Lukupiiri

Mauri ja maanpuolustus

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  31.3.2023 klo 10:27
  Kuten me Mauri-harrastajat hyvin tiedämme, Mauri oli hyvin isänmaallinen henkilö ja kunnioitti suuresti sodan käyneitä ja sen ajan eläneitä ihmisiä. Tämän tietäen olen ihmetellyt sitä, että hänen näkökulmansa maanpuolustukseen ja armeijaan oli mielestäni kovin suppea-alainen ja rajoittunut - tai ainakin se siltä vaikuttaa hänen tuotantonsa perusteella. Tuntuu siltä, että hänen, maanpuolustuksen ja armeijan suhteet voi kiteyttää kahteen kohtaan: jatkosotavuoden -44 loppuun ja toisaalta reserviupseeriuteen. Ja voisi siihen kai kolmantena kohtana lisätä jalkaväenkin. Paljon on sellaista sotiimme, armeijaamme ja asepalvelukseemme liittyvää, jota hänen luulisi laajassa tuotannossaan käsitelleen, sotahistoriaa kun hän kumminkin ymmärtääkseni mielellään ja paljon luki. Mutta ei...
  
  Kesän -44 suurhyökkäys ja sitä seuranneet kuukaudet painottuvat selvästi hänen tuotannossaan. Jatkosodan alku ja etenkin asemasotavaihe jäävät paljon vähemmälle huomiolle. Noihin sodan viimeisiin kuukausiin hän usein linkittää tarinan tapahtumia romaaneissaan, joskus jopa hieman pakonomaisen tuntuisesti. Talvisotaa hän ei monessakaan yhteydessä käsittele, laajimmin 'Talvisodan vänrikki' -romaanissaan. Sisällissota jää jonkin yksittäisen maininnan varaan. Jääkäriliike ja heimosodat eivät saa häneltä huomiota käytännössä lainkaan. Sodan jälkeinen varusmieskoulutus jää niin ikään kokonaan hänen kiinnostuksensa ulkopuolelle - jopa hänelle niin tärkeän tuntuinen reserviupseerikoulutus, mitä olen erityisesti kummastellut. Osallistumisensa RUK-kurssimme nro 159 kurssijuhlaan hän kuittaa parilla virkkeellä päiväkirjoissaan, ja kurssijulkaisuumme häneltä saatiin lyhyttä muistelua pyytää useampaan kertaan; kuvaa ei tullut lupauksista huolimatta koskaan. Kertausharjoituksia hän ei mainitse missään yhteydessä, eikä juuri muutakaan puolustusvoimien rauhan ajan toimintaa. YK-palveluksesta häneltä löytyy pari mainintaa, molemmat väheksyvään sävyyn. Muukalaislegioonalaisia esiintyy yhdessä romaanissa, siinä tosin kolme kerralla mutta kaikki konnan roolissa. "Ammattiromaaneja" hän teki niin poliiseista, lakimiehistä, tuomareista, lääkäreistä, lentäjistä kuin toimittajistakin, mutta rauhan ajan aktiiviupseerit ja -aliupseerit jäivät tämän henkilögallerian ulkopuolelle, muutamaan sivurooliin romaaneissa.
  
  Reserviupseerius oli hänelle pakkomielle. Reserviupseerit esiintyvät hänellä muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta esikuvallisina, siviilissäkin menestyneinä hahmoina. Erikoisen korkealle jalustalle näistä nousivat ne, jotka olivat osallistuneet jatkosodan viimeisiin vaiheisiin - ja pääasiassa tällaisia vänrikkejä, luutnantteja ja kapteeneita hänen tuotannossaan esiintyykin. Rauhan ajan reserviupseerikoulutuksen saaneet loistavat poissaolollaan. Ammattiupseerit hän kuvaa muuten ammattitaitoisina, mutta reserviläisten johtamisessa taitamattomina. Epäilyttäviä ja suorastaan rikollisiakin hahmoja näiden joukkoon mahtuu suhteessa paljon enemmän kuin reserviupseereihin. Tämä reserviupseerien suorastaan yliampuva arvostus johtuu tietysti kirjailijamme omista kokemuksista: eiköhän ollut niin, että UK oli aliupseerikurssin ohella ainoa oppilaitos ja ainoa tutkinto, minkä hän selvitti puhtaasti omalla kyvykkyydellään? Ylioppilaaksihan hän pääsi ilman kirjoituksia sodan poikkeusoloissa, ilman pääsykokeita hän pääsi sodan jälkeen yliopistoonkin, mutta ne opinnot jäivät viinan kanssa läträämisen vuoksi. Eikä hän sen jälkeen enää mihinkään koulutukseen kai osallistunutkaan. Niin, ja onnistuihan se UK:kin läpäisy oikeastaan vasta toisella kerralla... Reserviupseerius merkitsi hänelle erottumista muista reserviläisistä, velvollisuudentuntoista asennetta sotaan, parempaa sotilaskuntoa, tervejärkistä hyvää esimiestaitoa ja osoitusta muita sotilaita korkeammasta moraalista ja jämäkästä peräänantamattomasta isänmaallisuudesta. Se osoitti pääsyä tavoiteltavaan ja ihailtavaan sotilaseliittiin.
  
  Armeijassa hänen kiinnostuksensa oli maavoimissa, siinäkin jalkaväessä. En muista, että hänen romaaneissaan olisi esiintynyt yhtään ilma- tai merivoimissa sotansa käynyttä veteraania, saati että näitä olisi ollut päähenkilöinä. Vai oliko siinä lentäjäromaanissa sentään päähenkilönä joku entinen sotalentäjä? Merivartiolaitoksen henkilökuntaa oli mukana jossain romaanissa pelkkää mainintaa enemmän, en vaan muista tähän hätään missä. Mutta eihän "Raja" armeijaan kuulukaan, melkeinpä poliisia lähempänä on tehtäväkentältään. Heinlampi -trilogiassa esiintyy poikkeuksellisesti suomenruotsalainen tykistöupseeri, vieläpä ihan myönteisessä hengessä. Mutta muutoin ovat päähenkilöt järjestään jv-miehiä, mitä nyt jokunen viestiupseeri taitaa tarinoihin sentään mahtua.
  
  Maurille sota oli ennen muuta yksilötason toimintaa. Hänen kirjoissaan ei esiinny kovinkaan selviä kuvauksia tai kannanottoja joukkuetta suurempien yksiköiden ja yhtymien edesottamuksista, ja esikuntatyöskentely jää kaikissa muodoissaan kertomusten ulkopuolelle. Hänen kirjojensa sota käytiin juoksuhaudoissa, korsuissa, tienristeyksissä, erämaatukikohdissa ja korpikoukkauksilla, ei komentoteltoissa saati ylemmissä esikunnissa. Ja tietysti kosteilla lomilla kapakoissa ja iloluontoisten naisten hoivissa. Sodan ihmiskohtalot romantisoidussa hengessä olivat se, mitä hän sotakertomuksissaan kuvasi. Mieleen ei tule oikeastaan yhtään teosta, jossa hän olisi yrittänyt kuvata sotaa laajemmissa yhteyksissä, sodankäynti komppaniatasolta ylöspäin jäi hänen tuotantonsa ulkopuolelle. Eivät hänen reserviupseerinsakaan niissä palvelleet vaan rintamajoukoissa. Sodankäynnin ja varustautumisen poliittiseen puoleen ja turvallisuuspolitiikkaan hän ei kajonnut, jotain niihin liittyvää saattaa jossain kohdin hieman rivien välistä pystyä lukemaan - 'Napapiirin prinsessassa' muistelen ainakin jotain tämmöistä kannanoton kaltaista olevan.
  
  Jos jäivät lähes olemattomiksi hänellä kuvaukset sodankäynnin taktisesta saati strategisesta olemuksesta, niin heikonlaisesti hän käsitteli teknistäkin puolta. Mauria eivät aseet kiinnostaneet, eikä hän niihin liittyvää tietoutta juurikaan esitellyt tai tarinoissaan hyväksi käyttänyt. Tässä suhteessa hänen tietotasonsa tuskin poikkesi keskivertokansalaisesta.
  
  Mauri ihmetteli jatkuvasti ylentämättömyyttään. Se ei liene sinänsä mitään ihmeellistä ollut. Viestiupseerien koulutustarve ei liene heti sodan jälkeen mikään kovin suuri ollut. Taistelumerkintöjä hänen kantakorttiinsa tuskin kovin monia kertyi (onko sellaista muuten seuran hallussa?), joten tuo sotakunnostautuminenkin jää siltä osin arvoitukseksi. Tuomiot asiakirjan väärentämisestä (vai oliko se väärällä henkilöllisyydellä esiintymisestä?) ja rattijuoppoudesta tuskin ylentämistä ainakaan puolsivat. Eikä etenkään se, että hän ei kai kertaakaan osallistunut kertausharjoituksiin. Ei tämä harmittava ylentämättömyys silti hänen isänmaallisuuttaan tuntunut lannistavan. Jossain - kai päiväkirjoissaan - hän mainitsee asiasta jollekulle korkeahkolle upseerille maininneensa, kun oli mielestään kumminkin tehnyt kirjoissaan pontevaa maanpuolustustyötä. Ritari -kirjat voi sellaisiksi epäilemättä laskea, mutta muuten... Enpä oikein tiedä, vakava yritelmä päästä sotakirjailijanakin muistetuksi lienee ollut Heinlampi -trilogia, mutta keskivertoa suuremmiksi sotaromaaneiksi eivät nekään teokset kehittyneet, oikeastaan hädin tuskin siihen keskivertoonkaan.
  
  Kaiken kaikkiaan Mauria on vaikea sotakirjailijana pitää, vaikka hän melkeinpä pakonomaisesti linkkejä sotavuosiin tarinoihinsa upottikin. Sotavuosiin keskittyviä teoksia laajassa tuotannossa ei loppujen lopuksi monia ole. Ote sotaan on niissäkin jotenkin siloteltu, kliininen. Sota näyttäytyy hänellä ainutkertaisena suurena henkilötason kokemuksena, joka ei mainittavia haavoja sieluun jättänyt, ruumiiseen vielä vähemmän, ja jota on vuosia myöhemmin mukava grogilasin ääressä kavereiden kanssa muistella. Rauhanajan armeija jäi sitten lähes täysin hänen kokemuspiirinsä ja kai kiinnostuksensakin ulkopuolelle. Vaikutelmani on, että ei hän sodankäynnin ja puolustusvoimiemme kehitystä enää sotavuosien jälkeen juurikaan seurannut. Sivurooleissa tai pelkästään maininnoissa vilahtelevat korkeat rauhanajan upseerit eivät tätä puutetta - jos sitä sellaisena pitää - juuri lievennä. Mauri jäi maanpuolustusasioissa kesän ja syksyn -44 poteroihin, eikä hän niistä kai koskaan toden teolla yrittänytkään nousta.

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  31.3.2023 klo 16:07
  Hyvin osasi Shuh kiteyttää Maurin maanpuolustustyön, jota hän korosti päiväkirjassaan kirjoissaan voimakkaasti tekevänsä ainakin ylentämättömyyttään ihmetellessään. Maanpuolustustyö keskittyy siihen, että hän antaa päähenkilöille korkeita reservin arvoja. Useampi on saanut ylennyksen kapteeniksi hieman yli parikymppisenä ja moni vanhempi silmäätekevä on reservin majuri, joka jopa erityisesti mainittiin muistaakseni kirjassa Susikosken omatunto, kun kerrottiin tällaisen henkilön kadonneen.
  
  Taivas yksin tietää oli romaani, jossa päähenkilö oli liikennelentäjä, joka oli sota-aikana ollut taistelulentäjänä ja saanut kapteenin arvon nuorena. Merivartiolaitoksen henkilökuntaa oli Laukko-kirjassa Mene toiselle tähdelle rakastamaan. Siinä tosin kuvataan hierarkia ehkä hieman liioitellen. Eivätköhän merivartiostossa olla töissä ja hommat tekee, joka osaa, arvosta riippumatta. Moni kaukopartiomies palveli myöhemmin rajavartiolaitoksessa ja kaukopartion johtajana oli sopivin arvosta riippumatta. Tuskin sotilaallisissa organisaatioissakaan ollaan aina kovin muodollisia, jos ei olla varusmiesten kanssa tekemisissä. Silloin ymmärrän herroittelun ja hierarkiat.
  
  Tuli muuten näistä reserviupseeriarvon korostamisssa sellainen, että Mauri laittoi kirjoihinsa reserviupseereille tiettyä jermumaisuutta. Kunniamerkkejä, aina Mannerheim-ristiä myöten vähäteltiin välillä ”helyiksi” ja ”mitkuiksi”.
  
  Jos reservinupseeriksi mainittu osoittautuu konnaksi, on hän todennäköisesti esiintynyt väärässä arvossa ja ollut korkeintaan aliupseeri.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  2.4.2023 klo 17:16
  Aivan mainio Maurin tuotannon sotilasasiain seulonta tehty! Kiitos laatijalle.Asia herätti lukijassa monenlaisia ajatusyhtymiä. Kunpa ehtisi ja jaksaisi omalta osalta kantaa kortta kekoon.
  
  Eräs mielikuva nousi hakematta pintaan. Taivas yksin tietää sisältää herkullisen kohtauksen, jossa kadettiveljet testaavat kurssiensa välisiä arvovaltasuhteita. Kadettiupseeri, rämäpäinen sotalentäjä, nyt jo maineikas DC-8 kuljettaja, heittää kesäisen känniyön tiimellyksessä katajapensaaseen haitaria soittelevan sotaa käymättömän kenraalinplantun. Siinäpä tuima tiimellys, sanoisi Aleksis Kivi.
  Taisi kirjassa olla jotenkin niin, että ilmojen veikolle tieto yöllisestä tempauksesta tuli lennonjohdon kautta aamun tietämissä, oma mielikuvansa ei ollut aivan kirkas. Hupaisa tapahtuma juhlahumua kateellisena mielikuvittelevan lukijan mielestä kuitenkin...

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »