotta 1968. Onko kertomus siis julkaistu jo joskus 60-luvun lopulla?

    Lyhyehkö ja nopealukuinen tarina, jossa on "imua" siinä määrin, että se sopii luettavaksi jopa yhdellä lukurupeamalla. Vaikka juonen ytimenä on ehkä hieman epäuskottavan oloinen aarteenetsintä, on tarina kerronnaltaan sujuva ja jopa hieman jännitystä nostattavakin. Erikoisen onnistuneena pidän miljöökuvausta, joka saa tuon aikaisen Tunisian maisemat elämään lukijan mielessä. Päähenkilönä on metsänistutusprojektissa työskentelevä metsänhoitaja Timo Toiviainen, joka sotkeutuu toisen maailmansodan aikaisen aarrekätkön tavoitteluun ja on siinä hommassa päästä lopulta hengestäänkin. Vanhoja tyttöystäviä sattuu samoihin maisemiin parikin kappaletta; toinen heistä on mieleenpainuvan rivosuinen ja karkeakäytöksinen, räiskyvä juristi Riitta Risku, joka miehensä tuomari Riskun kanssa osoittautuukin tosi kelmiksi. Tämä on harvinaista Maurin tuotannossa, tehdä lakimiehistä roistoja ja samalla kertaa vielä kaksin kappalein! Timo Toiviainen -niminen hahmo muuten seikkailee toisessakin Maurin kirjassa, 'Susikoski ja Kolmen Naisen talo' - tosin siinä hahmo on pikkuketkuiluun taipuvainen suutari. Liekö käynyt niin, että metsänhoitajamme on joutunut elämässään luisulle pinnalle Tunisian tapahtumien järkyttämänä ja päätynyt juopottelevaksi ja pikkurikoksia harrastavaksi kyläsuutariksi eteläiseen Hämeeseen? No, vitsailu sikseen... Ja jos noin onkin päässyt käymään, niin sivulla 41 Mauri muistaa jälleen maailmankatsomuksensa mukaisesti mainita, että miksi murehtia maailman epäoikeudenmukaisuuksia ja toisten onnettomuuksia, kun jokaiselle on annettu osansa maailmassa, ja siinä osassa ja sen rajoissa on vain elettävä ja jotenkin selvittävä ja eteenpäin pyrittävä.

    Kirjan rakenne on jälleen "maurimainen" sikäli, että varsinaiseen vauhtiin päästään vasta kirjan puolivälissä, laukauksen kajahtaessa kuun aavemaisesti valaisemalla sotilashautausmaalla. Toki pientä jännitystä nostattavaa tapahtumaa ja huomiota on tarinaan siroteltu jo sitä ennen, mutta ei mitään selvästi rikokseen viittaavaa. Ne pienet viitteet osaa kuitenkin ottaa huomioon, kun tietää jännityskertomusta lukevansa.

    Kytkentä sota-aikaan on tietysti vahva. Toisen maailmansodan veteraaneja pyörii kuvioissa. Helen Eulekin muistaa kuolleesta isästään kertoessaan lähes ensimmäiseksi mainita, että tämä oli rautaristillä palkittu majuri (s. 37). Harvinaista Maurille on, että hän tässä tarinassa varovasti - tosin melkeinpä rivien välissä - arvostelee saksalaisten sodankäyntiä. Saksalaismieliseltä kirjailijaltamme ei tällaisia varovaisiakaan arviointeja kovin usein pääse lukemaan.

    Suuria ristiriitaisuuksia ja epäuskottavia käänteitä ei kertomukseen juurikaan sisälly. Eräs sellainen toki on se, että Timo ja Helen lähtevät yötä myöten tutustumaan saksalaiseen sotilashautausmaahan. Enpä uskoisi tuollaisen ajoituksen monelle mieleen tosiasiassa tulevan, ainakaan vieraassa maassa. Vaikeahan kuunvalossa on mitään vieraassa kohteessa löytääkään. Homman kummitusmaisuuden lisäämiseksi Mauri on kai vielä kuvannut hautausmaan vartijankin jonkinlaiseksi kammottavaksi Notre Damen kellonsoittajan tapaiseksi rujoksi ja luotaantyöntävän näköiseksi olennoksi (ss. 78-80,84). Tekstiasu on valitettavan heikko, kirjoitus- ja painovirheitä melkeinpä vilisee. Syy ei tietenkään ole välttämättä kirjailijan, ne voivat hyvinkin olla muiden osapuolten käsittelyssä syntyneitä. Mutta häiritsevän lukuisia niitä on. Vuoropuhelut taas ovat luontevia, eivät niin jäykkiä ja muodollisen oloisia kuin Maurilla niin usein tuppasivat olemaan.

    Ja jälleen muutama huomio tekstistä:

    s. 91: "Kun Saksa löi Ranskan kesällä 1949...". Pitäisi tietysti olla kesällä 1940.

    s. 96: sekä Helen että Timo puhuvat samalla sivulla ensin mainitun isästä omana isänään...

    s. 102: ja taas löytyy kaksikin avioparia, joissa puolisoiden ikäero on parinkymmenen vuoden luokkaa. Mikä ihme näissä iältään epäsuhtaisissa pariskunnissa Mauria oikein miellytti, niitä kun hänellä riitti melkeinpä jokaiseen kirjaansa?

    s. 111: tunisialaisella poliisiasemalla käydään torjuntataistelua kärpäsiä vastaan oikein voimakeinoin: suoraan vaan DDT:tä suihkeena ilmaan, läsnäolijoista piittaamatta. Kova ja nykyään kai lähes kaikkialla kielletty ympäristömyrkkyhän on kyseessä.

    s. 141: "Fn. Kaliiperi 7,65, Toiviainen arvioi katsoessaan suoraan Riitan revolverin piippuun. Taskuase, sopiva käsilaukkuun...". Maurin asetuntemus ei ollut hänen vahvimpia alueitaan. Ensinnäkin, mainittu asemerkki kirjoitetaan vakiintuneesti FN (sanoista Fabrique Nationale, mikä on belgialainen asealan yritys). Toiseksi, FN ei koskaan ole valmistanut revolvereja vaan pistooleja. Taskuaseeksi luokiteltavia revolverimalleja on ylipäätään aika vähän pistooleihin verrattuna, niiden rakenne kun ei suosi kovin pientä kokoa. Kolmanneksi, Mauri lienee ajatellut FN-mallia M1910, joka on on FN-pistooleista lähinnä taskuaseeksi luokiteltavissa. Erityisen pieni ei sekään ole, mutta toki mahtuu hyvin käsilaukkuun. Paljon pienempiäkin taskuaseita kyllä löytyy. Tuo malli oli pitkään yleinen poliisikäytössä, joten se oli ehkä Maurille siksikin tuttu. Siitä valmistettiin kyllä myös 9 mm versiota.

    ss. 143-144: pidätystä suorittamaan tulleiden tunisialaispoliisien määrä vaihtuu yllättäen kolmesta viideksi kun vain sivua kääntää.

    Näppärä lyhyehkö jännityskertomus, joka tarjoaa sujuvaa lukuviihdettä joutilaaseen hetkeen. Tavallista taitavampi miljöökuvaus ihastuttaa, samoin jollain tavalla kevyesti eteenpäin vievä kerronta. Tuntuu, kuin lukija itsekin olisi lomatunnelmissa jossain siellä Saharan laitamilla. Pari kolme tuntia kuluu kyllä viihtyisästi tämän parissa, vaikka ei se tietenkään mitään rikosromaanien eliittiä olekaan. Pienellä vaivannäöllä - ja huolellisemmalla oikoluvulla ja/tai painotyöllä - tästä olisi saanut jalostettua erinomaisen, ainakin muutaman kymmenen sivua pidemmän trillerin. Juoni olisi sen hyvinkin mahdollistanut. Arvosanaksi annan 8.





  • Matti Nummenpää

    12.12.2022 klo 15:59
    Rommelin poikien hauta on ilmestynyt Apu-lehdessä alkaen numerossa 22 vuonna 1970.

    MS - Int

  • nimimerkki

    puttonen

    12.12.2022 klo 23:43
    Eräässä Maurin parhaista Susikoski-kirjoista on ovelana konnana myös lakimies, varatuomari Johannes Kangas. Siitä jäi mieleen Maurin tapa luoda hienosti tunnelmaa pienillä yksityiskohdilla. Uittamon isäntä suuttuu rengilleen, kun tämä vihjailee, että miehet ovat olleet "samalla rakennuksella töissä". Uittamon kamarissa on halpa seinätaulu, jossa teksti: "Iloinen sydän ja rauhaisa koti on elämän onni". Salin seinällä on "nähtävästi saman taiteilijan" tuotos, mutta tauluun valittu teksti on profeetallinen talon tapahtumiin nähden ja saa kokeneen komisario Susikoskenkin värähtämään: "Kaksi on miestä pellolla; toinen korjataan talteen ja toinen jätetään. Matt. 24:40.".

  • nimimerkki

    Magisteri

    8.1.2023 klo 19:55
    Tulipa tämäkin lukaista toiseen kertaan. Edellinen kerta oli vuonna 2005 lomareissulla. Olin tämänkin kirjantapaisen ostanut joltain kirpputorilta.

    Toiviainen olikin varsin nuori YK:n alaisen metsänistutusprojektin metsänhoitajaksi. Helen Eule oli syntynyt vuonna 1943 ja oli noin 25-vuotias. Metsänhoitaja Toiviaisen isä oli kaatunut Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, ennen poikansa syntymää. Oliko Toiviainen tullut suoraan yliopistosta Tunisiaan. Tarina sijoittuu vuoteen 1969, koska Tunisia itsenäistyi vuonna 1956 ja oli itsenäistynyt 13 vuotta aikaisemmin (s. 13)

    Melkoinen sattuma, että Toiviaisen kaksi entistä petikumppania sattui samanaikaisesti samalle hotellille, varsinkaan, kun Tunisia ei ole koskaan ollut mikään Kanariansaaret. Molempien miehet olivat vielä puolisoaan parikymmentä vuotta vanhempia ja molemmat vielä lihavia, lyhyitä ja kaljuuntuneita. Molemmat luontevia Sariolan tarinoiden konnia, vaikkei toinen konnaksi osoittautunutkaan.

    Miksi Toiviainen muuten vuokrasi hotellilta auton pariinkin otteeseen, vaikka hän lähti koko reissulle vuokra-autolla?

    Tuomari Risku oli yksi Maurin tarinoiden entistä puoltaan vaihtaneita SS- miehiä.
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Rommelin poikien hauta