Lukupiiri

Leo Olavi Susikoski vs. Maria Kallio

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  24.4.2025 klo 12:16
  Olen lukenut kaikki Susikoski-saagan romaanit (osan kahteen ellen kolmeenkin kertaan), ja tänä talvena luin kaikki Maria Kalliosta kertovat Leena Lehtolaisen teokset. Muistaakseni olen lukenut ammoin myös jokaisen Matti Yrjänä Joensuun Timo Harjunpään ympärille rakentamat kertomukset.
  
  Suomalaiset poliisit ovat kaikissa pääosassa ja rikoksen ratkaisu on niissä tarinan perusjuoni, mutta muuta yhteistä onkin vaikeampi löytää. Niin erilaisia ovat päähenkilöt, niin eri tavalla on kuvattu rikos ja sen tekijät, ja hyvin erilaista on myös poliisityön ja toimintaympäristön kuvailu. Dekkareitahan voidaan jaotella eri tavoin, mutta nähdäkseni Harjunpäät sijoittuvat jonnekin psykologisen trillerin ja poliisiromaanin välimaastoon, Maria Kalliot ovat selväpiirteisesti poliisiromaaneja, ja Susikosket edustavat tyylipuhtaasti arvoitusdekkarityyppiä.
  
  Maria Kallio on reipasotteinen ja impulsiivinenkin nainen, jonka kasvuvuodet eivät juuri viitettä poliisityöhön suuntautumisesta antaneet. Ihan sääntöjen mukaan hän ei tutkimuksissaan aina etene, merkillisen usein lähtee riskialttiisiin toimiin ilman tervettä varovaisuutta ja harkintaa, ja melkein aina myös joutuu sen vuoksi ongelmiin. Mutta ei vaan opi, sama virhe toistuu kirjasta toiseen. Kyllä hän rikollisten taustoja ja motiiveja voi ymmärtää pitkällekin, mutta ei anna sen juurikaan vaikuttaa työhönsä. Perhe-elämänsä on näkyvästi esillä romaaneissa, se lomittuu jatkuvasti työtehtävien hoitamisen kanssa. Kerronta on elävää, tarinat ovat vetäviä ja monipolvisia; paikoitellen Lehtolainen saa lukijan jopa tuntemaan aitoa jännitystä. Suurin negatiivinen piirre noissa romaaneissa lienee niiden pituus, sivumäärä on ainakin kaksinkertainen verrattuna keskiverto-Susikoskiin. Niitä ei kertaryhtymällä lue, ei kahdellakaan. Henkilöitä niissä on turkasen paljon, ja kun heistä yleensä käytetään vain etunimiä, niin lukija joutuu välillä oikein tutkimaan, kenestä kulloinkin on kyse. Lukeminen vaatii kaiken kaikkiaankin melkoista keskittymistä. Poliisin ryhmätyön kuvaajana Lehtolainen on erinomainen. Vaikka Maria päähenkilö onkin, niin todella näkyvästi tarinoissa ovat esillä hänen kollegansa - yksityiselämäänsä myöten. Paljon kuluu sivuja myös rikollisten mielenliikkeiden ja toimien kuvaamiseen. Rikokset ja niiden taustat löytyvät lähes aina varsin ajankohtaisista ilmiöistä, uutisotsikoistakin tutuista. Suurena plussana on pidettävä romaanien tiivistä jatkuvuutta: Maria ei elä ja toimi vain kertomus kerrallaan, hänellä on menneisyys, nykyisyys ja myös tulevaisuuden suunnitelmia, jotka nivovat saagan kertomuksia toisiinsa.
  
  Susikosket tietysti ovat tuttuja kaikille tämän lukupiirin osallistujille. Yksinäinen vakaan rauhallinen huumorintajuton poikamies, jolla ei ole kunnon yksityiselämää, ei perhettä eikä juuri ystäviäkään. Virkatyö hoituu lähes aina tunnollisesti lakeja, määräyksiä ja ohjeita noudattaen. Rikoksia ei ole kuvattu inhorealistisesti, kuvailu on tietyllä tavalla kliinisen siistiä. Rikostarkastajan kollegat ovat tarinoissa lähes täysin sivuosissa, mitään ratkaisevaa panosta ei heiltä juurikaan rikosten selvittämiseen tule. Ei edes saagan loppupuolella, jossa Susikosken omakin panos tutkintatyössä supistuu kirjasta toiseen. Useimmiten rikoksen ratkaisuun ei johda uuvuttava tutkimustyö vaan rikostarkastajan yksittäinen muistikuva, näköhavainto, rikollisen lauseenpätkä tai ilme. Poliisityön kuvaaminen jää näin ollen melko pintapuoliseksi. Mitään jatkuvuutta ei tarinoiden kesken ole, mitä pidän saagan ehkä suurimpana puutteena. Ajan patina näkyy kertomuksissa myönteisellä tavalla: ajankuvaus on onnistunutta ja ainakin noita vuosia eläneelle nostalgistakin. Susikosket edustavat varsin puhdasta viihdekirjallisuutta.
  
  Niinpä niin. Harjunpää -romaaneja tuskin enää luen, ne ovat asiantuntevuudestaan huolimatta aivan liian synkkäilmeisiä, pessimistisiä ja ahdistaviakin. Yhteydet vieroksumani ruotsalaisen kirjoittajaparin Sjöwall & Wahlöö komisario Beck -romaaneihin ovat liian selkeitä. Lehtolaisen dekkarit ovat tietynlaisessa inhorealistisuudessaan lähellä Joensuun poliisiromaaneja, mutta ne ovat kuitenkin kepeämpiä, niitä luen kyllä kunhan uusia ilmestyy, jo lukemiini en luultavasti tunne tarvetta palata, en ainakaan kovin pian. Erikoisen mielenkiintoista niissä on Marian elämän eteneminen kirjasta toiseen myös siviilielämän puolella, hän kun saa tarinoissa lisää niin ikää kuin elämänkokemustakin. Susikoskiin tartun, kun kaipaan nopeasti luettavaa, selkeää ja viihdyttävää lukemista, jota ei ole rasitettu ylenpalttisella yhteiskunnallisella paatoksella ja ahdistuksella ja analysoinnilla, psykologisilla pohdinnoilla ja loputtomalla rikollisten ymmärtämisellä. Ne kestävät näistä kolmesta tuotannosta parhaiten uudelleen lukemista - ainakin suurin osa niistä.
  
  Luulen kyllä, että mitään kovin toimivaa työparia eivät Susikoski ja Kallio olisi muodostaneet, jos samaa rikosta olisivat joutuneet selvittämään...

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »