Lukupiiri

Jälleenrakennettu maa

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  26.12.2022 klo 19:50
  Herra Heinlampi palaa sotatöistä siviiliin, Muutama päivä kuluu vanhempien luona kotimaisemissa, mutta sitten miehen veri vetää maailmalle. Mieltä eivät ole jääneet rasittamaan sotavuosien kokemukset, tähtäin on edessäpäin eivätkä ole hermotkaan menneet; siksi eivät vaivaa painajaisten täyttämät yötkään (s.10). Sodan traumatisoimia veteraaneja ei muuten Maurin tuotannosta juurikaan löydy, sota näyttäytyy hänellä pikemminkin ainutkertaisena suurena ja unohtumattomana kokemuksena Mutta eipä Mauri itse joutunutkaan katselemaan sotaa juoksuhaudoista vaan turvallisen etäällä niiden takana... Heinlammelle löytyy työpaikka vanhalta työnantajaltaan, ja opiskeluaikojen vuokra-asuntokin on sattumoisin vapaana asuntopulan riivaamassa Helsingissä. Siviilielämän alku on siis tuntuvasti helpompi kuin monella muulla sodasta palaavalla. Ja tietysti paluuseen kuuluu myös kostea ravintolailta ja yö anteliaan naisen kanssa. Ynnä (kuten Maurin suosima ilmaisu kuuluu) pari entistä sotakaveria. Sotamuistot, ravintolat, naiset - näiden varassa tarina paljon kulkeekin. Toki uudella työllä Sotevan laivanrakennuspuolen lakimiehenä on kirjassa keskeisin osuus, mutta sen kuvailu jää valitettavan pintapuoliseksi. Mauri oli taitava oikeussalikuvausten laatija, ja rikosoikeus oli hänellä joltisestikin hallinnassa, mutta liikejuristin työn sisältö näyttää olleen hänelle varsin vierasta aluetta. Saman olen pannut merkille hänen muissakin teoksissaan. Yhtiö-, kauppa-, talous- ja ehkä sopimusoikeuskin olivat tainneet jäädä kirjailijaltamme aikoinaan tenttimättä. Eikä hänellä varmasti ollut myöhemminkään ollut tilaisuutta niihin käytännön kautta tutustua, puuttuivat kai sen alan tuttavuudetkin. Niinpä tässäkin kirjassa Heinlammen työtehtävä Sotevassa jää itse asiassa hyvin suurpiirteisesti kuvatuksi.
  
  Jos juridinen puoli työstä onkin heppoisesti kuvattu, niin sitä tarkemmin selostetaan tuotantolukuja, teknisiä yksityiskohtia ja kerrotaan sotakorvauksiin ja vähän muihinkin toimintoihin liittyviä anekdootteja ja tarinanpätkiä. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että Mauri lainaa melko rohkeasti muita asiaa käsitelleitä teoksia. Paikoitellen jopa alkaa epäillä, että hän sijoittaa lukemaansa tekstiä lähes sellaisenaan omaan romaaniinsa. Mm. ss. 215-226 kerrotaan antaumuksellisesti sotakorvauksena rakennettujen puukuunareiden rakentamiseen liittyvistä teknisistä vaikeuksista. Mielestäni hieman liiankin perusteellisesti, koska sivuun jää lähes kokonaan se, millaisia juridisia ongelmia ja siis Heinlammen työpanosta tarvittiin noiden kuunareiden tuottamiseen. Kovin lukuisasti sivuja kuluu myös yleisen sotakorvaustilanteen ja siitä laivanrakennuksen osuuden selvittelyyn, kun Heinlampi on ottamassa vastaan työpaikkaansa Sotevassa (ss. 95-118). Lähiesimies, oik. tiet. tohtori Råd perehdyttää tulokasta pitkään, mutta ei oikein sanallakaan siitä, millaisia tehtäviä saattaa tulla eteen ja miten niitä pitäisi lähteä hoitamaan. Kertoileepa paremminkin vain taustoja, käytännön konkreettisia neuvoja ja ohjeita väistellen. Minua vaivasi koko romaanin ajan se, että kirjailijamme ei oikein saanut tiivistä kunnon otetta aiheeseensa eli lakimiehen työhön Sotevassa. Vähäinen tietous yrityslakimiehen arjesta paistaa pahasti läpi tekstistä.
  
  Niinpä Mauri luonnollisesti paikkaa asiantuntemattomuuttaan ympäripyöreällä kerronnalla ja tarinoinnilla. Sattumakin tarvitaan lakimiehemme avuksi, kun ensimmäinen todellinen työtehtävä pohjanmaalaisella pikkutelakalla lakkoneuvottelijana ratkeaa vanhan sotakaveruuden perusteella. Juuri lainkaan ei selviä, minkälaisen keskustelun seurauksena ja minkälaisin lopputuloksin ratkaisu syntyi. Jos jää miehen työn kuvaus pintapuolisen tuntuiseksi, niin työn ulkopuoliset edesottamukset ovat paremmin Maurin hallinnassa. Mutta tutun oloisesti keskittyvät nekin naisiin ja ravintolailtoihin. Suhteet sukulaisiin eivät juuri tule esiin, vanhempia lukuun ottamatta, eikä miehellä tunnu ystäviä juuri olevan, melkeinpä ainoana kadettiupseeri Peter Renfors, joka on tuttu trilogian aiemmista osista ja vilahtaa tässäkin romaanissa alkupuolella. Mutta putoaa hänkin sen jälkeen tarinasta kokonaan. Harrastuksista ei ole puhettakaan, ei myöskään miehen tulevaisuuden suunnitelmista. Useammassakin kohdassa Heinlammen maailmankatsomus näyttää yhtyvän kirjailijan omaan ajatteluun: kannattaa kiinnostua vain omasta osuudestaan maailman menossa eikä kantaa huolta suuremmista asioista - eikä niitä omiakaan asioita kannata kovin pitkälle suunnitella ja etukäteen murehtia, kyllä kohtalo kuljettaa.
  
  Ajankuvasta en oikein osaa sanoa mitään. Kovasti Mauri kauhistelee sotakorvausten ylimitoitusta maamme talouselämän resursseihin verrattuna, heikko kulutustavara- ja elintarviketilanne nousee esiin monessa kohdin, tuonnin tiukka säännöstely ja yleinen elintason alhaisuus samoin. Yleinen ankeus, epätietoisuus ja alakuloisuus saa sijansa tarinassa. Silti ne jäävät jotenkin pintapuolisiksi elementeiksi, samoin kuin toisaalta myös sinnikkyys sekä luja usko selviytymiseen. Sodanjälkeisen henkisen ilmapiirin kuvaus ei oikein ota onnistuakseen, ei ainakaan nykylukijaa puhuttelevalla tavalla. Vuoropuheluista on pudonnut murteen käyttö melkein tyystin pois, liikutaanhan nyt pääosin korkeakoulutetun ja sivistyneen väestön parissa... Maurillahan murteen käyttö liittyi erottamattomasti alhaiseen koulutus- ja myös sivistystasoon.
  
  Kirjan loppu on käräjäsalikuvauksineen jo tuttua Sariolaa. Heti trilogian ensimmäisestä osasta alkaen oli odotettavissakin, että vielä se Heinlammen muistoissa sitkeästi elänyt Summan Maijakin jostain ilmestyy. Niin kuin sitten aivan viimeisillä sivuilla ilmestyykin ja vie sankarimme mennessään. Lähes tuollainen elokuvamainen loppu siis.. Melkein jäin kaipaamaan sarjan neljättä osaa. Sitä, missä Heinlampi avioituu Maijansa kanssa, tulee perheenisäksi, etenee urallaan aina vain vaativampiin töihin ja törmää silloin tällöin aiemmista yhteyksistä tuttuihin hahmoihin. Välillä tekee hieman "irtiottoja" perheenisän roolistaan, mutta pysyy silti tiukasti molemminpuolisesti kunnioittavassa avioliitossaan. Olisipa ollut lisäksi mielenkiintoista tietää, etenikö Renfors lopulta kenraalikuntaan, tai miten jatkui ex-kihlatun Päivin elämä: meni varmaan Saksaan ruhtinaansa kanssa, mutta jäikö viime mainitun koko omaisuus Itä-Saksan alueelle ja joutuiko mies menemään töihin autotehtaaseen ja Päivi johonkin konttoriin. Mutta tämmöinen elämäntarina ei olisi Maurilta luultavasti syntynytkään. Siinä olisi pitänyt kuvailla tasapainoista perhe-elämää vaimon ja lasten kanssa, olisi pitänyt sukuloida jne. Sellaisesta elämästä ei olisi maestromme osannut kirjoittaa. Hän arvosti suuresti Päätaloa, mutta tämän kirjalliseen tyyliin hän ei olisi pystynyt. Ja kyllä maamme kirjallisuudelle yksi Päätalo minusta riittääkin...
  
  Muutama yksittäinen havainto tästäkin romaanista on ehkä tarpeen ottaa esille:
  
  s.8: Heinlampi oli lähtenyt talvisotaan 22-vuotiaana viimeisen tenttinsä läpäisseenä juristinalkuna ja reservin vänrikkinä. Oliko tuo ajallisesti edes mahdollista? Jos ylioppilaaksi pääsi nykytapaan 19-vuotiaan, ja sen päälle meni varusmiespalvelukseen ja hankki reservinupseerin arvon, niin oikeustutkinnon suorittamiseen jäi maksimissaan pari vuotta. Ei kai sentään tuolloinkaan noin lyhyillä opinnoilla loppututkintoa hankittu?
  
  s.19: ja Mauri se vaan ei oppinut... Että Parabellum kirjoitetaan isolla eikä pienellä alkukirjaimella muuallakin kuin lauseen alussa. Kun on asemerkki eikä -tyyppi. Sama virhe toistuu monta kertaa miehen tuotannossa.
  
  s. 41: venäläisten propagandakaiutin Syvärillä uhosi, että he ovat kaksituhatta vuotta jäittenlähtöä Syvärillä katselleet ja aikovat katsella tulevaisuudessakin. - No, olemme Ukrainan sodan myötä viimeistään tottuneet sikäläiseen tapaan tulkita historiaa... tosiasiassa slaavit asettuivat Syvärin maisemiin joskus 500-600 -luvuilla jaa. Sitä ennen noita seutuja asuttivat pikemminkin suomensukuiset kansat, sen vähän mitä seutua ylipäätään asutettiin.
  
  s. 104: Råd mainitsee nähneensä kantakortista, että Heinlammella on lukuisia kunniamerkkejä ja taistelupaikkamerkintöjäkin riittää. Trilogian edellisten osien perusteella ei kumpiakaan pitänyt kovin lukuisasti olla. Talvisodassa mies oli vajaan kolmisen viikkoa, ja jatkosodassa kuvaus puuttuu kahdelta vuodelta kokonaan. Mitään järkyttävän suuria sankaritekoja ei em. kirjoissa myöskään kuvata. - Mitenkähän tuon kantakortin saamisen kanssa muutoin tuolloin oli? Saiko työnantaja sellaisen tuosta vaan pyytämällä sotilasviranomaisilta? Nykyään ei kyllä saa, hyvä jos reserviläinen omansa saa.
  
  s. 192: Ruotsissa Heinlammen seurue ihastelee seuraan tunkevan miehen säihkyvänä hohtavaa vitivalkoista paitaa. "Sen täytyi olla tuota, Suomessa vain huhupuheena kuultua nylon-nimistä materiaalia". Jaa-a, taisi tuo hieman kyseenalainen paitamateriaali tuolloin todella olla ihailtavaa ja tavoiteltavaa. Suomessa taisi ihastusta kestää aina 60-luvun puoliväliin saakka.
  
  ss. 230 - 231: Heinlampi pääsee istumaan käräjiä maaseudulle tuttuun tuomiokuntaan, ja siellä ratkaistavaksi tulee alaikäiseen sekaantumisjuttu. Tyttö on viisitoista täyttänyt vaan ei seitsemäntoista. Tuomari ei kai lainkaan muista, että hän aikoinaan linnoitustöissä Summan kylässä keplotteli itsensä yöksi Maijan aittaan, ja tyttö oli tuolloin "korkeintaan 17-vuotias", joten saattoi olla vain 16- ellei perätäi 15-vuotias. Eli taisi tuomarinalkumme itse syyllistyä joitain vuosia takaperin samaan rikokseen, josta nyt jakaa tuomiota toiselle.
  
  Itselläni oli tästä kirjasta vuosikymmenten takaisen lukukerran perusteella parempi mielikuva kuin mitä tällä kertaa sain. Kyllä tämä sittenkin aika tavanomaista tekoa on. Mitään pysähdyttäviä pohdintoja se ei saa aikaan. Erikoisesti jäi harmittamaan tuo Sotevan lakimiehen työn heikko kuvailu. Miehen henkilökuvakin jää aika "maurimaisen" tutuksi ja yksiulotteiseksi; luonteeltaan, käytökseltään ja maailmankatsomukseltaan melko lailla samanlaisia hahmoja löytyy Maurin tuotannosta roppakaupalla. Aihe ja ajanjakso toki ovat romaanikirjallisuudessamme vähän hyödynnettyjä, ja juuri siksi kai odotinkin tältä kertomukselta vivahteikkaampaa ja perusteellisempaa otetta. Keskitason romaaniksi tämä Maurilta jäi, eikä vahvasti sellaiseksikaan. Arvosanaksi annan 7 Sariola-asteikollani (4-10).

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  27.12.2022 klo 11:32
  Kiitos edelläkirjoittaneelle jälleen selkeästä työstä.
  Maininta siitä, että Mauri olisi käyttänyt lähteitä (kuten kunnon kirjoittajan toki pitääkin, hän mainitsee tästä päiväkirjassaankin) antoi aiheen hakea JRM varastosta. Muistin oikein. Kirjan välissä on lappunen, jossa olen maininnut SOTEVAn varapuheenjohtajana toimineen Ilmari Harkin teoksen Sotakorvausten aika.
  'Arvioni on aikoinaan ollut, että hyvää lainaustapaa osoittavan tien aurausviitat ovat kolisseet, kun Mauri on noita teknisiä tietoja kirjaansa kirjoittanut. Tästä muistelen olleen puhetta aiemminkin, ehkä lukupiirinkin puitteissa. Uusi Suomikin taisi mainita asiasta aikoinaan, ei kuitenkaan mitenkään vakavasti murisemalla.
  
  Lukiessani siitä, miten katoamassa tai jopa kadoksissa Suomesta oli puukuunarien veistotaito tuohon aikaan ja mitä huolia asiasta oli aiheutumassa, muistin Tapio Koivukarin Sumun lokikirjan. Koivukari kertoo saman suuntaisesti ongelmasta. Pelastushan tuli kuin kreikkalaisilla jumala koneesta. Koivistolaiset veneveistäjät olivat saaneet lähtöpassit omilta rannoiltaan. Iso osa heistä olikin sopivasti asettumassa Rauman seudulle. Jopa alkoi lastu lentää ja laivaa syntyi.
  Koivukarin mainitseminen tässä yhteydessä ei ole kannanotto lainaukseen puolin eikä toisin. Sumun lokikirja on ilmestynyt 2009. Koivukarilla on totisesti kompetenssi omasta takaa.
  
  Perinteeksi jo muodostuneeseen tapaan mainitsen minäkin havainnon.
  Julkkisnimistä yleensä tarkka Mauri on kirjoittanut Hella Vuolijoki. Varmaan Hella kaivaisi esiliinan poimusta Parabellumin....

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »