Lukupiiri

Talvisodan vänrikki

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  22.12.2022 klo 09:59
  Ensimmäinen osa "Tapio Heinlampi -trilogiaa". Heinlampi on prosessioikeuden tenttiä vaille valmis juristiopiskelija, joka keskittyy kotonaan eteläisessä Hämeessä opettajavanhempiensa luona tuohon viimeiseen opiskeluponnistukseen. Hän on sotilasarvoltaan reservin vänrikki, suojeluskunnassakin hieman laiskanpuoleisesti mukana oleva isänmaallinen nuori mies. AKS:kin hän on liittynyt, vaikka tuntuu siltä, että hän ei ole kaikkia sen yhdistyksen tavoitteita ja ajattelumalleja oikein sisäistänyt. Näistä sotilaallisista harrastuksistaan huolimatta hän ei mikään sotaintoilija ole. Paljon enemmän kiinnostaa tiedossa oleva hyväpalkkainen ja arvostettu siviiliura valmistumisen jälkeen. Ja tietysti tytöt - vaikka vähän kankeanlainen onkin käänteissään näitä lähestyessään. Mutta menestystä on ollut silläkin saralla. Opiskelut ovat sujuneet vaivattomasti, työteliäs kun mies on tarpeen vaatiessa; jos sitten osaa kyllä ottaa ilon irti silloin, kun tilaisuus siihen on. Varsin usein Maurin kertomuksissa esiintyvä henkilöhahmo siis on kyseessä.
  
  Maailmankriisin ulkopuolella ei onnistu pysyttelemään Tapiokaan. Kannaksen vapaaehtoisia linnoitustöitä hän on onnistunut suojeluskuntalaisuudestaan huolimatta välttelemään pitkään, mutta lopulta suojeluskuntaesimies saa hänet painostettua sinnekin lähtemään. Samaan porukkaan tulee tuttuja oman pitäjän miehiä, jokainen suhtautuu linnoitustöihin ja maailmantilanteeseen tavallaan. Lyhyt on linnoitustyövaihe Summassa, mutta onnistuupa Tapio tuon viikon aikana järjestämään itsensä rempseän karjalaistytön aittaankin yövieraaksi.
  
  Lopputentti läpäistään, saavutusta tulee reippaasti juhlittuakin, mutta sitten alkaa YH ja heti perään sota. Loppu kirjaa täyttyykin sitten pääosin taistelukuvauksista. Jos jotain perusteemaa haluaa teoksesta löytää, niin se lienee kansakunnan yhtenäisyyden korostaminen yhteisen suuren vaaran alla. Ei mikään yllättävä teema siis. Saman pitäjän miehistä koottu, aluksi monessakin mielessä sekalainen reserviläiskomppania kasvaa yhteen niin mielipiteineen kuin sotataitoineenkin. Vankkumaton kommunisti ja ikuinen pilkkakirves Paavali Nurminen tekee maailmankatsomuksestaan luopumatta täyskäännöksen suhteessaan Neuvostoliittoon kun ensimmäiset laukaukset siltä puolen kajahtavat, ja hänestä kasvaa teoksen toinen päähenkilö ja Heinlammen luotettu; mies on sotilaana täysin peloton ja tehokas. Hän edustaa hieman yksioikoisena, jopa lähes naiivina ja karikatyyrisena hahmona sitä kuuluisaa "talvisodan henkeä". Muutamat alussa arat ja lintsaamaankin taipuvaiset kylänmiehet kasvavat taistelujen myötä peräänantamattomiksi sotureiksi. Hermot eivät petä oikeastaan kenelläkään, vasta aivan kirjan lopussa (s. 286) käy ilmi, että jälkensä sotatyöt kumminkin jättivät joihinkin. Poliittiset arvioinnit ja mielipiteet samoin kuin maailmantilanteesta tehdyt huomiot Mauri on upottanut miesten keskusteluihin ja sanailuihin. Kirjailijamme välttää sen sotaromaaneille niin yleisen virheen, että antaisi lähes kaikkien miesten kuvaamastaan joukosta kaatua, eihän noin käynyt sodassakaan kuin varsin harvoin. Toki muutama kuolee ja useampi haavoittuu, mutta katastrofaalisia menetyksiä ei porukka kärsi. Heinlammen oma sota tosin jää lyhyenlaiseksi, se päättyy haavoittumiseen Jouluyönä; melko harvinainen ratkaisu sotaromaaneissa tämmöinenkin, että päähenkilö poistuu näyttämöltä jo näin varhain ja vielä haavoittuneena. Tinkimättömästi ja velvollisuudentuntoisesti Heinlammen joukkueessa tehdään se mitä pitää, suurta vastahakoisuutta ei ilmene mutta sen verran kumminkin, että ihan kaikesta menosta ei samaa mieltä olla. Purnaaminenkin tosin vähenee sitä mukaa kun taistelut kovenevat.
  
  Kirjan rakenne on tasapainoinen. Sodan uhka kasvaa pikku hiljaa siviilitoimien rinnalla, ja ensimmäiset laukaukset kajahtavat vasta sivulla 167 (kirjassa sivuja 288). Sivutarinoita ei paljoa ole, kerronta pysyy hyvin koossa. Jokseenkin turhana pidän kuitenkin pitkähköä kuvausta Tapio ja Päivin touhukkaasta illanvietosta viime mainitun vanhempien mökillä (ss. 90-112). Tässä kohdin tulee taas esiin Maurin näkemys miehen ja naisen suhteesta: mies voi syrjähyppyjä tehdä kunhan ymmärtää pysyä niistä hiljaa, naisen ei sellaisiin pidä sortua paljasti ne tai ei. Taistelukuvaukset ovat tavanomaisia, eikä rintamaelämän kuvauksissa yleensäkään ole mitään sellaista, mikä nostaisi kerronnan satojen vastaavien yläpuolelle. Vuoropuheluja on paljon. Pääosin ne ovat sujuvampiakin kuin Maurilla keskimäärin, lyhyempiä sanonnaltaan ja vievät sellaisina tarinaa hyvin eteenpäin. Mauri on murrettakin käyttänyt mielestäni suhteellisen aidon tuntuisesti; runsaasti kyllä, mutta ei mitenkään orjallisesti. Henkilöhahmoja on runsaasti, osa niistä odotettaviakin. Huumoria löytyy riittävästi aihetta keventämään. Jotain pateettiseen isänmaallisuuteen viittaavaakin voi aistia, mutta ei häiritsevästi.
  
  Varsinaisia asiavirheitä en havainnut, mutta silti muutama nosto tekstistä:
  
  ss.50,88: Summan Maija on ensin kuvailtu heinänhoikkana, mutta jo nelisenkymmentä sivua ja vain muutama päivä myöhemmin tyttö onkin jo "sopivasti pulleakin, eikä mikään luuviulu".
  s.116: ja siinä se jälleen on! Maurin sinnikäs tapa kirjoittaa asemerkit pienellä alkukirjaimella. Parabellum kirjoitetaan isolla alkukirjaimella muuallakin kuin pisteen jälkeen, erisnimi kun on!
  s. 164: Heinlampi surkuttelee joukkueensa asetilannetta: "Luultavasti niitä oli käytetty jo Japanin sodassa ja sitten kukistettu matruusien kapinaa Kronstadtissa". Kapinan kukistamiseen niitä tuskin oli käytetty. Sehän tapahtui v. 1921, ja tuossa vaiheessa ei kapinan nujertanut puna-armeija taatusti enää aseita Suomen puolustusvoimille luovuttanut. Jos aseet olivat Kronstadtista peräisin, niin niiden oli oltava Suomeen paenneilta kapinallisilta takavarikoituja, eikä niillä siis kapinaa oltu kukistettu vaan sitä tehty!
  s.199: Nurminen toteaa rusakon pysyvän saman värisenä ympäri vuoden, metsäjäniksen vaihtavan väriä. Aivan viime aikoina tosin on huomattu, että myös rusakkokannassa on alkanut esiintyä tuota värin vaihtumista. Luonnonvalinta voi siis toimia nopeastikin, rusakkohan on meille levinnyt vasta 1800-lopulta alkaen. Talvisodan aikana tuommoista ilmiötä ei kuitenkaan varmaankaan vielä ollut havaittavissa. No, taisi mennä tämä huomio hiukan sivuraiteille...
  s.228: Ahlqvist opiskelee korsussa englannin kieltä. Ja Heinlampi kommentoi asiantuntevasti. Molemmat ovat toki yliopistossa opiskelleita, mutta oliko sittenkään ennen sotia kovin tavallista, että edes niissä opiskeltiin englantia? Saksahan oli meillä perinteisesti vahvin vieras kieli. Miten tarpeellista juristin edes oli englantia opiskella, anglosaksinen oikeusjärjestelmä kun on perin erilainen kuin omamme.
  s. 269: Tapio muistelee saaneensa kouluaikana kiekon, siis urheiluvälineen, reiteensä samaan kohtaan mihin nyt haavoittui. Mutta kirjassa mainittua terävää reunaa ei tuollaisessa kiekossa ole. Aika mäjäyksen se tietysti reiteen osuessaan aiheuttaa mutta ei siitä viiltohaavaa tule, paha ruhje kyllä voi tulla. Omasta kokemuksesta kumpuaa tämä kommentti...
  
  Kuten kaikki Sariola-harrastajat tietävät, Mauri onnistui lähes jokaiseen kirjaansa ujuttamaan jonkin linkin sotavuosiin. Valtaosin ne keskittyvät kuitenkin jatkosotaan ja etenkin sen aivan viime vaiheisiin. Talvisota oli jäänyt hänelle selvästi etäisemmäksi ja se näkyy tuotannossakin. Onpa joskus tullut mieleen, että tuo sota saattoi olla jo nuorena epäilemättä vahvasti saksanmieliselle nuorukaiselle traumaattinen kokemus, jättihän ihailtu Saksa maamme täysin yksin tappelemaan ylivoimaista vihollista vastaan - vihollista, jonka piti vielä olla Saksan pahin vastustaja. Ihme olisi, jos ei tällainen asetelma olisi nuorta mieltä katkeroittanut. Ei tästä kyllä mitään merkkejä kirjailijamme tuotannossa ole, joten en tiedä miten mies asian mielessään käsitteli.
  
  On vähän vaikea päättää, mitä tästä romaanista oikein ajattelisi. Se on hyvin kirjoitettu, tiivis ja tuon ajankohdan ajatuksia, mielipiteitä ja mielialoja selkeästi joskin hieman kömpelösti esiin tuova. Jonkin verran siinä on kuitenkin ehkä liikaa korostettu kansakunnan yksimielisyyttä ja yhteistä kasvua sotatöihin, nuo seikat kun on niin yleisesti muutenkin todettu. Sotatoimiin ei liioin kohdistu juurikaan arvostelua, vaikka sellaisen ansaitsevia sotaliikkeitä toteutettiin talvisodassakin. Tätä lukiessa mieleen nousee vahvasti Parikan ohjaama erinomainen elokuva 'Talvisota', jossa on monella tapaa samanlainen asetelma. Tosin Parikan näkemys on selvästi raadollisempi ja kriittisempi kuin Maurin. Pitkälti rivimiehen näkökulmasta on kuitenkin molemmissa kyse, ja tämän vuoksi hieman kaoottinen ja suppeanäkemyksinen kokonaisuus on saatu aikaan molemmissa. Elokuvan taustalla olevaa Antti Tuurin 'Talvisota' -romaania en ole lukenut, voisi olla mielenkiintoista vertailla sitä ja tätä 'Talvisodan vänrikkiä'. Melko kliinisen ja eheän sotakuvauksen Mauri on joka tapauksessa saanut rakenneltua, hieman enemmän särmikkyyttä, kriittisyyttä ja vivahteikkaampaa otetta etenkin henkilöhahmojen osalta siihen kyllä olisin kaivannut. Jaa-a... keskitason Mauria, luullakseni 7½ on tälle romaanille sopivin arvosana.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »