Lukupiiri

Mauri ja maanpuolustus

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  31.3.2023 klo 10:27
  Kuten me Mauri-harrastajat hyvin tiedämme, Mauri oli hyvin isänmaallinen henkilö ja kunnioitti suuresti sodan käyneitä ja sen ajan eläneitä ihmisiä. Tämän tietäen olen ihmetellyt sitä, että hänen näkökulmansa maanpuolustukseen ja armeijaan oli mielestäni kovin suppea-alainen ja rajoittunut - tai ainakin se siltä vaikuttaa hänen tuotantonsa perusteella. Tuntuu siltä, että hänen, maanpuolustuksen ja armeijan suhteet voi kiteyttää kahteen kohtaan: jatkosotavuoden -44 loppuun ja toisaalta reserviupseeriuteen. Ja voisi siihen kai kolmantena kohtana lisätä jalkaväenkin. Paljon on sellaista sotiimme, armeijaamme ja asepalvelukseemme liittyvää, jota hänen luulisi laajassa tuotannossaan käsitelleen, sotahistoriaa kun hän kumminkin ymmärtääkseni mielellään ja paljon luki. Mutta ei...
  
  Kesän -44 suurhyökkäys ja sitä seuranneet kuukaudet painottuvat selvästi hänen tuotannossaan. Jatkosodan alku ja etenkin asemasotavaihe jäävät paljon vähemmälle huomiolle. Noihin sodan viimeisiin kuukausiin hän usein linkittää tarinan tapahtumia romaaneissaan, joskus jopa hieman pakonomaisen tuntuisesti. Talvisotaa hän ei monessakaan yhteydessä käsittele, laajimmin 'Talvisodan vänrikki' -romaanissaan. Sisällissota jää jonkin yksittäisen maininnan varaan. Jääkäriliike ja heimosodat eivät saa häneltä huomiota käytännössä lainkaan. Sodan jälkeinen varusmieskoulutus jää niin ikään kokonaan hänen kiinnostuksensa ulkopuolelle - jopa hänelle niin tärkeän tuntuinen reserviupseerikoulutus, mitä olen erityisesti kummastellut. Osallistumisensa RUK-kurssimme nro 159 kurssijuhlaan hän kuittaa parilla virkkeellä päiväkirjoissaan, ja kurssijulkaisuumme häneltä saatiin lyhyttä muistelua pyytää useampaan kertaan; kuvaa ei tullut lupauksista huolimatta koskaan. Kertausharjoituksia hän ei mainitse missään yhteydessä, eikä juuri muutakaan puolustusvoimien rauhan ajan toimintaa. YK-palveluksesta häneltä löytyy pari mainintaa, molemmat väheksyvään sävyyn. Muukalaislegioonalaisia esiintyy yhdessä romaanissa, siinä tosin kolme kerralla mutta kaikki konnan roolissa. "Ammattiromaaneja" hän teki niin poliiseista, lakimiehistä, tuomareista, lääkäreistä, lentäjistä kuin toimittajistakin, mutta rauhan ajan aktiiviupseerit ja -aliupseerit jäivät tämän henkilögallerian ulkopuolelle, muutamaan sivurooliin romaaneissa.
  
  Reserviupseerius oli hänelle pakkomielle. Reserviupseerit esiintyvät hänellä muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta esikuvallisina, siviilissäkin menestyneinä hahmoina. Erikoisen korkealle jalustalle näistä nousivat ne, jotka olivat osallistuneet jatkosodan viimeisiin vaiheisiin - ja pääasiassa tällaisia vänrikkejä, luutnantteja ja kapteeneita hänen tuotannossaan esiintyykin. Rauhan ajan reserviupseerikoulutuksen saaneet loistavat poissaolollaan. Ammattiupseerit hän kuvaa muuten ammattitaitoisina, mutta reserviläisten johtamisessa taitamattomina. Epäilyttäviä ja suorastaan rikollisiakin hahmoja näiden joukkoon mahtuu suhteessa paljon enemmän kuin reserviupseereihin. Tämä reserviupseerien suorastaan yliampuva arvostus johtuu tietysti kirjailijamme omista kokemuksista: eiköhän ollut niin, että UK oli aliupseerikurssin ohella ainoa oppilaitos ja ainoa tutkinto, minkä hän selvitti puhtaasti omalla kyvykkyydellään? Ylioppilaaksihan hän pääsi ilman kirjoituksia sodan poikkeusoloissa, ilman pääsykokeita hän pääsi sodan jälkeen yliopistoonkin, mutta ne opinnot jäivät viinan kanssa läträämisen vuoksi. Eikä hän sen jälkeen enää mihinkään koulutukseen kai osallistunutkaan. Niin, ja onnistuihan se UK:kin läpäisy oikeastaan vasta toisella kerralla... Reserviupseerius merkitsi hänelle erottumista muista reserviläisistä, velvollisuudentuntoista asennetta sotaan, parempaa sotilaskuntoa, tervejärkistä hyvää esimiestaitoa ja osoitusta muita sotilaita korkeammasta moraalista ja jämäkästä peräänantamattomasta isänmaallisuudesta. Se osoitti pääsyä tavoiteltavaan ja ihailtavaan sotilaseliittiin.
  
  Armeijassa hänen kiinnostuksensa oli maavoimissa, siinäkin jalkaväessä. En muista, että hänen romaaneissaan olisi esiintynyt yhtään ilma- tai merivoimissa sotansa käynyttä veteraania, saati että näitä olisi ollut päähenkilöinä. Vai oliko siinä lentäjäromaanissa sentään päähenkilönä joku entinen sotalentäjä? Merivartiolaitoksen henkilökuntaa oli mukana jossain romaanissa pelkkää mainintaa enemmän, en vaan muista tähän hätään missä. Mutta eihän "Raja" armeijaan kuulukaan, melkeinpä poliisia lähempänä on tehtäväkentältään. Heinlampi -trilogiassa esiintyy poikkeuksellisesti suomenruotsalainen tykistöupseeri, vieläpä ihan myönteisessä hengessä. Mutta muutoin ovat päähenkilöt järjestään jv-miehiä, mitä nyt jokunen viestiupseeri taitaa tarinoihin sentään mahtua.
  
  Maurille sota oli ennen muuta yksilötason toimintaa. Hänen kirjoissaan ei esiinny kovinkaan selviä kuvauksia tai kannanottoja joukkuetta suurempien yksiköiden ja yhtymien edesottamuksista, ja esikuntatyöskentely jää kaikissa muodoissaan kertomusten ulkopuolelle. Hänen kirjojensa sota käytiin juoksuhaudoissa, korsuissa, tienristeyksissä, erämaatukikohdissa ja korpikoukkauksilla, ei komentoteltoissa saati ylemmissä esikunnissa. Ja tietysti kosteilla lomilla kapakoissa ja iloluontoisten naisten hoivissa. Sodan ihmiskohtalot romantisoidussa hengessä olivat se, mitä hän sotakertomuksissaan kuvasi. Mieleen ei tule oikeastaan yhtään teosta, jossa hän olisi yrittänyt kuvata sotaa laajemmissa yhteyksissä, sodankäynti komppaniatasolta ylöspäin jäi hänen tuotantonsa ulkopuolelle. Eivät hänen reserviupseerinsakaan niissä palvelleet vaan rintamajoukoissa. Sodankäynnin ja varustautumisen poliittiseen puoleen ja turvallisuuspolitiikkaan hän ei kajonnut, jotain niihin liittyvää saattaa jossain kohdin hieman rivien välistä pystyä lukemaan - 'Napapiirin prinsessassa' muistelen ainakin jotain tämmöistä kannanoton kaltaista olevan.
  
  Jos jäivät lähes olemattomiksi hänellä kuvaukset sodankäynnin taktisesta saati strategisesta olemuksesta, niin heikonlaisesti hän käsitteli teknistäkin puolta. Mauria eivät aseet kiinnostaneet, eikä hän niihin liittyvää tietoutta juurikaan esitellyt tai tarinoissaan hyväksi käyttänyt. Tässä suhteessa hänen tietotasonsa tuskin poikkesi keskivertokansalaisesta.
  
  Mauri ihmetteli jatkuvasti ylentämättömyyttään. Se ei liene sinänsä mitään ihmeellistä ollut. Viestiupseerien koulutustarve ei liene heti sodan jälkeen mikään kovin suuri ollut. Taistelumerkintöjä hänen kantakorttiinsa tuskin kovin monia kertyi (onko sellaista muuten seuran hallussa?), joten tuo sotakunnostautuminenkin jää siltä osin arvoitukseksi. Tuomiot asiakirjan väärentämisestä (vai oliko se väärällä henkilöllisyydellä esiintymisestä?) ja rattijuoppoudesta tuskin ylentämistä ainakaan puolsivat. Eikä etenkään se, että hän ei kai kertaakaan osallistunut kertausharjoituksiin. Ei tämä harmittava ylentämättömyys silti hänen isänmaallisuuttaan tuntunut lannistavan. Jossain - kai päiväkirjoissaan - hän mainitsee asiasta jollekulle korkeahkolle upseerille maininneensa, kun oli mielestään kumminkin tehnyt kirjoissaan pontevaa maanpuolustustyötä. Ritari -kirjat voi sellaisiksi epäilemättä laskea, mutta muuten... Enpä oikein tiedä, vakava yritelmä päästä sotakirjailijanakin muistetuksi lienee ollut Heinlampi -trilogia, mutta keskivertoa suuremmiksi sotaromaaneiksi eivät nekään teokset kehittyneet, oikeastaan hädin tuskin siihen keskivertoonkaan.
  
  Kaiken kaikkiaan Mauria on vaikea sotakirjailijana pitää, vaikka hän melkeinpä pakonomaisesti linkkejä sotavuosiin tarinoihinsa upottikin. Sotavuosiin keskittyviä teoksia laajassa tuotannossa ei loppujen lopuksi monia ole. Ote sotaan on niissäkin jotenkin siloteltu, kliininen. Sota näyttäytyy hänellä ainutkertaisena suurena henkilötason kokemuksena, joka ei mainittavia haavoja sieluun jättänyt, ruumiiseen vielä vähemmän, ja jota on vuosia myöhemmin mukava grogilasin ääressä kavereiden kanssa muistella. Rauhanajan armeija jäi sitten lähes täysin hänen kokemuspiirinsä ja kai kiinnostuksensakin ulkopuolelle. Vaikutelmani on, että ei hän sodankäynnin ja puolustusvoimiemme kehitystä enää sotavuosien jälkeen juurikaan seurannut. Sivurooleissa tai pelkästään maininnoissa vilahtelevat korkeat rauhanajan upseerit eivät tätä puutetta - jos sitä sellaisena pitää - juuri lievennä. Mauri jäi maanpuolustusasioissa kesän ja syksyn -44 poteroihin, eikä hän niistä kai koskaan toden teolla yrittänytkään nousta.

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  31.3.2023 klo 16:07
  Hyvin osasi Shuh kiteyttää Maurin maanpuolustustyön, jota hän korosti päiväkirjassaan kirjoissaan voimakkaasti tekevänsä ainakin ylentämättömyyttään ihmetellessään. Maanpuolustustyö keskittyy siihen, että hän antaa päähenkilöille korkeita reservin arvoja. Useampi on saanut ylennyksen kapteeniksi hieman yli parikymppisenä ja moni vanhempi silmäätekevä on reservin majuri, joka jopa erityisesti mainittiin muistaakseni kirjassa Susikosken omatunto, kun kerrottiin tällaisen henkilön kadonneen.
  
  Taivas yksin tietää oli romaani, jossa päähenkilö oli liikennelentäjä, joka oli sota-aikana ollut taistelulentäjänä ja saanut kapteenin arvon nuorena. Merivartiolaitoksen henkilökuntaa oli Laukko-kirjassa Mene toiselle tähdelle rakastamaan. Siinä tosin kuvataan hierarkia ehkä hieman liioitellen. Eivätköhän merivartiostossa olla töissä ja hommat tekee, joka osaa, arvosta riippumatta. Moni kaukopartiomies palveli myöhemmin rajavartiolaitoksessa ja kaukopartion johtajana oli sopivin arvosta riippumatta. Tuskin sotilaallisissa organisaatioissakaan ollaan aina kovin muodollisia, jos ei olla varusmiesten kanssa tekemisissä. Silloin ymmärrän herroittelun ja hierarkiat.
  
  Tuli muuten näistä reserviupseeriarvon korostamisssa sellainen, että Mauri laittoi kirjoihinsa reserviupseereille tiettyä jermumaisuutta. Kunniamerkkejä, aina Mannerheim-ristiä myöten vähäteltiin välillä ”helyiksi” ja ”mitkuiksi”.
  
  Jos reservinupseeriksi mainittu osoittautuu konnaksi, on hän todennäköisesti esiintynyt väärässä arvossa ja ollut korkeintaan aliupseeri.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  2.4.2023 klo 17:16
  Aivan mainio Maurin tuotannon sotilasasiain seulonta tehty! Kiitos laatijalle.Asia herätti lukijassa monenlaisia ajatusyhtymiä. Kunpa ehtisi ja jaksaisi omalta osalta kantaa kortta kekoon.
  
  Eräs mielikuva nousi hakematta pintaan. Taivas yksin tietää sisältää herkullisen kohtauksen, jossa kadettiveljet testaavat kurssiensa välisiä arvovaltasuhteita. Kadettiupseeri, rämäpäinen sotalentäjä, nyt jo maineikas DC-8 kuljettaja, heittää kesäisen känniyön tiimellyksessä katajapensaaseen haitaria soittelevan sotaa käymättömän kenraalinplantun. Siinäpä tuima tiimellys, sanoisi Aleksis Kivi.
  Taisi kirjassa olla jotenkin niin, että ilmojen veikolle tieto yöllisestä tempauksesta tuli lennonjohdon kautta aamun tietämissä, oma mielikuvansa ei ollut aivan kirkas. Hupaisa tapahtuma juhlahumua kateellisena mielikuvittelevan lukijan mielestä kuitenkin...

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  18.6.2023 klo 11:42
  Helteisen sunnuntain ratoksi halkaisen hiuksen eli kommentoin muiden tekemisiä. Shuhin mielenkiintoiset selonteot kirvoittavat joskus tällaiseen toimeliaisuuteen ja sehän lienee ihan hyvä asia lukupiirinkin kannalta. Shuh mainitsee ylempänä, että: "Muukalaislegioonalaisia esiintyy yhdessa romaanissa, siinä tosin kolme kerralla, mutta kaikki konnan roolissa.". Tämä kohta vaatii osittaista tarkennusta.
  
  Ensimmäinen legioonalainen on Tuukka Tähtelä, ammatiltaan joutomies ja elämäntavoiltaan rappioalkoholisti. Sotilaallinen menneisyys on kunniakas. Suomen sodissa: "Veeärrä kahteen kertaan, toinen tammenlehvien kera. Ja sitten VR-kolmonen. Se on nuorelle luutnantille aika paljon...". Mannerheim-ristiäkin oli ehdotettu kahteenkin kertaan, mutta molemmat tyssätty. Muukalaislegioonassakin sotilas on sotilas: "Eikä aikaakaan, kun hän oli jo korpraali. Tässä kohdin saanen jälleen parilla sanalla selvittää käsitteitä. Oltiin sellaisessa yksikössä, että ensimmäinenkin natsa oli tuskan ja työn takana...". Näin todistaa aseveli legioonasta. Reservissä Tähtelä oli kapteeni. Rikosrekisteri: törkeä pahoinpitely ja vaikean ruumiinvamman tuottaminen. Vuosi ja kuusi kuukautta Rovaniemen käräjillä. Eli "konnan roolissa" siltä osin.
  
  Toinen legioonalainen, betoniraudoittaja Sauli Sinistö otti tosin "hypyt Singaporessa" eli karkasi legioonan rullista, mutta se ei mielestäni häntä vielä kovin suureksi konnaksi tee vaikka Tuukka Tähtelä häntä lippukarkuriksi oli nimitellytkin. Sauli oli menestynyt työelämässä ja Susikoskikin tiesi, että monet betoniraudoittajat olivat verotuskalenterissa kauppaneuvoksia korkeammalla... Nymfomaaniin naistoimittajaan Sauli saattoi langeta kosteissa illanistujaisissa talviasuttavalla huvilallaan, mutta sehän on korkeintaan aviorikos...
  
  Kolmannesta legioonalaisesta, Leppävaaran Maxi-marketin rautapuolen osastonhoitajasta Henrik Mannisesta ei konnaa saa millään ilveellä. Susikoski huomaa tyylikkään pukeutumisen ja ihastelee mielessään, että siinäpä mies, joka osasi tarpeen vaatiessa - paitsi myydä - myös käyttää rautaa ja että oli helppoa kuvitella Mannisen menestyvän metsästysretkillä ja keilahalleissa, mutta varmasti myös hyvin naismaailmassa. "En ollut etsintäkuulutettu enkä rikollinen, jos sekin mahdollisuus sattuisi juolahtamaan mieleenne. Minä vain menin ja otin pestin.". Näin vakuuttaa Manninen itsekin Susikoskelle muukalaislegioonaan pestautumistaan. Henrik Manninen on naimisissa, mutta solminut ystävyyssuhteen legioonatoverinsa Tähtelän vaimoon. Rikostarkastaja ei platonisiin suhteisiin usko: "Ei siinä iänkaiken Shakespearesta puhuttu, kun terve mies ja verevä nainen vastakkain sattuivat.".
  
  Kolmesta entisestä muukalaislegioonalaisesta Tähtelä oli istunut linnassa, mutta joutuu kirjassa rikoksen uhriksi, enkeliksi lumeen. Sinistö ja Manninen käyttäytyvät normaalin lainkuuliaisen keskivertokansalaisen tapaan enkä heitä "konnan rooliin" mitenkään osaa laittaa.
  
  Susikoski itse ihastuu niin silmittömästi Kustaa Mauri Armfeltista polveutuvaan psykiatriin, että karistaa nuukuuden kannastaan ja vie naisen peräti Savoyhin. Platoniseksi taisi rikostarkastajan suhde jäädä, koska me lukupiiriläisetkään emme siitä myöhemmin ole mitään kuulleet.
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  20.7.2023 klo 08:44
  No niinhän siinä käy, kun liikaa muistinvaraisesti kirjoittelee. Että väärin muistaa. Kiitokset nimimerkki Puttoselle korjauksista. Oli tainnut jollain tavalla mielikuviini vaikuttaa se, että luin jokin aika sitten Kari Kallosen vuonna 2020 julkaistun kirjan 'Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa'. Mielenkiintoinen kirja vähän tunnetusta aiheesta ja värikkäistä persoonista. Sikäli ehkä kumminkin vähän väärän keskusteluteeman alla, että ei muukalaislegioona meikäläiseen maanpuolustukseen liity. Olihan meillä kyllä viime sodissa legioonassa palvelleita, näistä ehkä kuuluisin "Marokon kauhu" Aarne Juutilainen, mutta eivät he armeijassamme legioonalaisina palvelleet. Aika eriseurainen legioona oli kai vielä tuolloin suhteessa Ranskan varsinaisiin asevoimiinkin. Sen verran se on meikäläisiä kumminkin kautta aikain puoleensa vetänyt, että jopa Mannerheim tiettävästi tiedusteli varovasti mahdollisuutta astua legioonan palvelukseen joskus 20-luvun alkupuolella, kun Suomi ei häntä enää näyttänyt rauhan oloissa tarvitsevan. Ellen sitten muista tätäkin episodia jotenkin väärin...? No, Mauria ei legioona joka tapauksessa juurikaan kiinnostanut, tähän yhteen romaaniin sen osuus jäi.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  20.7.2023 klo 20:17
  Minulla on samanlainen muistikuva, että Mannerheim jotain tiedustelua teki muukalaislegioonan suuntaan. Joskus jostakin asiasta jää itselle mielikuva, joka sitten osoittautuu myöhemmin kokonaan tai osittain vääräksi. Näin kävi viimeksi tänään, kun huomasin ohimennen tv-ohjelmassa ""Eränkävijät" Vesilahden miesten olevan "tuohuksella" eli kalastivat tuulastamalla otsalampun valon, monipiikkisen atraimen ja soutuveneen avulla. Ihmettelin, että tuohan on kiellettyä! Tarkistuksessa ilmeni, että onhan se, mutta vain huhtikuun puolivälistä juhannukseen sekä lohi- ja siikapitoisissa virtapaikoissa ja joissa. Muuten sallittua jo 1950-luvun alkupuolelta saakka eli olisin mainituin rajoittein saanut tuulastaa koko elämäni ajan! Tiedot wikipediasta.
  
  Tänään lähettivät Keuruulta - sieltähän se Ampiaiskesän Aimo Sokan saunakamarin sänkykin oli - kirjan "Rikostarkastaja Susikosken tutkimuksia" (Gummerus 2010). Se "numeroton" kappale. Toinenhan on kakkonen ja ykköstä ei ole tehtykään. Se merkitsi, että nyt on puttosella 134 Maurin kirjoittamaa, kääntämää tai muille kielille käännettyä kirjaa. Mukana luvussa Laukot, pokkarit, kokoomateokset, vuonna 1989 ilmestynyt tuplapokkari sekä 2014 ilmestynyt yhdistelmä "Tohtori Viitasen tapaus & Kuolemanlotossa kuusi oikein". Vieläkin olisi halua täydentää kokoelmaa, niin että jos kenellä on ylimääräinen "Lavean tien lain" japaninnos (Helsinki jiken) tai puolannos (Pulapka - suom. "Ansa") tai Punaisen kukon laulun saksannos (Giftige Bluten), niin aletaanpa hieromaan kauppaa... Slovakialaisia Maurin kirjojen käännöksiä en ole koskaan edes nähnyt. Etsintäkuulutettuna ratsastaa edelleen myös Maurin kääntämä lastenkirja "Karjapaimen-Kallesta tehdään sheriffi". Dead or alive.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  24.7.2023 klo 11:16
  Ei tämä nyt varsinaisesti Mauriin liity, mutta jäi vaivaamaan tuo Mannerheimin muukalaislegioona-episodi. Piti tarkistaa. Kyllä hän todellakin tiedusteli v. 1925 Ranskan Norjassa olleen lähetystösihteerin kautta mahdollisuutta liittyä Ranskan armeijaan, käytännössä siis muukalaislegioonaan. Siellä oltiin lähinnä vaivautuneita tiedustelusta ja evättiin pyyntö, syynä paitsi Mannerheimin korkea ikä myös se, että riittävän korkea-arvoista upseerin tehtävää ei ollut avoinna (tuota ikää ei ehkä kumminkaan Mannerheimille itselleen suoraan tuotu esiin...). Lisäksi vedottiin siihen muodollisempaan syyhyn, että Mannerheim ilmoitti olevansa kiinnostunut palvelemisesta ennen muuta Marokossa, mutta sieltä oltiin jo joukkoja vähentämässä. Mannerheimin motiiveiksi tällaiseen hakeutumiseen on esitetty vanhan sotaratsun kyllästymistä siviilielämään, mutta vahvempana vaikuttimena saattoi olla halu päästä takaisin julkisuuteen, olihan hän ollut jo vuosia syrjäytettynä näkyvistä julkishallinnollisista ja myös sotilastehtävistä. Siirtyminen vieraan valtion palvelukseen olisi aiheuttanut Suomessa melkoisen skandaalin, maan itsenäisyyden takuumiehelle ei löydetty tehtäviä omassa maassa! Mannerheimin kiinnostus legioonaan sammui kuitenkin nopeasti, eikä hän siihen epäävän vastauksen saavuttua loppuvuonna enää myöhemmin palannut. Hieman erikoinen veto häneltä kumminkin kaiken kaikkiaan! (Lähteet mm. J.E.O. Screen, 'Mannerheim', Keuruu 2001 ja Kari Kallonen 'Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa', EU 2020.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  27.7.2023 klo 23:13
  "Sanat oli valettu metalliin kookkain kohokirjaimin. Ne kiersivät ulkopinnan kirkonkellossa, joka riippui teräksisen ristipalkin varassa pienen graniittisen kappelin keskellä. Kappeli oli ylhäältä avoin ja ristipalkin lomitse siinsi pilvetön taivas.".
  
  Näin kuvailee Mauri paikkaa, jossa rikostarkastaja Susikoski kohtaa Maud Teivaksen, joka osoittautuu myöhemmin Leo Olavin sotakaverin vaimoksi... Katson ylös ja totean, että pilvetön taivas siellä siintää. Mauri lienee ollut paikalla ehkä kesällä 1964, mutta hänen kuvauksensa sopii ympäristöön vieläkin. Jokaisella 162:lla sankarivainajalla on edelleen oma teräksinen ristinsä, jonka juurella heloittavat yhä "valkoiset orvokit puolueettomasti yhtä suurina kimppuina, ristin alla viimeisen leposijansa saaneen soturin siviilisäätyyn ja sotilasarvoon katsomatta".
  
  Mauri kuvaa tarkasti myös kirkonkellon metalliin valetun naishahmon, jonka kasvojen ja käsien asennot eivät kuitenkaan aivan tarkoin kuvausta vastaa. Myöskään Maurin mainitsemaa vapaudenristiä en kellosta löydä. Usein on lukupiirissä todettu, että Maurin siteeraukset ovat kirjojen tekstissä hieman väärin ja niin on tässäkin. Kellon kirjoituksessa Mauri on korvannut sanan "sillä" sanalla "kyllä" ja sanat "et" ja "jää" ovat eri järjestyksessä.
  
  Kaunis paikka. Tunnelmallinen, melkeinpä harras, kuten Maud Teivaskin toteaa Susikoskelle. Olen ollut täällä ennenkin. Siitä on aikaa pian 46 vuotta ja silloin lienee Maud Teivas ollut jo kymmenkunta vuotta entisen apupapin papupataa hämmentämässä eli onnellisesti naimisissa Kaarlo Aaltolan kanssa. Maudia ei silloin näkynyt, mutta olipa muuta seuraa: Porin Prikaatin saapumiserän II / 1977 alokkaat vannoivat sotilasvalan Salon-Uskelan kirkkotarhan sankarihaudoilla 6.8.1977. Sariola-harrastajana tunnen ylpeyttä, että se tapahtui samalla paikalla, josta Mauri aloitti kirjansa. Kumautan kelloa varovaisesti. Mieleeni nousevat Maurin kirjojen sivuilta usein luetut, mutta myös itse joskus oikeussalissa kuullut sanat: "Muistakaa valanne merkitys..". Tässä ympäristössä asia on ilman muuta selvä. Pyykki on pantu ja pysyy.
  
  Yksin jää et kussa lietkin,
  sillä sinut tuntenemme.
  Käymään tummat tuonen tietkin,
  sua saattaa sydämemme.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »